Koivu ja tähti - Topeliuksen paluu -näyttely Annantalossa

 

 

 

Hyvää satupäivää! Ennakoin tulevaa ja piipahdin eilen Helsingin Annantalossa katsomassa näyttelyn Koivu ja tähti - Topeliuksen paluu. Kirsti Mäkinen on "kääntänyt" Topeliuksen klassikkosadut nykykielelle ja taiteilija Risto Suomi luonut saduille uuden kuvamaailman. Annantalossa on näytteillä ja myynnissä Suomen teoksia sekä esimerkkejä Topeliuksen satujen aiemmista kuvituksista.

 

 



 

 

 

En ole tutustunut Topeliuksen uuteen satukirjaan vielä, mutta Risto Suomen taide on tuttua Espoon modernin taiteen museosta EMMAsta, jossa nautin siitä viimeksi viime viikonloppuna. Iloitsin, että jänis, joka on käsittääkseni jonkinlainen Suomen tunnusmerkki, on päässyt mukaan myös satujen kuvitukseen.

 

Näyttelyyn kuului myös kiehtova työpaja- ja esittelyhuone, jossa oli koivuja, puupöllejä sekä työpöytä. Seinällä pyöri diaesitys, joka esitteli Topeliuksen satujen kuvituksia kautta aikojen; esimerkiksi Carl Larssonin näkemykset olivat silmää ilahduttavia ja mielikuvitusta kutkuttavia.

 

 



 

 

Vanha Lukemisia lapsille -sarja oli superviehättävä! Valitettavasti en ehtinyt selaamaan näitä tarkemmin.

 



 

En ole selannut siis myöskään uusvanhaa satukirjaa Topeliuksen lukemisia lapsille, mutta tänään postilaatikosta löytyneessä Parnassossa Kirsti Mäkisen saduissa käyttämää kieltä arvioitiin "korrektiksi".


Koivu ja tähti - Topeliuksen paluu -näyttelyyn on ilmainen pääsy ja näyttely on avoinna 6.11.2013 asti.






(Pahoittelen kuvien suurta kokoa ja surkeaa laatua. Kuvatessani en tiennyt, että joutuisin lykkäämään kuvat nettiin sellaisenaan, koska sain lainaksi koneen, jossa ei ole minkäänlaista kuvanmuokkausohjelmaa eikä sellaista voi siihen myöskään asentaa. Halusin kuitenkin julkaista nämä kuvat juuri satupäivänä, kun olin suunnitellut tällaista satunäyttelypostausta jo aiemmin.)

Aikuisten satuja?

Skarpit, ajan tasalla olevat bloggarikollegat ovat saaneet minutkin huomaamaan, että tänään on Satupäivä. Se on hienoa. Paitsi että joka päivä pitäisi olla satujen päivä, se tekisi meille hyvää.

Aloin miettiä, mitkä ovat satuja, jotka sopivat myös aikuisille tai ovat jopa ensisijaisesti aikuisille kirjoitettuja. Useinhan "aikuisten sadusta" puhutaan rakkausromaanin tai -elokuvan kohdalla, mutta kaipaan nyt ideoita ihan oikeista saduista.

Omat ehdotukseni ovat:


Oscar Wilde: Onnellinen prinssi ja muita tarinoita.
Olen lukenut tämän pienen kirjasen itse, blogiaikanakin, mutten saanut kirjoitettua siitä. Siinä oli kuitenkin traagisia ja moniselittelisiä kertomuksia, aikuisten makuun olevia satuja. Olen maininnut kirjan Lukukirjan esittelyssä ja siteerannut sitä: "Wildellä todellakin on hyppysissään liikuttamisen taito. Saduissa on myös silmäniskuja aikuislukijoille."




Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi
Tämän tuntevat kaikki ja tätä lukevat lapsetkin, tai ainakin katsovat kauniita kuvia. Mielestäni Pikku Prinssi on kuitenkin enemmän aikuisten tarina, tai ainakin aikuinen ymmärtää siitä suuria, tärkeitä teemoja. Aloin taannoin lukea tätä alkukielellä eli ranskaksi, suosittelen! Minulla oli lapsuudesta mielikuva, ettei Pikku Prinssi ole kovin kiinnostava, mutta ranskaksi se on täydellinen. Samanaikaisesti tyylikäs ja hassu ranskan kieli sopii satuihin.




Tove Jansson: Muumit
Jottei menisi ihan prinsseilyksi, ehdotan vielä Muumilaakson asukkaiden seuraan siirtymistä. Muumit ovat osa yleissivistystä eikä Tove Jansson edes kirjoittanut kaikkia Muumi-romaaneja lapsille, vaan ensisijaisesti aikuisille. Aikuinen lukija voisi aloittaa vaikka Muumipapasta ja merestä. Tai mistä vain - olen varma, että jokainen löytää Muumeista tuttuja hahmoja ja ajatuksia, kokee niitä lukiessaan iloa, surua ja oivalluksia.




Muiden kuin varsinaisten satujen puolelta mieleeni tulevat Leena Krohnin merkilliset ja viisaat teokset, samoin Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi. Näissä teoksissa on sadun elementtejä ja satumainen tunnelma, joskin ne ovat paljon muutakin kuin satuja. Ulkomaisista vinkkaan klassikon, E. T. A. Hoffmannin tuotannon (esim. Kultainen malja - satu uudelta ajalta). Nykykertojista hulvattoman Dan Rhodesin rakkaustarinoissa on paikoin jotain hyvin samaa kuin Hoffmannin tarinoissa.




Vielä: Katja Lumiomena-blogista lanseerasi juuri erittäin kannatettavan satuhaasteen. Osallistukaa!

Arkistojen aarteita: Tiuku ja Säde

Eikö keijujen pitäisi olla aina sellaisia, että he ajattelisivat vain kukkia ja muuta herttaista?

Tämäpä sattui! Juuri kun tuli Valkoisen Kirahvin kanssa puhetta siitä, että minulla on jossain varaston perukoilla Onnelin ja Annelin innoittama romaanikäsikirjoitus - ainokaiseni, julkaisematon, noin 10-kesäisenä suurella antaumuksella kirjoitettu! - löysin äsken kaapista lehtiön, jossa on niin ikään käsikirjoitus, satu Tiuku ja Säde. En kiistä luoneeni tällaista, mutta en muista kirjoittamisesta mitään, joten siitä lienee aika kauan aikaa. Jotain kertonee sekin, että toisin kuin oman Onneli ja Anneli -versioni kohdalla, tämä käsikirjoitus on käsinkirjoitus. O ja A -tyyppisestä kässäristä tuli noin sataliuskainen ja hakkasin sen vanhalla rämisevällä kirjoituskoneella, mutta tämä Tiuku ja Säde on ehtaa lapsuusajan kamaa aina käsialaa myöten.

Ehta tämä on muutenkin: satujen ja tyttökirjojen vaikutteet näkyvät selvästi. Jo ensimmäisellä rivillä olevasta henkilölistasta voi päätellä, että kirjoittaja tuntee satujen traditiot. Kertomuksen henkilöiksi ilmoitetaan Tiuku, Säde, kuningas, kuningatar, Tähti, Kuu ja peikko. 

Sadun alku kertoo, että Tiuku ja Säde ovat keijukaisprinsessoja. Kenellä muulla voisi olla kankeat siivet? (No, ehkä perhosella tai linnulla, mutta ala-asteminäni mielestä ne eivät varmastikaan olleet yhtä sadunarvoisia olentoja kuin keijut):

Säde heräsi. Hän katsoi rauhallisesti nukkuvaa siskoaan, Tiukua. Samassa Tiukukin heräsi. Hän suoristeli unen jäljiltä kankeita siipiään. Keijut toivottivat toisilleen hyvää huomenta ja odottivat sitten aamupalaansa nälkäisinä. He olivat prinsessoja, joilla oli ylellinen palvelu: He saivat joka päivä aamiaiseen vuoteeseen. Tämänpäiväiseen aamiaiseen kuului lautasellinen hedelmärahkaa, yksi marenki ja lasi appelsiinimehua. Tytöt nauttivat aamupalasta suunnattomasti. Syötyään he pukiva päälleen uudet, käytännölliset hameensa. He olivat nyt oikein sieviä.

Voi suunnaton sievyys! En ole ehkä maailman rempsein ja hurjin vieläkään, mutta olen sentään hieman reipastunut ja rämäpäistynyt noista ajoista. Tai ainakin minua kiiinnostaa nykyisin enemmän tuo käytännöllisyys kuin sievyys, oikeastaan kaikessa.

Vaan selittelyt sikseen. Tiuku ja Säde on oikea vanhan ajan tarina. Hopea-astioita kiillottava linnantonttu kertoo keijutytöille, että kuningaspari on lähtenyt valtiovierailulle Unimaahan. Yllättäen yksin jääneen tytöt lähtevät ratsastamaan (hevostalli oli niin hieno, että lattia oli keramiikkalaatoista tehty - hevospolot kuin liukkaalla jäällä!) hevosillaan, jotka ovat Tähti ja Kuu. He päätyvät kielletylle vuorelle ja joutuvat hurjan, karvaisen ja munanmuotoisen, kaameasti irvistävän peikon vangeiksi. Peikko jopa katkaiseen Tiu'un siiven!

Seuraa sydämen pamppailua, tukahdettuja kirkaisuja, hiipimistä ja vankina olevan keijun, jonka siipeä pakotti kovasti, suruissaan laulama laulu Laaksonen:

Oi, pieni sievä laaksonen
oot kaunis hohteessa tähtösten
Tahtoisin kävellä siellä luonasi,
Ratsastaa kauniilla niitylläsi,
Oi, tahtoisin syleillä sinua
laaksonen,
Oi, siellä onnellinen olisin,
onnellinen

Jatkosta ei puutu dramatiikkaa. Katkaistu siipi aiheuttaa pahan tulehduksen ja liikuntakyvyttömyyttä, mutta siskokeiju tarjoutuu kokeilemaan lentämistä siipivikainen selässään: On sama, onnistummeko me vai emme, mutta täällä (vankilassa) meillä ei ole mitään menetettävää. Lento päätyy lampeen, mutta limonaatia (!) lähistöllä juomassa ollut tonttu pelastaa hukkumaisillaan olevat keijut hetkeäkään epäröimättä.

Kaikki hyvin, loppu hyvin siis. Koska saduissa on kuitenkin oltava opetus, saavat keijutkin kuulla kunniansa vuoriretkestään. Hovilääkäri moittii tyttöjä: Me kaikki olimme hyvin huolestuneita, kun teidän hevosenne tulivat kotiin ilman teitä. Monet eivät saaneet unta ja keittäjä-Millie on itkenyt koko ajan. Sitten hän lastoittaa katkenneen siiven ja hoitaa järkytyksestä pyörtymiskohtauksen saanutta kuningatarta. Lopuksi valtakunnassa järjestetään suuret juhlat, pelastajatonttu saa hengenpelastuspalkinnoksi oman ullakkokerroksen ja hovilääkäri uuden vastaanottotilan. Keijuprinsessat kirjoittavat tervehdyksiä kansalle.

Klassinen kertomus. Ikävä kyllä en voi kehua, että olinpa lapsena omaperäinen kirjoittaja. Sen sijaan kadehdin muinaista satukirjailijaminääni: olen varmasti nauttinut siitä, että olen osannut kirjoittaa ihan oikean sadun. Muistan, että mitä aidompia kopioita kertomuksistani tuli, sen tyytyväisempi olin, koska osasin kirjoittaa kuten muutkin. Nyt aikuisena rima onkin hieman korkeammalla ja writer's block suurena uhkana, kun se toisten häpeämätön matkiminen ei tunnukaan enää niin loistavalta tavalta kirjoittaa.

Jossain suhteessa olen kyllä ollut Tiuku ja Säde -sadunkin kanssa omaperäinen. Tai laiska. Tai sittemmin sadun loppu on kadonnut. Nimittäin sen sijaan, että satu päättyisi toteamukseen "he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti", se päättyy melkoisen vauhdikkaasti:

Kuninkaan lähetit tulivat lähemmäksi ja antoivat ruokaa peikolle. Kun peikko söi valkoista leipää, tapahtui ihme: Peikko muuttui nuoreksi neidoksi!
- Mitä kummaa? Huusi Säde.

Ja sen pituinen se.

Nuori minäni tarjosi kyllä melko hauskan iltapäivän nykyminälleni. Olin aikonutkin bloggailla tänään kirjoittamisesta, mutta ihan aikuisen kirjoittamisen opiskelijan näkökulmasta. Se saa odottaa, sillä ei sitä joka päivä pääse tällaisen laatukirjallisuuden ääreen. Voi harmi, etten voi palata ajassa taaksepäin ja kannustaa nuorta minääni. Voisin vaikka huudahtaa keijuprinsessa Säteen tavoin: Jaetaan lisää palkkioita! Haluan antaa palkkioksi sinulle kokonaisen vaatekerran!

Onko muilla tallessa lapsuuden kirjoitelmia ja ovatko ne muillakin näin, ööö... genretietoisia ja odotuksenmukaisia? Entä kirjoittavatko nykykoululaiset ja jos, niin mitä?

Kiehtovia satukirjoja

Eilen oli suurien tunteiden päivä. Aamu alkoi suru-uutisella erään tärkeän kissan menehtymisestä ja päivä kului erään tärkeän pienen pojan ristiäisissä. 

Kumpaankin tilanteeseen sopivat eläinsadut ja -lorut, ensimmäiseen lohduksi, toiseen iloksi.

Ristiäispoika sai meiltä lahjaksi teoksen Kuka on nähnyt tuulen? Runoja ja satuja maailmalta (Wsoy). Kirjan tekstejä yhdistää se, että ne ovat ihailemani Kirsi Kunnaksen suomentamia. Kuvituksesta vastaavat Riikka Jäntti, Anne Wasko ja Pia Westerholm. Hyvin vastaavatkin - ainakin minä, kahden virallisesti sinisen kissan omistaja, olin myyty jo kansikuvasta.

 Kuvitus oli kauttaaltaan onnistunutta, sellaista, että aikuisenkin teki mieli jäädä oikein tutkimaan kuvia.

Ajankohtainen kysymys ja hieno toteutus. Sinä ystävä Maa, mihin meidät viet?

Tämä kirja vei kissajuttuihin ja muihin eläinseikkailuihin. Sieltä löytyi myös T. S. Eliotin Kissan nimi -runo, josta olen kirjoittanut jo aiemmin, suomennettuna. Harmittaa, etten tajunnut laittaa runoa itselleni ylös, mutta toisaalta tämä on kirja, jonka saatan hankkia myös omaan hyllyyni jossain vaiheessa.

Kaikki tarinat eivät liittyneen eläimiin eivätkä olleet yksinomaan lapsille sopivia kertomuksia. Ainakin kirjan nimiruno, Christina G. Rosettin kirjoittama ja siis Kirsi Kunnaksen suomentama, puhuttelee minusta aikuistakin - varmaan aivan eri lailla kuin lasta:

Kuka on nähnyt tuulen?
Minä en, ei kukaan.
Vaan oksien värisevän
olen nähnyt tuulen mukaan.


Kuka on nähnyt tuulen?
Sano, kuka, milloin?
Ei kukaan. Mutta kuulen
sen kulkevan puissa silloin.

Toinen erittäin kiinnostava satukirja, johon olen hiljattain törmännyt, on kokoomateos Kaiken maailman eläinsadut (toim. Katriina Kauppila, Otava 2011). Tämä ei ole ainakaan pelkästään lastenkirja! Minusta sadut kuuluvat yleissivistykseen, ja tämä kirja antaa hyvän läpileikkauksen tosiaankin kaiken maailman saduista. On Aisopoksen faabeleita, rakastettuja ja tunnettuja klassikkoja kaikkialta maailmasta, kansansatuja ja mikä kiinnostavinta, myös uusia suomalaisia satuja.

Ja kuvitus on tässäkin onnistunut - siitä pisteet Matti Pikkujämsälle.

Tunnetuimpien satujen kohdalla aikuista lukijaa ilahduttaa sekin, että kuvasta jo arvaa, mikä satu on kyseessä ja muistaa koko tarinan. Hauskaa ja nostalgista.

Kaikkein kiinnostavin osuus on kuitenkin kirjan lopussa: Meritähden rakkaus ja muita aikamme eläinsatuja. Nimikkotarina Meritähden rakkaus on Eeva Tikkaa, ja muuten osiosta löytyy esim. Kari Hotakaisen ja Hannele Huovin kirjoittamia satuja. Houkuttelevaa! En ole oikein perehtynyt kotimaisiin nykysatuihin kuin Leena Laulajaisen yhden ansiokkaan satukirjan verran, mutta kiinnostaisi kyllä perehtyä. Lupaankin lukea tämän nykysatuosion vielä ihan ajatuksen kanssa ja palata siihen vielä tarkemmin.

Nyt kuitenkin toivottelen kaikille hyvää Aleksis Kiven päivää sekä suomalaisen kirjallisuuden päivää. Lukekaa tänään jotain kotimaista! (Tai keskustelkaa kotimaisesta: Lukupiirissä alkaa tänään Juhani Aho -keskustelu.)


P.S. Kiitos, blogi on saanut parikin tunnustusta. Palaan niihin lähiaikoina. Olen ollut kelvottoman laiska tunnustuksiin vastaaja ja muutenkin vähän huono koneen ääressä istuja viime aikoina, mutta lupaan pitää tunnustuspäivän tämän viikon aikana.

Sisko Ylimartimo: Satujen elämää, elämän satuja

Eiköhän satu sentään tule vielä joskus koputtamaan ovelleni!

Satu ei milloinkaan kuole. (s. 71)

Mikä on sinun suursatusi? Ja onkohan Suomessa ketään, joka ei olisi kuullut satua Rumasta ankanpoikasesta, Keisarin uusista vaatteista tai vaikka Pienestä tulitikkutytöstä? Minä olen ainakin kuullut ne lapsena niin useasti, että jopa satukirjojen kuvitukset palautuivat mieleen, kun luin Sisko Ylimartimon viehättävän teoksen Satujen elämää, elämän satuja – Näkökulmia H. C. Andersenin elämään, tuotantoon ja perintöön.

Luulin teosta satusedän elämäkerraksi, mutta se olikin ensisijaisesti Hans Christian Andersenin elämää ja tuotantoa eri kanteilta esittelevä tietoteos. Aluksi kerrattiin kyllä Andersenin tarina yksihuoneisen pikkutalon lapsesta maailmanmatkaajaksi, mutta kirjan muissa osissa keskityttiin satuihin ja niiden kuvituksiin.

Jos haluaa lukea yhden saduntekijästä kertovan tietokirjan, se voisi olla vaikkapa juuri tämä. Andersen on tunnetuimpia satujen kirjoittajia, joskin hän kirjoitti paljon muutakin.  Hän ammensi itse mm. E. T. A. Hoffmanin kertomuksista, ja hänellä itsellään oli suuri vaikutus moniin kirjailijoihin. Ylimartimo kertoo, että mm. Oscar Wilden, C. S. Lewisin ja L. M. Montgomeryn sekä Suomessa Zachris Topeliuksen tuotannossa näkyy joko suoria tai epäsuoria vaikutteita Andersenin tuotannosta.

Oli kiinnostavaa oppia, että Andersenin saduista kuitenkin vain noin tusina on todella tunnettuja "suursatuja", sellaisia, jotka julkaistaan valikoimissa yhä uudelleen. Ylimartimon mielestä 10–12 satua ei riitä, vaan esittää oman tärkeän "tusinansa johon mahtuukin 14 satua" Andersenin tuotannosta. Valitettavasti Ylimartimo ei kerro, mitkä näistä saduista ovat tuossa yleisestikin tunnetussa kulttuuriperinnöksi miellettyjen suursatujen kokoelmassa, mutta hänen oma listansa on yhtä kaikki kiinnostava: Tulukset, Todellinen prinsessa (Prinsessa ja herne), Peukalo-Liisa, Pieni merenneito, Keisarin uudet vaattEet, Vakaa tinasotamies, Villijoutsenet, Sikopaimen, Satakieli, Ruma Ankanpoikanen, Lumikuningatar, Paimentyttö ja nokikolari, Pieni tulitikkityttö ja Liejun kuninkaan tytär.

Minulle näistä saduista läheisimpiä ovat olleet Peukalo-Liisa ja Pieni merenneito, tai ne ainakin muistan parhaiten.

Jäin kyllä miettimään, saako Andersenin tarinoita kutsua saduiksi. Ylimartimo nostaa esiin kuulun satututkija Bruno Bettelheimin näkemyksen, että aidossa sadussa on onnellinen loppu – ja sitä kaikissa Andersenin saduissa ei ole. Andersen oli itsekin sitä mieltä, että ainakin osa hänen satuina pidetyistä teksteistään oli tarinoita tai kertomuksia, mutta ei satuja. Niitä ei ollut myöskään tarkoitettu lapsille, vaikkakin Andersen myönsi niiden sopivan kaikenikäisille. Niinhän hyvät suuret kertomukset sopivat, ehkä se on suursadun merkki.

Niin tai näin, joka tapauksessa kiinnostava ja myöskin mukavan aiheensa ja runsaan kuvituksensa vuoksi varsin viihdyttävä kirja. Se palautti mieleen myös muita viime aikoina lukemiani satukirjoja, Oscar Wilden Onnellisen Prinssin ja uutta suomalaista sadunkerrontaa edustavan hienon teoksen, Leena Laulajaisen Tulen ja jään saaren. Lisäksi muistelin Sisko Ylimartimon L. M. Montgomerystä kirjoittamaa teosta Anna ja muut ystävämme, joka kuuluu tietokirjasuosikkeihini.

Minun suosikkisatuni ei muuten ole mikään yksittäinen satu, vaan Airi Somersalon ikikiehtova saturomaani Mestaritontun seikkailut. Harmi, etten tiedä, montako kertaa olen lukenut sen lapsena. Aikuisena olen lukenut sen kerran, ja taika oli tallella.

Sisko Ylimartimo: Satujen elämää, elämän satuja – Näkökulmia H. C. Andersenin elämään, tuotantoon ja perintöön. BTJ Kirjastopalvelu, 2005.

H niin kuin Helakisa

Aakkossarjalle heti jatkoa G niin kuin Gavaldan jälkeen. Vuorossa on Kaarina Helakisa ja lastenromaani Ainakin miljoona sinistä kissaa. I-kirjakin on jo lähes luettu.

H viihdytti minua paljon enemmän kuin G. Törmäsin tähän kirjaan nettiantikassa, kun etsin kirjoja kissakirjojen kokoelmaani. Kirjan nimi oli niin kiehtova, että teos oli pakko hankkia heti.
Tässä kirjassa on paljon samaa kuin perinteisissä, opettavaisissa saduissa. Pieni, vähän syrjäytynyt poika Samuel tapaa pullonhenki Arielin. Ariel opettaa: Sen minkä ihmismieli keksi kerta, se mielessä: siis olemassa on.

Samuel ei ymmärrä, että tässä piilee myös riskinsä – pitää varoa, mitä toivoo ja kuvittelee. Samuelin mieli loihtii sinisiä kissoja. Ensin yhden, sitten useampia... Pian koko kaupunki on täynnä eriskummallisia kissoja. Ensin kaikki vaikuttaa hyvältä, joskin oudolta. Samuelin isä, valokuvaaja, menestyy kissakuvillaan ja äitikin voi vähentää työntekoa. Mutta sitten kissoja on liikaa, ihan liikaa. Samuel kuvittelee vahingossa myös hurjan taistelijakissan, jotkut ihmisetkin tuntuvat olevan oikeasti kissoja... Ja joku mainostaa kissaturkkeja. Samuel on onneton, eikä keksi, miten saa kuviteltua tilanteen takaisin rauhalliseksi. Juuri tästähän Ariel häntä varoitti, vieläpä moneen kertaan.
Kuten kunnon saduissa, loppu hyvin, kaikki hyvin – tai ainakin melkein, sillä loppu jää hieman avoimeksi. Luulen, että avoin loppu oli yksi syy, miksi Salla aiemmin lastenkirjakeskustelussa kommentoi, että tämä kirja pelotti häntä lapsena. Arvelen myös, että lapsia saattaa sinänsä kiehtovassa tarinassa pelottaa myös se, että mitä jos kuvitelmat oikeasti toteutuvat – etenkin lapsenahan sitä kuvittelee yhtä sun toista, ei aina suinkaan loppuun asti harkittua.

Aikuista kirja ei pelottanut, sen sijaan viihdytti kovastikin. Tässä oli jotain samaa kuin Marjatta Kurenniemen saturomaaneissa, joista pidän paljon – ja joista Onnimannin ja Puuhiset olen lukenutkin vasta aikuisena; Onneli ja Anneli taas oli yksi lapsuuden tärkeimmistä kirjoista. Kiitosta myös Jori Svärdin hauskoille mustavalkoisille kissakuville. Uskon, ettei tarvitse olla edes suuren suuri kissanystävä pitääkseen niistä!

Tekstinäyte – ja tämäkin voisi salaperäisyydessään olla lapsesta aika pelottava, jopa uhkaava kohta, luulen (s. 71):

Siniset kissat eivät myöskään poikineet. Ne vain lisääntyivät. Äänettömästi niitä nousi kellareista ja katukuiluista; joskus puistossa saattoi nähdä, miten jonkin puun takaa liukui nopein käpälin esiin pieni kissa, ja näkijä olisi voinut vannoa, ettei puun taakse äsken ollut kissaa eikä mitään muutakaan mennyt, ja niin näkijän oli palattava ymmällään kotiinsa, jossa tavallisella sinisellä kangaskissalla leikkivä lapsonen sai näkijän olon tuntumaan niin epätodelliselta, ettö hänen oli kiireimmiten keitettävä itsellensä kupillinen malvateetä rauhoittuakseen.


Kaarina Helakisa: Ainakin miljoona sinistä kissaa. Wsoy, 1978. Kuvitus Jori Svärd.

P.S. Olen lueskellut kissakirjojani silloin tällöin. Kissakirjajuttu tulossa joskus syyskuussa, luulen.

Leena Laulajainen: Tulen ja jään saari

Koska lukeminen ja kirjat ylipäätään ovat olleet minulle niin tärkeitä pienestä pitäen, minusta on mielenkiintoista seurata, mitä tämän päivän pienet lukevat. Jokin aika sitten löysin Rouva Huun monipuolisen Lastenkirjahylly-blogin. Siellä on esitelty monenlaisia lasten ja nuorten kirjoja. Vaikka en lue niitä, on kiva tietää, millaisia on tarjolla.

Jokin aika sitten ko. blogista löytyi vinkki Leena Laulajaisesta ja kirjasta Tulen ja jään saari. Ilahduin kovasti, sillä olin juuri miettinyt, tehdäänkö nykyisin enää ”vanhanaikaisia satuja”.

Luettuani Laulajaisen kirjan sanoisin, että tehdään ja ei. Satukokoelma oli osin todella virkistävää ja nostalgista luettavaa, sillä se vei juuri sellaiseen maailmaan, jollaisena lapsuuden sadut muistankin. Esimerkiksi nimikkosadussa Tulen ja jään saari on kaksi haltiaa, joista toinen hallitsee jäätä ja toinen tulta. Seuraa perinteinen ottelu kahden puolen välillä, ja luonto kärsii, ilmasto mullistuu. Lopuksi löytyy sopusointu haltioiden, ihmisten ja luonnon välillä. Vaikka tämäntapaisia satuja on varmasti kerrottu ennenkin, koin että tässä oli tuotu vanhaan satumaailmaan luonnonsuojeluaatetta ja ilmastostonmuutosteemaa. Samaa asiaa oli tuotu myös esimerkiksi satuihin Satu sademetsästä ja Tyttö joka muuttui perhoseksi. Se loppuu mielestäni hyvin nykyaikaisesti: ”Olen nyt aikuinen ja opiskelen hyönteistiedettä. Olen nähnyt, miten perhosen munasta kehittyy toukka, toukasta kotelo ja kotelosta siivekäs, jonka elinvoima on valtava ja lentokyky uskomaton. Mutta olen myös nähnyt, mihin rajaton kasvu johtaa.”

Nykysaduissa on siis vanha muoto mutta osin uusi sisältö. Ja niin kai sen pitäisi ollakin, sillä alkuaan sadut eivät olleet vain lasten juttu ja niiden tarkoituskin oli opettaa. En osaa sanoa, kuinka selviä näiden satujen opetukset ovat lapsille, mutta itse löysin joka sadusta jotain opetusta, onneksi sitä ei kuitenkaan tyrkytetty.

Seikkailu satujen maailmassa ja Leena Laulajaisen seurassa jatkuu, sillä antikvariaatista löytyi Laulajaisen keräämä kiinnostava satukokoelma Poika ja Kivisilmäsankarit (Tammi, 1991). Se on kokoelma itäisten suomalais-ugrilaisten kansojen satuja. Kirja tullee olemaan opettavainen jo yleissivistyksen vuoksi.

Tekstinäyte sadusta Tulen ja jään saari, sadun alku:
Aikojen alussa valtameren kaukaisella saarella asui kaksi vanhaa mahtavaa haltiaa, joiden nimet olivat Hun ja Hann. He elivät kahden korkealla vuorella, jonka rinteillä kasvoi metsää. Ihmisiä saarella ei vielä niihin aikoihin asunut lainkaan.
Vuosi oli jaettu tasapuolisesti kahteen hallituskauteen, joista toinen kuului Hunille, toinen Hannille. Hun hallitsi tulta ja Hann jäätä. Hun sytytteli tulia saadakseen lähteet kiehumaan, sillä hän tarvitsi kuumaa vettä. Hän näet pesi lähteiden vedellä liehuvahelmaisia kukkamekkojaan ja pestyään levitti ne vuorenrinteille kuivumaan. Jääkarhun taljaan verhoutunut Hann oleskeli vuoren huipulla tai laakson varjoissa, huurruttaen alueensa lumeen ja jäähän.

Leena Laulajainen: Tulen ja jään saari. Tammi, 2009.