Saako sellaisesta kirjasta kirjoittaa, joka on vielä kesken? Saa tai ei, aion taas tehdä niin, sillä haluan kertoa ensivaikutelmia Essi Kummun merkillisestä romaanista Karhun kuolema. Suurkiitokset Rooibokselle, koska ilman hänen vinkkiään en olisi koskaan tähän kirjaan tarttunut.
Karhun kuolema tuo etäisesti mieleen Timo K. Mukan teokset ja Laxnessin Salka Valkan. Tämäkin on mystinen pohjoinen balladi, alkukantainen ja jotenkin ikiaikainen, väkevä ja hieman omituinen. Vaikka Kummu kirjoittaa hyvin tarkasti ja lyhyestikin, nopealukuisesti, kirjassa on kumma maaginen sävy, aivan kuin jotain jäisi kertomatta. Tai että tämä kirja pitäisi lukea uudestaan ja uudestaan, että todella löytäisi ja ymmärtäisi sen.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat pieneen pohjoiseen kylään ja osin Grönlantiin, yhden pienen perheen jäsenten ympärille. Perhe on pysähtynyt ja onneton, hajanainen. Kirjan takakannessa sanotaan hyvin, että kyseessä on perhe, jossa poissaolevat huutavat kaikkein kovimmin. Sellaisista perheistä on kirjoitettu ennenkin, varsinkin suomalaisessa "ankeassa" kirjallisuudessa, mutta tämä tarina on kerrottu omalla tavallaan.
Kun perheen isoäiti, babushka eli mumma, kuolee, alkaa tapahtua odottamattomia. Mumman henki jää kotitaloon ja käyttäytyy jopa vallattomasti, joku tuntuu kiertelevän ja nuuskivan nurkissa - ja lopulta karhu asettuu taloon talviunille. Parantajan lahjoilla siunattu ja kirottu Stella, mumman tytär, on jo kauan tiennyt olevansa karhun morsian.
En tiedä, mitä kertoisin tästä kirjasta. Olen vaikuttunut, mutta en osaa kuvailla lukuokemusta kovin tarkasti. Monitahoinen ja mieleenjäävä kirja, ja hämmästelen (surkuttelen), etten ollut kuullut tästä, saati Essi Kummun esikoisromaanista mitään. Kiiltomato on kuullut molemmista ja kirjoittaa Karhun kuolemasta analyyttisesti ja kiinnostavasti.
Essi Kummu: Karhun kuolema. Tammi, 2010.
