Nick Hornbyn uusi teos Skeittari epäilytti minua etukäteen: teinipojat eivät ole minulle kovinkaan läheinen ihmisryhmä, saati rullalautailijat. Halusin kuitenkin lukea Skeittarin (Wsoy, 2010) koska olen pitänyt aiemmista Hornbyn kirjoista. Ne ovat sujuvia, hauskoja, viihdyttäviä ja lisäksi sopivan skarppeja ja ironisia, etteivät mene aivan hömpötyksen puolelle. Hyviä välipalakirjoja ja monenlaisille lukijoille sopivia, lukiessa olo on vähän kuin katselisi mukavaa elokuvaa.
Skeittarissa oli samat ansiot kuin muissakin Hornbyissä, mutta aivan kauheasti skeittailevan teini-isän kommellukset eivät jaksaneet minua kiinnostaa. Kirja kertoo 32-vuotiaan yksinhuoltajaäidin 16-vuotiaasta pojasta, joka sattuu saattamaan tyttöystävänsä raskaaksi. Tyttöystävä on "paremmasta perheestä", mistä saadaan teiniraskausteeman lisäksi mukaan myös yhteiskuntaluokkapohdintaa. Periaatteessa kiinnostavaa, mutta ei mitään maata mullistavaa. Luultavasti olisin viihtynyt kirjan parissa paremmin, jos päähenkilö ei olisi ollut skeittari ja tilittänyt tuntojaan skeittari-idolinsa julisteelle. Tunnustan: olen liian täti täysin innostumaan tästä kirjasta.
Innostuin teoksesta kuitenkin vähän, mutta oikeastaan vasta jälkikäteen, kun satuin lukemaan melkein heti perään toisen brittiteinipojasta kertovan teoksen; näitä kahta kirjaa oli kiinnostaa vertailla.
David Mitchellin Black Swan Green (Sammakko, 2008) upposi jo tätilukijaankin! Kyseessä on Skeittaria huomattavasti moniulotteisempi ja aikuisempi tarina 80-lukulaisesta teinipojasta Jasonista, hieman syrjäytyneestä änkyttäjästä. Pojan kautta käydään läpi monia asioita: niin yksilötason asioita ensisuudelmasta vanhempien avioeroon kuin laajemmin Falklandin sodan vaikutuksia teinin maailmankuvaan ja pojan kotikylän ihmisiin. Myös esim. ystävyyttä, rasismia ja perheväkivaltaa oli käsitelty ansiokkaasti – ei mässäillen, vaan niin kuin se 13-vuotiaalle, fiksulle mutta ikänsä takia lapselliselle ja tietämättömälle, nuorelle näyttäytyi.
Tässä kirjassa minulla ei ollut vaikeuksia asettua teinipojan asemaan: kirja tarjosi mielenkiintoista ajankuvaa ja tarkkoja havaintoja mm. perhe-elemän iloista ja suruista. Jossain vaiheessa pohdin kyllä, oliko päähenkilö liiankin fiksu 13-vuotiaaksi ja siksi aikuisestakin lukijasta kiinnostava. Joka tapauksessa kirja oli kauttaaltaan harkittu kokonaisuus, ja muistutti minua siitä, että David Mitchellin Pilvikartasto on yhä lukulistallani. Olen arastellut sitä, koska sen rakenne kuulostaa kovin sekavalta ja vaativalta, mutta Black Swan Greenin jälkeen haluan kyllä tutustua kirjailijan muuhunkin tuotantoon. Onko kukaan lukenut Pilvikartastoa?
On hauskaa, kuinka luetut kirjat muodostavat jatkumon, tai oikeastaan kirjojen verkoston lukijan mielessä. Nämä kaksi kirjaa luettuani aloin muistella myös Sue Townsendin teoksia, vaikka en ole lukenut teinipoika Adrian Molesta varmaan 25 vuoteen! Miltäköhän hän nyt vaikuttaisi minusta: kömpelöltä perusteiniltä Skeittarin tapaan vai fiksulta, hiomattomalta helmeltä Swanin James-pojan tyyliin?
Kustantajien kirjaesittelyt:
