Antikvariaattien aarteita: kolme kissakirjaa

Elämäni k-asioita ovat tunnetusti kissat, kirjat ja koti. Ei ole yllättävää, että pyrin keräämään kotini täyteen kissakirjoja. 

Kirjoitin jokin aika sitten elämäni ensimmäisen kissakolumnin uudelle Kissakas.fi-sivustolle. Totesin kirjoituksessani Minä, kissaihminen, etten voi lukea kissakirjallisuutta, koska se liikuttaa minua liikaa. Siitä huolimatta sain juuri tuon kolumnin ansiosta taas kimmokkeen ostaa ja lukea kissamaisia teoksia.

Eräässä kolumnia seuranneessa Facebook-keskustelussa nimittäin suositeltiin Aino Korhosen Ihmisen kesyttäjät -teosta (WSOY, 1978). Siinä kuvataan, miten lapsi tuo perheeseen kissan puoliväkisin, ja mitä siitä seuraa - no tietenkin se, että koko perhe muuttuu enemmän tai vähemmän sekaviksi kissanpalvojiksi, ja tuleepa kissoja lisääkin. Isä yrittää toisinaan toppuutella, että kissallakin olisi hyvä olla jotkut säännöt, mutta ei, jopa yleensä niin napakka äiti on tossun alla. Nopealukuinen kirja oli mukavaa arkista perhe- ja lemmikkieläinkuvausta. Kirja ei ollut erityisen liikuttava, vaikka toki kissaihmisen sydän vähän läpättikin mm. silloin, kun lemmikkikissaa ei löytynytkään mökiltä lähdettäessä. 

Myös Doreen Toveyn Pienet siniset kissantassut (Tammi, 1995, ilm. Englannissa 1957) kuvaa kissaihmiseksi kasvamista. 

Siinä pienessä englantilaiskylässä asuva pariskunta päättää lemmikkioravansa (!) menehtymisen jälkeen ottaa siamilaisen kissan jyrsijöitä kurittamaan. Kissa on tyypillinen itämaismoukula, eli kovaääninen, yliaktiivinen ja täysin omapäinen: se kurittaa lähinnä ihmisiään, ei hiiriä (meidän toisella thaimaalaiskissallamme, tuolla joka lukee pää vinossa Grantaa yläkuvassa, on lempinimi Itämaan kaikkitietävä, eikä suotta). Myös sen pennut ovat varsinaisia superpersoonia. Tässä kirjassa kissat kommentoivat kaikkea, osallistuvat kaikkeen ja keksivät milloin minkäkinlaisia tempauksia. En ole esimerkiksi aiemmin kuullut kissasta, joka tuntee suurta tarvetta askeltaa ratsastuskoulun hevosten rinnalla ja pelotella niitä (lue: pudotella lapsia niiden selästä).

Tämä kirja teki minuun hyvin suuren vaikutuksen hyvässä ja pahassa. Olin samaan aikaan hyvin ihastunut ja hyvin tyrmistynyt. Suosittelen kirjaa vertaistueksi erityisesti virkeiden hullujen itämaalaislähtöisten kissojen omistajille. Kirjassa on myös mukavaa kyläyhteisön kuvausta ja muutenkin sympaattinen tunnelma. Ennen kaikkea kirja on täynnä kissarakkautta. Doreen Tovey on kirjoittanut lukuisia muitakin kissakirjoja.

Kaarina Helakisalla on useita kirjoja, joiden nimessäkin esiintyy jo kissa-sana. Olen lukenut aiemmin saturomaanin Ainakin miljoona sinistä kissaa, ja nyt hankin kaksoisteoksen Kukonkerääjä; Taivaskissa.

En lukenut vielä kukkokirjaa, mutta Taivaskissan havaitsin runoteokseksi, jonka runoja voi lukea erillisinä kokonaisuuksina - tai kuitenkin mieluummin kokonaisuutena, jatkuvana tarinana. Kertomus kissasta, joka saattaa tytön ja pojan ystäviksi, päättyy kauneimpaan ja surullisimpaan tietämääni kissarunoon, Taivaskissaan:


Olen avaruuksien kissa,
olen kissa ihmeellinen.
Olen unien, tähtien kissa,
tulin takaa pilvien.

Minä rakensin teille talon,
jossa paljon rakastetaan.
Nyt takaisin lähden,
mutta palaan uniinne toisinaan.


Niin että nyyhkimään päästiin tälläkin kissakirjakierroksella.

Kissakirjakierroksen mahdollisti Antikvaari.fi. En valitettavasti ajatellut asiaa sen pidemmälle, kun tilasin kirjat, enkä enää muista, minkä teoksen tilasin mistäkin antikvariaatista. Tulipa kuitenkin todettua, että nettiantikvariaattien yhteinen verkkokauppa toimii edelleen hyvin. Kirjanhaalimiseni on kausittaista; joskus tuntuu, etten muuta teekään kuin naputtelen kaikenlaisia hakusanoja Antikvaarin ja Antikka.netin hakuihin.

Edellä mainittu kissakirjatilaus ei ole arvatenkaan estänyt minua hankkimasta kokoelmiini myös uusia uusia kissakirjoja. Niistä kerron kuitenkin omassa postauksessaan. Kunhan se on tehty, päivitän kissakirjojen välilehden.


Tämä postaus ilmestyy muuten aivan sattumalta kirjabloggarien vanhan kirjan päivänä. Mikäs sen sopivampaa!

Onnelliset turkulaiset! Eli Kirjaston kissat -sarjakuva

Kirjastonkissat.fi

Mä haluun muuttaa Turkuun! Tai ainakin tilata Turun Sanomat. Tai vähintään alkaa vierailla säännöllisesti Kirjastonkissat-sivustolla.

Syy tähän intoiluun on eilen Akateemisesta kirjakaupasta löytynyt Kirjaston kissat -sarjakuva-albumi. Menin Akateemiseen ihan muissa asioissa, erästä kirjalahjaa hankkimaan, mutta arvatenkin sorruin haahuilemaan ympäriinsä ja osuin sarjispuolellekin. 

Kirjaston kissat on Antti Hopian ja Nina Laakon sarjakuva, jota on julkaistu Turun Sanomissa ja vuosien ajan, ja sarjakuva-albumejakin on ilmestynyt käsittääkseni neljä. Hankin tuon nelososan, Eräänlaista ystävyyttä, koska minusta se jos mikä kuului sarjakuvainnoituksen saaneelle kissakirjojen keräilijälle (minusta aika moni teos jos mikä kuuluu minulle milloin mistäkin syystä). Ajattelin etsiä Kirjaston kissojen aiempia osia Helsingin kirjamessuilta.

Nämä esimerkit on napattu tuolta Kirjaston kissojen nettisivuilta.

Tuo hankkimani albumi tuntuu olevan hyvin samaa tyyliä, sellaisia mutkattomia ja hauskoja strippejä, jotka sopivatkin hyvin sanomalehteen. Kaikissa stripeissä seikkailee kissoja, mutta kaikki tarinat eivät liity kovin tiukasti kirjoihin tai kirjastoon. Onneksi monet sentään, ja jo vuorosanat hymyilyttävät. Tässä pari keskustelua Eräänlaista ystävyyttä -albumista:

- Oletko lukenut kaikki nämä kirjat?

- Umberto Ecolta on kuulemma tapana kysyä tuota samaa.

- Tiedätkö, mitä hän vastaa?

- No.

- Voi, ei täällä ole kaikkia niitä kirjoja, jotka olen lukenut. Näkisit vain, kuinka suuri kirjasto niistä syntyisi.

- Ensin hän oli viehättynyt, kun olin lukenut niin paljon.

- Sitten hän tuli mustasukkaiseksi kaikille kirjoilleni.

- Lopulta hän jätti minut löytämänsä kirjan vuoksi.

Tekstit Antti Hopia, piirrokset Nina Laakko: Eräänlaista ystävyyttä. Kirjaston kissat 4. Utopia 1516, v. 2010.

T. S. Eliot: Old Possum's Book of Practical Cats

Tämä vanha possu on nyt hyvin tyytyväinen! Hdcanis ja Hyönteisdokumentti-blogi muistuttivat, että ai niin, T. S. Eliotin Old Possum's Book of Practical Cats on kaikkien kissakirjojen äiti, tai pitäisikö sanoa emo. Olin jotenkin kuvitellut, että kirja on niin vaikeasti saatava, ettei se koskaan liity osaksi kissakirjojen kokoelmaani. Liittyi se: kirjaa myyvät ainakin Akateeminen kirjakauppa ja Adblibris. Hain omani pokkariversiona Akateemisesta.

Tämä kirja sopii paitsi kissojen ja runojen myös musikaalien ystäville: juuri näistä T. S. Eliotin alun perin lastenlapsilleen kirjoittamista kissarunoista sai inspiraationsa Andrew Lloyd Webberin musikaali Cats. En ole nähnyt sitä kuin prahalaisena ei niin elämyksellisenä nukketeatterina, mutta haluaisin kyllä nähdä jonkin oikein spektaakkelimaisenkin version, jos ei muuta niin näiden runojen vuoksi.

T. S. Eliotin kissarunoissa on nimittäin sellaista rytmiä, että ei ihme, että ne ovat taipuneet lauluiksi. Ihastuin heti ensimmäiseen runoon The Naming of Cats (myös runon aiheen takia; meillä on kaksi kissaa, joiden nimiä en ole päättänyt ja sekös välillä kismittää. Kaiken varalta minulla on jo varastossa seuraavan neljän kissan nimet.):

The Naming of Cats is a difficult matter,
    It isn't just one of your holiday games;
You may thing at first I'm mad as a hatter
When I tell you, a cat must have THREE DIFFERENT NAMES

jne. jne. Runo on niin pitkä, etten julkaise sitä tässä kokonaan.

Mutta kaiken kaikkiaan oivaltavia ja rytmikkäitä runoja! Ei tuntunut myöskään hullulta lukea runoja englanniksi - jos joku olisi etukäteen kysynyt, olisin veikannut, että tuntuu. Tietenkin nämä saattaisivat aueta paremmin suomeksi, etenkin jos käännös olisi hyvä, mutta kyllä esim. runo The Rum Tum Tigger huvitti minua nytkin. Olen tavannut tällaisia kissoja - ja etenkin tällaisia ihmisiä.

The Rum Tum Tigger is a Curious Cat:
If you offer him a pheasant he would rather have a grouse.
If you put him in a house he would much prefer a flat,
If you put him in a flat then he'd rather have a house.
If you set him on a mouse then he only wants a rat,
If you set him on a rat then he'd rather chase a mouse.
Yes the Rum Tum Tugger is a Curious Cat -
    And there isn't any call for me to shout it:
      For he will do
      As he do do
       And there's no doing anything about it!

jne. jne. Mainio kirja siis! Olisin lukenut tämän jo ihan kissojen ja T. S. Eliotin takia, mutta nyt osallistun tällä myös runohaasteeseen. Aiemmin olen kirjoittanut eräästä aarteestani, Eeva-Liisa Mannerin runoteoksesta Kamala kissa ja Katinperän lorut. Sekin on saanut innoituksena tästä samaisesta Old Possum's Book of Practical Cats -teoksesta.


T. S. Eliot: Old Possum's Book of Practical Cats. Faber&Faber, new edition

Old Possum's Book on Practical Cats Wikipediassa
Old Possum's Book on Practical Cats -runot netissä

Kissamaista kirjallisuutta

Tässäpä sitten pari esimerkkiä kirjoista, jotka ovat minusta hyviä ja mukavia, joskaan eivät erityisen vaikuttavia. En myöskään kuvittele, että näillä liikutettaisiin suuria massoja tai edes kovin monen ihmisen ajatuksia. Mutta kissanomistajasta kissakaunokirjallisuuden keräily ja lukeminen on mitä hauskinta ja rentouttavinta!

SF Saidin Varjak Käpälä on lapsille suunnattu kissafantasiakirja. Varjak on kuulua mesopotamialaista sinistä kissasukua, perheensä hylkimä raukka. Vaan kuten kunnon saduissa aina, Varjak pelastaa perheensä ja samalla monet muutkin kissat hurjalta kohtalolta: Varjakista tulee oikea kissasankari!

En olisi tarttunut tähän kirjaan, ellen olisi saanut siitä vinkkiä blogiini. Kiitos vinkistä! Sillä vaikka kirja oli lapsellinen ja hassu, se oli myös hyvin viihdyttävä ja kissat aidosti kuvattuja. Kirjan vetovoimasta (tai minun harkintakyvyttömyydestäni ja hullun kissanaisen oireyhtymästä) kertonee se, että kun taannoin korkkasimme mieheni kanssa hääpäivän kunniaksi oikean Dom Perignon -pullon, viihdytin miestäni samppanjan äärellä kertomalla hänelle hurjia tarinoita Varjak Käpälästä ja hänen legendaarisesta isoisästään Jalalista. Varjak siis kietoi minut käpälänsä ympärille! Kirjasta on myös jatko-osa, aion hankkia ja lukea senkin joskus.

Myös Anne Ojasen kirjoittamasta kissaelämäkerrasta Penni, Suomen vanhin kissa sain vinkin blogiin. Kirja oli hyvin herttainen ja liikuttava, lopuksi minua ihan itketti, kun Penni-parka kuoli yli 20-vuotiaana.

Pennin tarina alkaa, kun nuori mopoileva pari saa kissanpennun. Pennistä kasvaa erottamaton osa perhettä. Se ajelee mopolla isännän ja emännän välissä istuen ja telttailee heidän kanssaan. Aikanaan Penni saa ihmissisaruksia ja suhtautuu lapsiin huolehtivaisen emon ja hyvän ystävän tavoin; myös perheen lemmikkihiiri Muikku saa Penniltä yllättävän suopeaa kohtaloa, kun pääsee vapaaksi. Kaiken kaikkiaan Penni on reipas, sydämellinen ja oikein kissamainen kissa. Olen varmaan lukenut Pennistä ennenkin, sillä kirjan tietojen mukaan Pennillä on ollut oma palstansa Eläinmaailma-lehdessä. Luin tuota lehteä läpi lapsuuteni, mutten muista Pennin palstaa. Onneksi sentään luin Penni-kirjan, se oli oikeaa hyvän mielen lukemista.

David Dosan Hoivakodin kissa Oscar on tämän kevään uutuksia. Odotin kirjaa kovasti, koska jo ennakkoon ilmestyneet lehtijutut Oscarista puhuttivat ihmisiä niin netissä kuin livenäkin.

Hoivakodin kissa Oscar kertoo tositarinan amerikkalaisesta dementikkojen hoitokodista, jossa asuu myös monia kissoja lemmikkeinä ja karvaterapeutteina. Oscar ei ole kissoista seurallisimpia, mutta sillä on erityistaito: se aavistaa hoitokodin asukkaiden kuoleman ja valvoo aina kuolleen vieressä kuoleman ajan ja aina siihen asti, kunnes ruumis haetaan pestäväksi.

Keskustelin Oscarista ennen kirjan lukemista ja ystäväni piti kuolemaa ennustavaa kissaa pelottavana. Minulle, joka yö kissa kainalossa nukkuvalle, Oscarin toiminta taas näyttäytyi ystävällisenä ja lohdutttavana: varmasti hyvin sairaskin ihminen voi aistia eläimen lämmön ja tuntea turvaa, kun karvainen hoitaja painautuu kiinni kylkeen. Kirjasta kävi ilmi, etteivät Oscarin saattohoitoa saaneet potilaat välttämättä itse tienneet koko kissasta (tai osanneet siitä kertoa), mutta omaisille Oscarista oli suurta iloa ja lohtua, muillekin kuin varsinaisille kissaihmisille. Se oli mielenkiintoista ja ilahduttavaa luettavaa.

Muuten kirja ei ollut ilahduttava lukukokemus. David Dosa ei väsy toistelemasta, ettei hän ymmärrä kissoista, muistakaan eläimistä tai mistään yliluonnollisesta tai kummallisesta mitään. Hän myös kertaa jatkuvasti, millaista lääkärintyö on ja miten alzheimerintautia sairastavia tutkitaan ja hoidetaan. Olin tuskastua. Jos kirjan lääketieteellinen puoli kiinnostaa, suosittelen Lisa Genovan upeaa ja hurjaa alzheimer-kertomusta Edelleen Alice. Jos taas haluat lukea koskettavan, lähimenneisyyteen sijoittuvan kissaelämäkerran, kehotan lukemaan Oscarin sijasta Homerista. Gwen Cooperin Homer-kissan ihmeellinen elämä, sokean kissan ihmeellinen kertomus, pyörii yhä mielessäni, vaikka lukemisesta on jo kuukausia.

Eeva-Liisa Manner: Kamala kissa ja katinperän lorut

sekä vähän juttua Eeva-Liisa Mannerin runoteoksesta Kuolleet vedet ja pohdintaa runoista kirjoittamisesta.

Ensin kuitenkin kissarunoudesta.

Olen lukenut viime aikoina monta kissakirjaa: mm. tositarinoita kissojen elämästä sekä lapsille kirjoitettua kissafantasiaa (koostejuttu tulossa piakkoin). Kissateoksista kirjallisesti kiinnostavin ja visuaalisesti houkuttelevin on ollut Eeva-Liisa Mannerin Kamala kissa ja katinperät lorut.

Teos sisältää selvästi "aikuisten lyriikkaa" - sen alaotsikkonakin on Epäkohteliaita runoja ja parodioita - ja kissaihminen nauttii näistä runoista ihan kissatarinoinakin, sen koommin analysoimatta. Ainakin minut tempaisi kissamaisiin salaperäisiin tunnelmiin heti kirjan ensimmäisen runon alku:


Kerronko kissasta - hän on Hiipijä Kuutamolla.
On takkinsa nukkainen ja tiikerinjuovikas.
Hän nukkuu päivät, yöt kaikki kulkee,
nukkuu ja luuraa ja kulkee, kas katolle mennä julkee,
päivisin mietteliäs ja öisin toimekas,
toki taitava kissa, Kiipijä Kuutamolla.

Suurin osa teoksen runoista oli kuitenkin enemmän tai vähemmän vertauskuvallisia tai poliittisia. Esimerkiksi kuulua runoa Kaikki maailman naaraat, yhtykää on ainakin aikuisen vaikea lukea "vain runona". Runon alku:

Elämä ei ole niin ja näin ja noin, vaan Jos ja Ehkä ja Mutta.
Sen tiesi kovia kokenut punainen kissa Tutta,
jolla oli pirusti pentuja, eikä isistä tietoa.
Kovaa se oli kovasti, ei hellää eikä mietoa.

Aikuinen nauttii tässä kirjassa lyriikan ohella kuvituksesta, kissataiteilija Frans Toikkasen mezzotintoista. En osaa sanoa, vetoaisivatko tummat kissahahmot lapseen. Kirjan runoistakin vain osa tuntui eläinaiheesta huolimatta olevan sellaisia, että ne sopisivat lasten lorutteluhetkiin, vaikka onhan lapsilla usein kysy tulkita aikuisten tekstit omalle mielelleen sopiviksi. Runon Kippurahäntä kuvituksena on Suomen leijona ja runo tuntuisi olevan lastenkin makuun. Runon alku:


Kamala kissa se oli, leijonan sukua,
kopeasti kantoi se karvaista pakkaspukua,
jääkiekkoa pelasi, aina ampui maaliin
ja sai rutosti rojua: rautaisen mitalisaaliin.

 
Kippurahäntä riehuu ja taistelee, menettää jopa jalan ja toisen käpälänsä, ja lopuksi se on vaihtanut riehakkuuden hyrinärukkiin, hämyyn ja hiljaisuuteen. Aika moni muukin runo oli hurja tai ainakin hyvin railakas.

Heti kirjan avattuani tiesin, mikä kirja kissakirjakokoelmastani ainakin puuttuu: tietenkin kissakirjoista kenties kuuluisin, T. S. Elliotin The Old Possum's Book of Practical Cats. Eeva-Liisa Manner on ilmoituksensa mukaan kirjoittanut oman kissakirjansa osin tämän teoksen ideoiden mukaan.

Viime viikkoina olen lueskellut myös keväällä saamaani Eeva-Liisa Mannerin runoteosta Kuolleet vedet. Olen pitänyt kirjaa jatkuvasti hollilla ja lueskellut sitä sieltä täältä. Runot ovat vaikuttavia, kauniitakin, niiden lukeminen tuntuu tärkeältä ja haluaisin lukea entistä enemmän runoutta. Minusta esimerkiksi runossa Luulin että kuistille oli heitetty kirje on upea mystinen ja saman aikaan kirkkaan kuulas tunnelma:


Luulin että kuistille oli heitetty kirje,
mutta se oli vain kuun kajoa.
Minä poimin valon lattialta.
Miten kevyt se oli, kuun kirje,
ja kaikki taipui, kuin rauta, tuolla puolen.


Myös heti viereisellä sivulla on hieno, jotenkin käsin kosketeltava runo:


Villisorsa huutaa
ja aamulla ruoho on kuurassa.
Kuin lasia: ohut hileinen ääni.
Ikävyyden huimaus.
On syksy. Minä palelen tulen loimussakin.
Kylmyys on ihon alla, ei katoa.

Kun olen lukenut näitä runoja, olen ajatellut, että näistä jos mistä haluaisin blogata. En kuitenkaan osaa kirjoittaa runoista oikein mitään. Olen miettinyt, onko runoja niin vaikea analysoida siksi, että ehkei niitä ole tarkoitettukaan esiteltäviksi eikä ainakaan analysoitaviksi. Ehkä niitä pitää vain lukea ja nauttia runojen kuvista ja tarinoista, antaa mennä. Joskus runo viehättää tai kiinnostaa ihan sillään, kirjaimellisesti ymmärrettynä. Joskus runo taas nostaa esiin sellaisia ajatuksia tai tunteita, ettei niitä halua tai edes osaa pukea sanoiksi.

Ehkä silloin riittää, että antaa runojen puhua puolestaan: kertoo niistä esimerkkejä ja toivoo, että joku muukin kokisi ne tärkeiksi. Anki sanoi hyvin Risto Rasa -kirjoitukseni kommenteissa: kuka muka osaisi selittää runon?

Eeva-Liisa Manner: Kamala kissa ja katinperän lorut. Epäkohteliaita runoja ja parodioita. Tammi, 1985. (Kamala kissa -osion 4. painos, Katinperän lorut -osion 1. painos)

Eeva-Liisa Manner: Kuolleet vedet. Sarjoja yleisistä ja yksityisistä mytologioista. Tammi, 1977

James Herriot: Elämäni kissat

Kuulun eläinlääkärin James Herriotin kissaelämäkerta Elämäni kissat on juuri niin suloinen kuin miltä se näyttääkin. Vaikka minua kuristi aika ajoin kurkusta tätä lukiessani ja taisi muutama kyynelkin tipahtaa, niin kirja jää mieleeni lämpöisenä, hymyilyttävänä muistona. Viehkeät kissat, sympaattinen eläinlääkäri, mukavaa vanhan ajan englantilaistunnelmaa – ihastuttava hyvän mielen kirja.

Herriot kertoo pienessä kirjasessaan noin kymmenen kissatarinaa. Muutamassa tarinassa pääosaa esittävät Herriotin omat löytökissat Olli ja Inkku, mutta muuten kussakin tarinassa on aina uusi kissa.

Millaisia kissoja ne ovatkaan! Eräs seurapiirikissa pitää ihmispaljoudesta ja osallistuu arvovaltaisesti milloin joogakerhon, milloin ompeluseuran kokoontumisiin. Yksi kissapolo on addiktoitunut isäntänsä yskänlääkkeeseen, toinen taas identifioituu enemmän porsaisiin kuin muihin kissoihin:

Tuijotin kyljellään rönöttävää suunnatonta emakkoa uskomatta silmiäni. Sen nisillä makasi ripirinnan ainakin tusinan porsaan katras, ja tämän vaaleanpunaisen rivistön keskellä erottui mustana kuin myrskyn merkki – Mooses. Sekin imeä lutkutti omaa nisäänsä yhtä nautinnollisen hartaasti kuin vähäkarvaisemmat veli- ja sisarpuolensa. – – Aina kun pahnue kerääntyi vaaleanpunaiseksi palloksi yöunille, Mooseksen musta turkki vilahteli jostain saparoiden välistä. (s. 133-134)

Riemastuttavia, sydämellisiä kertomuksia! Nekin tarinat, joissa on huolta ja surua, on kerrottu kauniisti ja lohduttavasti. Minua ilahdutti se, kuinka eläinlääkäri Herriot tuon tuosta korostaa, mikä merkitys kotieläimillä ja erityisesti kissoilla monille ihmisille on. Kissa ei ole se pirullinen nurkassahiippailija, joka vähät välittää ihmisistä, vaan monelle yksinäiselle kissa voi olla kirjaimellisesti elintärkeä ystävä, luotettava ja uskollinen kumppani.

Herriot tuo kiinnostavasti esiin myös sen, kuinka ainakaan hänen nuoruudessaan eläinlääkärien ei oletettu olevan kiinnostuneita kuin koirista ja hyötyeläimistä, ei nyt ainakaan kissoista. Muutenkin lääkärien tulisi asennoitui potilaisiinsa lääketieteellisesti eikä tunteellisesti. Herriot kuitenkin paljastaa, että hänelle kissat ovat se syy, miksi hän ylipäätään halusi eläinlääkäriksi, ja kaikkien karjanpoikimisoperaatioidenkin jälkeen alati kiehtova ja rakas tutkimusaihe. Puolivillin kissan luottamuksen saaminen on kuulemma Herriotin uran suurimpia voittoja.

Täysin tassun ympärille kiedottu kissanomistajalukija ei voi kuin nyökkäillä ja hymyillä. Ihanat kissat ja ihana Herriot! Paikoin nauratti ihan ääneenkin. Tässä kuvaus eräästä kolmen bassetkoiran ja yhden Buster-kissan taloudesta:

Noutava kissa!
Bassetit katselivat halveksivina. Mikään maailman mahti ei olisi saanut niitä hakemaan palloa, mutta Buster teki sen yhä uudestaan ja uudestaan aivan kuin ei olisi ikinä voinut kyllästyä siihen.

Rouva Ainsworth katsoi minuun. – Oletteko ennen nähnyt tällaista?

–En ole, vastasin. – En ikinä. Se on merkillinen kissa.

Hän sieppasi Busterin syliinsä, ja palasimme sisään, missä hän piti kissaa kasvojensa lähellä nauraen ääneen, kun se kehräsi ja painautui nauttien hänen poskeaan vasten. (s. 172)

James Herriot: Elämäni kissat. (Cat Stories). Suom. Aarne T. K. Lahtinen ja Heidi Järvenpää. Otava, 1995 (kertomukset vuosilta 1972–1992, koottu Herriotin eri teoksista)

Ja lisää kissakirjoja...

Pari viikkoa sitten nettiantikoista tilaamani kissakirjat ovat saapuneet ja pääsevät tarkempaan esittelyyn sitten, kun ehdin ne lukeakin. Kaikki tämänkertaiset kirjat ovat vähän vanhempia ja vaikuttavat muutenkin oikein tunnelmalliselta ja nostalgiselta lukemiselta.

Livelukupiirimme käsittelee ensi viikolla Enid Blytonin elämäkertaa, ja mikä sopiikaan paremmin sen kanssa luettavaksi kuin Viisikko ja kadonneen kissan salaisuus. Myös Saapasjalkakissa-satua odotan kovasti.

Erityisen onnellinen olen, että viime kesänä alkanut etsintä päättyi onnellisesti (kiitos vaan blogiin tulleesta kirjavinkistä!): olen nyt erittäin tyytyväinen James Herriotin Elämäni kissat -kirjan omistaja. Ja ihme kyllä, löysin samaan aikaan toisenkin Herriotin kissakirjan, Jouluaamun kissanpentu. Myönnettäköön elämänsulostuttamispalkinto nettiantikvariaattisivuston keksijälle!

Ilman nettiantikkaa en olisi kuullut myöskään Eeva-Liisa Mannerin teoksesta Kamala kissa ja katinperän lorut, jossa on vielä Frans Toikkasen mahtava kuvitus. Törmäsin kirjaan sattumalta netissä, sittemmin sain siitä kyllä blogiinkin vinkin. Kiitos kaikille vinkkaajille. :)

Osa näistä kissakirjoista oli muuten varmaan asunut ennenkin kissojen kanssa, sillä meidän Cisu ja Toto tutkivat joitakin kirjoja nenä väristen ja meinasipa suuri aarre, Elämäni kissat, saada heti hieman kissanhampaastakin. Onneksi sain pelastettua elämäni kirjan elämäni kissoilta.

Kissakirjoja!

Ennen kuin viime viikolla Antikvaarista tilaamani uusi lasti kissakaunokirjallisuutta saapuu luokseni, pitää vihdoin esitellä nykyinen kokoelma. Pahoittelen pientä viivästystä - kirjoitin kai syyskuussa, että esittelen tämän ihan pian. ;)

Tässä kuva kirjahyllystä ja kirjojen esittelyt oikealta vasemmalle. Kaikkia en ole vielä lukenutkaan.

Kaarina Helakisan hienosta, lumoavasta saturomaanista Ainakin miljoona sinistä kissaa olen kirjoittanut jo aiemmin.

Petit Dico du Chat eli ranskankielinen kissasanakirja tarttui mukaan toissavuonna Nizzasta. Myönnän, etten ole lukenut sitä. Kirja on kuitenkin kaunis ja aihe mukava, kirjalla on esinearvoa.

Seppo Lehdon Hyvään kotiin on kotimainen, tositapahtumiin perustuva romaani lapsiperheen kahdesta kissasta pentuineen. Joissain kohdin kummastelin kissanpitoa esim. kissojen vapaan ulkoilun suhteen, eikä kirjan kieliasukaan aina ihan vakuuttanut, mutta yhdestä asiasta olin varma: tämä kirja on todellakin kirjoitettu rakkaudesta kissoihin. Kirjasta löytyy enemmän tietoa kirjoittajan kotisivuilta. Tämä on muuten ainoa kissakirjani, jossa on omistuskirjoitus. Ystävä oli ostanut kirjan minulle taiteilijalta itseltään!

Top Cats on siskolta saatu tuliainen. Valokuvateoksen alaotsikko kertoo kaiken olennaisen: The Life and Times of the New York Public Library Lions. Niitä leijonia ei kuulemma voinut ohittaa meidän Cisua ja Totoa ajattelematta.

Willian S. Burroughsin Kissa sisälläni sisältää lyhyitä, osin kummallisia ja rujojakin kissatarinoita ja -ajatuksia. Groteskiuden läpikin paistaa, että myös tämän kirjan kirjoittaja todella välittää kissoista. Ja vaikka olisi kuinka uraa uurtava kirjailija ja suuri ajattelija, ei ihminen ole mitään kissaan verrattuna: "Suhteeni kissoihin on pelastanut minut kuolettavalta, läpitunkevalta tietämättömyydeltä."

Gösta Knutsson: Pekka Töpöhäntä ja Maija Maitoparta. Mukava lapsuudenkirja ja vielä uusvanhana painoksena, hauskana pikkukirjana. En muista lapsena olleeni mitenkään ylenpalttisen ihastunut Pekka Töpöhäntiin, mutta kummasti kaikki Monnit, Pillit ja Pullat tuntuivat aivan kuin vanhoilta ystäviltä. Seuraavaksi aion hankkia kokoelmiini Pekka Töpöhäntä ja Mauri Mäyräkäkoira -romaanin samasta viehättävästä kirjasarjasta.

Eduard Uspenskin Fedja-setä, kissa ja koira kuuluu tietenkin kissakirjojen keräilijän lukemistoon. En muistanut, että tätä olisi luettu minulle pienenä. Äiti kertoi, että kyllä on, mutta aika vieraalta tarina silti vaikutti; toki varmasti kaikki tietävät tästä jotain, koska kirja on niin kuuluisa. Luin tämän hetkessä, mutta eläinasioiden sijasta huomion vei Fedja-poika. Lapsena olisin kadehtinut häntä, kun hän sai jo pienenä lapsena asua yksin eläinten kanssa, mutta aikuisena ihmettelin, kuinka sokeat ja välinpitämättömät vanhemmat Fedjalla oli! Hämmästelystä huolimatta hauska ja kiinnostava lukukokemus.

Doris Lessingin kauniskantisesta Kissoista-kirjasta kirjoitin blogin alkuaikoina jatkuvasti! Juttua on ainakin täällä. Olen maininnut monille, että tässäkin kirjassa kissoja rakastetaan ja myös kunnioitetaan omina kissamaisina persooninaan, hyvässä ja pahassa.

Vicky Myron Kirjastokissa on samaa kategoriaa äskettäin esittelemäni Homerin kanssa: tositarina orvosta amerikkalaispennusta, jonka onni kääntyy viime hetkellä. Spencer-pentu löytyy iowalaisen kirjaston kirjojenpalautusluukusta kohmettuneena, mutta se saadaan pelastettua ja se elää pitkän ja rakkaudentäyteiden elämän kirjastokissana. Kirjastokissa oli minulle aivan uusi asia, mutta Amerikassa ilmeisesti todellakin on kissoja, joiden koti on kirjasto. Tiedän kyllä, minne keskittäisin kirjalainat, jos Suomessa olisi sellainen! Ensin surkuttelin, että joutuupa kirjastokissa olemaan paljon yksin - mutta se on yöt yksin, kun taas kotikissat ovat usein päivät. Olen kuullut monien kyynelehtineen tämän kirjan ääressä ja oli se minustakin kiinnostava ja koskettava, mutta ei itkettävä kuitenkaan. Lisäksi ei-kissa-asiaa oli aika paljon, onneksi sentään lähinnä kirjastoaiheesta. Homer oli kuitenkin paljon liikuttavampi kuin Spencer!

Aapelin pakinakokoelmaa Kissa kissa kissa en ole vielä avannut.

Myös Agapetuksen Musta kissa - Pieni tragikomedia eräästä kohtalon heitosta on avaamatta, enkä edes tiedä, kertooko se oikeasti kissasta. Olen nyt oppinut, ettei kannata tilata antikasta mitä vain hullun kiilto silmissä vain siksi, että kirjan nimessä mainitaan kissa. Esimerkiksi eräs Saapasjalkakissa, jonka tilasin, olikin dekkari!

Jos kaipaat lisää kissakirjavinkkejä, kurkkaa ensimmäiseen kissakirjajuttuuni ja tuohon Ainakin miljoona sinistä kissaa -kirjoitukseeni: keskusteluissa on mainittu muitakin kissakirjoja. Ja jos jokin oleellinen kissateos puuttuu mielestäsi listalta, kerro toki! Viime viikolla taisin tilata "vain" kuusi kissakirjaa kerralla, joten hylly ei ole vielä ihan ratkeamaisillaan kattikirjallisuudesta...

Gwen Cooper: Homer-kissan ihmeellinen elämä

Hei kissaihminen tai muuten eläinrakas tyyppi! Etsitkö kirjaa, joka saa hihkumaan innosta, pyyhkimään liikutuksen kyyneliä ja jonka haluaa lukea yhteen putkeen? Minulle, kissaihmiselle, hiljattain ilmestynyt Gwen Cooperin teos Homer-kissan ihmeellinen elämä oli sellainen.

Voiko koskettavampaa tarinan alkua olla: kaksiviikkoinen orpo kissanpentu menettää silmänsä ankaran silmätulehduksen takia.Silmänsä, joita se ei koskaan ehtinyt avatakaan. Onnekas kujakollin alku saa rakastavan kodin Gwenin ja hänen kahden kissansa luota ja siitä kasvaa mallikelpoinen kotikissa. Alkaa tarina, jota kirjassa kestää 13 vuotta, tosielämässä se jatkuu tietääkseni yhä.

Kirjan alussa Gwen on floridalainen vastavalmistunut nuori, mutta elämä kuljettaa hänet ja kissat New Yorkiin. Uuteen kaupunkiin sopeutuminen olisi haasteellista sekä Gwenille että kissoille joka tapauksessa, mutta erityisen vaikeaksi sen tekee syyskuun 11. päivän terrori-isku. Gwen on iskun aikaan töissä ja kissat jäävät päiviksi loukkuun WTC:n lähellä sijaitsevaan asuntoon. Kurkkua ihan kuristi, sillä tietenkin tragedia kosketti myös lemmikkieläimiä, mutta en ollut koskaan ajatellut sitä... Onneksi kaikki kääntyy parhain päin ja kirjalla on onnellinen loppu.

Isompien ja järkyttävimpien tapahtumien, kuten silmien menettäminen ja terrori-isku, ohella mieleeni jäi erityisesti se, miten uskomattoman taitava sokea kissa voi olla. Homer todella korvaa puuttuvan aistinsa kaikilla muilla ja oppii mm. pyydystämään kärpäsiä korkealta ilmasta valtavalla puolentoista metrin loikalla. Se saa myös paljon (mies)faneja ja tekee urotekoja ja opettaa emännälleen yhtä sun toista elämästä. Mutta lukekaa itse, jääköön tapahtumat tämän enempää esittelemättä.

Homerin elämäntarinan lisäksi oli hyvin kiinnostavaa lukea amerikkalaisesta kissanpidosta ja esim. eläinlääkäriasioista. Gwen on hyvin vastuuntuntoinen kissanomistaja ja tekee kaikkensa karvaisten perheenjäseniensä eteen; luin kiinnostuneena mm. siitä, millaista on kissamamman elämä sinkkumarkkinoilla ja miten Gwenin perheenjäsenet, vannoutuneet koiraihmiset, suhtautuvat kissoihin, etenkin kun yksi on nk. erityiskissa. Aika pitkälti kissa-asiat kuulostivat samankaltaisilta Jenkkilässä kuin Suomessakin, joillekin asioille tosin hieman kohottelin kulmiani.

Kaunokirjallisesti kirja ei ollut huipputasoa, mutta se oli arvattavaa - eikä haitannut, tämäntyyppisiä kirjoja kun luetaan aiheen eikä kielen takia. Teksti oli kyllä hyvin sujuvaa, sillä Gwen Cooper on nykyisin romaanikirjailija.

Villikissa kirjoitti tästä kirjasta viikonloppuna ja linkitti Homer-videoihinkin! Kustantaja taas esittelee kirjan näin.

Gwen Cooper: Homer-kissan ihmeellinen elämä. Wsoy, 2010.

P.S. Keväällä on ilmestymässä lisää kissakirjallisuutta. Lupaan myös vihdoin ja viimein esitellä kissakirjakokoelmani pian - sanotaan, että viikon aikana!

H niin kuin Helakisa

Aakkossarjalle heti jatkoa G niin kuin Gavaldan jälkeen. Vuorossa on Kaarina Helakisa ja lastenromaani Ainakin miljoona sinistä kissaa. I-kirjakin on jo lähes luettu.

H viihdytti minua paljon enemmän kuin G. Törmäsin tähän kirjaan nettiantikassa, kun etsin kirjoja kissakirjojen kokoelmaani. Kirjan nimi oli niin kiehtova, että teos oli pakko hankkia heti.
Tässä kirjassa on paljon samaa kuin perinteisissä, opettavaisissa saduissa. Pieni, vähän syrjäytynyt poika Samuel tapaa pullonhenki Arielin. Ariel opettaa: Sen minkä ihmismieli keksi kerta, se mielessä: siis olemassa on.

Samuel ei ymmärrä, että tässä piilee myös riskinsä – pitää varoa, mitä toivoo ja kuvittelee. Samuelin mieli loihtii sinisiä kissoja. Ensin yhden, sitten useampia... Pian koko kaupunki on täynnä eriskummallisia kissoja. Ensin kaikki vaikuttaa hyvältä, joskin oudolta. Samuelin isä, valokuvaaja, menestyy kissakuvillaan ja äitikin voi vähentää työntekoa. Mutta sitten kissoja on liikaa, ihan liikaa. Samuel kuvittelee vahingossa myös hurjan taistelijakissan, jotkut ihmisetkin tuntuvat olevan oikeasti kissoja... Ja joku mainostaa kissaturkkeja. Samuel on onneton, eikä keksi, miten saa kuviteltua tilanteen takaisin rauhalliseksi. Juuri tästähän Ariel häntä varoitti, vieläpä moneen kertaan.
Kuten kunnon saduissa, loppu hyvin, kaikki hyvin – tai ainakin melkein, sillä loppu jää hieman avoimeksi. Luulen, että avoin loppu oli yksi syy, miksi Salla aiemmin lastenkirjakeskustelussa kommentoi, että tämä kirja pelotti häntä lapsena. Arvelen myös, että lapsia saattaa sinänsä kiehtovassa tarinassa pelottaa myös se, että mitä jos kuvitelmat oikeasti toteutuvat – etenkin lapsenahan sitä kuvittelee yhtä sun toista, ei aina suinkaan loppuun asti harkittua.

Aikuista kirja ei pelottanut, sen sijaan viihdytti kovastikin. Tässä oli jotain samaa kuin Marjatta Kurenniemen saturomaaneissa, joista pidän paljon – ja joista Onnimannin ja Puuhiset olen lukenutkin vasta aikuisena; Onneli ja Anneli taas oli yksi lapsuuden tärkeimmistä kirjoista. Kiitosta myös Jori Svärdin hauskoille mustavalkoisille kissakuville. Uskon, ettei tarvitse olla edes suuren suuri kissanystävä pitääkseen niistä!

Tekstinäyte – ja tämäkin voisi salaperäisyydessään olla lapsesta aika pelottava, jopa uhkaava kohta, luulen (s. 71):

Siniset kissat eivät myöskään poikineet. Ne vain lisääntyivät. Äänettömästi niitä nousi kellareista ja katukuiluista; joskus puistossa saattoi nähdä, miten jonkin puun takaa liukui nopein käpälin esiin pieni kissa, ja näkijä olisi voinut vannoa, ettei puun taakse äsken ollut kissaa eikä mitään muutakaan mennyt, ja niin näkijän oli palattava ymmällään kotiinsa, jossa tavallisella sinisellä kangaskissalla leikkivä lapsonen sai näkijän olon tuntumaan niin epätodelliselta, ettö hänen oli kiireimmiten keitettävä itsellensä kupillinen malvateetä rauhoittuakseen.


Kaarina Helakisa: Ainakin miljoona sinistä kissaa. Wsoy, 1978. Kuvitus Jori Svärd.

P.S. Olen lueskellut kissakirjojani silloin tällöin. Kissakirjajuttu tulossa joskus syyskuussa, luulen.

Ainakin miljoona kissakirjaa - eli kirjojen keräilystä

Kirjahyllyyn on yhtäkkiä ilmestynyt uuden kirjakokoelman alku. Syytän kanssabloggaajia! Ensin Aava sai ajattelemaan, että Kirjastokissa on luettava. Sitten Kirjasieppo meni ja kirjoitti kissakirjoista. Arvatenkin sain lisää lukuvinkkejä. Oikein ihmettelin, että miten minulla, kissanomistaja-kirjahullulla ei vielä ole kissakirjojen kokoelmaa.

Onneksi on netti ja nettiantikat: kokoelman alku oli nopeasti hankittu, ja Doris Lessingin Kissoista minulta jo löytyikin. Viime viikolla ostin vielä pari kissakirjaa Turusta (eivät ole kuvassa) ja jossain vaiheessa teen yhteispostauksen kaikista kokoelman kirjoista; en ole vielä lukenut kaikkia enkä toisaalta myöskään usko muidenkin kuin itseni ilahtuvan, jos kirjoitan kymmenen erillistä kissakirjajuttua.

Lasten kissakirjat ovat ihanan näköisiä. Kokoelman helmi on ainakin toistaiseksi tämä:

Kieltämättä tämäkin uusi kirjakeräilyharrastus on saanut minut pohtimaan, pitääkö ihmisellä oikeasti olla ellei miljoona, niin ainakin yli tuhat kirjaa. Olen mielestäni oppinut hieman rajoittamaan kirjojen ostoa - en osta useinkaan ihan hömppää ja lainaan kirjoja kirjastosta, maltan jopa joskus odottaa uutuuksia - mutta huomaan, että tietyillä genreillä on sellainen vaikutus, että kun näen sen edustajan joko kaupassa tai netissä, minun on saatava se.

Erityisen hyvin pystyn perustelemaan itselleni vanhojen lasten- ja nuortenkirjojen hankkimista (nostalgiaa!), kieli- ja kirjallisuustieteellisiä opuksia (viisautta, oman alan kannatusta!) ja suomalaisia klassikkoja (lisää viisautta!). Ylipäätään tietokirjoille on helppo keksiä ostamaan pakottavia perusteluja, ja toisaalta se, jos minulla on jo useita tietyn kirjailijan kirjoja, näyttää toimivan siten, että niitä tulee aina vain lisää. Etenkin Tove Janssonin kirjoja käyn kurkkimassa välillä nettiantikoista vain siksi, että haluaisin lukemisen lisäksi myös omistaa niitä lisää.

Tarkoitukseni oli pohtia kirjojen keräilyä enemmänkin, mutta en osaa järkeistää tai avata asiaa sen enempää. Tiedän vain, että kirjojen suhteen olen täysi materialisti: rakastan kirjoja myös esineinä eikä koti ilman kirjahylly(j)ä ole koti ollenkaan. Olen joskus kuullut lukutoukista, jotka lukevat vain lainattuja kirjoja. Jos joku sellainen sattuu lukemaan tämän, olisi kiva kuulla, miten voi pitää kirjoista haluamatta niitä omakseen.

Entä voiko todellinen kirjojen ystävä ja keräilijä ostaa lähes kaikki kirjansa netistä? Onko se liian helppoa - eikö pitäisi koluta kirpputoreja ja antikvariaatteja? Toisaalta nettiostajalle jää enemmän lukuaikaa.

Ja vielä, silläkin uhalla että saan taas uusia kirjakokoelmaideoita: mitä genrejä keräilet ja miksi?