Tämä on kuitenkin niin hyvä, taitava ja tärkeä kirja, että siitä on pakko kirjoittaa! Ensinnä: älkää luulko, että tämä on entisen uskovaisen terapeuttinen tilitys, sillä tämä ei ole tilitys- eikä paljastuskirja, vaikka kertookin 17 vuodesta Hare Krishna -yhteisön jäsenenä ja siitä, miltä tuntuu erota yhteisöstä. Tämä on paljon enemmän: ei vain elämäkerta, vaan hyvin valmis ja kaunokirjallinen teos mm. aikuiseksi kasvamisesta, itsensä etsimisestä, naiseudesta ja ystävyydestä. Ja perheväkivallasta ja siitä selviämisestä, mutta ei ollenkaan niin selkeäsanaisesti tai missään tapauksessa mässäilevästi kuin "omaelämäkerrallinen selviytymistarina" taas antaisi aiheen olettaa. Kirja vie Suomen lisäksi Intiaan, Tanskaan ja Kanadaan, sekin oli mielenkiintoista.
Parasta oli kuitenkin kerronta. Seija Vilénin teksti on kuin runoa, jossa yksi runo saattaa kertoa monia runoja - teos on siis monitasoinen ja siinä on paljon pieniä kertomuksia. Erityisesti minua yllätti kirjan huumori, sitä en osannut ennakkotietojeni mukaan ollenkaan odottaa. Mutta katsokaa tekstinäyte nro 2, mm. tuollaisia hauskoja vertauskuvia on kirjassa tuon tuosta.
Iloitsin kirjassa myös siitä, ettei minäkertoja syyttele itseään eikä muita, vaikka rankan matkan tekeekin. Siitä tulee lukijallekin levollinen olo: vaikka kirjassa on rankkoja teemoja, minäkertoja selviää, ja vielä ehjänä, aikuisena ja onnellisena. Seija Vilén totesi itse blogissaan, että hän ajattelee nyt menneisyttään lempeän ironisesti: Tällaista tuli nähtyä ja tehtyä, mutta minkäs voit.
Neuvon muutenkin tutustumaan Viléniin ja Mangopuuhun Seijan blogissa. Ja lukekaa Kirjapedon arvio tästä kirjasta. Se kuvaa täysin minunkin lukukokemustani, en vain itse osannut kaikelta hämmästykseltäni sitä pukea noin hyvin sanoiksi. Kustantaja taas esittelee Mangopuun alla -teosta näin.
Tekstinäytteet. Uskonnosta s. 56:
Opinkappaleiden ulkopuolella uskonto oli suloista riippulentoa ja rakastetun humalaa. Se oli keikkuva maailma täynnä yksityisiä salaisuuksia, fantasioita ja haaveita letittää jumalan tukka kahdeksalle pikku palmikolle. Antaa hiusten valua sormien välitse, sitoa ne ne samettikukista punotulla nauhalla, hengittää myskin ja kamferin tuoksua.
Selibaatista, s. 78:
Selibaattipylväästä tuli tolppa kadunkulmaan. Siihen minut sidottiin siksi aikaa, kun isäntäni kävi pankissa laskemassa kolikoita, räknäämässä vekseleitä tai huvikseen siirtelemässä rahoja tililtä toiselle. Minä haukahtelin hänen peräänsä ja heilutin häntää ihmisille, jotka pysähtyivät rapsuttamaan korvantaustaani. Mietin pankin sisään kadonnutta omistajaani ja sitä, millaisen herkkupalan hän heittäisi minulle palattuaan. Unohdin hänet vain silloin kun ohitseni kulki toinen koira. Jos se oli pieni ja terävähampainen, murisin niskakarvat pörhöllä. Mutta lempeitä spanieleita lähestyin nuuhkien ja kiehnäten. Heittäydyin selälleni, pitkin pituuttani, tassut taivasta kohti.
Seija Vilén: Mangopuun alla. Avain, 2010. 2. painos.
