Sisko Ylimartimo: Satujen elämää, elämän satuja

Eiköhän satu sentään tule vielä joskus koputtamaan ovelleni!

Satu ei milloinkaan kuole. (s. 71)

Mikä on sinun suursatusi? Ja onkohan Suomessa ketään, joka ei olisi kuullut satua Rumasta ankanpoikasesta, Keisarin uusista vaatteista tai vaikka Pienestä tulitikkutytöstä? Minä olen ainakin kuullut ne lapsena niin useasti, että jopa satukirjojen kuvitukset palautuivat mieleen, kun luin Sisko Ylimartimon viehättävän teoksen Satujen elämää, elämän satuja – Näkökulmia H. C. Andersenin elämään, tuotantoon ja perintöön.

Luulin teosta satusedän elämäkerraksi, mutta se olikin ensisijaisesti Hans Christian Andersenin elämää ja tuotantoa eri kanteilta esittelevä tietoteos. Aluksi kerrattiin kyllä Andersenin tarina yksihuoneisen pikkutalon lapsesta maailmanmatkaajaksi, mutta kirjan muissa osissa keskityttiin satuihin ja niiden kuvituksiin.

Jos haluaa lukea yhden saduntekijästä kertovan tietokirjan, se voisi olla vaikkapa juuri tämä. Andersen on tunnetuimpia satujen kirjoittajia, joskin hän kirjoitti paljon muutakin.  Hän ammensi itse mm. E. T. A. Hoffmanin kertomuksista, ja hänellä itsellään oli suuri vaikutus moniin kirjailijoihin. Ylimartimo kertoo, että mm. Oscar Wilden, C. S. Lewisin ja L. M. Montgomeryn sekä Suomessa Zachris Topeliuksen tuotannossa näkyy joko suoria tai epäsuoria vaikutteita Andersenin tuotannosta.

Oli kiinnostavaa oppia, että Andersenin saduista kuitenkin vain noin tusina on todella tunnettuja "suursatuja", sellaisia, jotka julkaistaan valikoimissa yhä uudelleen. Ylimartimon mielestä 10–12 satua ei riitä, vaan esittää oman tärkeän "tusinansa johon mahtuukin 14 satua" Andersenin tuotannosta. Valitettavasti Ylimartimo ei kerro, mitkä näistä saduista ovat tuossa yleisestikin tunnetussa kulttuuriperinnöksi miellettyjen suursatujen kokoelmassa, mutta hänen oma listansa on yhtä kaikki kiinnostava: Tulukset, Todellinen prinsessa (Prinsessa ja herne), Peukalo-Liisa, Pieni merenneito, Keisarin uudet vaattEet, Vakaa tinasotamies, Villijoutsenet, Sikopaimen, Satakieli, Ruma Ankanpoikanen, Lumikuningatar, Paimentyttö ja nokikolari, Pieni tulitikkityttö ja Liejun kuninkaan tytär.

Minulle näistä saduista läheisimpiä ovat olleet Peukalo-Liisa ja Pieni merenneito, tai ne ainakin muistan parhaiten.

Jäin kyllä miettimään, saako Andersenin tarinoita kutsua saduiksi. Ylimartimo nostaa esiin kuulun satututkija Bruno Bettelheimin näkemyksen, että aidossa sadussa on onnellinen loppu – ja sitä kaikissa Andersenin saduissa ei ole. Andersen oli itsekin sitä mieltä, että ainakin osa hänen satuina pidetyistä teksteistään oli tarinoita tai kertomuksia, mutta ei satuja. Niitä ei ollut myöskään tarkoitettu lapsille, vaikkakin Andersen myönsi niiden sopivan kaikenikäisille. Niinhän hyvät suuret kertomukset sopivat, ehkä se on suursadun merkki.

Niin tai näin, joka tapauksessa kiinnostava ja myöskin mukavan aiheensa ja runsaan kuvituksensa vuoksi varsin viihdyttävä kirja. Se palautti mieleen myös muita viime aikoina lukemiani satukirjoja, Oscar Wilden Onnellisen Prinssin ja uutta suomalaista sadunkerrontaa edustavan hienon teoksen, Leena Laulajaisen Tulen ja jään saaren. Lisäksi muistelin Sisko Ylimartimon L. M. Montgomerystä kirjoittamaa teosta Anna ja muut ystävämme, joka kuuluu tietokirjasuosikkeihini.

Minun suosikkisatuni ei muuten ole mikään yksittäinen satu, vaan Airi Somersalon ikikiehtova saturomaani Mestaritontun seikkailut. Harmi, etten tiedä, montako kertaa olen lukenut sen lapsena. Aikuisena olen lukenut sen kerran, ja taika oli tallella.

Sisko Ylimartimo: Satujen elämää, elämän satuja – Näkökulmia H. C. Andersenin elämään, tuotantoon ja perintöön. BTJ Kirjastopalvelu, 2005.

L. M. Montgomery: Vanhan kartanon Pat

Atwood oli flunssalukemiseksi vähän liian rankkaa, mutta Montgomery on ihanaa. Hänen kirjojensa avulla voi palata lapsuuden olotilaan, jossa vain luki ja luki, aikaa oli ihan mahdottomasti.

Tämä nyt lukemani Vanhan kartanon Pat on Minerva Kustantamon tämän syksyn suomennoksia; Montgomeryn ei-Anna-tai-Emilia-kirjojahan on suomennettu ja suomennetaan aina silloin tällöin.

Pat on viihdyttävä ja mukava kirja, mutta ei aivan niin vauhdikas ja hauska kuin muut lukemani Montgomeryt. Yhtäläisyyksinä muihin kirjoihin on se, että tässäkin on kyseessä tytön kasvutarina lapsesta nuoreksi naiseksi kauniilla Prinssi Edwardin saarella, kiehtovan luonnon keskellä. Ja Pat on samanlainen kuin muutkin Montgomeryn sankarittaret: pohdiskeleva ja runollinen, syvästi kokeva ja paljon ajatteleva, vakavakin luonne. Hän ei ole kuitenkaan niin pippurinen kuin muut sankarittaret eikä kiinnitä elinympäristössään yhtä paljon huomiota; lapsena Patilta myös puuttuu muille tytöille ominainen paras kaveri, läheinen tyttöystävä.

Kyseessä on siis 1900-luvun alkupuolelle sijoittuva kanadalaistytön kasvutarina. Tarina on paikoin lapsellinen ja vähän epäuskottava, mutta eipä sitä aikuisten kirjaksi tai dokumentaariseksi kuvaukseksi ole kirjoitettukaan. Ja ovathan ajatkin muuttuneet – ehkä ihmiset ennen puhuivat hauskan teatraalisesti ja runollisesti, en tiedä. Ainakin kiihkeä puhetapa tekee kertomuksesta elävän ja mukaansa tempaavan.

Ja kun lukee kirjaa tarkemmin, huomaa siinä rohkeuttakin. Kuvittelisin ainakin, että kirjan kirjoittamisen aikaan oli edes vähän kapinallista nimetä tyttökirjan luku otsikolla Mustaa magiaa, ja pohtia ko. luvussa, voiko ihminen olla noita.

Kirja on leppoisaa laatuviihdettä. Kirjan keskeiset teemat ystävyys, ihmissuhteet ja muutos koskettavat aikuistakin – yksi pääteemoista on se, että Pat inhoaa aivan kaikenlaisia muutoksia puun kaatamisesta isän viiksien leikkaamiseen ja isosiskon kotoa muuttoon.

Kirjan tekee perinteistä tyttökirjaa ja mukavaa luettavaa kiinnostavammaksi se, että jo takakannessa mainitaan juuri Patin muistuttavan Montgomeryn sankarittarista eniten kirjailijaa itseään. Kirjassa on myös kiinnostava suomentajan loppukirjoitus sekä kuva talosta, joka on kirjassa olevan Patin kotitalon Silver Bushin esikuva. Talolla on kirjassa niin tärkeä rooli, että se on oikeastaan kuin yksi päähenkilöistä: talo edustaa pysyvyyttä, kun ihmiset muuttuvat.

Loppukirjoituksen ja takakannen tekstin perusteella innostuin hankkimaan myös Sisko Ylimartimon tietoteoksen Anna ja muut ystävämme. Kyseessä on aivan ihastuttava tietopaketti kirjailija Montgomeryn elämästä, Prinssi Edwardin saaresta ja Montgomeryn sankarittarista. Esittelen kirjan lähiaikoina blogissa ja lupaan sen jälkeen keskittyä vähän aikuisempiin kirjoihin. Mutta – jotkut lukevat rentoutuakseen rakkausromaaneja, toiset rikoskertomuksia, minä näemmä vanhoja tyttökirjoja. Niin kiehtovaa ja rentouttavaa!

Tekstinäyte:
Pat käpertyi pyöreän ikkunan eteen ja katseli, kuinka satavan lumen salaperäinen vaippa peitti puutarhat, niityt ja kukkulat ja kuinka se täytti myös kaivonvierustan vaahterassa olevat pienet tyhjät pesät.
”Rakastan lumimyrskyä”, hän sanoi kiihkeästi Judylle.
”Oi joi, onko mitään, mitä sie et rakastais, kallehin?”
”On mukavaa rakastaa kaikkea, Judy.”
”Jospa et rakastais liikaa. Jos rakastat... Sie tuut saamaa haavoi.”
”En Silver Bushista. Silver Bush ei koskaan loukkaa minua, Judy.”
”Entä ku siun on lähettävä täält?”
”Tiedäthän, että en ikinä jätä Silver Bushia, Judy... en ikinä. Voi, katso kuinka Usvien kukkula on valkoinen. Ja kuinka yksinäiseltä Yksinäinen talo näyttää. Kunpa voisin mennä sytyttämään sinne lämmittävän valkean. Silloin siitä tuntuisi paremmalta.”
”Oijoi, et kai aattele, jot talot toella tuntisi jotaki?”
”Voi, Judy, olen varma, että ne tuntevat. - - ”

L. M. Montgomery: Vanhan kartanon Pat. Minerva Kustannus, 2009.