Tyleriä ja Shieldsiä, vihdoin ja viimein

Lisää tällaisia vauhdittavia kommentteja: anni m muistutti, että en ole vieläkään kirjoittanut Anne Tyler -lukukokemuksesta! Siispä kirjoitan nyt. Ja pahoittelen, että blogi ei ole edelleenkään päivittynyt kovin usein; ensin oli tavallista kiireisempää töissä, sitten tuli kyllä loma, mutta myös nivelongelmia käsiin... Mutta katsotaan, josko tämä nyt tästä taas. Tekisi mieli julkaista lista kaikista mahdollisista bloggausaiheista ja pyytää lukijoita muistuttelemaan ja patistelemaan laiskaa bloggaajaa. :)

Asiaan. Luin jokin aika sitten elämäni ensimmäiset Tylerit ja heti perään uusimman Carol Shields -suomennoksen. Koska kirjoissa ja kirjailijoissa oli yhtäläisyyksiä, niputan omavaltaisesti kaikki kolme teosta samaan juttuun.

Ensimmäisenä luin Anne Tylerin adoptiokertomuksen Amerikan lapset (Otava, 2008). Siinä kaksi perhettä, toinen amerikkalainen ja toinen amerikaniranilainen, kohtaavat lentokentällä: kumpikin on vastaanottamassa korealaista adoptiolasta. Perheiden vanhemmat ovat eri ikäisiä eikä heillä ole muutenkaan paljon yhteistä keskenään, mutta lasten myötä alkaa vuosien ystävyys; myös isovanhemmat tutustuvat toisiinsa. Kerran vuodessa vietetään adoptiotyttöjen tulon vuosijuhlaa, tapahtuma, joka meinaa mennä aivan kilpavarusteluksi.

Noh. Teoksessa oli monta kiinnostavaa teemaa: lapsettomuus ja adoptio, kulttuurien kohtaaminen, pari- ja ystävyyssuhteet, vanheneminen, sellainen tavallinen amerikkalaiselämä yleensä. Kuitenkin teoksesta puuttui sellaista lämpöä, joka tekisi tästä todella hyvän lukuromaanin. Jos aihepiiri kiinnostaa, suosittelen tätä helpoksi vapaapäivän lukemiseksi - mutta varaudu siihen, että tekstin näkökulma on osin varsin selostava, vähän kuin Valittuja paloja lukisi. (Lisää kirjasta löytyy Reeta Karoliinan perusteellisemmasta arviosta.)

Uusin Tyler, Nooan kompassi (Otava, 2010), oli jo selvästi toista maata, siitä pidin ja voin suositella tätä lukuromaaniksi, jos pidät amerikkalaisista ihmissuhderomaaneista. Tämä ei ollut niin taidokas tai monipuolinen kuin esimerkiksi Siri Hustvedtin teokset, mutta hyvin luettava ja selvästi kaunokirjallisempi kuin Amerikan lapset.

Teos kertoo yksinäisestä muistinsa menettäneestä, vähän rassukkamaisesta miehestä. Miltä tuntuu, kun elämästä puuttuu yhtäkkiä pala, vieläpä hyvin tärkeältä hetkeltä? Kun joutuu kuuskymppisenä, eronneena, yhtäkkiä asumaan nuoren tyttärensä kanssa? Entä voiko siinä iässä enää rakastua, etenkään itseään paljon nuorempaan?

Nooa oli hyvin ja jopa koskettavasti kerrottu. Aloin pitää päähenkilöstä kaikkine epätäydellisyyksineen ja raivostuttavine, nahjusmaisina piirteineen ja olisin voinut lukea kirjaa pidempääkin, joskaan en varmaaankaan lue tätä uudelleen, niin merkittävä teos ei ollut. Luulen kuitenkin,että Nooan rohkaisemana luen Tyleriä jatkossakin.

Carol Shieldsiä en sen sijaan taida vähään aikaan lukea. En kyllä tiedä, onko häneltä enää suomennettukaan mitään, mitä en olisi lukenut. Joka tapauksessa, kun luin ekaa Tyleriä, mainitsin ystävälle, että Tyler on kuin Shields, mutta Shields on elämänmakuisempi ja lämpöisempi, empaattisempi kertoja. Olen pitänyt erityisesti novellikokoelmasta Tavallisia ihmeitä sekä Shieldsin läpimurtoromaanista Kivipäiväkirjat, ne ovat olleet oikein kesäpäivän lukemistoa parhaimmillaan. Ei liian vaikeaa, ei liian hömppää.

Uusi (postuumi) suomennos Kaiken keskellä Mary Swann kuulosti kiinnostavalta: se kertoo runoista, kirjallisuudentutkimuksesta ja kustannustoiminnasta. Luulin siis saavani oikein lukutoukan aarteen eteeni.

Sain sekavarakenteisen katsauksen em. aiheista. Sain eteeni kummallisia, epäuskottavia ja ilkeitä, ei ollenkaan kiinnostavia eikä rakastettavia, henkilöhahmoja. Tämä ei ollutaivan se Shields, johon olen tottunut. Kirja tuli kuitenkin luetuksi ja osin se jopa nauratti minua: tuntui kuin Shields olisi tahallisesti irvaillut kirjallisuudentutkijoiden kustannuksella. Tiedättehän: tutkijan mielestä mikään tekstissä ei voi olla sitä, mitä on, vaan esim. "vesi" on tietenkin vaikkapa "elämänlähde" tai "uudistava voima", olkoonkin, että runon kirjoittaja olisi oppimaton, kirjallisuustieteestä ja symboliikasta täysin piittaamaton henkilö,ja runo kertoisi vesisateesta (esimerkki on omani, ei Shieldsin). Em. irvailun takia suosittelen kirjaa kirjallisuudentutkimuksesta kiinnostuneille. Muille juuri en. Tai no, ei kirjan lukemisesta kovin kärsikään, muttei nautikaan.

Ja yleisesti ottaen suosittelen Tyleriä Shieldsin ystäville ja toisin päin. Oletukseni mukaisesti kirjailijat olivat niin samantyyppisiä, että jos tykkäät yhdestä, tykkäät varmasti toisestakin. Minusta tällaiset puolivakavat, hyvin selkeäsanaiset ihmissuhdekirjat ovat välillä oikein paikoillaan - mutta hulluksi tulisin, jos pitäisi aina lukea näin tavallista, nykyaikaista ja ei-kokeilevaa.

Kokemuksia Anne Tyleristä?

Onko kukaan lukenut Anne Tyleriä ja erityisesti teosta Nooan kompassi?

Minä en ole lukenut Tyleriä, mutta Nooaa olen hiplannut kirjakaupassa parikin kertaa. Kannattaisiko ostaa? Kirjastosta teosta ei näytä saavan ainakaan ihan lyhyellä odotuksella. Kirja vaikuttaa minusta mielenkiintoiselta ja sujuvakieliseltä, mutta en haluaisi ostaa mitään liian höttöistä, sellaista, jota en varmasti lue toiseen kertaan.

En ole siis saanut oikein selville, onko kyseessä (aiheestaan huolimatta) kevyt kirja vai ihan oikea, vakavasti otettava lukuromaani. Jos jollain on parempaa tietoa, saa kertoa!