Muistikuvia Minna Canthista

Keruumainostaja täällä taas, hei! Sunnuntai-Hesarista sattui silmiini pieni ilmoitus, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seura kerää kaikenlaista tietoa Minna Canthista. Muistikuvia Minna Canthista -keruulla haetaan suoraan Canthiin liittyvää aineistoa, kuten kirjeitä, valokuvia ja lehtileikkeitä, mutta myös kokemuksia Canthin taiteesta.

Olen lukenut muutaman Canthin teoksen, jotkut moneen kertaankin, ja arvostan kovasti niiden tarkkanäköisyyttä ja ajattomuutta, vaikuttavuutta - samoin kuin Canthin muuta, ei-kirjallista työtä. Joskus vielä luen Minna Canthin elämäkerran, ajatuksella.

Kuitenkin minulla on vain yksi selkeä Canthin tuotantoon liittyvä muisto, jonka olen saattanut joskus kertoakin. Olin ystäväni kanssa katsomassa Papin perhe -näytelmää. Puhuimme etukäteen, että tarina on hieno mutta ahdistava; perhepiirin vallankäyttö on aina julmaa. No, siinä missä me ystäväni kanssa katsoimme vakavina ja ahdistuneina näytelmää, kaikki muut nauroivat jatkuvasti. Esityksen jälkeen olimme hämmentyneitä. Päätimme, että muut eivät olleet tuttuja tekstin kanssa etukäteen ja nauru oli vastareaktio sen viiltävyydelle. Lisäksi katsomossa oli paljon nuoria, ja nuoruuteen kuuluu nauraa silloin, kun ei muuta osaa.

Se siitä. Lisätietoa Muistikuvia Minna Canth -keruusta löytyy täältä. Kannattaa kurkata myös SKS:n yleiselle keruusivulle, jossa on tietoa tämänhetkisistä ja äskettäin päättyneitä keruista. Aiheita on Arto Melleristä lastentarha- ja erokokemuksiin, eläinlääkärin työstä saunomiseen ja kuu-uskomuksiin sekä suomalaiseen hiljaisuuteen. Pitäisiköhän itsekin joskus osallistua johonkin keruuseen eikä vain intoilla niistä blogissa?

Muistuttelua huomisesta

Muistattehan, että Lukupiirissä keskustellaan huomenna Minna Canthin Anna-Liisasta? Jos teos on vielä hankkimatta, voit lukea sen myös netissä Project Gutenbergin sivuilla.

Aakkoshaaste: C niin kuin Canth

Luin aakkoshaasteen kolmannen kirjan jo parisen viikkoa sitten, mutta unohdin raportoida. D-kirjaa en ole saanut edes päätettyä, saati luettua. Hyvin menee. Mutta samanlaista hitaasti eikä edes kovin vakaasti etenevää aakkostaminen on vissiin ollut muillakin (ja Odysseus-haaste, ei puhuta siitä).

C-kirjan luin kuitenkin mielelläni. Ihailen Minna Canthin sujuvaa, osuvaa ja hämmästyttävän aikaa kestävää, oikeastaan ajatonta, kielenkäyttöä. Lisäksi monitoiminainen kiinnostaa minua henkilönä; joskus vielä luen Canthin elämäkerran muualtakin kuin Wikipediasta.

Salakari ei ole Canthin tunnetuimpia teoksia, mutta voisi hyvin olla. Siinä on samanlaista kantaa ottavuutta kuin esim. Anna Liisassa ja Papin perheessä. Yhtäläistä on myös se, että myös tässä teoksessa kerrotaan asioista yksilön näkökulmasta, tavallisten ihmisten kautta, ja taas canthmaisen tarkalla, realistisen psykologisella otteella.

Teoksen päähenkilö on monen lapsen äiti Alma Karell, rehtorin rouva. Pariskunnan eloa kuvataan perinteiseksi: mies on työteliäs ja paljon pois kotoa, vaimo huolehtii lapsista ja kodista. Kaikki on hyvin.

Kun maailma alkaa järkkyä, se järkkyy kunnolla. Alma on elänyt kunnollista, suojattua elämää ja pysynyt jotenkin hyvin naivina lapsistaan ja avioliitostaan huolimatta. Näin hän on myös alttiina houkutuksille eli aviorikokselle - joka vielä kuvataan Canthille poikkeuksellisen eroottisesti ja toisaalta suorasukaisesti, kuten teoksen alkupuheessa luonnehditaan.

Paha saa palkkansa. Olin hieman pettynyt teoksen liialliseen loppudramatiikkaan. Jo pelkästään syyllisyydentunnoista ja avioliiton sekä kyläyhteisön yleisen moraalin merkityksestä olisi saanut kelpo kirjan, mutta nyt tuntui, että kirja olikin tarkoitettu, toisin kuin Canthin teokset yleensä, silmien avaamisen sijasta opettamaan: älä tee huorin. Kuin kostoksi Alman huikentelevaisuudesta perheen vanhin lapsi, ainoa poika, sairastuu ja kuolee. Hurjaa syyllisyyttä tunteva äiti menettää ensin järkensä ja sitten hänkin henkensä. Ei siis mikään onnellinen loppu, eikä oikein edes opettavainen, vaan lähinnä pelottelevainen.

Suosittelen kirjaa kuitenkin Minna Canthin ystäville. SKS:n julkaisema Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita -sarjaan, jossa tämäkin teos on julkaistu, kannattaa myös tutustua. Ensinnäkin sarja tarjoaa mahdollisuuden tutustua edullisesti klassikkokirjallisuuten; suurin osan sarjan pokkareista on halpoja. Toiseksi kirjoissa on aina myös esipuhe, jossa kerrotaan kyseisestä kirjailijasta ja kirjasta ja esitellään mm. aikalaiskritiikkiä. Olen itse huono syventymään tällaiseen faktatietoon toden teolla, mutta perusteellisemmalle lukijalle esipuhe on varmasti hyvä, lukukokemusta monipuolistava lisä.

Tekstinäyte, s. 81:
Ei risahdusta eikä ääntä. Mutta ylhäältä kumotti kuu niinkuin ennen ja tähdet tuikkivat. Alman katse ei niihin kiintynyt. Hän kätki kasvonsa käsiin ja painoi otsan polviin. Nymark sytytti loitompana papyrossia, ja laskeutui sitten kivelle korjaamaan luistinta jalkaansa. Siitä oli remmi katkennut. Kun hän oli saanut sen laitetuksi, kääntyi hän Almaan, joka yhä istui samassa asennossa.
"Joko lähdemme?"
Hänen äänensä oli levollinen ja tyyni; Alma kuitenkin pöyristyi kokoon sitä kuullessaan, oihkaili, heittäytyi suulleen maahan ja repi kanervikkoa molemmin käsin. Varvut leikkasivat hänen sormiaan, mutta sitä hän ei tuntenut.
"Alma, elä ole lapsellinen."
Nymark seisoi hänen vieressään ja koetti nostaa häntä ylös.
"Kuule minua, tuo on turhaa. Ei yksikään silmä ole meitä nähnyt, ei kukaan tiedä, minä vannon ettei se kuolemanhetkelläkään tule huuliltani. Alma, armas, tottele minua."

Minna Canth: Salakari. SKS, 1996. (kirjan ensipainos v. 1887)