Venny Soldan-Brofeldt: Merimajamme ja me

Kuva luvusta "Rakennetaan".

Joskus vastaan sattuu sellainen kirja, että se kiilaa jonossa kaikkien muiden, keskeneräistenkin, ohi. Minulla on tällä hetkellä monta sellaista kirjaa, kiitos lyriikkakurssin. Olen saanut niin paljon vapaaehtoisesti ja ihan määräyksestäkin luettavia kirjavinkkejä, että pyhitän niille ainakin tämän viikon, ehkä seuraavankin. Kyllä ne syksyn uutuuskirjat odottavat.

Venny Soldan-Brofeldtin teoksesta Merimajamme ja me en olisi varmasti kuullutkaan, ellei kirjoituskurssimme olisi vieraillut Järvenpään taidemuseossa ja jo menneessä Sanoin, kuvin, elein -näyttelyssä. Siellä oli vitriinissä tämä Juhani Ahon taiteilijapuolison Vennyn kirjoittama ja kuvittama harvinaisuus, ja ilokseni sen saattoi lainata kirjastostakin.

Kuvateksti: Ellei valokuvauskone olisi aina ollut mukana, 

miten olisi saatu kuvia tähän kirjaan?

Tiesin jo johdantotekstistä, että tämä on minun kirjani:

JOHDANNOKSI
Perhekuntaan, joka esiintyy tässä kertomuksessa, kuuluivat Juhani Aho -kirjailija, minä - maalari, meidän kaksi poikaamme ja yksi apulainen. Meitä kohtasi pari vuosikymmentä sitten suuri onni: saimme asettua asumattomalle ja koskemattomalle saarelle ja valloittaa sen kodiksemme. Hyvinkin pian alkoi tämä villi, mutta ystävällinen saari tuntua kodilta enemmän kuin mikään muu paikka, vaikkakin vietimme siellä vain lyhyet kesät. Elämä saarella tuntui usein niin täydelliseltä, että ajatus: tässä on kaiken huippu, tähän kaiken täytyy loppua - välittömästi tuli mieleen. Mutta, ihme kyllä, seuraavana kesänä saattoi tulla vieläkin parempaa, vaikkakaan ei milloinkaan aivan samalla tavallla.

Soldan-Brofeldt onnistuu minusta kertomaan johdantopuheensa alussa kaiken oleellisen tästä viehättävän nostalgisesta kirjasta. Tässä ei tapahtu suuria - ja kuitenkin, meren, luonnon ja mökkien ystävälle tässä tapahtuu kaikki tärkeä. Kirjailija kertoo selkeästi mutta hyvin neutraalisti, sellaisella ylöskirjaavalla päiväkirjatyylillä, miten perhe päätyi vuokraamaan merenrantatontin Porkkalan tienoilta ja asettumaan sinne. Aluksi tarkoituksena ei ollut rakentaa minkäänlaista mökkiä tai huvilaa, vaan perhe ajatteli vuokrata kesähuoneiston läheisestä kylästä ja käyttää omaa niemeään, Toskaa, retkeilyyn, kalastamiseen ja myös taiteilijan luontoateljeena. Lopulta niemelle kuitenkin kohosi itse rakennettu talo - tai oikeammin kätkeytyi, koska rakennuksesta tuli pieni ja vaatimaton ja sen paikaksi valittiin tarkoituksella suojainen piilo:

Tiesimme, että saaristolainen välittää varsin vähän näköalasta. Hänen tupansa ei ole rannalla, kuten herrasväen huvilat. Tuulensuoja on tärkein. Sen periaatteen mukaan mekin!
Viimein asia oli selvä. Itäisellä vuorella oli paikka, - kuivalla hiekalla, kallioiden kätkössä ja metsän suojassa. Sinne eivät tuulet miltään puolelta päässeet suoraan, mutta aurinko kyllä. Harppaus vain vuorelle, ja aava meri oli edessä.

Huonekalutkin tehtiin itse ja ilmeisesti niistä tuli varsin pelkistettyjä mutta sitäkin kestävämpiä. Perhe käyttää kesälomailustaan nimitystä "kenttäelämä": öljylamppua ei käytetä, ei juuri vaatteitakaan, peseytyminen tapahtuu meressä, ravinto on pääasiallisesti kalaa.

Merimajamme ja me olisi täydellinen kesäkirja, mutta nautin näistä saaristolaiselämän kuvauksista näin syksylläkin. Kirja oli hyvin nostalginen ja sympaattinen, rauhoittavaa luettavaa. Se, ken odottaa suuria paljastuksia Juhani Ahosta ja hänen läheisistään joutuu tosin pettymään. Tekijä toteaa heti alussa, että "oikeastaan ei ole tärkeää, että juuri me esiinnymme niminemme, kaikkinemme, koska itse saari on kertomuksen aiheena". Nimien muuttaminen "todellisuuskuvauksessa" olisi kuitenkin ollut hänestä perusteetonta.

Tässä on samaa viehätysvoimaa kuin Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän teoksessa Haru, eräs saari. Ikävä kyllä kirjoja yhdistää sekin, ettei niitä löydä enää edes antikvariaateista. Jos jotain kirjoja kohtaan tunnen suurta omistamisen himoa, niin juuri tällaisia ajattomia aarteita kohtana, mutta minkäs teet. Jos voitan lotossa, palkkaan sujuvakielisen kirja-agentin neuvottelemaan perikuntien kanssa ja alan kustantaa näköispainoksia näistä harvinaisuuksista, jotka ovat muuten vaarassa kadota nykylukijoilta.


Kaikki kuvat ja tekstilainaukset teoksesta
Venny Soldan-Brofeldt: Merimajamme ja me. Wsoy, 1930

Kiehtovia satukirjoja

Eilen oli suurien tunteiden päivä. Aamu alkoi suru-uutisella erään tärkeän kissan menehtymisestä ja päivä kului erään tärkeän pienen pojan ristiäisissä. 

Kumpaankin tilanteeseen sopivat eläinsadut ja -lorut, ensimmäiseen lohduksi, toiseen iloksi.

Ristiäispoika sai meiltä lahjaksi teoksen Kuka on nähnyt tuulen? Runoja ja satuja maailmalta (Wsoy). Kirjan tekstejä yhdistää se, että ne ovat ihailemani Kirsi Kunnaksen suomentamia. Kuvituksesta vastaavat Riikka Jäntti, Anne Wasko ja Pia Westerholm. Hyvin vastaavatkin - ainakin minä, kahden virallisesti sinisen kissan omistaja, olin myyty jo kansikuvasta.

 Kuvitus oli kauttaaltaan onnistunutta, sellaista, että aikuisenkin teki mieli jäädä oikein tutkimaan kuvia.

Ajankohtainen kysymys ja hieno toteutus. Sinä ystävä Maa, mihin meidät viet?

Tämä kirja vei kissajuttuihin ja muihin eläinseikkailuihin. Sieltä löytyi myös T. S. Eliotin Kissan nimi -runo, josta olen kirjoittanut jo aiemmin, suomennettuna. Harmittaa, etten tajunnut laittaa runoa itselleni ylös, mutta toisaalta tämä on kirja, jonka saatan hankkia myös omaan hyllyyni jossain vaiheessa.

Kaikki tarinat eivät liittyneen eläimiin eivätkä olleet yksinomaan lapsille sopivia kertomuksia. Ainakin kirjan nimiruno, Christina G. Rosettin kirjoittama ja siis Kirsi Kunnaksen suomentama, puhuttelee minusta aikuistakin - varmaan aivan eri lailla kuin lasta:

Kuka on nähnyt tuulen?
Minä en, ei kukaan.
Vaan oksien värisevän
olen nähnyt tuulen mukaan.


Kuka on nähnyt tuulen?
Sano, kuka, milloin?
Ei kukaan. Mutta kuulen
sen kulkevan puissa silloin.

Toinen erittäin kiinnostava satukirja, johon olen hiljattain törmännyt, on kokoomateos Kaiken maailman eläinsadut (toim. Katriina Kauppila, Otava 2011). Tämä ei ole ainakaan pelkästään lastenkirja! Minusta sadut kuuluvat yleissivistykseen, ja tämä kirja antaa hyvän läpileikkauksen tosiaankin kaiken maailman saduista. On Aisopoksen faabeleita, rakastettuja ja tunnettuja klassikkoja kaikkialta maailmasta, kansansatuja ja mikä kiinnostavinta, myös uusia suomalaisia satuja.

Ja kuvitus on tässäkin onnistunut - siitä pisteet Matti Pikkujämsälle.

Tunnetuimpien satujen kohdalla aikuista lukijaa ilahduttaa sekin, että kuvasta jo arvaa, mikä satu on kyseessä ja muistaa koko tarinan. Hauskaa ja nostalgista.

Kaikkein kiinnostavin osuus on kuitenkin kirjan lopussa: Meritähden rakkaus ja muita aikamme eläinsatuja. Nimikkotarina Meritähden rakkaus on Eeva Tikkaa, ja muuten osiosta löytyy esim. Kari Hotakaisen ja Hannele Huovin kirjoittamia satuja. Houkuttelevaa! En ole oikein perehtynyt kotimaisiin nykysatuihin kuin Leena Laulajaisen yhden ansiokkaan satukirjan verran, mutta kiinnostaisi kyllä perehtyä. Lupaankin lukea tämän nykysatuosion vielä ihan ajatuksen kanssa ja palata siihen vielä tarkemmin.

Nyt kuitenkin toivottelen kaikille hyvää Aleksis Kiven päivää sekä suomalaisen kirjallisuuden päivää. Lukekaa tänään jotain kotimaista! (Tai keskustelkaa kotimaisesta: Lukupiirissä alkaa tänään Juhani Aho -keskustelu.)


P.S. Kiitos, blogi on saanut parikin tunnustusta. Palaan niihin lähiaikoina. Olen ollut kelvottoman laiska tunnustuksiin vastaaja ja muutenkin vähän huono koneen ääressä istuja viime aikoina, mutta lupaan pitää tunnustuspäivän tämän viikon aikana.

Kirja- ja menovinkki Helsinki-faneille

Kesän ykköstuliainen Helsingin, historian ja vanhojen mustavalkokuvien ystävälle on Wsoy:n juuri julkaisema teos Aho & Soldan: Kaupunkilaiselämää, näkymiä 1930-luvun Helsinkiin.

Pienessä kolmekielisessä (suomi, ruotsi, englanti) kirjassa kerrotaan niin Helsingin historiasta kuin avantgardisten valokuvaajien ja suomalaisen dokumenttielokuvan uraa uurtajien Ahon ja Soldanin elämästäkin. Heikki Aho oli Venny Soldan-Brofeldtin ja Juhani Ahon vanhin poika, Björn Soldan taas hänen velipuolensa Ahon ulkoaviollisesta suhteesta. Pojat lähetettiin yhdessä Saksaan. Siellä jo lapsena valokuvaamisesta kiinnostuneet nuorukaiset omaksuivat uudet tekniikat ja aatteet. Veljeksien kuvausstudio kukoisti erityisesti 1930-luvulla, josta tähän kirjaan kerätyt kuvatkin kertovat.

Kirjan ansio on mielestäni juuri näissä kuvissa. Tekstitkin ovat kyllä kiinnostavia. Esimerkiksi Jörn Donner kertoo artikkelissaan asiantuntevasti vanhasta Helsingistä ja kertoo, miten esim. Mika Waltari ja Elmer Diktonius sitä taiteessaan kuvasivat. Kuitenkaan pieneen kirjaan, jossa on monta kirjoittajaa ja kaikki tekstit kolmella kielellä, ei mahdu kovin syvällistä tietoa. Niinpä keskityin ensi sijassa tutkimaan kirjan kuvia.

Kuvat tarjoavat kutkuttavaa ajankuvaa niin kaupungista

 
kuin sen ihmisistäkin.

Joihinkin kuviin olisin halunnut selityksen.

Kannustan vanhan Helsingin ystäviä etsiytymään tämän kirjan pariin tai Helsingin kaupungin Virka-galleriaan: kirja liittyy galleriassa olevaan Ahon ja Soldanin valokuvanäyttelyyn. Näyttelyyn voi tutustua tosin virtuaalisestikin! Etsiessäni Virka-gallerian yhteystietoja netistä huomasin, että gallerian sivuilla on monta upeaa virtuaalinäyttelyä. Näitä Ahon ja Soldanin kuvia on liuta, lisäksi löytyy mm. Claire Ahoa sekä Tove Jansson -näyttely.

Toivotan hyvää viikonloppua ja hyviä taide-elämyksiä vähintäänkin netin ääressä! Minä lähden pian viikonloppureissuun ja mm. Retrettiin. Ennakkovaroitus siis, ensi viikolla on tulossa taidenäyttelyjuttua Tove Janssonista ja Tuulikki Pietilästä. :)


P.S. Kirjan Kaupunkilaiselämää kustantajan esittely löytyy täältä.

Viimeiset vieraat - elämää autiotaloissa

Vihdoinkin saan esiteltyä tämän kauniin ja mielikuvitusta kiehtovan kirjan. Viimeiset vieraat - elämää autiotaloissa on loistava sohva- ja yöpöytäkirja (siis kirja, joka on aina hyvä pitää hollilla) vanhojen talojen, eläimien ja luonnon, kauniiden valokuvien sekä Risto Rasan runouden ystävälle. Esimerkiksi minulle, olen kaikkea tuota. Sain kirjan jouluna ja olen selannut sen jo useita kertoja läpi.

Kirjassa kerrotaan kuvin, runoin ja tarinoin vanhoista autiotaloista - tai ei sentään, eivät  ne talot ole autioita, vaan nykyisin niissä asuu ihmisten sijasta villieläimiä. Talojen sisällä ja pihamalla kulkee mm. hiiriä, kettuja, supikoiria ja mäyriä. Kai Fagerstömin ottamat kuvat ovat sadunomaisen hienoja.

Heikki Willamon teksti on sympaattista luettavaa. Willamo kertoo, kuinka hän lapsena osui mäyrien taloon ja sitten, onnekkaasti, kolmenkymmenen vuoden päästä uudestaan. Hän alkoi seurata, mitä autiotaloissa oikein tapahtuu.

Ja tapahtuuhan niissä: Heinäkuun alussa supikoirat muuttivat pois. Syksyllä paikalle ilmestyi taas mäyrä, joka alkoi varustaa torppaa talvikortteeriksi. Seuraavana keväänä sillä oli joskus kaveri, mutta pikkumäyriä ei näkynyt. Äijä jatkoi yksinäistä elämäänsä. (s. 33)

Tämä kaikki olisi jo hyvin viehättävää, mutta sokerina pohjalla kirjassa on vielä suosikkini Risto Rasan lyhyitä ja yksinkertaisia mutta aina niin osuvia runoja. Esimerkiksi:

Talo kuin arkki.

On kahden mäyrän vuoro

jaloitella

usvapellossa.

Tämän kirjan jälkeen autiotalot eivät näytä enää surullisilta ja yksinäisiltä. Aina siellä jotain tapahtuu:

Hylätty pihapiiri.

Puutyön äänet tikan pajasta

lohduttavat.

Tällaisia kirjoja tulee katseltua ja lueskeltua erityisesti viikonloppuisin. Toivottavasti pystyin välittämään edes osan kirjan seesteisestä tunnelmasta.

Rauhallista viikonloppua!

Kai Fagerström, Risto Rasa, Heikki Willamo: Viimeiset vieraat - elämää autiotaloissa. Maahenki, 2010. 2. painos

Leena Krohn: Auringon lapsia

Ostin tämän korunkauniin teoksen itselleni naistenpäivälahjaksi: varmistin, että sain kukkia ja vielä sellaisia, jotka eivät kuihdu. Pari päivää sitten en ollut tästä kirjasta vielä kuullutkaan, mutta kiitos Karoliinan, nyt olen se jo lukenutkin!
Lahjaksi, vaikkakin omakohtaiseksi, tämä oli erinomainen valinta. Leena Krohnin uusi lastenromaani Auringon lapsia on juuri niin suloinen kuin miltä se näyttääkin. Herttaisuudestaan huolimatta kirja ei ole liian hempeä tai makeileva, vaan vanhanaikaisella, rauhallisella tavalla viehättävä. Aikoina, jolloin ahmin Astrid Lindgrenin Marikin yhä uudelleen, olisin varmasti pitänyt tästäkin. Onneksi mikään ei kiellä lukemasta lastenkirjoja aikuisenakin, ja luulenpa, että moni asia tässä kirjassa puhuttelee aikuista ainakin yhtä paljon kuin lasta.

Auringon lapsia kertoo pienestä Orvokki-tytöstä, joka pääsee viikon ajaksi hieman eriskummallisena pidetyn Neiti Horsman, kukkakauppiaan, lähetiksi. Jokaisella viikonpäivällä on oma kukkansa ja sillä ja sen vastaanottajalla oma tarinansa. Viikko opettaa Orvokille kukista sekä ilosta ja surusta – ihmisen elämästä. Lyhyen kirjan lukee hetkessä, mutta sen tarinat jäävät mieleen, kuten Leena Krohnin kertomukset aina. Olen varma, että Krohn on hyvin viisas ihminen! Tässä kirjassa oli samaa hiljaista ymmärrystä kuin esim. Ihmisen vaatteissa -lastenromaanissa; maailmaa on hyvä tarkastella lapsen silmin, silloin asiat näkee yksinkertaisemmin mutta tarkemmin.

Luulenpa palaavani tähän kirjaan uudestaan kesällä, tarina kerrallaan maistellen, kukkien puhjetessa omassa puutarhassa. Tämä on nimittäin hyvin houkutteleva kirja myös luonnon ja puutarhanhoidon ystävälle. Kirjan kuvituksesta vastaa kirjailijan sisar, graafikko Inari Krohn, ja vesiväri-viivasyövytyskuvat ovat hänen sarjastaan Kunnianosoitus Maria Sibylla Merianille. Kauniit kasvikuvat tuovat mieleen vanhat oppikirjat ja koulutaulut, ja Leena Krohnille, Tainaronin luojalle, sopivasti kuvissa seikkailee perhosia ja hyönteisiä.

Keksisin kirjalle itseni lisäksi monta muutakin vastaanottajaa – kaikki aikuisia!

Tekstinäytteen valitseminen oli kovin vaikeaa, sillä houkuttelevia vaihtoehtoja oli runsaasti. Koska en osannut päättää, tässä kaksi näytettä:

- Neiti Horsma on vähän erikoinen ihminen, äiti sanoi.
- Vähän hessanen, täti sanoi.
- Millä lailla hessanen? Orvokki kysyi kiinnostuneena.
- Hän puhuu itsekseen, äiti sanoi. - Kun menee kukkakauppaan, kuulee jo oven takana hänen juttelevan ja nauravan.
- Mutta kun menee sisään, siellä ei ole ketään muuta kuin neiti Horsma itse, täti sanoi.
- Älkää unohtako kukkia! mummo sanoi. - Sekä kukat että lapset kasvavat paremmin, jos niille juttelee. (s. 7)

- Sitäpä ei voi kukaan tietää, mutta ensimmäiset kukat ilmestyivät rannoille ja kosteikkoihin, sinne missä ne saivat tarpeeksi juotavaa. Ja sinne, missä aurinko paistoi lämpimämmin. Sillä kukat ovat auringon lapsia. Kukat kukoistivat ja kuihtuivat, niiden lehdet ja varret maatuivat, ja kun vuosituhannet vierivät, tämä tähti muuttui yhä kauniimmaksi ja hedelmällisemmäksi. Kukkien vuoksi mekin voimme elää täällä. (s. 38)
Tekstinäyte löytyy myös kustantajan sivuilta

Leena Krohn: Auringon lapsia. Teos, 2011

Leena Krohn Yle Areenassa

Kalle Björklid: PMMP Vaahtopäät

Naistenpäivän kunniaksi aimo annos naisenergiaa! Valokuvaaja Kalle Björklidin valokuvateos PMMP Vaahtopäät kertoo vastaanpanemattomasti, miksi PMMP-yhtyeen keikat myydään aina pikavauhtia loppuun. Bändin maine superenergisenä lavaesiintyjänä ei ole tämän teoksen perusteella todellakaan liioiteltu. PPMP:n biisit alkoivat soida päässä ja veri tuntui kiertävän kovempaa jo kuvia katsoessa.

Kalle Björklid otti minuun yhteyttä ja tarjosi kirjaansa arvosteltavaksi. Hän vaikuttaa oma-aloitteiselta tyypiltä muutenkin. Vaahtopäistä ilmenee, että Björklid oli ehdottanut PMMP:n Paula Vesalalle ja Mira Luodille valokuvakirjan tekemistä vain 15 minuutin tuttavuuden perusteella. Onneksi naiset suostuivat, sillä kirjan parisataasivuinen kuvaosuus on hengästyttävän hienoa katseltavaa. Hengästyttävää siksi, että kuvista huomaa keikkaelämän olevan rankkaa - ja siitä huolimatta tai juuri siksi Vesala ja Luoti laittavat itsensä täysillä likoon. Hengästys johtui myös kuvien hienoudesta. Tupakkatauostakin saa otettua taidekuvan, kun osaa. Kun mainitsin kirjasta valokuvaajaystävälle, hän sanoi selanneensa kirjaa usein ihan vain kuvien visuaalisuuden takia. Tämä sopii siis muillekin kuin PMMP-faneille. Näissä kuvissa on vimmaa ja intohimoa - ja myös hiljaista kauneutta.

En oikein osaa analysoida valokuvia sen enempää, mutta kuten huomaatte, olen vaikuttunut. Kehun kirjaa ihan vapaaehtoisesti enkä siksi, että satuin nyt sen saamaan - onneksi sain, koska kirjan kuvat kiinnostivat ja ilahduttivat minua. Ilahduin myös siitä, että kirjassa oli Vesalan ja Luodin kirjoittama esipuhe,joka valottaa erityyppisten kuvien taustoja. Pidin myös Paulan ja Miran tavasta kirjoittaa, mielelläni olisin lukenut heidän tekstiään enemmänkin. On helppo uskoa, että he puhuvat totta:

Keikkaelämä on kuin merillä olemista. Molemmista tulee mieleen toisaalta vapaus ja toisaalta ne, jotka odottavat kotona. Molemmissa on oma kipeytensä: samalla kun veri vetää yhä uusiin satamiin, kaipaa kotiin, ja kotona taas kaipaa kiertolaiselämää. - - Välillä mietimme, että olemme hulluja, kun olemme valinneet tällaisen elämäntavan. Keikalla muistamme, että meidän on pakko tehdä tätä. Että muuten kuolemme.

PMMP tunnetaan yhteistyöprojekteistaan Amnestyn kanssa. Myös Kalle Björklid tekee Amnestyn kanssa yhteistyötä. Suomen Amnesty Storessa on myynnissä häneltä rajoitettu erä PMMP-kuvia, joiden tuotto menee kokonaisuudessaan Amnestyn hyväksi. Käy katsomassa, taidokkaita kuvia! Lisää Björklidin ottamia PMMP-kuvia löytyy esim. Hesarin artikkelista sekä Björklidin nettisivuilta.

Kalle Björklid: PMMP Vaahtopäät. Like, 2010.

Pentti Sammallahti kuuluu kaikille!

Tietäisittepä, miten monta kirjajuttua olen kirjoittanut mielessäni tämän viikon aikana! Yritän saada jonkun niistä vihdoin blogiinkin asti, ehkä jo tänä iltana. (Ystäväni kysyi joskus, miksei ole aikuisharrastajan ammattia, minä kysyn, miksei voi olla lukijabloggarin ammattia - ja olen tainnut kysellä tätä ennenkin.)

Tämä postaus ei ole varsinainen kirjajuttu, mutta asia, jonka haluan ehdottomasti tuoda esille. Pentti Sammallahden Retrospektiivi-valokuvanäyttelyllä on viimeinen viikonloppu Helsingin Kaapelitehtaalla, Suomen valokuvataiteen museossa - menkää! Kävin katsomassa näyttelyn viikko sitten ja se oli valloittava ja vaikuttava. Valloittavaa oli sekin, että museo oli aivan täynnä. Paras taide onkin niin helposti lähestyttävää, että se vetoaa monenlaisiin ihmisiin: hauskojen eläinkuvien ystäviin, tietäviin ja tarkkoihin valokuvaharrastajiin (sellaisia näytti olevan liikkeellä kamera kaulassa ja muistiinpanovälineiden kera) ja mm. kantaaottavasta  taiteesta kiinnostuneisiin. Taide kuuluu kaikille, tosiaan!

Mikäli näyttelyreissu ei ole mahdollinen tai on tarvetta lisäfiilistelyyn, Pentti Sammallahden nimellä löytyy Googlesta uskomaton määrä näyttelyn valokuvia. Sammallahti on myös koonnut muutama vuosi sitten Helsinki-kuvistaan Bo Carpelanin kanssa hienon kirjan Staden Kaupunki La ville The City. Kirja oli ilmeisesti miesten omakustanne, koska siitä ei löydy netistä juurikaan tietoa. Kannattaa kuitenkin vilkaista vaikka Akateemisen kirjakaupan myyntipuhe.

Sammallahti-tietoa etsiessäni törmäsin muuten Tarinoiden Helsinki -nettisivustoon. Siellä voi tutustua Helsinkiin taiteen kautta; kaupunkia lähestytään faktojen ohella kirjallisuuden, musiikin ja elokuvien näkökulmasta. Kiehtovaa, tuolle sivustolle pitää palata!

Kalevalan tarinat

Aluksi kiitoksia: Lukupiiri-blogi on lähtenyt liikkeelle paremmin kuin ikinä uskalsin toivoakaan! En ole vielä aloittanut ensimmäistä yhdessä luettavaa kirjaa, Doris Lessingin Kultaista muistikirjaa, mutta aloitan sen pian.

Nyt kuitenkin juttua eräästä syksyn uutuudesta, jonka olen selannut jo monta kertaa ihastuneena läpi. Wsoy on julkaissut uudistetun laitoksen Martti Haavion kirjoittamasta ja Aleksander Lindebergin kuvittamasta alkuaan vuonna 1966 ilmestyneestä teoksesta Kalevalan tarinat. Vaikka kyseessä on kaiketi ensisijaisesti lastenkirja, kiehtoo tämä aikuistakin, eikä vähiten kuvien vuoksi. (Räpsäykseni eivät tee niille oikeutta, valitan.)

Rakastan Kalevala-kirjoja. Kalevala on minulle tärkeä ja alati kiinnostava teos (tai aihe ylipäätäänkin), mutta varsinaista Kalevalaa en saa oikein luetuksi. Tai sanotaan, että olen lukenut sitä sekä omaehtoisesti että tenttiä varten, mutta jotenkin en saa uppouduttua siihen niin hyvin kuin haluaisin. Siksi luen mielelläni erilaisia Kalevalaa esitteleviä kirjoja, sekä tällaisia tarinakirjoja että tietoteoksia.

Kalevalan tarinoissa kerrotaan kaikki keskeisimmät kansalliseepoksen tarinat. Pidän kirjan kerrontatavasta, siinä on sekä dialogia että selittävää tekstiä. Koska tarinat ovat aika hurjia ja kuvat varsinkin – päitä seipäännokassa esimerkiksi – en lukisi tätä kovin pienelle lapselle, vaan pidän tätä melkeinpä aikuisten tai ainakin koululaisten kirjana. (Lapsia kiinnostanee esim. Mauri Kunnaksen hauska, osin alkuperäistarinoita kyllä muutteleva Koirien Kalevala.)

Ennen kaikkea suosittelen tätä kuvataiteiden ystäville. Tekstiin on nimittäin melkein vaikea keskittyä, kun kuvat ovat näin huikeita! Luulen, että Aleksander Lindeberg on suosikkikuvittajani, sillä ihailen suuresti myös mm. hänen Pessi ja Illusia -piirroksiaan, joita esittelin blogini alkuvaiheissa.

 Viimeinen kuvaesimerkki on Kyllikin ryöstöstä.

Tekstinäyte on samaisen kuvan yläpuolelta, Kyllikin ryöstö -luvun alusta:


On tullut aika kertoa ilomielisestä Lemminkäisestä. Lemminkäisellä oli kaksi muutakin nimeä: Ahti Saarelainen ja Kaukomieli. Hän kasvoi Kaukoniemessä lahden poukamassa.


Kyllikki oli ylhäissukuinen neito. Häntä kutsuttiin Saaren kukaksi. Hänen kuuluisaan kotiinsa saapui kosijoita läheltä ja kaukaa: väitetään, että hän oli niin kaunis, että jopa Kuu ja Aurinko pyysivät häntä puolisoksi.

Tässä vain ensesittelyä tästä kiehtovasta kirjasta. Aion joskus verrata tätä kotihyllystäni löytyvään aarteeseen, vuosikymmenien ikäiseen lasten Kalevalaan... Ja taas tuli mieleen, että moderni Kalevala-rakennus on vielä katsomatta, sen haluaisin kyllä ehdottomasti nähdä!

Kalevalan tarinat kustantajan esittelyssä.
Martti Haavio, Aleksander Lindeberg: Kalevalan tarinat. Wsoy, 2010.

Kirjoja, joilla on esinearvoa

En ole vieläkään toipunut lumitöistä niin, että pystyisin kertomaan teille tarkemmin, miten Katja Kallio on vakavoitunut. Aivot ovat jumissa ja sormia särkee, en pysty kirjoittamaan paria riviä pidempiä tekstejä. Pystyin sentään eilen kuvaamaan jokin aika sitten hankkimaani houkutusta, teosta 500 Handmade Books. Vaikka näissä kirjoissa ei taida olla lukemista juurikaan, eivätkä kaikki kirjat edes näytä kirjoilta, teos on lukutoukasta kovin kiehtova. Osatapa tehdä tällaisia! Tai, astetta realistisemmin, saadapa tällaisia lahjaksi, niin laittaisin ne kotona kunniapaikalle.





Hankin vähän aikaa sitten myös kirjainkirjan. Se on niin esinemäinen, että päätin esitellä sen kirjablogin sijasta kotiblogissa.