Kriitikko lukee Lessingiä

Aloitin Doris Lessingin omaeläkerran Ihon alla viime viikolla ja olen edennyt Lessingin kouluvuosiin afrikkalaisessa, julman ahdistavassa, nunnien pitämässä katolisessa koulussa. Olen lukenut ihastuksissani Lessingin sujuvaa ja hyvin suorapuheista tekstiä, nautiskellut kirjailijan kommenteista eri asioihin - kirjassa on tuon tuostakin "irtoajatuksia" kuin aforismeja - oikein odottanut, että saan lukea kirjaa. Lapsi-Lessingillä on ollut erikoinen elämä, rankka ja rakkaudeton, mutta hän kirjoittaa siitä hämmästyttävän tarkkanäköisesti ja ei-katkeroituneesti. Lessing myös kertoo kiinnostavasti, miten eri kokemukset ovat vaikuttaneet hänen teoksiinsa, ja mitä ei-elämäkerrallisia teoksia hän taas pitää omakohtaisina tai esimerkiksi vertauskuvallisina.

Kiinnostava kirja siis! Olinkin hieman hämmentynyt, kun satuin viikonloppuna lukemaan Turun Sanomista Tuomo Karhun ei niin innostuneen arvion samaisesta teoksesta. Karhun mukaan Lessingiltä vie uskottavuutta, että hän väittää, että muistot ovat osin ihmisten itse luomia: kun lapselle näytetään valokuvaa ja kerrotaan tarinaa lapsuuden huviretkestä, hän lopulta uskoo muistavansa kyseisen tapahtuman. Mutta niinhän se menee! Karhu kiinnittää huomiota myös siihen, että Lessing sanoo kirjoittavansa siksi, että haluaa ikään kuin puolustautua hänestä tekeillä olevia elämäkertoja vastaan: omaelämäkerta on kuitenkin omaelämäkerta. Mielestäni ymmärrettävää. Karhu toteaa olleensa hieman pettynyt Ihon alla -teokseen ja sanoo, että monet Lessingin "oikeat" kirjat kertovat hänestä enemmän. Minä en siis ainakaan teoksen alussa ole ollenkaan pettynyt ja mitä muiden kirjojen omaelämäkerrallisuuteen tulee, Lessing itse tietänee asian parhaiten. Heitto siitä, että romaanit ovat avoimempia kuin tämä elämäkerta, on muutenkin aika outo: tunteeko kriitikko Lessingin niin hyvin, että voi väittää tällaista?

Minä ja Turun Sanomien kriitikko olemme eri mieltä myös Lessingin Kissoista-kirjasta. Minä olin kirjaesittelyssäni sitä mieltä, että Kissoista sopii kissaihmisille, mutta Karhun mukaan näin ei ole: kirjassa ammutaan kissoja. Kyllä, eikä kirja muutenkaan ole mitään silittelyä, ei kissan eikä elämän, mutta yleensä eläinkirjat kuitenkin kiinnostavat eniten juuri eläimistä kiinnostuneita. Kissoista kertoo todella paljon vain ja ainoastaan kissoista, olkoonkin että jokaisella kertomuksella on tietenkin omat tapahtumapuitteensa ja ajankuvansa. Kissaihmisen, tai kenenkään, ei ole mukava lukea kissojen lopettamisesta, mutta kyllähän me tiedämme, että kissanpentuja on hukutettu vesisaaviin Suomessakin. Ja kun on lukenut esimerkiksi puolivillien kissojen elinoloista ja tavoissa Afrikassa tai toisaalta Lontoon takapihoilla, katsoo niitä omia, sohvalla viihtyviä ja pilalle lellittyjä sisäkissojakin vähän eri tavalla. 

Turun Sanomien artikkeli löytyy siis täältä. 

Doris Lessing: Kissoista

Onneksi brittiläinen Doris Lessing sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2007! Lessing oli tuolloin minulle aivan uusi tuttavuus – eipä häntä ollut silloin juuri suomennettukaan – nyt olen lukenut useita Lessingejä. Kaikki teokset ovat olleet erilaisia, mutta niitä kaikkia on yhdistänyt se, että ne on taitavasti ja elämää ja ihmiä ymmärtävästi kirjoitettu. Itse Lessing vaikuttaa lehtihaastattelujen sekä näkemäni tv-dokumentin perusteella itsevarmalta, ironiselta ja vähän pirulliselta naiselta, ei miltään kiltiltä mummelilta. Vähän erikoinen kai pitää ollakin, jos kirjoittaa sekä omaelämäkerrallisia ja yhteiskunnallis-feministisiä että scifikirjoja.

Ja sitten vielä kotieläimistäkin. Luin juuri Doris Lessingin Kissoista, ja tämä oli jotain aivan muuta kuin aiemmat Lessing-kokemukseni. Teos oli kaunis, hauska, hienovireinen, koskettava ja paikoin julma, vähän kuin kissatkin.

Lessing aloittaa kertomalla afrikkalaisesta lapsuudestaan keskellä koti- ja villikissoja; kissoja joudutaan tuon tuosta lopettamaan ja muutenkin eläimenpito on hyvin erilaista kuin nykyisillä lellikkilemmikkikissoilla. Afrikan jälkeen päästään Englantiin ja Lontoon piskuisiin puutarhoihin. Lessing keskittyy muutamaan kissaan ja tulee kertoneeksi paitsi niistä myös omasta elämästään. Pääpaino on kuitenkin kissoilla, alati kuningattaren paikasta kisailevilla mustalla ja harmaalla naaraalla ja loppukirjasta parilla itsetietoisella kollilla. Huomaa, että Lessing tuntee kissat ja ne ovat hänelle paljon enemmän kuin kotieläimiä: kissat, joista hän kertoo, ovat kunnioitettavia persoonia.

Kirja on kaunista ja sujuvaa kieltä, ja Kissoista on hyvin viimeistelty ja valmis, viehättävä teos. Itse luin sen hetkessä. Nautin erilaisista kissatarinoista ja ihmettelin, millaista esim. kissojen terveydenhoito on ennen ollut. En kuitenkaan suosittelisi juuri tätä kirjaa sille, joka haluaa tutustua Lessingiin. Lessingin teokseksi tämä oli nimittäin kovin kevyt, kesy ja miellyttävä. Ihana lahjakirja kissojen ja hyvän tekstin ystäville, mutta ei mikään ajattelemaan pistävä suuri kannanottokirja, kuten vaikkapa Lessingin Viides lapsi (epämiellyttävyydessään todella mieleenjäävä teos) tai kuuluisa feministinen teos Kultainen muistikirja.

Tekstinäyte:
Sen suloisin temppu, jota se käytti useimmiten saadakseen seuraa, oli se kun se makasi selällään sohvan alla ja veti itseään eteenpäin kynsillään tiukoin terävin vedoin ja pysähtyi sitten, käänsi elegantin pikku päänsä kallelleen ja odotti keltaiset silmät sirrillä suosionosoituksia: ”Voi miten kaunis pentu! Hurmaava otus! Sievä kissa!” Sitten se siirtyi seuraavaan ohjelmanumeroon.

Doris Lessing: Kissoista. Otava, 2009.

Doris Lessing Wikipediassa.