James Herriot: Elämäni kissat

Kuulun eläinlääkärin James Herriotin kissaelämäkerta Elämäni kissat on juuri niin suloinen kuin miltä se näyttääkin. Vaikka minua kuristi aika ajoin kurkusta tätä lukiessani ja taisi muutama kyynelkin tipahtaa, niin kirja jää mieleeni lämpöisenä, hymyilyttävänä muistona. Viehkeät kissat, sympaattinen eläinlääkäri, mukavaa vanhan ajan englantilaistunnelmaa – ihastuttava hyvän mielen kirja.

Herriot kertoo pienessä kirjasessaan noin kymmenen kissatarinaa. Muutamassa tarinassa pääosaa esittävät Herriotin omat löytökissat Olli ja Inkku, mutta muuten kussakin tarinassa on aina uusi kissa.

Millaisia kissoja ne ovatkaan! Eräs seurapiirikissa pitää ihmispaljoudesta ja osallistuu arvovaltaisesti milloin joogakerhon, milloin ompeluseuran kokoontumisiin. Yksi kissapolo on addiktoitunut isäntänsä yskänlääkkeeseen, toinen taas identifioituu enemmän porsaisiin kuin muihin kissoihin:

Tuijotin kyljellään rönöttävää suunnatonta emakkoa uskomatta silmiäni. Sen nisillä makasi ripirinnan ainakin tusinan porsaan katras, ja tämän vaaleanpunaisen rivistön keskellä erottui mustana kuin myrskyn merkki – Mooses. Sekin imeä lutkutti omaa nisäänsä yhtä nautinnollisen hartaasti kuin vähäkarvaisemmat veli- ja sisarpuolensa. – – Aina kun pahnue kerääntyi vaaleanpunaiseksi palloksi yöunille, Mooseksen musta turkki vilahteli jostain saparoiden välistä. (s. 133-134)

Riemastuttavia, sydämellisiä kertomuksia! Nekin tarinat, joissa on huolta ja surua, on kerrottu kauniisti ja lohduttavasti. Minua ilahdutti se, kuinka eläinlääkäri Herriot tuon tuosta korostaa, mikä merkitys kotieläimillä ja erityisesti kissoilla monille ihmisille on. Kissa ei ole se pirullinen nurkassahiippailija, joka vähät välittää ihmisistä, vaan monelle yksinäiselle kissa voi olla kirjaimellisesti elintärkeä ystävä, luotettava ja uskollinen kumppani.

Herriot tuo kiinnostavasti esiin myös sen, kuinka ainakaan hänen nuoruudessaan eläinlääkärien ei oletettu olevan kiinnostuneita kuin koirista ja hyötyeläimistä, ei nyt ainakaan kissoista. Muutenkin lääkärien tulisi asennoitui potilaisiinsa lääketieteellisesti eikä tunteellisesti. Herriot kuitenkin paljastaa, että hänelle kissat ovat se syy, miksi hän ylipäätään halusi eläinlääkäriksi, ja kaikkien karjanpoikimisoperaatioidenkin jälkeen alati kiehtova ja rakas tutkimusaihe. Puolivillin kissan luottamuksen saaminen on kuulemma Herriotin uran suurimpia voittoja.

Täysin tassun ympärille kiedottu kissanomistajalukija ei voi kuin nyökkäillä ja hymyillä. Ihanat kissat ja ihana Herriot! Paikoin nauratti ihan ääneenkin. Tässä kuvaus eräästä kolmen bassetkoiran ja yhden Buster-kissan taloudesta:

Noutava kissa!
Bassetit katselivat halveksivina. Mikään maailman mahti ei olisi saanut niitä hakemaan palloa, mutta Buster teki sen yhä uudestaan ja uudestaan aivan kuin ei olisi ikinä voinut kyllästyä siihen.

Rouva Ainsworth katsoi minuun. – Oletteko ennen nähnyt tällaista?

–En ole, vastasin. – En ikinä. Se on merkillinen kissa.

Hän sieppasi Busterin syliinsä, ja palasimme sisään, missä hän piti kissaa kasvojensa lähellä nauraen ääneen, kun se kehräsi ja painautui nauttien hänen poskeaan vasten. (s. 172)

James Herriot: Elämäni kissat. (Cat Stories). Suom. Aarne T. K. Lahtinen ja Heidi Järvenpää. Otava, 1995 (kertomukset vuosilta 1972–1992, koottu Herriotin eri teoksista)