Jean Kwokin Käännöksillä on kaikki edellytykset liikuttaa kuten huolella tehdyllä elokuvalla ikään.
Kirja on ollut paljon blogeissa esillä, mutta kertauksen vuoksi: Käännöksiä kertoo 11-vuotiaasta hongkongilaisesta Kimberly-tytöstä, joka muuttaa leskiäitinsä kanssa New Yorkiin. Tavoitteena on tietenkin toteuttaa amerikkalainen unelma omalla tavallaan, ja kun on kyse osin faktisesta ja osin fiktiivisestä tarinasta ja vieläpä bestseller-kirjasta, se ei tietenkään onnistu suoraviivaisesti. Rikkaan amerikkalaisen tehtailijan nainut Paula-täti on kyllä hankkinut siirtolaissiskolleen asunnon, mutta se on laiton murju, jossa seinät jäätyvät talvella ja rotat ja torakat vilistävät ympäriinsä. Amerikkalaisesta unelmasta tuleekin lähinnä eloonjäämistaistelua: välillä sinnitellään tehtaan orjatyössä, sitten loukkumaisella asunnolla. Kimberlyllä on omat haasteensa koulussa. Hän on köyhä, kielitaidoton, erilainen, onnekseen kuitenkin hyvin lahjakas. Kimberly taistelee määrätietoisesti saadakseen itselleen ja äidilleen paremmat elinolot, ja lopulta se onnistuukin. Hän pääsee parhaisiin kouluihin ja menestyy elämässä loistavasti. Vain rakkausasiat eivät oikein suju, mutta pitäähän tuhkimotarinoissa särönsäkin olla.
Susanna Alakosken Sikaloissa ei sitten onnistu oikein mikään. Välttelin pitkään tätä kirjaa, koska ajattelin, että olen jo iloset taloni lukenut, mitä muuta viinaa vetävistä sosiaalitapauksista voisi kirjoittaa?
Onneksi sain kirjan lahjaksi: kun aloin lukea sitä, se vei kertaheitolla mukaansa. On totta, että tässä kirjassa lähtökohta - ja loppukin - on ankea. Ruotsinsuomalaisen, 3-lapsisen perheen vanhemmat käyvät kyllä töissä, mutta tietävät itsekin, että ainakin isän työpaikka on lähinnä suojatyöpaikka. Uusi asuntokin, vaikka se herättää suurta iloa, on lähinnä hyväntekeväisyyttä kunnalta.
Aluksi perheen olot ovat kuitenkin siedettävät. Perheen äiti on tunnontarkka kodinlaittaja ja innokas kirjojen lukija, melko vastuulliselta tuntuva tyyppi. Isäkin välittää selvästi läheisistään, ja vaikka perheellä on tapana tappaa kissoja vuosittain (asia, jota en kissanomistajana voinut sivuuttaa enkä sietää), perheessä on lämpöä ja huumoria suuresta köyhyydestä huolimatta.
Sitten käy kuitenkin perinteisesti: viina vie molemmat vanhemmat, isä lyö äitiä, lapset ja eläimet pelkäävät, asunto on yksi sikolätti. Sosiaaliviranomaiset eivät näe tai ymmärrä, ainakaan auta. En voi edes sanoa, että kirjassa olisi kaikesta huolimatta toivoa, sillä lukiessa tunsin lähinnä ahdistusta päähenkilötytön yhä kasvavan huolen takia; vain aivan tarinan lopussa oli pieni toivonpilkahdus. Huolen lisäksi tunsin hämmennystä ja kiitollisuutta, että Sikala-elämä on hyvin kaukana omastani. Sillä olipa Alakosken tarina totta tai tarua, se voisi ikävä kyllä olla totta, dokumentti päihteisestä elämästä.
Näistä kahdesta kirjasta viihdyin paremmin Käännöksien äärellä. Amerikkalaista bestselleriä on usein hyvin helppo ja miellyttävä lukea. Kerronta on tasaisen laadukasta, ongelmista huolimatta tietää että tarinassa on onneakin, koukkuja on sopivasti jotta lukijan mielenkiinto pysyy yllä, mahdolliset rankatkin jutut ovat niin kaukana Suomesta ja kerrotaan niin sivistyneesti, ettei lukija ahdistu. Koska tarina ei revittele liikaa mihinkään suuntaan, esimerkiksi köyhyydestä ja kurjuudesta lukeminenkin tuntuu turvalliselta. Kirjoitin taannoin Anne Tylerin kohdalla, että tällaisia kirjoja on ihana lukea välillä, mutta tulisin hulluksi, jos kaikki kirjallisuus olisi näin epäkaunokirjallista, jotenkin hajutonta ja mautonta. (Jos Amerikan-siirtolaisuus kiinnostaa, suosittelen Tylerin adoptiolapsista kertovaa teosta Amerikan lapset.)
Näistä kahdesta kirjasta minuun jätti jäljen ja teki sekä tarinana että kirjallisena teoksena vaikutuksen Sikalat. Vaikka myös Alakosken teksti on hyvin sujuvaa ja harkittua, eikä kirjassa ole hurjista teemoista huolimatta mässäilyä tai ylilyöntejä, tässä kirjassa on se jokin määrittelemätön särmä, pieni karhea todellisuudentuntu, joka usein puuttuu näistä angloamerikkalaisista "tositarinaihmissuhdelukuromaaneista". Käännöksissä oli kuvattu kiinnostavasti sitä, miten englannin kieli avautui Kimberlylle vähä vähältä, mutta Sikaloissa kirjan kieli oli kiinnostavaa kauttaaltaan. Vaikka tarina oli dokumenttimainen, kerronta oli kaunokirjallista.
Kummassakin kirjassa on päähenkilönä nuori, fiksu ja läheisistään huolta kantava, vastuullinen tyttö, jonka kasvua tarina seuraa. Kirjoissa on muitakin yhtymäkohtia, mutta silti ne olivat siis lukukokemuksina aivan erilaisia. Kirjat toivatkin mieleeni Booksyn kommentin lukemisen sukupuolittumiseen liittyvässä keskustelussa. Mietin, onko juuri tuo särmä tai karheus se juttu, joka puuttuessaan tekee kirjasta joko Booksyn mainitseman tylsän, tietyntyyppisen ihmissuhderomaanin ja naisten kirjan tai toisaalta läsnä ollessaan sukupuolineutraalin, kaunokirjallisen teoksen. Ja onko niin, että nuo dokumenttimaiset ja hurjatkin, mutta sivistyneesti ja houkuttelevaan pakettiin käärityt ihmissuhderomaanit ovat naisten viihdettä, teemoistaan huolimatta? Luemmehan me naistenlehdistäkin kiinnostuneina hurjista kohtaloista, mielellään selviytymistarinaversioina tosin.
Kuten totesin, ainakaan Käännöksiä lukiessa ei tarvinnut kauheasti poistua mukavuusalueelta tai rasittaa mieltään, vaikka kirjassa olikin kurjuutta. Sikalat taas oli epämiellyttävä ja ajatuksiaan herättävä, mutta niinpä se tuntuikin vaikuttavammalta, tärkeämmältä kirjalta, nopealukuisuudestaan huolimatta ei todellakaan viihteeltä. Ja koska se ei ollut niin siloiteltu, voisin hyvin kuvitella miestenkin lukevan sitä, Käännöksiä en niinkään (Jori juuri lukikin Sikalat).
Toivottavasti joku jaksoi lukea koko jaarittelun. Huomautan, että tässä maratonkirjoituksessa puhutaan kuitenkin kahdesta kirjasta! :)
***
Jean Kwok: Käännöksiä. (Girl in Translation). Bazar, 2011. Suom. Ulla Lempinen. Suomenkielinen kansi Satu Kontinen
Kustantajan kirjaesittely
Susanna Alakoski: Sikalat. (Svinalängörna). Schildts, 2011. 2. painos. Suom. Katriina Savolainen. Kannen suunnitellut elokuvajulisteen pohjalta Jukka Iivarinen
Kustantajan kirjaesittely
