Miten minusta tuli lukija?

Sähköpostilaatikkoon  ilmestyi tällä viikolla kiinnostava viesti, joka muistitti minua kiinnostavasta tietokirjasta. Palautin tuon kirjan jo kirjastoon, mutta kopioin siitä pari kohtaa; lukemiseen aina uteliaasti suhtautuvana voisin hankkia kirjan omaksikin.

Lastenkirjailijat kertovat lukemishistoriastaan

Avaimen julkaisema Miten minusta tuli lukija? on pieni kirjanen, joka tuottaa lukutoukalle  paljon iloa. Siinä tunnetut suomalaiset lastenkirjailijat kertovat omin sanoin lapsuuden lukumuistoistaan.

Nuo muistot ovat arvatenkin nostalgista ja mukavaa luettavaa. Olen aina kadehtinut niitä, jotka muistavat tarkkalleen, miten he löysivät lukemisen maailman. Yksi heistä on Tuula Kallioniemi:


Opin lukemaan neljän vanhana. Ensimmäiset lukemani sanat olivat Koskenkorva ja apteekki. Muistan elävästi hetken, jolloin koin lukemisen huikaisevan ihmeen. Olimme äidin kanssa matkalla kangaskaupppaan Karhulan kauppalassa. Matkan varrella oli valkoinen rakennus, jonka seinässä luki vaaleansinisellä valokirjaimilla pystysuoraan APTEEKKI ja vaakasuoraan KOSKENKORVA. Jälkimmäinen oli paikallinen polkupyöräliike.

Yhtäkkiö olin jotain enemmän kuin siihen saakka. - -


Hannu Hirvonen piti lapsena kuvakirjoista, mutta oppi lukemisen vasta koulussa. Hän kuvaa kokemusta tajunnanräjäyttäväksi ja kertoo lukeneensa kaiken, minkä käsiinsä sai, Valituista paloista Onneliin ja Anneliin sekä Korkeajännityksiin. Luulenpa, että tämäkin kirjanahmimismuisto on tuttu monelle kirjatoukalle. Miten minusta tuli lukija tarjoaakin paitsi kutkuttavia lukukokemuksia myös mukavia poimintoja menneiden vuosien lastenkirjoista. Heikki Niska kertoo ihastuneensa Peppi Pitkätossuun lapsena ja liikuttuvansa yhä edelleen - viiskymppisenä - siitä, että Peppi on jouluiltana yksin.

Kaiken kaikkiaan mukava lukemiskirja siis. Toivon, että lukemiseen oppimista ja etenkin kirjojen löytämistä pidetään yhä edelleen niin merkittävänä, että aihetta on antoisa muistella vielä vuosikymmenien päästäkin. Toivon myös, että moni lukutoukkalapsi saa kasvaa samanlaisessa perheessä kuin Paula Havaste, omana itsenään:


Minusta ei tullut reipasta urheilijatyttöä eikä matemaatikkoa, mutta kirjallisuus tarttui jo lapsena lähtemättömästi elämään. Olen onnellinen siitä, ettei lukuharrastusta estelty, päinvastoin. Meidän perheessämme lukijaa ei ollut sopivaa keskeyttää, ellei ollut aivan erityistä syytä. Jos joku uppoutui kirjaan, tämän piti antaa olla.


Lisää tietoa Ismo Loivamaan toimittamasta teoksesta Miten minusta tuli lukija? Tutut lastenkirjailijat kertovat (Avain, 2013) saat kustantamon kirjaesittelystä. Toivottavasti kirjalle tulee jatko-osa, jossa muutkin kuin lastenkirjailijat pääsevät ääneen - lukumuisteluita ei voi olla liikaa.

Elämää lukijana -keruu

Alussa mainitsemani sähköpostiviesti, joka muistutti Avaimen kirjastakin, tuli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta. SKS:llä alkoi eilen laaja  Elämää lukijana -lukukokemuskeruu. Aineistoon kaivataan tietoja lukemisesta lapsena ja aikuisena, suosikkikirjoista, sähkökirjoista - siis melkein kaikesta lukemiseen liittyvästä. Kuulostaa kiinnostavalta ja tärkeältä keruulta, ja aion itsekin naputella vastaukseni SKS:lle. Lisätietoja keruusta sekä osallistumislomakkeen löydät täältä.

Elämää lukijana ja bloggarina

Lopuksi vinkkaan vielä niille, jotka eivät ole jo huomanneet, että tämän blogin yläosassa on nykyisin Minä, lukija ja kirjabloggari -välilehti. Olin pitkään ajatellut, että blogissani olisi hyvä olla kirjabloggarin esittely, mutten halunnut tehdä siitä ansioluettelomaista. Sain innoituksen kertoa itsestäni oman lukijahistoriani kautta Miten minusta tuli lukija -kirjan ansiosta.

Miten sinusta tuli lukija? Kerro se täällä ja/tai SKS:n keruulomakkeella!

Anna Kortelainen: Virginie!

Kunpa kaikki tietokirjat olisivat sellaisia kuin Anna Kortelaisen Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina. Silloin ne eivät jäisi minulta kesken, vaan saattaisin lukea ne jopa kahdesti; ainakin Virginie! oli minusta toisellakin lukukerralla yhtä houkutteleva kuin ensimmäisellä. Ja mikä parasta: jos kirjat olisivat tällaisia, niiden tiedot voisivat jäädä mieleeni.

Mikrohistoria eli yksilön, tavallisen ihmisen, tasolle asettuva historiantutkimus on minusta usein kiinnostavampaa kuin suuria linjoja maalaava tutkimus. Yhden ihmisen tai vaikkapa perhekunnan tarinaan on helpompi samastua kuin kokonaisen kansakunnan, ja samastuminen tekee teksteistä usein jotenkin konkreettisempia, tai sellaisia, että ne luovat mielikuvia tietystä ajasta - ylipäätään ovat ne tarinoita, jotka eivät yleensä unohdu helposti.

Virginie! on varmasti niin tunnettu teos, ettei se kaipaa liiemmin esittelyjä. Joka tapauksessa, siinä taidehistorioitsija Anna Kortelainen kuvaa lähes päiväkirjan omaisesti, miten hän kiinnostui Albert Edelfeltin mallista ja oletetusta rakastetusta, kenties aviottomien lapsien äidistäkin, ranskalaisesta Virginiestä. Kortelainen selvittää Virginien henkilöllisyyttä mm. Ranskassa, Virginien kotiseuduilla matkustamalla. Kirjan takakansi kuvaa teosta matkakertomukseksi, historialliseksi esseeksi sekä arvoitusdekkariksi. Se onkin kaikkea sitä, ja ainakin minä uppouduin sekä Virginien tarinaan että Kortelaisen omaan tutkijantyöhön. Tätä tietokirjaa voi lukea kuin romaania. Varoituksen sana kuitenkin: tämä romaani ei ole erityisen mukava juoneltaan. Vaikka Kortelainen matkustaa maailman kauneimmilta kuulostavilla seuduilla, hänen tutkimansa aika ei ole kaunista. 1800-luvun taiteilijoiden boheemielämän ohella kirja kertoo esim. prostituutiosta ja lasten suuresta kuolleisuudesta, ylipäätään lasten ja naisten huonosta asemasta.

Olen lukenut muitakin Anna Kortelaisen teoksia, mutta Virginie! on suosikkini ja pitkälti Kortelaisen omakohtaisen kerronnan takia. Kirjasta välittyy tutkijan into - voisi sanoa rakkaus - tutkimustyötä ja erityisesti tutkimuskohdettaan kohtaan. Se into tarttuu lukijaankin, Virginien on löydyttävä! Muut Kortelaisen teokset eivät ole olleet yhtä suurella sydämellä kirjoitettuja ja lukukokemuksetkin ovat jääneet etäisemmiksi, vaikka kaikki lukemani teokset ovat olleet kiinnostavia sekä aiheeltaan että sisällöltään (uusimpia teoksia en ole lukenut). Virginiessäkin olin paikoin rasittunut jargontyyppisistä ilmauksista, mutta kai ne sopivat tietokirjaan. Minusta vain voisi yksinkertaisesti sanoa, että tutkitaan esim. tunteita tai aatemaailmaa eikä vaikkapa ihmisten mentaliteetteja.

Mentaliteeteista kuitenkin puhuttiin, ja ne ovat kuulemma aiheena Kortelaisen mainitsemassa mikrohistorian klassikossa, Natalie Zemon Davisin Martin Guerren paluussa (v. 1983). Tekisi mieli etsiä se käsiin, tai ainakin lukea romaanimaisen tietokirjan vastapainoksi jokin tietokirjamaisen tarkka historiallinen romaani.

Ystävälle tuli Virginiestä vielä suurempia mielitekoja. Hän haluaisi kuulemma kirjoittaa väitöskirjan, että saisi tutkia intohimoisesti!

Anna Kortelainen: Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina. Tammi, 2002. 5. painos

Tietokirjailija etsii toisia naisia

Sain yhteydenoton tietokirjailijalta, YTT Arja Mäkiseltä. Hänen seuraava kirjansa käsittelee toisia naisia, siis naisia, joilla on suhde varattuun mieheen tai naiseen. Mäkiselle voi kirjoittaa kokemuksistaan vapaamuotoisesti ja anonyymisti; lisätietoja kirjahankkeesta ja kirjailijan yhteystiedot löydät täältä, Kirjapajan sivuilta.

Mäkinen kertoi levittävänsä aineistopyyntöä netin kautta. Tietoa kirjahankkeesta saa jakaa vapaasti eteenpäin blogeissa, keskustelupalstoilla, Facebookissa jne. Mitä mieltä olette? Minusta tuollainen aineistonkeruu- tai ainakin haastateltavien etsimistapa on hyvä. Netti on tehokas ja nopea, nykyaikainen väline. Netissä on myös helpompi tarttua tuollaiseen haastattelupyyntöön kuin oikeassa elämässä, koska kokemuksistaan voi kertoa halutessaan aivan nimettömänä. Silloin vastaamisen asenne on aivan toinen kuin jos saisi sähköpostia tyyliin "Hei, kuulin yhteiseltä ystävältämme, että olet salaisessa suhteessa. Kertoisitko lisää?". Ja toisaalta, vaikka kirjantekoon osallistuminen olisi kuinka helppoa, en jaksa uskoa, että kukaan lähtisi keksimään huikeita kolmiodraamoja vain saadakseen mahdollisesti tarinansa tietokirjaan. Sitä paitsi kokenut tutkija varmasti näkee, millainen aineisto on aitoa ja muutenkin tarkistaa lähteensä jne.

Ja Arja Mäkinen on kokenut tutkija. Kuulin itse hänen teoksistaan, kun niihin oli viitattu kirjassa Hullu akka! Innostuin lainaamaan Mäkisen teokset Meidän kesken - naisten ystävyyssuhteiden arkea sekä Vanhoja piikoja ja vapaita naisia. Molemmat jäivät aikataulullisista syistä kesken, en siis saanut luettua niitä kirjaston laina-ajan puitteissa, mutta kirjasin kuitenkin vaikutelmiani ylös. Ne olivat hyviä vaikutelmia. Toivotan siis tutkijalle onnea aineistonkeruuseen!

Lukemisen motiivit?

Miksi luet? Kysymys on tietenkin mahdottoman laaja ja ainakin minusta myös mahdoton vastata, ainakin aukottomasti ja yksiselitteisesti.

Olen kuitenkin viime aikoina pohtinut syitä lukemiseeni, mm. siksi, että olen saanut ja joutunut pohtimaan ajankäyttöäni lukemisen ja harrastusteni välillä. Minä en nimittäin pidä lukemista harrastuksena, koska minulle harrastus on jotain mukavaa ja silloin tällöin tapahtuvaa, tietyllä tavalla tilapäistä. Toki mihin tahansa harrastukseen voi hurahtaa hyvin intensiivisesti, harrastuksessa voi kehittyä jne., mutta lukeminen on minulle enemmänkin elämisen ja olemisen tapa ja välttämättömyys kuin harrastus.

Tietysti luen siksi, että pidän juuri lukemisesta ja monista kirjoista; jos sanat ja tekstit eivät olisi minun juttuni, voisin olla vaikka elokuvien ja dokumenttien suurkuluttaja. Mitä enemmän luen, sitä enemmän tunnen kuitenkin lukemisen motiiveiksi nousevan myös muun kuin viihtymisen ja ajanvietteen, rentoutumisen ja eskapismin. Minulle tekstit tarjoavat tavan tutustua itseeni ja maailmaan, oppia lisää. Lisäksi minua kiinnostavat tekstit sinänsä. En aina nauti lukemastani, mutta nautin siitä, että saan tutustua erilaisiin teksteihin ja kertomuksiin. Toisaalta hyväkään tarina ei saa minulta täysiä pisteitä, ellei se ole mielestäni kielellisesti kiinnostavasti esitetty. Hyvä juoni ei siis riitä, toisinaan taas hyvä kieli riittää pitkällekin. Olen sanonut blogissa ennenkin, että minusta hyvä kirja on sellainen, että siinä oppii uutta sekä kielestä että maailmasta; esimerkiksi suosikkini Tove Janssonin monet teokset ovat minulle tällaisia. Parhaillani luen Maria Jotunin Huojuvaa taloa ja koen senkin antoisaksi. Lukemisen tuovan hyvän mielen lisäksi saan tutustua hienoon, tarkkaan kielenkäyttöön, menneen ajan Suomeen sekä ylipäätään erääseen kirjallisessa kaanonissamme tärkeänä pidettyyn teokseen. Mikä tahansa noista syistä voisi olla lukemisen motiivi yksinäänkin.

Lukeminen kiinnostaa minua paitsi omakohtaisesti myös yleisempänä ilmiönä.

Olen aiemmin kirjoittanut Kuisma Korhosen kirjasta Lukijoiden yhteisö siitä näkökulmasta, millaisia selityksiä se tarjoaa pahan kiehtovuudesta. Korhosen mukaan emme lue esim. keskitysleirikokemuksista vain ymmärtääksemme tapahtuneita kauheuksia paremmin, vaan meitä ohjaavat myös alhaisemmat, kenties tiedostamattomatkin, motiivit. Aiempi kirjoitukseni ja sitä seurannut keskustelu löytyvät täältä.

Nyt luin Lukijoiden yhteisöstä muutkin kuin "holokaustiluvut". Tarkastelin kirjaa edelleen erityisesti siltä kannalta, millaisia lukemisen motiiveja Korhonen, Oulun yliopiston kirjallisuuden professori, löytää. Korhonen esittää osin noita samoja, jo listaamiani ja varmasti yleisiä motiiveja, mutta hienommin ilmaistuina. Esimerkiksi:

- Haluni lukea ja kirjoittaa on halua kohdata toinen - toinen ihminen, toinen maailma, toinen ajattelutapa. Tai itseni toisena. (s. 9-10)

- Mutta romaani ei tarjoudu vain pelikentäksi. Se synnyttää näkyjä, ajatuksia ja tunteita, joita pystyn vain osittain hallitsemaan. Kuin se en olisikaan minä, joka pidän kirjaa käsissäni ja tunkeudun sen levällään olevien kansien väliin, vaan kirja tunkeutuisi minuun, työntyisi sisälleni, hedelmöittäisi minut omalla elämällään. (s. 46)

- Kertojan valitsemat näkökulmat muuttuvat ääneksi, jolla lausun lukemiani sanoja hiljaa omassa mielessäni - ja samalla tulen jakaneeksi vastuun tuosta näkökulmasta. (s. 50)

Oppimista, eskapismia ja kokemuksia, joita ei muualta saa, siis. Kirjallisuus auttaa meitä muistamaan, ymmärtämään ja jakamaan. Olin kuitenkin hieman hämmentynyt, kun Korhonenkin kirjoittaa myös näin: Ystävyydelle ovat perustuneet myös maailman kirjalliset piirit, kautta aikojen. Siellä täällä on kasvanut muita herkempi poika tai tyttö, joka ei ole kokenut olevansa kotonaan maailmassa. Vauvasta asti hänelle on työnnetty valmiita leluja - - opetettu katsomaan silmiin - - valitsemaan hyvän ammatin, perustamaan perheen, kuolemaan sivistyneesti ja ilman melua. Vaikenemaan sisällään vellovasta halujen, pelkojen ja toiveiden merestä. Kunnes hän on löytänyt hengenheimolaisia, ehkä kirjoista. (s. 52-53)

Korhonen ei sano, että kaikki lukutoukat olisivat todellisuudesta vieraantuneita ja jotenkin erilaisia ihmisiä, mutta hänenkin tekstissään tämä ajatus tuli siis vastaan. Miten on, vieläkö lukutoukkalapsista ajatellaan, että se lukee, kun muutakaan voi/viitsi? Minusta lukutoukkalapsissa tai -aikuisissa ei ole mitään vikaa, mutta en pidä siitä, että ihmiset niputetaan stereotypisesti yhteen. Entä mitä mieltä olette siitä, että lukeminen olisi vain rentouttava harrastus, jonka voisi tavallaan korvata jollakin muullakin harrastuksella tai ajanviettotavalla, joka rentouttaisi ja viihdyttäisi yhtä paljon? Minusta tuntuu, että etenkin moni ei-lukija ajattelee niin.

Kuten ainakin Hreathemus on jo huomauttanut, Kuisma Korhosen kirja ei kerro nimestään huolimatta erityisesti tai ainakaan vain lukijoiden yhteisöistä. Silti se on hyvin kiinnostava kirja, josta löytyy monenlaista lukemiseen ja kirjallisuuteen liittyvää. Palaan kirjaan varmasti vielä tämän jälkeenkin. Nyt lopetan kuitenkin sitaattiin, joka nosti hymyn minunkin huulilleni:

Ehkä rakkaimmat kirjat ovat niitä, jotka täytyy löytää, joiden lukijat ovat harvoja ja valittuja. Kulttikirjojen ystävät tietävät mistä puhun - kun he viimein tapaavat sielunveljensä tai -sisarensa, heidän tarvitsee vain lausua kirjan nimi, ja toisen huulille kohoava tunnistamisen hymy kertoo kaiken: me kuulumme samaan heimoon. (s. 237)

Minä kuuluun mielelläni lukijoiden heimoon. Ja myös bloggarien heimoon - huomasin Booksyn juuri pohtivan, miten bloggaaminen vaikuttaa lukumotiiveihin!

***
Kuisma Korhonen: Lukijoiden yhteisö - ystävyydestä, kansanmurhista, itkevistä kivistä.Avain, 2011.
Kustantamon kirjaesittely

Elias Lönnrot: Vaeltaja

Onpa aika heittää laukku selkään!

Kyllä kotimaanmatkailu on hauskaa, etenkin jos lähtee reissuun  Elias Lönnrotin kanssa. Hän saattaa epäröidä alussa: Olet kaiketi itse kokenut, miten arkaillaan kun lähtee kotoa matkalle.

Parin päivän kuluttua hän valittaa: Kovin raskaalta tuntuu näin kuivin suin kuleksia vappuna, etenkin kun ei voi estää ajatustaan tiheään retkeilemästä Turkuun muinaiselle vappukentälle.

Sitten alkaa onneksi sujua. Päästään Karjalan Kesälahdelle ja tavataan mukavaa, laulutaitoista väkeä: Täten tulin viipyneeksi tässä talossa useita päiviä. Koko ajan vanha emäntä ja muu väki kohteli minua sangen hyvin.

Elias Lönnrotin matkakertomus hänen ensimmäisestä runonkeruumatkastaan vuonna 1828 on viehättävää ja kiinnostavaa luettavaa. Lönnrot kulkee kohti Karjalaa, mutta liikkuu muuallakin Suomessa. Ja vaikka hänen päämääränään on taltioida vanhan kansan lauluja ja uskomuksia, suomen kieltä kaikkine variaatioineen, aikansa monitoimimies havainnoi kaikkea muutakin. Lukija pääsee Lönnrotin mukana kurkistamaan savupirtteihin, vertailemaan eri maakuntien oluenpanoa ja häätapoja, tutustumaan kasvillisuuteen sekä mm. eksymään hernerokkasumussa Laatokalle. Tutkijaluonteena Lönnrot kirjaa ylös jopa naisten hiustyylit ja pohtii, miten pappi pystyy monen parin yhteishäissä olemaan sekottamatta vihkisormuksia. Varsin mielenkiintoista oli lukea siitäkin, miten tutkija etsii runonlaulajia. Joku suostuu laulamaan tuosta vain, toinen työnsä ohessa, mutta kolmannelle Lönnrot joutuu jo palkkaamaan sijaisen tekemään laulajan työt, kun hän laulaa ja muistelee Lönnrotille.

Tämä on siis kerta kaikkiaan hauska kirja perinteistä kiinnostuneille. Kirjan kieli oli oikeastaan yllättävänkin helppolukuista (ehkei se ollutkaan aivan suoraan päiväkirjasta kopioitua?) ja Pekka Laaksosen esipuhe taustoitti hyvin Lönnrotin matkamerkintöjä. Mieleeni jäivät kirjasta erityisesti Lönnrotin kansanluonnepohdinnat; hänestä eri puolilla Suomea asui hyvin erilaisia ihmisiä. Tällaisia ovat savolaiset:

Savon rahvaan luonne esiintyy suuresti edukseen: itsenäisyyttä ilman julkeutta, kohteliaisuutta ilman matelemista; oman arvon tuntoa ja tyytyväisyyttä säätyynsä; harkintaa ja tervettä arvostelua joka tilaisuudessa. Savon vallassa olevaa suomen kielen murretta on viime aikoina alettu pitää parhaana, ja se ansaitseekin ymmärtääkseni tämän etusijan. Kauniskaikuisena korvalle, rikassanaisena, lauseparsiltaan voimakkaana ja muuten puhtaampana vieraista sekoituksista sen olisi jo kauan sitten pitänyt saada se.


Ainoan miinuksen tässä lukukokemuksessa annan itselleni. Tämä kirja olisi varmasti parhaimmillaan pieninä paloina nautittuna, kiinnostavista sanoista ja pienistä anekdooteista iloiten luettuna. Nyt luin kirjan melkein putkeen, joten osa kiinnostavista yksityiskohdista saattoi jäädä huomaamattakin. Onneksi voin palata teokseen helposti, sillä se on ikiomani. Kävin SKS:n kaupassa ja löysin tämän vitosella!

Elias Lönnrot: Vaeltaja. Muistelmia jalkamatkalta Hämeestä, Savosta ja Karjalasta 1928. SKS, 2002. 4. painos

Syksyn kirjat: Atena ja Schildts

Koska kaikkia kirjasyksyn uuutuksia ei kuitenkaan pysty lukemaan, olen päättänyt nauttia niistä tänä syksynä mahdollisimman monien kirjatapahtumien muodossa. Eilen siis siirryin suoraan Rautasydämen ääreltä Atenan ja Schildtsin uusien kirjojen iltapäivään.

Kuulimme monta kirjaesittelyä ja ilahduttavan monta kirjailijahaastattelua (ja saimme hyvää ruokaa ja viiniä, kiitos!). Hieman yllättävää kyllä, kaikki minua eniten kiinnostaneet kirjat olivat tietokirjoja, ja vielä aika synkeistä aiheista. En sano, että tulen lukemaan juuri nämä, koska yleensä mukavuudenhaluisempi lukija voittaa tiedonhaluisen lukijan minussa. Kerron kuitenkin juuri näistä kirjoista sillä toiveella, että joku muukin saattaa kiinnostua.

Eniten mieltäni jäi kutkuttamaan Jussi Viitalan Miten maailma loppuu - Taudit, luonnonmullistukset vai ihminen itse? (Atena, 2011) Kirja keskityttyy nimensä mukaisesti erilaisiin maailmanlopun uhkakuviin. "Ihminen toimii laumana niin, ettei voi säilyä kovin kauan, tai ainakin se riski on hyvin suuri", kirjailija, luonnontieteilijä Viitala sanoi haastattelussaan. Hän mainitsi, että esimerkiksi merien lämpeneminen on jo aikaansaanut sen, että levien yhteyttäminen on vähentynyt 40 %, mikä taas tarkoittaa sitä, että merien ja ravintoketjujen entistäkin pahempi myllerys on todennäköinen uhka. Viitala puhui viisaita myös mm. solujen fysiologiasta ja sen sekoamisesta, kun ympäristö muuttuu. Kaikkea en ymmärtänyt, mutta sain kuitenkin käsityksen, että Miten maailma loppuu olisi yleistajuinen, maallikollekin sopiva teos. Jäin myös vaikutelmaan, ettei teos mässäile kauhuskenaarioilla, vaan esittelee vain eri vaihtoehtoja.

Kirjailijalta on kuulemma ilmestynyt aiemmin teos Älykäs eläin, joka on ollut Tieto-Finlandia-ehdokkaanakin. Se kuulosti varsin sympaattiselta ja sen ainakin haluaisin lukea!

Ann Heberlein Pieni kirja pahuudesta (Atena, 2011) esittelee erilaista ihmismielen pimeyttä. Etiikan tohtori on aiemmin julkaissut teoksen En tahdo kuolla, en vain jaksa elää, jossa hän kertoi omakohtaisesti kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Tämä uusi kirja ei ole kuulemma yhtä omakohtainen. Se pohtii mm., onko hyviä ja pahoja ihmisiä vai ainoastaan hyviä ja pahoja tekoja. Mitä ajatella kouluampujista? Miksi miehet tekevät suurimman osan pahoista teoista? Kirjassa pohditaan käsittääkseni aika paljon sitä, miten lasten ja nuorten pahuus ilmenee.

Atenan kirjaesittelyistä jäi mieleen myös uutis- ja ajankohtaistoimittaja Mikko Määttälän teos Vihollisena vangitut - Internointileirit neuvostosuhteiden välikappaleina 1944-47.

Tämän kirjan luvattiin tarjoavan uutta tietoa Suomen lähihistoriasta; sellaista tietoa, joista poliitikot sekä internointileireille joutuneet ovat systemaattisesti vaienneet aina näihin päiviin asti. Kuitenkin Suomessa asuvat saksalaiset ja unkarilaiset saivat vuonna 1944 määräyksen poistua äkkiä kodeistaan. Noin parisataa ihmistä suljettiin salaiselle internointileirille. Joukossa oli m. 6-lapsinen Garamin perhe vastasyntyneen vauvansa kanssa; kirjassa kerrotaan kuulemma mm. tämän perheen tarina.

Odotukset tämän kirjan vastaanottoa kohtaan olivat selvästi kovat. Kirjasta ei kerrottu kovin tarkasti, mutta selväksi tuli, että kun se on virallisesti julki, nykyisen maanjohdon oletetaan kommentoivan kirjasta ilmeneviä asioita.

Schildtsin puolelta kiinnostuin erityisesti Filosofit-teoksesta (Schildts, 2011), jota ei tosin esitelty eilen lainkaan. Katalogin mukaan "meissä jokaisessa asuu pieni filosofi. Siksi tämä kirja kuuluu itse kunkin kirjahyllyyn - olitpa sitten tiedonhaluinen opiskelija tai kouliintunut kyökkifilosofi".

Schildtsiltä ilmestyy tänä syksynä myös Sir Pilkington-Smythen teos Omituisten otusten ensyklopedia, joka esittelee maapallon oudoimmat eliöt valituksen hengessä, katalogin tekstinäytteen perusteella hieman pakinamaisesti. Myös Eric Chalinen Maailmanhistorian suurimmat petokset vaikutti kuvastoesittelyn perusteella kiinnostavalta. Sarjassa ovat aiemmin ilmestyneet Maailmanhistorian huonoimmat keksinnöt ja Maailmanhistorian huonoimmat päätökset; molemmat tiedekirjoja, joista olen kuullut hyvää.

No, nyt kun olen ollut näin tiede- tai ainakin tieto-orientoitunut, kerron, että oikeasti aion lukea jonkun Marianne Peltomaan dekkarin! Peltomaa on Schidtsin kirjailijoita, ja olen aiemmin lukenut häneltä adoptioaiheiseisia romaaneja, viimeksi Ihon alla. Dekkarithan eivät ole yleensä minun lukemistoani lainkaan, mutta kiinnostuin Peltomaan dekkareista hänen haastattelunsa myötä.

Lisäksi saatan lukea esikoiskirjailija Mia Vänskän kauhuromaanin Saattaja, vaikken lue koskaan kauhuakaan. Pia Juulin palkittu Hallandin murha kiinnostaisi kauniin kantensa takia! Marianne Backlénin Tulilinnun tanssi kuulosti mielenkiintoiselta, hyvin monitasoiselta kirjalta sekin.

Lisää tietoa näistä ja muista kirjoista löytyy Atenan ja Schildtsin kotisivuilta. Hanna Kirjainten virrasta ehti jo kirjoittaa kustantamojen kauno- ja sarjakuvatarjonnasta.

Sympaattinen Astrid Lindgren

Tiedotus ja varoitus: seuraa paljon asiaa Astrid Lindgrenistä! Olen lukenut viikonlopun aikana yhden Astrid Lindgrenin teoksen ja toisen hänestä kertovan, nyt on vuorossa sekalaista Lindgren-juttua. (Aiemmin minulla on ollut paljon asiaa vain Tove Janssonista - kuka mahtaa olla seuraava?)

Se alkoi siten, että minä sain äidin vanhan kirjoituskoneen - suuren, romuluisen hirviön, jonka pelkkä näkeminenkin saisi kirjoituskoneiden korjaajan suunniltaan kauhusta. Niin huono se näet on. Kuulostaa hirveältä, kun kirjoitan sillä. Veljeni Svante ilmaisi mielipiteensä siitä seuraavin sanoin:
-Riitta-Maija, oletko tullut ajatelleeksi miten ihanaa on, kun joku äkkiä sulkee priimuskeittiön?
-Kuinka niin? Mitä tarkoitat? kysyin minä.
-Tuntuu suunnilleen kymmenen kertaa ihanammalta aina kun lakkaat takomasta tuota puimakonetta, vastasi hän nyökyttäen halveksivasti kirjoituskoneelle.

Näin alkaa Astrid Lindgrenin esikoisteos, nuorten kirjeromaani Riitta-Maija keventää sydäntään. Olen aina rakastanut vanhoja kirjoituskoneita ja myös tuota romaania. Luin sen lapsena ja nuorena niin moneen kertaan, että osaan siitä kohtia ulkoa. Ja edelleenkin, aina silloin tällöin kun kodinkoneet oikein mekkaloivat, siteeraan mielessäni tuota priimuskeittiökohtaa.

En ollut lukenut Riitta-Maijaa koskaan aikuisena, mutta nyt kun luin, huomasin, että sen kodikas ja konstailematon, elämäniloinen tunnelma oli yhä tallella. Kirja ei ollut muuttunut ollenkaan niin paljon kuin jotkut  muut Astrid Lindgrenin teokset ovat mielestäni tehneet. Ei, tämä oli yhä oma itsensä, vaikka nyt aikuisena olisin voinut hermostuakin siitä, että kirjan maailma on niin herttainen ja mutkaton. Ei tehnyt mieli ärsyyntyä - Hagströmien sydämellinen perhe saa rauhassa kohottaa pöytäänsä minun puolestani. Olen valmis antamaan anteeksi henkilöhahmojen lievän naiviuden ja sen, että kirja loppuu ilahtuneeseen huomioon erään nenäkkään Stig Henningsonin kasvoja koristavasta kostomustelmasta. Asia, jota en niin hyvin muistanut lapsuudestani, oli se, että kaiken arkisen elämän ohella kirjassa myös mm. pelastettiin koditon juutalaisäiti lapsineen hetkeksi ja kerrottiin hyviä elämäntotuuksia ja -ohjeita:

Toivon sinun itsesi vuoksi, että pidät kirjoista yhtä paljon kuin minä. Minä en yksinomaan pidä niiden lukemisesta, vaan siitäkin, että saan pidellä niitä, tarttua niihin, tietää, että ne ovat minun. Äidin ja isän mielestä on olemassa joitakin kirjoja, jotka kaikkien lasten tulee omistaa. (s. 43)

(Sivuhuomautus, joka ei ole kovin hyvä elämänohje: lapsuuden lukukokemuksien tavoin nautin Riitta-Maijasta nytkin sängyssä lojuen, mutta erona oli se, että join samalla punaviinä. Ihan vain siksi, että aikuisena voi nauttia samanaikaisesti kirjasta JA viinistä. Kannattaa kokeilla.)

Kuva teoksesta Astrid Lindgren - elämän kuvat.

Luin Riitta-Maijan ikään kuin verryttelyksi elämäkertateokselle Astrid Lindgren - elämän kuvat.

Teos ei olisi kyllä tarvinnut verryttelyä, sillä ahmin sen kertaheitolla. Tämä coffee table -kokoinen kirja tutustutti Astrid Lindgrenin elämään hyvin hauskalla ja helpolla tavalla. Miksei tällaisia elämäkertoja ole enemmän? Aina ei jaksa lukea paksua tietoteosta. Olin myyty kertaheitolla jo kirjan aloituksesta, Astrid Lindgrenin toimittajalle lähettämän kirjeen kopiosta:

Kära Jakob,
tack ska du ha än en gång för alla dessa bilder. Men sidu, sidu, i sängen kan su inte få någon bild förrän jag blir så gammal att jag städse ligger där, vilket kanske kan bli fortare än man tror. Det enda kan jag lova dej är att ingen annan kan komma och få en bild av mej sängliggande. 
 - - 
Med varma hälsningar,
Astrid Lindgren


Niin, enpä tiennyt, että Lindgrenillä oli tapana kirjoittaa sängyssä. Toisaalla kirjassa hänen työskentelytavoistaan kerrotaan näin: Astrid Lindgren kirjoittaa kirjansa sängyssä pikakirjoituslehtiöihin, joita on aina valmiina yöpöydällä. Hän herää aikaisin, viiden ja kuuden välillä, ja laittaa aamiaiseksi teetä ja kolme voileipää: joka aamu kokojyväleipää, jonka päällä on kotitekoista appelsiinimarmeladia ja homejuustoa - samalla leipäviipaleella! Sitten hän ryömii takaisin sänkyyn ja kirjoittaa lounasaikaan asti. Kertomuksen syntyvät nopeasti paperille, sillä ne ovat jo valmiina hänen mielessään. Astrid kirjoittaa kronologisesti, lause lauseelta, luku luvulta, ja karsii sitten tekstiä, kunnes kielen rytmi on moitteeton. (s. 155)

Myös elämäkerta etenee lukuisien valokuvien kera kronologisesti, alkaa Astrid Lindgrenin vanhempien koskettavasta rakkaustarinasta ja päätyy itsensä Astrid Lindgrenin kuolemaan. Siinä välissä ollaan eemelimäisen villejä vekaroita, aletaan odottaa 18-vuotiaana ei-toivottua lasta pomolle, annetaan tuo lapsi pois ja haetaan takaisin, mennään uuden miehen kanssa naimisiin ja saadaan toinen lapsi, rakastetaan lastenlapsia ja annetaan heidän persooniensa näkyä myös kirjallisissa hahmoissa, ystävystytään prinsessa Victorian kanssa. Astrid Lindgrenillä ei tainnut olla kovin tylsä elämä. Mutta mitä tahansa sattuukin, hän tuntuu suhtautuvan tilanteisiin samanaikaisesti humoristisesti ja järkevästi, pysyvän omana itsenään. Kirjan antama kuva Lindgrenin persoonasta on verraton. Anteeksi taas hypähdys Tove Janssonin puolelle, mutta sain Astrid Lindgrenistä yhtä valloittavan ja aidon kuvan kuin Janssonin Kesäkirjan isoäidistä. Ehkä tiedätte, mitä tarkoitan.

Kuva kirjasta Astrid Lindgren - elämän sadut. Kuvateksti: Astrid saa 1978 wieniläisiltä koululaisilta kirjeen, jolla on kuusi metriä pituutta. Hän vastaa siihen niin kuin kaikkiin muihinkin - Astrid lähettää vuosien mittaan 10 000 vastauskirjettä; hän on yksi Ruotsin postilaitoksen parhaista asiakkaista.

Kenelle Astrid kirjoitti ja miksi? 

Elämäkerrasta ilmenee, että Lindgren kirjoitti ensimmäiset satunsa sanomalehtiin puhtaasti taloudellista syistä - hän itse luonnehti, että tekeleet olivat "idioottisatuja hengenpitimiksi". Ensimmäisen romaanin kunniapaikasta kilpailivat sekä Peppi Pitkätossu että Riitta-Maija; lopulta jälkimmäinen sai ensimmäisenä kustannussopimuksen. Myöhemmin Lindgren teki pitkän uran kustannusalalla ja arvioi ja muokkasi toisten tekstejä. Samalla hän kirjoitti omia teoksiaan.

Kirjojen henkilöhahmot ja vuorosanat löytyivät usein Lindgrenin lähipiiristä. Marikki oli oikeasti Lindgrenin ystävä vuosikymmenin ajan - ja kyllä, hän oli nuorena ihastunut naimisissa olevaan, monilapsiseen nuohoojaan aivan kuten Marikki-kirjan Alva. Myös lastenlapsilla oli oma osansa kirjallisessa tuotannossa. Karin on Astrid Lindgrenin tytär, Carl Olof hänen puolisonsa:

Karin ja Carl Olof saaavat neljä lasta, jotka kaikki jättävät omalla tavallaan jälkensä kirjallisuushistoriaan. Astrid ei ammenna inspiraatiota kirjoittamiseen yksittäisistä lapsista, mutta nappaa heiltä tietysti repliikkejä ja ajatuksia. Karinin vanhin poika Carl-Johan kiljuu kerran kolmivuotiaana täyttä kurkkua ja hiljenee vasta, kun isoäiti puuttuu asiaan: "Tiedätkö, mitä Vaahteramäen Eemeli tekisi?" Neljävuotiaan Nilsin kuolemanpelko antaa alkusysäyksen kirjaan Veljeni Leijonamieli. Pikkuveli Olle ilmentää sanallista kekseliäisyyttä toistellessaan yksivuotiaana innokkaasti "nan-gi, nan-gi" - se putkahtaa esiin Korpun ja Joonatanin maailmassa. Vihreäsilmäinen tytär Malin väittää Pukarikadun Lotan lailla, että hänen silmänsä ovat salaa siniset. (s. 106)


Minusta Astrid Lindgrenin kirjat eivät koskaan ole olleet leimallisesti lastenkirjoja; juuri siksi olen esimerkiksi julistanut Ronja, ryövärintyttären kaikenikäisiä puhuttelevaksi, ajattomaksi superkirjaksi. Olinkin kovin ilahtunut, kun löysin kirjasta tiedon, ettei Lindgren omasta mielestäänkään ollut varsinaisesti lastenkirjailija:


Astridin mielestä menestyksen salaisuus oli pohjimmiltaan yksinkertainen. Kirjoja kirjoittaessaan hän ei miettinyt, sopivatko ne aikuisille vai lapsille, vaan hän kirjoitti itse tarinoiden takia - hänen kirjansa olivat yksinkertaisesti kertomuksia, jollaisia hän olisi itse halunnut lukea lapsena. (s. 148)

Samalla sivulla on hauska listaus siitä, miten Astrid Lindgren uudisti sanastoa. Ronja- ja Mio-nimet olivat hänen keksintöään, samoin esim. sanat pönkki, kukkelimukkelilääke ja kertomustaulu; Lindgrenin kirjoista ovat myös lähtöisin sanonnat sehän on vain maallista, miksvai hää sillai tekkee, riivatun vekara, parahultaisen pyöreä mies parhaassa iässä sekä tavataan Nangijalassa.

Kuva kirjasta Astrid Linddgren - elämän kuvat

Tavataan Nangijalassa - eli se Veljeni, Leijonamieli -kysymys. Olen blogissanikin tuskaillut muutamaan kertaan, että Leijonamieli oli eräs lapsuuteni tärkeimmistä lukukokemuksista - ja aikuisikäni tyrmäävimmistä. Lapsena löysin kirjasta rakkautta ja ystävyyttä sekä tietenkin hurjasti jännitystä. Aikuisena löysin niiden lisäksi kyseenalaisen viestin: aina kun menee huonosti, hyppää ja kuole, näe uusi valo. Aloin ymmärtää, miksi naapurintäti sensuroi kirjaa lapsiltaan.

Myös Lindgren ymmärsi sen, tai tiesi ainakin kirjan aiheuttamat ristiriitaiset tunteet. Elämäkerrassa siteerataan kirjailijaa:

"Olin eräänä päivänä Erica-säätiössä", Astrid Lindgren kertoi heti kirjan julkaisemisen jälkeen. "Eräs nuori psykologi sanoi siellä, ettei hän voisi koskaan lukea Veljeni, Leijonamielen loppua yhdellekään lapselle. Hänen mielestään oli kammottavaa, että että veljesten piti kuolla kahdesti. Kun pääsin kokouksesta kotiin, minulle soitti se tyttö, joka esittää Idaa Eemeli-elokuvissa, ja hän sanoi:
'Luin juuri Veljeni, Leijonamielen ja halusin kiittää sinua onnellisesta lopusta.'
Sillä tavalla lapset voivat kokea sen." (s. 255)

Tämä oli mielestäni hyvin kiinnostava kommentti ja olisin lukenut aiheesta mielellään lisääkin, mutta jos joku asia on mainittava tämän eläkerran heikkoudeksi, se on pintapuolisuus. Veljeni, Leijonamielestä kerrottiin kyllä toisaalla, että se on tarkoituksellakin jännittävä, uhkaavakin. Leijonamielen tarina alkoi kypsyä kirjailijan mielessä vähitellen, osin henkilökohtaisten surukokemusten eli läheisten kuolemien kautta, osin maailmantuskan takia. "Niin syntyy jännittävä kertomus hyvästä ja pahasta, elämästä ja kuolemasta ja kahdesta hirviöstä, jotka tuhoavat toisensa. Hirviöt muistuttavat suuresti natsismia ja bolsevismia sellaisina kuin Astrid Lindgren näki ne toisen maailmansodan aikana", kirjassa pohditaan. (s. 175)

Kuva kirjasta Asrid Lindgren - elämän kuvat. Kuvateksti: "Ei käskyissä kielletä vanhoja ämmiä kiipeilemästä puissa", Astrid huutelee iloisesti maassa odottaville toimittajille. Hän on kavunnut Elsa Oleniuksen kanssa mäntyyn juhlistaakseen ystävättären kahdeksankymmentävuotispäivää.

Kaiken kaikkiaan siis hyvin kiinnostava ja ihastuttava, puhuttamakaan siitä, miten kiinnostava ja ihastuttava sen päähenkilö oli. Vaikka olen lukenut hurjasti Astrid Lindgreniä, en tiennyt itse kirjailijasta juuri mitään. Nyt tiedän, ja pidän tuosta ikuisesta Peppi Pitkätossusta yhä enemmän!

(P.S. Sitä punaviiniä olisi ollut parasta siemailla Peppi Pitkätossu -mukista, koska minun piti lahjoittaa sellainen itselleni vuorotteluvapaalahjaksi, aamuisia voimakahveja varten. Se on vielä hankkimatta, mutta olo on kovin voimaantunut, Astrid Lindgren -viikonloppu on ollut hyvin mukava.)


Kirjojen tiedot:


Astrid Lindgren: Riitta-Maija keventää sydäntään. (Britt-Mari lättar sitt hjärta) Otava, 1984. 4. painos. Suom. Sovella Soveri

Jacob Forsell, Johan Erséus, Margareta Strömstedt: Astrid Lindgren - elämän kuvat. (Astrids bilder) Wsoy, 2007. Suom. Helene Bützow

Tiina Raevaara: Koiraksi ihmiselle

Mistä koira on peräisin? Miten koirasta on tullut ihmisen paras ystävä? Miksi koira ja ihminen ymmärtävät toisiaan niin hyvin?

Näin kysellään Tiina Raevaaran tietokirjan Koiraksi ihmiselle takakannessa ja tuollaisiin kysymyksiin oletin saavani tästä kirjasta vastauksia. Sainkin osin, ja eritoten sain huimasti yleistä koiratietoa. Sen sijaan jäin kaipaamaan vielä enemmän tietoa koiran ja ihmisen - tai muun lemmikin ja ihmisen - ystävyydestä, tuosta suhteesta, joka on usein jopa tärkeämpi kuin moni ihmissuhde. Valitettavasti kirja ei kuitenkaan ollut niin ruohonjuuritasolla liikkuva kuin olin kuvitellut. Käsitin jostain naistenlehden kirjaesittelystä, josta tämän kirjan löysinkin, että Raevaara kertoisi teoksessaan myös oman tarinansa, miten hän kasvoi koiraihmiseksi. Teoksessa ei ollut kuitenkaan oikein mitään omakohtaista, mikä oli minulle, kissakirjojen keräilijälle ja eläinelämäkertojen rakastajalle, pettymys.

Muuten kirja oli perusteellinen ja kunnollinen esitys koiran ja siinä samassa myös ihmisen historiasta.

Raevaara aloittaa tarinansa Chauvet'n luolasta Ranskasta ja ajasta noin 30 000 vuotta sitten. Tuosta luolasta on löydetty arviolta kahdeksanvuotiaan pojan ja hänen vierellään kulkeneen suuren koiraeläimen jäljet. Nämä ovat vanhimmat löydetyt Cro-Magnonin ihmisen jalanjäljet sekä ensimmäiset todisteet koirasta.

Miten koirasta sitten tuli kotieläin ja miten koirat levisivät niin laajalle ja muuttuivat niin erinäköisiksi roduiksi? Raevaara on tehnyt kirjaansa varten selvästi hurjasti taustatyötä ja kuljettaa lukijan esihistoriallisista luolista sujuvasti kohti nykyaikaa. Mutta vaikka kerronta on sujuvaa, se ei kuitenkaan ole aukotonta, sillä oikeastaan ei tiedetä, mitä kaikkea tapahtui, että koira saatiin kesytettyä ja koulutettua.

Kirjassa on kuitenkin erittäin kiinnostavia teorioita ja arveluja sekä jopa anekdoottimaisia tietoja. Kuulin ystäväni, oikein pitkän linjan koiraharrastajan ja todellisen koiraihmisen, lukeneen tämän kirjan ja kysyin häneltä, mitä hänelle jäi kirjasta mieleen. Kuulemma juuri nuo yksittäiset tiedot ja tarinat koiran menneisyydestä. Ystäväni mainitsi esimerkkinä kieltämättä merkillisen tiedon, että tarhatuissa olosuhteissa eli ei vapaana olevien susien kuonot alkavat vähitellen kehittyä koiramaisiksi, belgianpaimenkoiratyyppisiksi.

Suosittelen kirjaa kaikille hyvää koirahistorian perusteosta kaipaaville. Kirjan pääpaino on koiran fyysisessä muuttumisessa kautta aikojen, mutta loppupuolella pohditaan myös koiran mielen muuttumista vuosituhansien saatossa ja kurkataan vähäsen koiraihmisen päähänkin. Kolmannen linjan Miia on kirjoittanut tästä kirjasta minua seikkaperäisemmin ja innostuneemmin - jos kiinnostuit, kurkkaa ihmeessä Miiankin arvio!


Tekstinäyte s. 78:

Koon pieneneminen koiran kehityksen alkutaipaleilla saattoi kuitenkin olla hyvinkin tärkeää. Pienempi eläin vie vähemmän energiaa kuin suuri, ja jos koira kehittyi ensin metsästävää ihmistä seurailevaksi ja teurasjätteitä hyödyntäväksi, pienempi koko oli etu. Suuri ja vahva susi oli metsästäjänä toki parempi, mutta koira kehittikin metsästyksen rinnalle muita ravinnonhankintamenetelmiä. (s. 78)


Tiina Raevaara: Koiraksi ihmiselle. Teos, 2011.
Kannen kuva Albrecht Dürer, graafinen suunnittelu Sofia Wilkman
Kustantajan kirjaesittely

Mikä kauheassa kiehtoo?

New Yorkin World Trade Centerin kaksoistornien kaatumisesta on pian kymmenen vuotta. Muistan edelleen, missä ja miten kuulin ensimmäiset uutiset tuhosta - ja sen, että pian alkoivat myös arvelut siitä, montako tv-sarjaa, elokuvaa ja kirjaa terrori-iskuista tehdään. Miten traumaa puretaan? Tai, kyynisemmin, miten sillä tehdään rahaa?

Nyt elämme ainakin Pohjolassa taas viikonloppua, jolloin kaikki arkinen tuntuu  samanaikaisesti turhalta ja arvokkaalta ja on helppo jumittua lamaantuneena ja epäuskoisena television ja internetin ääreen. Miten Norjan kaltainen verilöyly on mahdollista? Ja Norjassa?

Uutisten katselu toi mieleeni lukupiirimme tapaamisen ja erään kirjallisuustieteellisen artikkelin, jota olin joka tapauksessa ajatellut käsitellä blogissani.

Eräs lukupiiriystäväni lukee paljon sota- ja erityisesti holokaustista kertovaa kirjallisuutta ja tuli keskustelua siitä, mikä häntä noissa kirjoissa kiinnostaa. Ystäväni sanoi, ettei hän oikein tiedä muuta syytä kuin yleinen historiakiinnostus ja se, että hän yrittää ymmärtää. Kirja kirjalta hän koettaa selvittää, miten holokaustin kaltainen täysin käsittämättömältä tuntuva asia on voinut tapahtua. Kuinka paha ihminen voi olla?

Selailin jokin aika sitten Kuisma Korhosen teosta Lukijoiden yhteisö ja huomasin, että siinä on käsitelty tätä aihetta kahden luvun verran. Luvussa Holokaustin lumo (Kansanmurhan estetiikkaa I) Korhonen puhuu esimerkiksi ihmisen tarpeesta kuulla selviytymistarinoita - useinhan keskitysleiritarinat, olivatpa ne tosiperäisiä tai ei, kerrotaan leiriltä selvinneen ihmisen tarinana. Korhonen miettii: Selviytysmiskertomukset tarjoavat lukijalle lohtua, mutta onko tuo lohtu valheellista? Loukkaako se kaikkien niiden miljoonien muistoa, jotka eivät pelastuneet? (s. 195)

Hän myös pohtii, että tiedonhalun ja ymmärtämisen tavoittelun lisäksi ihmisiä ajavat esim. kauheiden sotakokemusten ja kansanmurhakertomusten äärelle myös muut, ehkä alhaisemmat syyt:

Ja kuitenkin, jotain lumoa noissa kertomuksissa on. Kuin juuri kielto samaistua vain vahvistaisi haluani lukijana päästä sisälle tuohon maailmaan, tuohon harmaaseen, parakkien ja piikkilankojen ja valonheittäjien rytmittämään tilaan.
En ole välttämättä ylpeä tuosta halusta. (s. 195)

Korhonen esittää, että lukijoilla voi olla tarve tuntea itsensä uhriksi. Hän ei itse sano näin, mutta käsitin, että Korhonen viittaa tällä siihen, että ihmisellä voi olla tiedostomatonkin halu kokea vaikeita tunteita tai olla täysin vastuuton omasta itsestään. Hän kirjoittaa: Emme halua vain tirkistellä uhrin kokemusta, haluamme tuntea, että olemme itse uhreja, kertojan uhreja. Haluamme tuntea, että meidät on temmattu pois omasta hallinnastamme - - (s. 196)
Ja edelleen: Holokaust on sadomasokististen uniemme kohde, kiduttajien ja kidutettavien leikin näyttämö - yhteisön pimeä salaisuus, jonka nostamme yhä uudelleen alttarille. (s. 196)

Melko rankkaa - vaan ei välttämättä pelkkää spekulaatiota. Mutta muitakin, tutumpiakin ja helpommin hyväksyttävia, motiiveja Korhonen löytää pahuuden pariin hakeutumiselle: Kertomukset ovat tapa käsitellä posttramaattista stressiä, purkaa kokemusta. Ne ovat myös tapa jakaa kokemuksia ja tietoa, tapa muistaa ja kunnioittaa muistoa. Korhonen mainitsee myös syyllisyyden ja huonon omatunnon.

Jotkut tapahtumat ovat vain niin rankkoja, ettei niistä tunnu olevan ulospääsyä. Kirjansa luvussa Dresden (Kansanmurhan estetiikkaa II) Korhonen sanoo mielestäni vastaanpanemattomasti:

Joukkotuhon aiheuttama trauma jättää meidät moninkertaiseen umpikujaan: tiedämme, että itsemme takia meidän pitäisi selvittää lopullisesti muistomme jotta voisimme antaa menneiden olla menneitä, keskittyä rakentamaan tulevaisuutta niin itsellemme kuin heille, jotka ovat vielä kanssamme. Samaan aikaan tunnemme surmaavamme uhrit vielä kerran, jos emme pidä heidän muistoaan elossa, jos emme palaa mielessämme niihin viimeisiin tuskallisiin hetkiin kun he vielä hengittivät, puhuivat, hymyilivät ja itkivät. Kyyneleet voivat estää meitä toimimasta, mutta kyyneleet ovat ehkä viimeinen side, joka pitää edesmenneet vielä luonamme. Mutta myös heidän kohtalonsa muisteleminen on eräänlainen toinen surmaaminen, rituaalinomainen uhraaminen. (s. 220)

Kuisma Korhonen puhuu mielenkiintoisissa artikkeleissaan siis lähinnä holikaustin käsittelystä kirjallisuudessa ja hieman muissakin taiteissa. Mielestäni hänen analyysiaan voi  kuitenkin soveltaa muunkin "kauhean" kirjallisuuden kirjoittamiseen ja lukemiseen sekä esimerkiksi (jatkuvaan) uutisten seuraamiseen, kun maailmalla tapahtuu jotain kauheaa, sellaista jota ei voi ymmärtää ja johon ei vaikuttaa, mutta jota ei voi sivuuttaakaan.

Niin kuin eilen Norjassa.

***

Löysin Kuisma Korhosen teoksen, kun Erja esitteli sen. Aion lukea koko teoksen ja kirjoittaa arvion siitä lähiaikoina.

Kuisma Korhonen: Lukijoiden yhteisö - ystävyydestä, kansanmurhista, itkevistä kivistä. Avain, 2011.
Kustantamon kirjaesittely

Jukka Laajarinne: Muumit ja olemisen arvoitus

 Kun perheenjäsenet eivät tunnu tarjoavan Papalle elämän perustaa, paneutuu hän meren salaisuuksiin. Myös meri on hänelle Toinen, jonka voi yrittää ottaa haltuunsa. Hän yrittää käsittää maailman teoreettisin välinen. Hän yrittää kartoittaa saaren keskellä olevan lammen luonteen, kerää havaintoja, laatii muistiinpanoja... (s. 208)


Jukka Laajarinteen Muumit ja olemisen arvoitus on kiinnostava teos jokaiselle vähänkään filofiasta tai edes kirjojen ja tekstien analysoinnista kiinnostuneelle muumifanille. Laajarinne kuljettaa helppolukuisessa kirjassaan sujuvasti rinnan tunnetuimpia filosofeja ja heidän teorioitaan sekä muumiromaanien tapahtumia. Kirjaa lukiessa tuntuu kuin pääsisi lukemaan kaikkia muumikirjoja yhtäaikaa! Kuvia ja sitaattejakin on mukavasti.

Olin myyty heti alkupuheesta. Laajarinne kertoo löytäneensä muumit vasta lukioiässä, itse taisin ihastua niihin vielä vanhempana – eikä Tove Jansson kaikkia muumiromaaneja alun perin lapsille kirjoittanutkaan. Voisin itsekin kirjoittaa näin:

Ihastuin Tove Janssonin tapaan hullutella kielellä. Ihastuin tunnelmallisiin, taidokkaisiin kuviin. Ihastuin terävään ja hauskaan ihmis- tai oikeastaan ötökkäkuvaukseen. Näin piirteitäni Muumipapassa, hattivateissa, Mörössä ja Nuuskamuikkusessa, Nyytiä unohtamatta. Kirjoissa puhuttiin samoista vaikeista kysymyksistä, joita itse mietiskelin, ja kirjailija osasi käsitellä niitä lämpimällä, voimia antavalla tavalla. Uskallan sanoa, että kaikista lukemistani kirjoista juuri Muumi-kirjat ovat vaikuttaneet minuun kaikkein syvimmin. (s. 10)

Nyt kun olen aloittanut tämän kirjoituksen näin ihastuneena, joku saattaa hämmästyä, kun lopetan sen melkein samoin tein ja ilmoitan, etten kuitenkaan lukenut tätä kirjaa loppuun.

Filosofiaosuudet olivat kyllä helppoa ja kiinnostavaa luettavaa nytkin, mutta muumiosuuksien suhteen olisin toivonut, että olisin muistanut romaanit tämänhetkistä paremmin. Nyt kaikki Laajarinteen kuvaamat muumikirjojen henkilöt ja tapahtumat olivat kyllä kovin tuttuja, mutta en silti saanut hahmotettua päässäni kirjojen "suuria linjoja" eli kokonaisia tarinoita, etenkin kun Muumit ja olemisen arvoitus siirtyi muumitarinasta toiseen. Jos olisin muistanut enemmän, niin olisin saanut vielä enemmän irti tästä kirjasta.

Toimintasuunnitelmani on seuraava: odotan syksyyn, jolloin Muumit ja olemisen arvoitus ilmestyy pokkarina (nyt minulla oli kirjaston lainakirja). Hankin sen ja luen sitä yhdessä muumiromaanien kanssa. Vietän siis muumisyksyn! Suosittelen samaa kaikille oikein mukavaa syksyä kaipaaville. Tai ainakin suosittelen tämän kirjan hankkimista, sillä kyllä tämä on melkeinpä pakollinen muumien ystävän tietoteos.

Muumipeikko rakastaakin rakastamista, ei Niiskuneitiä.
Omituista, eikö totta?
Intohimojaan valitessaan ötökkä määrittelee ensisijaisesti itseään.
Sartea mukaille: Jos Niiskuneitiä ei olisi ollut olemassa, Muumipeikko olisi keksinyt hänet itse.
Ja juuri niin hän teki. (s. 42)

Jukka Laajarinne: Muumit ja olemisen arvoitus. (Atena, 2009)
Kustantamon kirjaesittely

Tommi Parkko: Kirjoita runo

Näin Eino Leinon, runon ja suven päivän iltana pitää vielä nostaa esiin eräs ihana kirjalöytö, joka kiilasi heti lukujonon kärkeen. Tommi Parkon opas Kirjoita runo, opas aloittelevalle runoilijalle on kiinnostava, monipuolinen, hyödyllisen oloinen ja yllättävän hauska teos! Vastikään runokuumeeseen sairastuneena selasin sen läpi yhdeltä istumalta.

Tässä kirjasessa on samaa henkeä kuin saman kustantamon aiemmin julkaisemassa proosankirjoitusoppaassa Sata sivua, tekstintekijän harjoituskirja. Runoja lähestytään monelta kantilta, mutta niin kevyesti ja selkokielisesti, että vähän proosallisempikin lukija pysyy hyvin kärryillä. Tommi Parkko, runoilija itsekin, käy läpi mm. runokielen kuvallisuutta ja aistillisuutta, toistoa ja typografiaa (sitä, miten sanat on sijoitettu paperille). Kirjallisuudenkursseilla minua syvästi kauhistuttanutta metriikkaa sivutaan vain yhden luvun verran. Poissa ovat myös hankalat, kirjallisuutta opiskelemattomalle vaikeasti aukeavat termit. Pidin kovasti Parkon kirjoitustyylistä. Esimerkiksi runoilijalle niin tärkeää kykyä katsoa asioita hieman poikkeavalla tavalla, Parkko nimittää vinoksi katseeksi:

"Katsetta, joka tekee tuoreita havaintoja, voi kutsua vinoksi katseeksi. Arkinen katseemme on suora: päämme ovat suorassa. Vinossa katseessa kallistamme päätä hieman ja näemme maailman uudesta kulmasta. Tuore havainto on asioiden toisin katsomista. Runo, jossa on vino havainto, ei ole lukijalle saavuttamaton. Lukija oivaltaa lukiessaan, miten havainto on nähty. Tämän jälkeen lukija näkee runoilijan havainnon mukaisia asioita ympärillään." (s. 39)

Miten sitten kehittyä tekstintekijäksi, joka saa ihmiset näkemään asiat uudella tavalla? Tähän Parkko tarjoaa sata erilaista harjoitusta.

Osa harjoituksista perustuu toisten runoihin. Parkko kehottaa tutkailemaan Pentti Saarikosken runokokoelman Runot typografiaa sekä lukemaan Eeva-Liisa Mannerin runokokoelman Tämä matka ja pohtimaan subjektiivisen ja naturalistisen asenteen näkymistä siinä. Toisinaan tehtävänä on kirjoittaa runo, jossa on tarina, tai runo, jossa ovat mukana kaikki muut aistit paitsi näköaisti.

Osan kirjan harjoituksista voi tehdä netissäkin! Ainakin kahdessa harjoituksessa kehotettiin nimittäin menemään sivustolle nokturno.org. Ensimmäisessä harjoituksessa Parkko pyytää tutkimaan, mitkä sivuston näytteistä ovat runoutta ja miksi. Toisella kerralla sivustolta on tarkoitus etsiä googlepoem-alakohta ja kokeilla hakukonerunouden tekemistä.

Kaiken kaikkiaan tästä teoksesta tulee sellainen olo, ettei runous ole(kaan) vaikeaa, ei kirjoittajan eikä lukijan kannalta. Kirjassa on paljon runonäytteitä, jotka yhdessä teoriatiedon ja harjoitusten kanssa innostavat tulkitsemaan runoutta. Runo-oppaasta on siis mielestäni hyötyä runojen lukijallekin, vaikka se onkin ensisijaisesti kirjoittajille tarkoitettu.

Minä muutuin kyllä oppaan ansiosta lukijasta kirjoittajaksikin, ihan yhden bussimatkan aikana! Hihittelin tälle kirjan harjoitukselle ja sen perusteella sepittämälleni runolle eilen kotimatkalla:

Harjoitus 12.
Kirjoita niin kliseinen rakkausruno kuin on mahdollista. Muista että naisen kuvaaminen ruusuna tai muuna kauniina kukkana on äärimmäisen kliseistä. Vältä tuoreita ilmauksia. Jos jokin ilmaus tuntuu yllättävän tavalla tai toisella, korvaa ilmaus tavanomaiseksi. (s.33)


Harjoituksen toteutus: 
Odottava ruusu


Oh! 
Rakkaani, puutarhurini.
Tule ja nauti tuoksuni,
avaa terälehteni.
Poimi minut.
Poimi, poimi!
Ilman sinua
kuihdun,
lakastun,
katoan.
Tule!

(kliseet: huudahtelu ja muu teatraalisuus, rakkaus, ruusu, liiallinen toisto, kuihtumis-ym. metaforat, odotus ja kaipaus, kaikenlainen ennalta arvattavuus, lässytys ja latteus)

Lopuksi: Tommi Parkko mainitsee kirjassaan myös muita runousoppaita. Runouden kirjoittajille hän suosittelee Risto Ahdin ja Markku Toivosen Runouden kuntokoulua (Kirjapaja 1988) sekä Heikki Salon Kahlekuningaslajia (Like 2006), joka käsittelee laulujen sanoittamista. Runouden lukijoille annetaan kirjavinkkeinä Väinö Kirstinän Runo ja lukija (Weilin+Göös 11971) ja Siru Kainulaisen ym. toimittama teos Lentävä hevonen (Vastapaino 2007).

Kuten vuosiluvuista voi päätellä, kotimaisia runo-oppaita ei ole liikaa. Onneksi nyt saatiin tämä!

Tommi Parkko: Kirjoita runo, opas aloittelevalle runoilijalle. Avain, 2011.
Kustantamon kirjaesittely

Seppo Turunen: Lemmikkielämää

Joistakin kirjoista on vahva mielipide jo ennen niiden lukemista. Seppo Turusen Lemmikkielämää oli provosoinut minut vastustavalle kannalle jo ennen kuin olin pitänyt kirjaa kertaakaan hyppysissäni. Luin Helsingin Sanomien sivuilta Turusen, eläinfysiologin ja Korkeasaaren entisen johtajan, haastattelun ja kimmastuin. Artikkeli loppuu näin:

Lemmikkiharrastus elää Turusen mukaan pitkälti mainonnan myötävaikutuksella. "Eräässä mielessä se on samanlainen markkinoinnin muoti-ihanteiden tuote kuin vaikkapa anoreksia", hän lataa.

Lemmikkienpidon tilalle hän tarjoaa muun muassa luonnoneläinten tarkkailua ja niiden hyvinvoinnin lisäämistä. Hänestä eläinsuhdettamme tervehdyttää ja avartaa se, ettemme omista luonnoneläintä.

Turusen kirja oli saatava.

Odotin siis lukevani kirjan kiukusta kihisten, ärsyyntymisestä tuhisten ja silmiäni pyöritellen, kuten kahden kissan – ja vielä paheellisesti rotukissan! – omistajalta sopiikin. Lukeminen lähti kuitenkin liikkeelle varsin maltillisesti.

En voi kuin yhtyä Turuseen siinä, että lemmikkibisnes on osin karannut käsistä. Eläimien salakuljetusta tapahtuu pöyristyttävän paljon, ja monien lemmikkien jalostaminen on mennyt järkyttäväksi. Turunen kirjoittaa esimerkiksi viime aikoina onneksi paljon esillä olleesta tärkeästä asiasta, rotukoirien jalostamisesta. Oman lemmikkielämäni aikana olen kauhistuneena havahtunut, että maailmassa on nykyisin koiria ja kissojakin, joista ei suurin piirtein ensivilkaisulla tiedä, mikä eläin on kyseessä. Tai vaikka tietäisi, niin koiralla saattaa olla jatkuva päänsärky, kun aivot eivät mahdu kunnolla pääkoppaan – siksi, että pääkoppa on ihmisen kauneusihanteiden mukaisesti pieneksi jalostettu. Vähän aikaan sitten näin tv-ohjelman lyhytjalkaisista kissoista. Siis töpöjalkaisista, vaikka kissan toinen nimi on loikka! Kuten tiedätte, luetteloa ihmisten oikkujen vuoksi omituisista eläimistä voisi jatkaa vaikka kuinka pitkäksi. Liian pitkäksi.

Turunen on mielestäni oikeassa myös siinä, että ihmisten pitäisi miettiä nykyistä tarkemmin paitsi yleisiä lemmikinpitomotiivejaan myös sitä, mikä eläin sopii juuri minulle. Tai ylipäätään Suomeen: kaikkein eksoottisin eläin ei välttämättä viihdy talvisen Suomen kuivassa, keinotekoisesti lämmitetyssä huoneilmassa. Ja esimerkiksi tiikeri ei viihdy kenenkään kotona, eikä muukaan villieläin.

Yhdynpä Turuseen vielä siinäkin, että ihmisten ei pitäisi hakea luontokokemuksia ja eläinnautintoja vain niistä omista karvakavereista, vaan eläimiä on ulkonakin. Suomessa ei ole keino eikä mikään lähteä luontoretkelle. Ja vielä: jos luontoretkelle haluaa, voi pysyä kotikulmilla. Turunen huomauttaa, että esimerkiksi Galapagossaarilla käy 180 000 ”luonnonystävää” vuodessa, mikä ei voi olla häiritsemättä saarien ainutlaatuista ekosysteemiä.

Kirja on osin siis hyvää asiaa, sellaista, jonka soisin mahdollisimman monien tietävän ja ymmärtävän. Lopulta pääsin kuitenkin ärähtelemäänkin.

Turunen esittää suorasukaisesti, että koska lemmikit ovat mm. epäekologisia, (hän vertaa hieman erikoisesti isoa koiraa ja citymaasturia, ilmastotuholaisia kumpikin), niitä ei pitäisi olla ollenkaan. Lemmikit häiritsevät ihmisten normaalia luontosuhdetta, kun pyrimme inhimillistämään lemmikkejä. Lisäksi ne levittävät zoonooseja eli eläintauteja. Jos eläimiä kuitenkin on, niiden pitäisi olla mahdollisimman monen ihmisen yhteisiä – esim. yksi koira yhdessä kylässä – tai sellaisia, että ne voidaan lopulta syödä:

Pelkästään seuraeläimiksi jalostetut eläimet kuluttavat ehtyviä, ihmisellekin tarpeellisia ravintovaroja ja lääkintäresursseja.

Tulevaisuudessa ihmisten ravinto painottuu tehokkuussyistä nykyistä selvemmin kasveihin, mutta pienikokoiset eläimet sopivat pidettäviksi kotipiirissä omatoimisuutta harrastavan omakotiasujan ravintolisänä. Ruuanvalmistuksen alkeet on helppo omaksua. Tämä olisi paluuta vanhoihin käytäntöihin. Lemmikkilajien valikoima olisi kutistunut nykyisistä sadoista vain muutamaan hyötyeläimeen. Talon eläin olisi yhä useammin paitsi omistajiensa seuraa myös tulevaa ruokaa. (s. 182)

Minusta se, että ihmisellä on lihaa syövä lemmikki, ei vielä tee ihmisestä suurta maapallontuhoajaa. Päinvastoin: moni tietämäni lemmikinomistaja matkustaa vähän ja viihtyy muutenkin enemmän kotona, koska ei halua olla erossa lemmikistään. Itsekin olen muuttunut kotikissaksi kissojen myötä. Moni koiranomistaja harrastaa varsin ekologisesti esim. lähimetsässä ulkoilua sen sijaan, että vaikkapa hyppäisi siihen citymaasturiin ja ajaisi esim. keinotekoisesti jäädytetylle luistinradalle pelaamaan jääkiekkoa. Monille lemmikkien omistajille luonto eläimineen on myös todella tärkeä osa elämää. En ymmärrä, miten lemmikin omistaminen saisi ihmisen unohtamaan ”oikean luonnon”. Kirjassa ei myöskään käsitellä juuri lemmikkien terveysvaikutuksia: lemmikeistä on hyötyä niin mielenterveydelle kuin esim. verenpaineelle.

Olisin odottanut entiseltä eläintarhan johtajalta myös hieman itsetutkiskelua. Surkeimmat näkemäni eläimet ovat olleet ulkomaisessa eläintarhassa, eivät ihmisten kotona. Toisaalta eräs hyvin hoidettu, suuri ja luonnonmukainen eläintarha sekä ammattitaitoisesti ylläpidetty kilpikonnanhoitokeskus ovat eräitä mieleen jäävimpiä matkamuistojani.

Turunen käsittelee eläintarhoja kuitenkin hyvin lyhyesti, lähinnä vain kirjansa loppupuolella. Hän myöntää, etteivät eläintarhat ole ongelmattomia eikä niiden olemassaolo yksiselitteistä. Aika ympäripyöreäksi kuitenkin jää:

Suomalaisista eläintarhoista Korkeasaari sekä Ähtärin ja Ranuan eläinpuistot kuuluvat Euroopan eläintarhojen ja akvaarioiden liittoon (EAZA). Tällaisten tarhojen toiminta on säädeltyä, ja niiden tilojen ja hoidon tason voidaan sanoa olevan eläimelle monin verroin parempia kuin kodissa pidetyille eläinlajeille.

On myös eläintarhoja, joiden taustat ovat muunlaisia ja jotka voivat olla avoimia yleisölle. Osa tällaisista on huonoja. Taannoinen uutinen Kiinasta kuvaa sekä paikallisen väestön eläinsuhdetta että yhden sikäläisen tarhan oloja: yhdentoista sen amurintiikereistä kerrottiin kuolleen nälkään. (s. 172)

Kirjasta tulee vähän sellainen olo, että jaahas, lemmikkiä ei saisi ottaa eikä villieläimiä mennä katsomaan kotikorttelia kauemmas. Mikä siis avuksi? Turusen vastaus on nykyteknologia ja eläintarhat:

Vaikka lemmikkieläimistä lopulta luovuttaisiin, eksoottiset ja kotimaiset villieläimet luultavasti kiinnostavat ihmisiä tulevaisuudessakin. Niitä katsellaan silloin kirjoista, näyttöpäätteiltä, luontodokumenteissa, kotimaassa tai pihapiirissä, tuskin lainkaan enää kaukomatkoilla ekoturisteina. – – Eläintarhassa sadat tuhannet ihmiset pääsevät nauttimaan samasta eläimestä, toisin kuin kodeissa, joissa lemmikki viihdyttää vain muutamaa omistajaansa. Lemmikeistä luopumisen jälkeen ihmiset alkaisivat uudelleen arvostaa ja tuntea luonnonvaraisia eläimiä ja pyrkiä kaikin tavoin edistämään niiden menestymistä omassa lähiympäristössä ja muualla luonnossa. (s. 183)

Avaran luonnon vakikatsojana kannatan luontodokumenttimielipidettä. Sen sijaan epäilen, onko tarhaeläimelle vastavuoroista iloa sadoista tuhansista ihmisystävistään. Enkä kirjan luettuanikaan aio luopua kissoistani, vaan päinvastoin, haluaisin niitä joskus lisääkin, vieläpä rotunsa edustajia.

Tästä kirjoituksesta tuli nyt hyvin pitkä ja Turusen kirjan sijasta lähinnä omia mielipiteitäni esittelevä. Kirja toimi kuten arvelinkin: se provosoi minut. Suosittelen muillekin provosoitumista sen parissa!

Seppo Turunen: Lemmikkielämää. Ihmisen eläinsuhde ja eläinten hyödyntäminen. Gaudeamus, 2011

Kustantamon kirjaesittely

Kirja- ja menovinkki Helsinki-faneille

Kesän ykköstuliainen Helsingin, historian ja vanhojen mustavalkokuvien ystävälle on Wsoy:n juuri julkaisema teos Aho & Soldan: Kaupunkilaiselämää, näkymiä 1930-luvun Helsinkiin.

Pienessä kolmekielisessä (suomi, ruotsi, englanti) kirjassa kerrotaan niin Helsingin historiasta kuin avantgardisten valokuvaajien ja suomalaisen dokumenttielokuvan uraa uurtajien Ahon ja Soldanin elämästäkin. Heikki Aho oli Venny Soldan-Brofeldtin ja Juhani Ahon vanhin poika, Björn Soldan taas hänen velipuolensa Ahon ulkoaviollisesta suhteesta. Pojat lähetettiin yhdessä Saksaan. Siellä jo lapsena valokuvaamisesta kiinnostuneet nuorukaiset omaksuivat uudet tekniikat ja aatteet. Veljeksien kuvausstudio kukoisti erityisesti 1930-luvulla, josta tähän kirjaan kerätyt kuvatkin kertovat.

Kirjan ansio on mielestäni juuri näissä kuvissa. Tekstitkin ovat kyllä kiinnostavia. Esimerkiksi Jörn Donner kertoo artikkelissaan asiantuntevasti vanhasta Helsingistä ja kertoo, miten esim. Mika Waltari ja Elmer Diktonius sitä taiteessaan kuvasivat. Kuitenkaan pieneen kirjaan, jossa on monta kirjoittajaa ja kaikki tekstit kolmella kielellä, ei mahdu kovin syvällistä tietoa. Niinpä keskityin ensi sijassa tutkimaan kirjan kuvia.

Kuvat tarjoavat kutkuttavaa ajankuvaa niin kaupungista

 
kuin sen ihmisistäkin.

Joihinkin kuviin olisin halunnut selityksen.

Kannustan vanhan Helsingin ystäviä etsiytymään tämän kirjan pariin tai Helsingin kaupungin Virka-galleriaan: kirja liittyy galleriassa olevaan Ahon ja Soldanin valokuvanäyttelyyn. Näyttelyyn voi tutustua tosin virtuaalisestikin! Etsiessäni Virka-gallerian yhteystietoja netistä huomasin, että gallerian sivuilla on monta upeaa virtuaalinäyttelyä. Näitä Ahon ja Soldanin kuvia on liuta, lisäksi löytyy mm. Claire Ahoa sekä Tove Jansson -näyttely.

Toivotan hyvää viikonloppua ja hyviä taide-elämyksiä vähintäänkin netin ääressä! Minä lähden pian viikonloppureissuun ja mm. Retrettiin. Ennakkovaroitus siis, ensi viikolla on tulossa taidenäyttelyjuttua Tove Janssonista ja Tuulikki Pietilästä. :)


P.S. Kirjan Kaupunkilaiselämää kustantajan esittely löytyy täältä.

Kaikki paitsi luonnosta nauttiminen on turhaa

 - eli kaksi eko- ja ympäristöpsykologista kirjaa.

Psykologi Kirsi Salosen teos Mielen luonto (Green Spot, 2010) vaikuttaa todella mielenkiintoiselta teokselta. Sanon vaikuttaa, koska huonona kirjastonkäyttäjänä en ole saanut luettua sitä kunnolla laina-ajan puitteissa, ja huomenna se laina-aika jo umpeutuu. Lainaan tämän varmasti joskus uudelleen.

Salonen kertoo selkeässä ja helposti lähestyttävässä kirjassaan siitä, mikä merkitys luonnolla on ihmisen henkiselle hyvinvoinnille. Hän painottaa nimenomaan luonnon tärkeyttä. Vaikka puut, pensaat ja puistot ovat oleellinen osa kaupunkia, ne eivät korvaa jos ei nyt villiä, niin vapaata ja aitoa luontoa. Salonen kertoo tutkimuksista, joiden mukaan jo pelkästään luontokuvien katselu vähentää stressiä ja auttaa rentoutumaan. Siitä vaan maisematauluja ripustelemaan.

Psykologi elää kuten opettaa, luonnonläheisesti ja eläinten keskellä. Hän kertoo hyödyntävänsä luontoa erityisesti ryhmäterapiassa: sen sijaan, että asioita hoidettaisiin keskustelemalla, hän vie ihmiset usein ulos, luontoon ja toiminnan keskelle. Myös eläimet ovat tärkeitä ihmisen hyvinvoinnille. Tekstiesimerkki sivulta 81, luvusta Eläinavusteinen terapia:

Eläimen kohdatessaan asiakas joutuu rauhoittumaan ja keskittymään kyseiseen hetkeen, jolloin tavanomaiset huolenaiheet on työnnettävä syrjään. Usein eläin toimii muutoksen aktivoijana ja auttaa katkaisemaan vaikean elämäntilanteen, esimerkiksi yksinäisyyden, toivottomuuden ja sosiaalisen eristäytymisen, aiheuttaman noidankehän. Varsinkin lapsille eläin on helppo samastumisen kohde, jonka kautta on mahdollista saada uusia näkökulmia ongelmatilanteiden ratkaisemiseen.

Salosen kirja toi mieleeni toisen samantapaisen teoksen, omasta hyllystäni löytyvän puutarhuri Tuomo Salovuoren kirjan Vihreyden keskellä - Levon ja virkistyksen puutarhat (Kirjapaja, 2009).

Tässä kirjassa keskitytään otsikon mukaisesti puutarhoihin. Tuomo Salovuori sanoo, että tutkitusti jo puutarhalehtien selaaminen vähentää stressiä, mutta hän ei vaadi, että kaikkien pitäisi ryhtyä viherpeukaloksi. Päinvastoin, kirjan pääpaino on julkisissa puutarhoissa, niissä, joista kaikki voivat nauttia.

Salovuori jakaa puutarhat eri tyyppeihin, kuten retriittipuutarhoihin ja hiljaisuuden puutarhoihin, ja esittää esimerkkipuutarhoja eri puolilta Suomea ja Eurooppaa. Erääksi puutarha-alalajiksi hän nostaa lohdutuksen puutarhat eli hautausmaat. Salovuori kirjoittaa (s. 104):

Harva tulee ajatelleeksi, että monien kaupunkien parhaiten hoidettuja puistoja ovat hautausmaat, joissa kesäkaudella saattaa hääriä kymmeniä työntekijöitä kunnostustöissä. Viheralueina ja puistoina suomalaiset hautausmaat ovatkin aivan toista luokkaa kuin muualla maailmassa olevat leposijat. On sääli, että monet pitävät näitä viheralueita kolkkoina ympäristöinä, sillä niiden ihmistä hoitava vaikutus perustuu puiston kauneuden lisäksi myös niiltä löytyvään toivon symboliikkaan ja hyvien muistojen vaalimiseen. Hyvien muistojen voimaa ja kosketusta historiaan käytetään myös terapeuttisissa puutarhoissa, ja jokainen voi hyödyntää niiden voimaa omassa puutarhassaan.

Minulle luonnolla ja eläimillä on suuri merkitys, vaikken mikään eräihminen tai muutenkaan luonnossa liikkuja olekaan. Huomaan usein ajattelevani jotain (kuvitteellistakin) maisemaa tai muistelevani kauniita luontokuvia. Myös luonnonläheiset kirjat tuntuvat rentouttavilta, vaikken ehkä jaksaisikaan lukea pelkkiin luontokuvauksiin perustuvaa teosta. Selaillessani näitä ympäristöpsykologisia teoksia ajattelin myös sitä, että aika moni lukunurkkahaasteeseen vastannut on kertonut, että lukunurkka sijaitsee ikkunan äärellä ja olennainen osa lukemista on se, että voi välillä nostaa katseensa kirjasta ja katsella vaikkapa puunoksia. Näiden kahden teoksen perusteella olemme oikeilla jäljillä: unohdamme arjen murheet lukiessamme ja välillä rentoudumme luontoa tarkkaillen. Mitä muuta ihminen tarvitsee?

Kirjavinkki 70-lukulaisille ja muistuttelua Agatha-keskustelusta

Kiinnostaako 1970-luvun kotimainen kirjallisuus? Tai oletko syntynyt 70-luvulla ja ajattelit osallistua muistaakseni Amman esittelemään kirjahaasteeseen, jossa luetaan jokin omana syntymävuonna ilmestynyt teos? Suosittelen tietokirjaa 1970-luku suomalaisessa kirjallisuudessa (toim. Kaisa Hypén, Avain 2011).

En ole lukenut kirjaa kokonaan, mutta sieltä täältä lukemisellakin on selvinnyt, että kirja on kiva ja helppolukuinen. Siinä on tietoa sekä kirjailijoista ja heidän kirjoistaan sekä kirjallisuuden kehittymisestä ylipäätään; yleistä yhteiskunnallista kehitystä unohtamatta, sitähän kirjallisuus usein peilaa. Heti alkupuolelta (s. 18) löytyy tietoa myös keskiluokan arki -kirjahaasteeseen osallistujille: "70-luvun keskiluokan kirjallisuuden tunnetuimmat nimet lienevät Kerttu-Kaarina Suosalmi, Eeva Kilpi, Märta Tikkanen, Eila Pennanen ja Eeva Joenpelto. Heidän tuotantonsa kuuluu monenlaisia ja toisistaan runsaastikin poikkeavia teoksia, mutta myös yhteisiä piirteitä löytyy. Kyseessä on usein keskiluokan arvokriisin mutta myös keski-iän kriisin kuvaus naishenkilön näkökulmasta."

Keski-iän kriisi uhkaa pian itseäkin, sillä olen syntynyt 1970-luvun alkupuolella. Katsoinkin heti kirjan loppuosasta, jossa 70-luvun kirjallisuutta on esitelty vuosittain listattuna, mitä minun syntymävuotenani on julkaistu. Ikävä kyllä mikään ei erityisemmin kolahtanut: julkaisuista monet olivat omakustannerunoutta ja muutenkin nyttemmin jo aivan (minulle) tuntemattomia teoksia. Ollapa syntynyt vuonna 1974! Sinä vuonna syntyneet voivat osallistua syntymävuosihaasteeseen lukemalla esim. Risto Rasaa tai Pentti Saarikoskea.

Asiasta toiseen: jos on pikainen lukija ja käyttää kesäyöt hyödykseen, vielä ehtii mukaan Lukupiirin Agatha Christie -keskusteluun. 10.6. alkaa keskustelu Christien teoksesta Ikiyö. Keskusteluun voivat osallistua nekin, jotka ovat lukeneet ko. teoksen jo aiemmin tai haluavat muuten vaan jakaa kokemuksiaan Christien kirjoista. Tervetuloa!

Anu Lahtinen: Pohjolan prinsessat

Sadun herkkähipiäinen neito olisi tuskin selviytynyt keskiajan Pohjolassa, missä kuninkaallisten elämä oli sangen vaarallista ja väkivaltaistakin. Keskiajan hoveissa prinsessatkin luovivat hengenvaarallisten valtataisteluiden ja juonittelujen taisteluissa. Jotkut kuninkaalliset naiset saattoivat elähdyttää elämäänsä keskiaikaisella ritariromantiikalla ja turnajaisloistolla, mutta loisteliaat sukujuhlat saattoivat myös kääntyä verisiksi taisteluiksi. (s. 9)

Anu Lahtisen Pohjolan prinsessat menee heti asiaan: tämä ei ole satukirja, vaan historiallinen katsaus menneen ajan hurjaan elämänmenoon. Tässä kirjassa prinsessat eivät vietä päiviään ihanissa mekoissa liihotellen ja elämänsä prinssiä odotellen. Heille on saatettu määrätä prinssi jo taaperoiässä, tai puoliso saattaa olla kaikkea muuta kuin satujen uljas ja ihana prinssi. Ainakaan tanskalaisprinsessa Ingeborgin aviopuoliso, Ranskan kuningas Filip August, ei ollut kovin ihanteellinen. Hän päätti heti kättelyssä, ettei huoli vasta vihittyä kuningatarta rinnalleen, vaan passitti tämän kahdeksikymmeneksi vuodeksi yksinäisyyteen ja vankeuteen. Ingeborg pääsi vapaaksi vasta kun August oli jo kuollut, ja tuolloin Augustilta jäi jo toinenkin leskivaimo.

Kerroin ostaneeni ja aloittaneeni tämän kirjan jo alkuvuodesta. Kirja on jumittunut yöpöydälleni, enkä ole saanut vieläkään luettua sitä aivan valmiiksi - niin pitkällä kuitenkin olen, että tohdin vihdoin kirjoittaa tästä teoksesta blogiin. Kunhan saan joskus koko kirjan luettua, saatan palata siihen vielä tarkemmalla kirjoituksella.

Nyt vain yleisiä havaintoja - ja ne ovat kehuvia, tyytyväisiä havaintoja. Taas kerran kiitosta tieteen popularisoinnille! Anu Lahtinen kirjoittaa sujuvasti ja hauskasti sekä hyvin tietävästi, mikä onkin tietenkin lähtökohta tällaisen kirjan kehumiselle. Lahtinen kuljettaa lukijan sujuvasti prinsessasta ja aikakaudesta toiseen; kirjaa voi lukea kuin seikkailuromaanina tai, kuten minä olen nyt tehnyt, pieninä palasina, milloin mihinkin aikakauteen sukeltaen. Yksittäisten prinsessojen henkilöhistoriaa esittelevien tarinoiden lisäksi kirjassa on yleisempiäkin osuuksia eri aikakausista sekä mm. karttoja. Karttojen ohella muutakin kuvitusta on runsaasti. Etenkin keskiaikaiset piirrokset ovat aina kiinnostavia ja visuaalisesti vetoavia.

Tarinoiden ohella olen kiinnittänyt huomiotani yksittäisiin kiinnostaviin seikkoihin, nimittäin nimiin. Ne - olipa kyse ihmisistä tai kirjan lukujen nimistä - ovat minusta aina yhtä houkuttelevia tarkkailun kohteita.

Niinpä olikin hauska miettiä etukäteen, millaisia olivat lukujen otsikoista poimitut nunnaprinsessat tai huijariprinsessat; kirjassa tavataan myös mm. Alfhild, merirosvoprinsessa. Alfhild eli viikinkiaikaan, ja tuolloin joillakin ihmisillä oli melkoisesti mielikuvitusta kutkuttavia nimiä. Viikinkikuningas Rollo kuulostaa aivan tylsältä verrattuna aikalaisiinsa Kettil Lyttynenään tai Haraldiin, joka tunnettiin sekä Harald Takkutukkana että Kaunotukkana. Haraldin taru löytyy norjalaisesta saagasta, ja siinä Harald-kuningas sanoo: "Minä lupaan, ja otan tässä todistajakseni Jumalan, joka on luonut minut ja vallitsee kaikkea, etten anna leikata tai kammata tukkaani ennen kuin olen alistanut valtaani koko Norjan veroineen ja muine maksuineen ja hallituksineen - ja että kuolen, ellei niin tapahdu."

Prinsessojen ohella kirjasta saa siis tietoa kuninkaista, menneen ajan tavoista ja yhteiskuntaoloista, saagoistakin. Varsin monipuolinen ja monenlaisille lukijoille sopiva tietoteos! Toivon todella, että luen sen vielä ihan kunnolla ja voin sitten kertoa tarkemmin, millaisia olivat vaalikuninkaan tyttäret tai mitä tapahtui esimerkiksi luvussa Prinsessa Anna, "kirottu protestantti".

Anu Lahtinen: Pohjolan prinsessat. Viikinkineidoista renessanssiruhtinattariin. Atena, 2010. 2. painos

Kustantajan kirjaesittely