On tietysti ikävää, että vuosi ja Finlandia-haaste alkavat negatiivisella kirja-arvostelulla ja vieläpä tuoreen Finlandia-voittajan haukkumisella. Vaan eipä se haukku taida ketään yllättää, sillä olin jo ennen Mikko Rimmisen Nenäpäivän lukemista ehtinyt teilata sen. Epäilin, ettei se ole minun kirjani, eikä se ollutkaan.
Ensin kuitenkin ruusuja. Teos kertoo tärkeistä teemoista, syrjäytymisestä, lähimmäisestä välittämisestä, monenlaisista tavallisten ihmisten ongelmista. Tarina on periaatteessa kiinnostava ja koskettava. Teos oli myös yllättävän vauhdikas ja nopealukuinen, eikä se paljon puhuttu erikoinen tai jopa omituinen kielikään tuntunut vaikealta, joskaan ei erityisen kiehtovaltakaan. Odotin jotain todella spesiaalia, mutta aika normaalilta kielenkäytöltä se minusta tuntui. Ruusuihin kuuluu sekin, että kirjassa liikuttiin tutuilla Helsingin kulmilla, sellainen on aina mukavaa.
Mutta ne risut. Novellina olisin lukenut tämän mielelläni, mutta kirjana tämä oli mielestäni liian pitkä: alussa olin jopa kiinnostunut, mutta tuo into ei kantanut loppuun asti. Kirjan takaliepeessä oli kehuttu juuri takaa-ajokohtausta, mutta minusta se oli venytetty, aivan kuin koko kirja. Kirja oli myös ahdistava. Ei sillä tavalla puhdistavasti, että se pistäisi lukijan kokemaan jotain rankkaa tai osoittaisi tärkeitä, vaikeita asioita, vaan minua tuskastutti se, että nopealukuisuudestaan huolimatta tarina toisti itseään eikä oikein päätynyt mihinkään, vaikka etenkin lopussa kaikenlaista tapahtuikin.
Vikaa oli siinä kielenkäytössäkin, tai kirjan tyylissä. Mietin, että jos tämä olisi kirjoitettu joko vakavammin tai sitten vielä enemmän revitellen, kunnon satiiriksi, lopputulos olisi ollut merkittävämpi. Lukiessani pohdin sitäkin, mikä lopulta tekee kaunokirjallisesta teoksesta hyvän tai mieleenpainuvan. Minusta kirjassa pitää olla joko henkilö johon voi samastua tai josta pitää, kiehtovaa kieltä tai hyvin vakavaa tai jännittävää asiaa – siis jotain, joka todella kiinnittää lukijan huomion.
Minulle Nenäpäivässä ei ollut sellaista. Tuli mieleen Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie, joka jäi mielestäni myös jotenkin vakavan ja ironisen välille, puolitiehen. Jos Pirkko Saisio kirjoittaisi Nenäpäivän, siitä tulisi minuakin kiinnostava teos. Nyt täytyy siteerata ystävää: "Olihan se luettava kirja, mutta oliko se oikeasti parasta, jota Suomessa viime vuonna ilmestyi?"
***
En ryhtynyt kertomaan kirjan juonesta enempää, koska eiköhän Finlandia-voittajan aihe ja tarina ole ollut jo tarpeeksi esillä. Tekstinäytteen olisin valinnut muistaakseni sivulta 53 ja se olisi ollut päähenkilön repliikki, mutta kirja ei ole nyt tässä hollilla.
Mikko Rimminen: Nenäpäivä. Teos, 2010
