Virginia Woolfiin tutustumista

Kuva Wikipediasta.

Totesin jo ajat sitten, että naisella on oltava oma siisti huone. Minulla ei ole. En ole vieläkään selvittänyt elokuisen mökkireissun jälkeen kadonneen Oma huone -kirjan sijaintia, mutta löysin sentään samaisella mökkikeikalla kirjoittamani Virginia Woolf -muistiinpanot. Aion julkaista ne nyt, tulkoon sitten yleisempi Woolf-juttu.

Luin kesällä Nigel Nicolsonin kirjoittaman Woolf-elämäkerran Virginia Woolf sekä tuon Woolfin varmasti tunnetuimman teoksen, Oman huoneen.  Olin kummastakin teoksesta innostunut ja kiinnostunut, mutta niiden jälkeen oloni oli hämmentynyt.

Elämäkerran kirjoittajalla oli läheinen suhde Virginia Woolfiin: hänen äitinsä Vita Sackville-West oli Woolfin ystävä ja rakastajatar, vaikka kumpikin naisista oli tahoillaan miehen kanssa naimisissa. Nicolsonin Virginia-tädistä antama kuva on fiksu, eloisa ja ajatteleva. Virginia vaikuttaa huumorintajuiselta ja skarpilta naiselta. Ei ollenkaan sellaiselta, joka kärsii suurta luomisen tuskaa, pelkää kritiikkiä ja lopulta kävelee jokeen kivi turkin taskussa.

Nicolsonin mukaan lähipiirikään ei osannut odottaa itsemurhaa juuri silloin, vaikka Virginia Woolfin ailahtelevainen mieli ja aiempi itsetuhoisuus oli tiedossa.

Myös Oma huone yllätti minut. Se ei ollut tiukkaa feministipaasausta, vaan keskusteleva (kyse onkin kirjan muotoon puetusta luennosta) ja osin kaunokirjallinen, paikoin yllättävän hauskakin teos. Kävi kyllä ilmi, että naisella on oltava omaa tilaa ja rahaa – niin kuin pitääkin. Mielestäni sanoma esitettiin kuitenkin lempeästi: pääasia, että nainen tuntee itsensä ja on onnellinen, tekee tietoisia valintoja. Kirjassa oli myös useita todella kiehtovia kohtia kirjoittamisesta. Toivon totisesti, että löydän kirjan pian ja voin tutustua siihen uudelleen. Kirjaan tuli heti ensilukemisella useita hiirenkorvia, niin monella sivulla oli tärkeää asiaa, johon olisin halunnut vielä palata.

Merkittäviä kirjoja kumpikin, sillä ajattelen niitä nyt vielä kaksi kuukautta lukemisen jälkeenkin usein. Haluaisin myös lukea lisää Woolfia ja Woolfista. Moni Nicolsonin esittelemä suomentamaton teos kuulosti kiinnostavalta, mutta en uskalla tarttua Woolfiin ainakaan englanniksi. Suomeksikin minulla on ollut vaikeuksia esimerkiksi Majakan kanssa, helpompaa Woolfin tuotantoa edustava Runoilijan koirataas oli nopeasti luettu.

Virginia Woolf: Runoilijan koira

Anteeksi vain kissat, mutta olen lukenut koirakirjan, nopealukuisen, mukavan ja viisaan koirakirjan.

Pienoisromaania Runoilijan koira on luonnehdittu Virginia Woolfin helpoimmin lähestyttäväksi teokseksi, eikä se hankala ollutkaan. Kirja kertoo brittiläisestä runoilijasta Elizabeth Barrett Browningista sekä hänen koirastaan, ihanasta punaruskeasta cockerspanielista Flushista. Runoilijan elämä nuoruuden sairastelusta rakastumiseen ja perheenperustamiseen nähdään Flushin silmien kautta, eletään koiran tunteiden välityksellä. Flush-parka joutuu muuttamaan paikasta toiseen, olemaan mustasukkainen emäntänsä rakastajalle, jää rankkurin haaviin ja saa kirppuja ja joutuu siksi kerityksi. Flush on empaattinen ja tarkkanäköinen koira, ja sen havainnot maailmasta kuvaavat 1800-luvun englantilaista elämää ja ihmisten sovinnaisia tapoja, takakannen mukaan ”älyllistä snobismia”, lempeän ivallisesti ja ironisesti. Kirjan alussa on myös hauskaa pohdiskelua, mistä spanieli-sana on voinut saada alkunsa.

Pieni, sympaattinen kirja. Suosittelen koirien, historian ja elämäkertojen ystäville, ja myös niille, jotka haluavat tutustua Woolfiin helposti. Itse olen joskus aloittanut Majakkaa, ja Oma huone, voi ei, se on vielä lukematta, vaikka olen omistanut sen jo kauan. Pitääkin ottaa se syksyn lukulistalle.

Tekstinäytteitä:

Vaunut tilatttiin, Miss Barrett nousi sohvaltaan ja lämpöisiin huiveihin kietoutuneena laskeutui portaat alas. Flush tietysti seurasi mukana. Se hyppäsi vaunuihin emäntänsä viereen. Sylissä istuen se katseli Lontoota joka kaikessa ihmeellisyydessä levittäytyi sen hämmästyneiden silmien eteen. He ajoivat pitkin Oxford Streetiä. Flush näki taloja jotka olivat melkein kokonaan lasia. - - Ja Flush joka oli saanut kyllikseen erilaisista aistielämyksistä vaipui nuokkuvien sulkakoristeiden, liehuvien koristehetaleiden, keikkuvien hevosten, keltaisten livreitten, ohikiitävien kasvojen, kaiken hyppelyn ja poukkoilunkin keskellä uneen ja nukkui sikeästi maailmasta mitään tietämättä, unia nähden, niin kauan että se nostettiin ulos vaunuista ja Wimpole Streetin ovi sulkeutui taas sen perään. (s. 21-22)

Mutta pian Flush huomasi tuntuvimpiakin eroja Lontoon ja Pisan välillä, sillä Pisaan he olivat nyt asettautuneet. Koirat olivat siellä erilaisia. - - Se oli ainoa aristokraatti roskaväen joukossa. Se oli ainoa puhdasrotuinen cockerspanieli koko Pisan kaupungissa. - - Myöntää täytyi, että Flushissa oli aavistus hienostelijaa. Neiti Mitford oli huomannut sen jo aikapäiviä sitten, ja nyt tuo tunne joka Lontoossa ja vertaisten ja isoisempien keskellä oli pysynyt kurissi heräsi uudestaan henkiin, ja Flush tunsi itsensä ainutlaatuiseksi. Siitä tuli mahtaileva ja röyhkeä. ”Flushista on tullut oikea itsevaltias joka haukkuu raivostuttavasti aina kun se haluaa oven auki”, Mrs Browning kirjoitti. ”Robert”, hän jatkoi, ”selittää että samainen Flush katsoo hänen, siis mieheni, olevan luotu nimenomaan tekemään sille palveluksia, ja siltä tosiaan vähän näyttää.” (s. 71-72)

Virginia Woolf: Runoilijan koira. Kirjayhtymä, 1983.