Romaanin keskiössä on tavallinen Prokopjevin perhe. Vanhemmat Jelena ja Viktor elävät hyvin kurinalaista ja ennalta arvattavaa elämää kolhoosissa, kun uusi, upea ydinvoimala muuttaa kaiken. Jelena ja Viktor pääsevät tuhansien muiden tavoin töihin ydinvoimalaan ja he saavat uuden kodin Prypjatista, hienosta ja siististä, täydellisen toimivasta kaupungista, joka on rakennettu vain voimalan työntekijöitä varten. Prypjatissa on tarpeeksi leveät kadut, ettei ruuhkista tarvitse kärsiä. Uudet kerrostalot ovat kauniita, lapsille on hurjasti leikkipuistoja, kaikki on tasaisen hyvin. Jelenan ja Viktorin tytär Nadja on lahjakas koulussa ja kiinnostunut fysiikasta, hänkin haluaa työn ydinvoiman parissa.
Ja sitten, kuten tiedämme, ydinvoimalassa tehtävä koe epäonnistuu kauhein seurauksin. Saurula ei kerro oikeastaan mitään uutta, mutta hän tekee onnettomuudesta inhimillisen: esimerkiksi Jelena-äiti on mukana tekemässä tuota epäonnistunutta koetta, mutta ei silti ymmärrä, mikä vaara kokeessa piilee. Sitä eivät ymmärrä Prypjatin kaupungin asukkaatkaan, kun he lopulta katselevat soihtuna roihuavaa voimalan reaktoria:
Väki tuijotti haltioituneena liekkejä, jotka nousivat voimalalta. Lapset raivasivat tiensä kaiteelle ja tuijottivat näkyä metallisten pinnojen välistä. - - Liekeissä oleva reaktorirakennus suolsi sisälmyksistään savua ja höyryä. Rakennuksen seinät ja katto olivat kadonneet. Lattiasta nousi taivaalle pilvi, joka kiemurteli ja pullisteli uhmakkaana kuin vapaaksi päässyt riehakas pullon henki. Pilvi oli valkoinen ja käväisi välillä harmaana suoltaen mukanaan taivaalle vesihöyryä ja kuolemaa. (s. 104)
Sain kirjan Pienen esikoiskirjakerhon kautta, ja kerho sanoi saatteessaan kirjan olevan valitettavan ajankohtainen. Täytyy myöntää, että Japanin tämänhetkinen tilanne teki kirjasta paljon kiinnostavamman ja vaikuttavamman kuin se olisi ollut vielä viime syksynä, vaikka muistankin Tshernobylin onnettomuuden hyvin lapsuudestani. En voinut lukiessani olla miettimättä, miten sitten Japanissa, jossa tilanne on ilmeisesti taas pahentunut. Eikä tilanne ole vielä ikuisuuksiin ohi edes Tshernobylissä:
Vladimir hieroi jo mielessään käsiään tulojen toivossa. Tulevina viikkoina tilanne tulisi selviämään hänelle ja hän katkeroituisi hallitukselle ja naapurikansalleen. Jo yksin celsium-137:ää olisi maaperässä vielä 30 vuoden kuluttua puolet onnettomuushetken määrästä. Hänen kotitilansa olisi asumiskelvoton ehkä jopa tuhat vuotta. (s. 147)
Melko ahdistavaa luettavaa siis, etenkin kun onnettomuuden lisäksi samojen kansien välistä löytyy neuvostotyylistä salakuuntelua ja salamurhaamista, jonkinlaista totaalista toivottomuutta ja raakuutta. Kirjasta jäi mieleeni oikeastaan vain yksi toiveikas kohta:
Nykyään Tshernobylin alueella oli valtava kirjo erilaisia eläimiä, jotka selvisivät, vaikka säteilivät moninkertaisesti tavanomaiseen lajitoveriin verrattuna. Eläimiä ei metsästetty, joten ne saivat elellä rauhassa luonnonlakien ehdoilla. Suljetulle alueelle oli tutkimustarkoituksissa päästetty jo vuosikausia sitten lauma przewalskin hevosia. Maailman viimeinen luonnonvarainen villihevosrotu Mongoliasta soveltui loistavasti tutkimuskohteeksi alkukantaisuutensa vuoksi. Hevoset olivat lisääntyneet vapaasti, eikä säteilyllä ollut silminnähtävää vaikutusta niihin. Lauma upeita vaaleanruskeita eläimiä näkyi sivulasin läpi laiduntamassa hylätyn kylän raitilla. Ne ilakoivat riehakkaina nauttien vapaudestaan. Orivarsat näykkivät toisiaan kyljistä mitellessään voimia keskenään. Onnettomuuden saattoi ajatella olevan lopulta olleen ihmisen häviö, mutta luonnon voitto. (s. 192)
Tämän kirjan ehdottomasti paras puoli on tuo ajankohtainen aihe. Muuten kirja oli sellaista perustrillerikamaa: kieli on sujuvaa muttei erityisen kaunokirjallista eikä mieleenjäävää. Kuten aina, oli mielenkiintoista lukea neuvostoaikaisista oloista, mutta mitään erityisen uutta tämä kirja ei mielikuviini tuonut - ja venäläiset nimet tuppasivat paikoin menemään sekaisin tässäkin teoksessa. Oli kuitenkin kiinnostavaa, että kirja on suomalaisen ja naisen kirjoittama. Jotenkin tässä genressä on totuttu näkemään kirjailijoina koti- tai ulkomaalaisia ilkkaremeksiä. Piristävää, että kirjailija, ja vielä ihan uskottava kirjailija, voi olla nuori nainen!
Kati Saurula: Koiruohon kaupunki. Arktinen banaani, 2011.
Kannen kuva: Scott Hornby/The Sun/Fennopress
