Finlandia-haaste: Bo Carpelan, Alkutuuli

Kirjailijan kuva Wikipedian Bo Carpelan -artikkelista.

Onko muillakin ollut vaikeuksia Carpelanin teosten kanssa? Ja riittääkö Finlandia-haasteen suorittamiseen, että tutustuu kirjoihin niiden lukemisen sijasta?

Valitsin toiseksi Finlandia-haastekirjaksi Bo Carpelanin Alkutuulen, koska se löytyi omasta hyllystä. Olen vaikeuksissa sen kanssa, enkä edes oikein tiedä, missä mättää. Kirja on lyhyt, luvutkin ovat lyhkäisiä. Ymmärrän kaiken lukemani. Kieli on kaunista ja hienoa, mukavaakin. Esimerkiksi tämä Kirjastossa-luvun alku on mielestäni upea ja vilpittömästi pidän siitä, ihailenkin sitä:

Maailmanpuu sihisee kirjaston lastenosastolla. Oksilla istuu lapsia syventyneinä sen lehdistöön ja kirjoihin. Karin Lind seisoo lainaustiskin takana ja saa yhden rypyn lisää joka lapsesta, jonka hän pyydystää välkkyviin silmälaseihinsa. Hänen sormensa osoittaa puun korkeuksiin, sen haarat leviävät kautta koko huoneen. Me hiljennämme puhetta, kukin kulkee omassa äänettömyydessään. Lumous on aivan luonnollinen asia, se virtaa ulos kirjoista, se tuoksuu kaukomaitten eläimiltä ja kukilta, haisee märiltä vaatteilta, paperilta, hämärältä, ja nenät vuotavat, päät kumartuvat omiin lumottuihin sokkeloihinsa, suut tavaavat hitaasti, sormet seuraavat vieraita virtoja, minä olen mennyttä, vankina, turvassa. Minä kasvan nopeasti nide niteeltä - - (s. 65)

Mutta jokin tässä silti on vikana, kun en saa tekstistä otetta. Luen katse kirjassa mutta mieli muualla, eikä teksti kaikesta kauneudestaan ja taitavuudestaan huolimatta kosketa. Muistan, etten oikein saanut otetta Carpelanin tuoreemmastakaan Finlandia-voittajakirjasta (Kesän varjot, 2005), mutta se sentään jäi mieleeni unenomaisena lukukokemuksena, ei epämääräisesti ärsyttävänä. Tässä kirjassa syyllistyin jopa siihen, että kävin lukemassa kirjan lopun etuajassa, mutta sekään ei innostanut minua syventymään teokseen.

Voihan Finlandia. Hieman hämmentävää, että olen keksinyt tällaisen haasteen ja vielä houkutellut muitakin siihen, ja sitten aloitan haasteen haukkumalla Nenäpäivän ja nyt valittamalla Alkutuulesta.

Seuraava Finlandia-kirjani on minulle yllätys. Se ilo haasteesta nimittäin ainakin on, että blogia lukenut äitini ilmoitti tyhjentävänsä hyllynsä vanhemmista Finlandia-voittajista ja tuovansa ne minulle. Saan siis haasteellisen kirjapinon lähiaikoina. Vähän sääli kyllä, että Finlandia-kirjoja löytyy varmasti muidenkin hyllyistä pölyttymästä. Veikkaanpa, että osaa ei ole edes luettu, vaan ne on vain ostettu tai saatu hyllyyn siksi, että ovat juuri Finlandia-voittajia.

 Bo Carpelan: Alkutuuli (Urwind). 1993, Otava.