Helena Waris: Sudenlapset

Muinaisjutut eivät ole ilmeisesti tällä hetkellä minulle sopivaa luettavaa. Ensin jäi kesken Ayla, nyt kotimainen uutuus Sudenlapset. Se on sääli, sillä molemmissa teoksissa on hyvän kirjan aineksia.


Helena Wariksen Sudenlapsissa minua kiehtoivat etukäteen kirjan mystinen nimi ja hieno, salaperäinen kansi. Myös takakansi lupasi paljon: "Helena Waris loihtii maagisesti eloon muinaissuomalaisen maiseman, jota hallitsevat vanhat mahdit ja ikiaikainen rakkaus." Kustantajan kirjaesittelyssä muinaisen fantasiamaailman luvataan sisältävän noitanaisia ja uljaita ukkosmiehiä, julmia taisteluja, taikuutta ja romantiikkaa.


Niitä kaikkia se ainakin 140 ensimmäisen sivunsa perusteella sisältääkin. Kirjassa on paljon elementtejä, jotka kiehtovat minua: on muinainen metsä ja luonto ylipäätään, heimoveljeyttä ja -vihaa, erityisesti mielenkiintoisia ihmisten ja paikkojen nimiä. On Roke, joka on Mustarinnan soturi ja Karran, joka on Valkoisten susien maasta. Lukiessa on väistämättä tullut mieleen, että tällaisia maailmoja on varmasti kiehtovaa suunnitella ja tällaisia tarinoita upeaa kirjoittaa.


Valitettavasti se lukeminen ei ole ollut ainakaan minulle yhtä upeaa. Vaikkei kirjassa ole mitään varsinaisesti pielessäkään, en saa siitä otetta ja nyt reilut sata sivua luettuani olen päättänyt jättää sen kesken. On mulla muutakin luettavaa! Ja totean kuten Aylan kohdalla, että ehkä minun kannattaisi vain pitäytyä tietokirjoissa. Muinainen, taianomainen maailma kyllä kiinnostaa ja kiehtoo minua, mutta fantasiakirjat eivät. Haluaisin kirjan tarjoavan minulle sellaisen kokemuksen, että tämä voisi olla totta. Sellainen kirja jää mieleen ja herättää tunteita ja ajatuksia. Sudenlapsien ääressä olen kuitenkin tuntenut "vain" lukevani kirjaa, ja vieläpä vähän lapsellista kirjaa, joka ei kosketa minua oikeastaan ollenkaan. Koska vika ei kuitenkaan taida olla kirjassa vaan lukijassa, pistän kirjan kiertoon ja annan sen lahjaksi eräälle nuorelle lukijalle.


Helena Waris: Sudenlapset. Otava, 2011.
Kannen kuva Tuuli Juusela ja Suomen Kuvapalvelu

P.S. Kirjalla ja kirjailijalla on Pohjankontu-nettisivut.

Kauhea keijukaiskokemus eli epäonnistunut fantasiakoe

Eihän siitä mitään tullut. Kaikki muut, aikuisetkin, lukevat verenimijöistä ja kuvitteellisista maailmankaikkeuksista, mutta minä en. Koska en ole saanut vielä perusteltua itselleni, miksi minun pitäisi tutustua esimerkiksi vampyyrien maailmaan, päätin kokeilla, josko keijukaisfantasia sopisi minullekin. Se vaikutti olevan lähempänä vanhoja satuja, sillä saduista ja satumaisista lastenkirjoista kyllä pidän, vaikka nuorille ja aikuisille tarkoitettu fantasiakirjallisuus* ei kiehdokaan.

Vaan eivätpä sopineet keijutkaan minulle. Luettavakseni valikoitui Melissa Marrin Ilki Ihana, koska se tupsahti Googlen tarjoamana sattumalta vastaan.

En tiedä, mitä odotin, mutta en ainakaan teiniangstia ja Limp Bizkitin biisien kuuntelua, tatuoituja ja väkeviä keijuja. Niistä se kirja tietääkseni kertoi, ja tyypeistä, joista osa pystyi näkemään keijukaisia ja osa ei. Olen kyllä jäävi haukkumaan tätä kirjaa, sillä kykenin lukemaan ehkä kolme kokonaista sivua ja sen lisäksi otteita sieltä täältä.

Voi ei.

Olen lukenut Cornelia Funken Musteloitsu-trilogian ja se oli mielestäni ihan viihdyttävä. Oletin nytkin törmääväni johonkin lapselliseen mutta mukavaan tarinaan, mutta en havainnut mitään mukavaa ainakaan tällä pikatutustumisella. Musteloitsun tyyppisistä taioista ja kuvitteellisista maailmoistakaan en jaksa lukea kuin hyvin harvoin, eikä kirja saa olla liian monimutkainen. Menen aina sekaisin henkilöiden nimissä, etenkin jos he vaihtavat identiteettiään jatkuvasti – ja puhumattakaan, jos he siirtyvät planeetalta toiselle ja mytologioista viidenteen tuon tuosta. En yleensä löydä scifi- tai fantasiateksteistä mitään tarttumapintaa ja luen niitä jotenkin mekaanisesti, kunnes tipahdan lopullisesti pois kärryiltä.

Tämä kaikki on (typerää ja tekovitsikästä) liioittelua, mutta sanokaapa, millaista fantasiaa voisi lukea ihminen, jonka lempikirjallisuutta ovat suomalaiset klassikot. Aiemmin en lukenut mitään "kummallista", mutta nykyisin pidän Johanna Sinisalosta ja Pasi Ilmari Jääskeläisestä sekä etenkin Leena Krohnista. Margaret Atwood on myös kiinnostava, mutta mitään tuollaista uskottavaakaan kummallista en kaipaa luettavaksi usein. Tolkienin teokset ovat minusta kiehtovia, mutta mikään muu satufantasia ei ole houkutellut minua – paitsi ikisuosikkini Mestaritontun seikkailut, jos se voidaan laskea samaan kategoriaan.

Seikkailtuani kaksi iltaa epätoivoisena keijujen parissa vaihdoin eilen todella todentuntuiseen ja elämänläheiseen teokseen: Pirkko Saision Lokikirjaan. Siinäpä vasta mainio ja elämäniloinen teos! Kirja kertoo minulle kovin tutuista saaristoseuduista ja lukiessani ajattelin, että ehkä minun pitäisi pysytellä kirjaimellisesti tutuilla vesillä. Ehkä kaikki kirjat eivät ole vain kaikkia varten. 

Melissa Marr: Ilki Ihana (Wicked Lovely). Suom. Kaisa Kattelus Wsoy, 2010. 2. painos. 

*En tiedä tarkkoja määritteitä fantasialle, scifille ja maagiselle realismille (joka on näistä varmasti minulle läheisin genre), joten tässä tekstissä olevat esimerkkikirjailjat on nyt poimittu sekalaisesti niin, että he edustavat jotain näistä genreistä tai ainakin jotain sinne päin. Pointti tullee selväksi, kyse on ylipäätään "poikkeavista, epätodellisista asioista" kertovasta kirjallisuudesta.