T niin kuin Tamminen

Havahduin jokin aika sitten: minulla on aakkoshaaste, joka on ollut vuosikausia tauolla t-kirjaimen kohdalla! Päätin elvyttää haasteen ja lukea Petri Tammista, jolta olen lukenut useita teoksia etenkin tuotannon alkupäästä. Nyt luettavaksi valikoitui Piiloutujan maa, josta muistelin pitäneeni joskus todella paljon.

Tammisen lause on lyhyt ja lakoninen, huumori hiljaista mutta ironiaan taipuvaista, aiheet arkisia mutta oivaltavia. Nämä kaikki ovat ominaisuuksia, jotka ilahduttavat ja kiinnostavat minua niin Tammisen kuin muidenkin kirjoittajien kohdalla.

Piiloutujan maa on lyhytnovellien kokoelma, jonka perusidea sekä hymyilyttää että riipaiseekin. Voi ihmispoloista, jota Tamminen kuvaa – ja jonka pakostakin ajattelen olevan tietääkseni julkisuutta kartteleva Tamminen itse – sen pitää olla ihmisten ilmoilla ja keskellä maailman hulinaa, vaikka mieluiten se olisi omassa rauhassa, piilossa. Vaikkei minulla useimmiten ole mitään ihmisten maailmaa vastaan, niin se osa minussa, joka haluaisi kadota kirjojen keskelle tai näin keväällä mieluiten valkovuokkojen sekaan, ymmärtää Tammisen piiloutujaa täydellisesti.

Piiloutujan maa onkin luentevaa luettavaa jokaiselle piileskelyhaluun taipuvaiselle. Tamminen osoittaa vastaan panemattomasti, että itsekseen viihtyvä ihminen voi kadota mihin vain, milloin vain. Piilossa voi olla kotona, sodassa tai äidin sylissä. Joskus piiloutuminen vaatii uuden elämän, mutta mestaripiiloutuja on piilossa silloinkin, kun hän näyttää elävän normaalisti:

Todellinen mestari ostaa rivitalokaksion Janakkalasta. Hän tervehtii naapureita ja osallistuu pihatalkoisiin. Hän kulkee kaikkien näkyvillä, mutta kun yö saapuu ja asuinalue hiljenee ja mestaripiiloutuja käy vuoteeseen, hän tärisee riemusta. (novellista Mestaripiiloutuja)

Luin novellikokoelman tällä kertaa ilmeisesti juuri tuon kirja- ja kevätkaihon vallassa. En saanut otetta aivan kaikista Tammisen kuvaamista ideoista ja mielentiloista, mutta esimerkiksi vain noin sivun mittainen novelli Kirjasto tuntui läheiseltä. Ote novellista -  kertoja on juuri löytänyt unohdetun kirjan ja silittänyt sitä hellästi:

Kun kulkuaan taas  jatkaa, maailman tietää säilyvän. Ihmiskunta on tulvillaan rakkautta ja luottamusta. Ei ihminen tahdo pahaa, hän tahtoo aikaa ja turvallisen kammion, jossa hän saa tutkia asioita. Kun sitä ajattelee, tekee mieli painautua peräseinän ja hyllyn väliseen rakoon. Enemmin tai myöhemmin sinne leijuu vieno kahvin tuoksu, joka kertoo uutterien kirjastovirkailijoiden ansaitusta tauosta.

Entäs sitten tämä? Ote novellista Metsä:

Kaikkein kauneimmat puut tuudittavat aiheettomaan onnen tilaan. Ikiaikaiset lehdot jossakin Paraisilla, Ruissalossa tai Velkuan saaressa saavat kuljeskelemaan hölmön hymy naamalla ja odottamaan elämältä valovuokkoja, mustarastaan laulua ja vinoa siilautuvaa valoa täältä ikuisuuteen. Niin kuin ei koskaan enää olisi talvi. Niin kuin ei koskaan enää saapuisi se maaliskuun yömyrsky, joka repii tammen kuivuneet lehdet puista. Hetki sitten piiloutuja on kulkenut maailmassa tyynenä kuin kirjaston hyllyjen välissä; nyt hän poukkoilee nymfinä lehdon poluilla.

Poukkoilevainen olo voi tulla myös siitä, että palaa suosikkikirjansa ääreen, vaikka kirja olisikin pikemminkin tasaisuuteen kuin irrotteluun kannustava. Onneksi löysin taas Petri Tammisen – nyt on intoa jatkaa aakkoshaastettakin. U niin kuin…. Pitääpä poukkoilla kirjahyllyn ääreen.

Petri Tamminen: Piiloutujan maa.  Otava, 2002.

(Kirja on oman kirjahyllyni aarre ja muistaakseni oma ostokseni.)

S niin kuin Saarikoski

Kuva Otavan kirjailijaesittelystä.

Runohaaste havahdutti: minullahan on muitakin itse itselleni asettamiani lukuhaasteita! Ja kuinka sattuikaan, aakkoshaaste oli stopannut S-kirjaimeen. Tartuin siis vuosikausien jahkailun jälkeen Pentti Saarikosken kokoelmateokseen Runot.

Onneksi tartuin, sillä ainoa vika tässä teoksessa on se, että en ole lukenut sitä aiemmin. Nytkin luin vain sieltä täältä. Tuntui, että mistä tahansa kirjan avasinkin, sieltä tuli aina vähän erilaista Saarikoskea. Joskus vastaanpanemattoman lyhyttä:

Se runo jäi sille toiselle naiselle

Osa runoista taas oli monisivuisia, enkä ryhdy niitä nyt lainaamaan. Sanon vain, että kaikki lukemani oli jotenkin aidon ja voimakkaan tuntuista, paljon helpommin avautuvaa kuin etukäteen luulin, silti moniselitteistäkin. Kiinnostavaa ja vaikuttavaa runoutta siis! Ei vai tällaista, vaikka tämä lienee monen mielikuva Saarikosken persoonasta ja runoudesta:

Äijät yrittivät kuppilassa blandata,
ruskeapukuinen herra tuli tuiman näköisenä
ja kaatoi blandiksen takaisin pulloon, 
hyväsydäminen mies,
antoi äijien pitää pullonsa,
hän ymmärsi ettei mustaasurmaa kannata joka päivä ostaa
       köyhän kansan.
Jos on rahaa
saa ostaa, mutta ei ole paikkaa missä nauttia,
itsenäinen kansa jolla on tavat ja luonne,
rikkaat riehuvat Borgin baarissa
ja köyhillä ei ole kapakkaa, 
se on sitä niin kuin broshyyrissä sanotaan  - - 
(runo jatkuu)

Vaikka ei silti, jotain vetovoimaista on tässäkin! Melkeinpä eniten minua kiehtoivat kuitenkin ne runot, joissa runoilija pohtii elämisen olemusta ja kirjoittamista. Esimerkiksi "runosikermä" Viisi runoa:

1.
Se jätti minut
lintuna jätti:
Kuten kaikki mitä sanotaan
             asioiksi.

2.
En minä yksin tunne
olevani, kun tässä olen näin
     että sauna lämpiää,
          ja savun haju.

3.
Tein kirjan.
Se on nyt kirjakaupoissa.
Sen voi mennä ostamaan.
Se on hyvä kirja
     mutta ei sen vuoksi maksa niin paljon.

4.
Kun harjalintu lensi pihan yli
minusta tuntuu kuin se olisi
käynyt tervehtimässä.
Näin ei tietenkään ollut.

5.
Tähän lopetan runojen kirjoittamisen.
Tai en vanno
Saattaa olla että ikkuna taas joskus
     unohtuu auki, ja lintu
                          eksyy sisään:
että auttaa sen ulos, on runo.


Minä vannon, että en lopeta runojen lukemista enkä Saarikoskeen tutustumista. Ne, joilla on enemmän Saarikoski-kokemusta, voivat kernaasti antaa vinkkejä, mihin hänen tuotannossaan kannattaisi erityisesti tutustua.

Luulen muuten, että aiemmista suunnitelmistani poiketen juuri tämä kirja lähtee ensi viikolla kanssani matkalle. Miksi en ole tajunnut aiemmin, että runoteokset ovat hyviä matkakirjoja? Jos on on reissussa rähjääntynyt, eikä jaksa lukea keskittyneesti, voi lukea runon sieltä, toisen täältä. Jos taas ehtii lukea kirjan jo alkumatkasta, se ei haittaa, sillä runot vain paranevat kertaamalla.

Pentti Saarikoski: Runot. Otava, Seven-pokkarit, 2006. 2. painos.


P.S. Pitkän linjan kirjabloggari ja Saarikoski-fani Salla on lukenut tämän kokoelman jo viitisen vuotta sitten.

R niin kuin Rasa

Ilta,

päivän vedos.

(teoksesta Rantatiellä)

Aakkoshaasteen R oli helppo valita. Olen pitänyt Risto Rasan runoista varhaisteini-iästä asti ja äskettäin löysin vielä antikvariaatista kerralla peräti neljä hänen kirjaansa, mikä aarre! Nyt olen lukenut ne (Kulkurivarpunen 1973, Hiljaa, nyt se laulaa 1974, Kaksi seppää 1976, Rantatiellä 1980; kaikki Otavalta).

Näitä rantoja kulkiessani

Tunnen ruohon toiveen:

Kasvaapa niin pitkäksi, että peittäisi joen.

Sen kummempia eivät omanikaan ole.

* * *

Tuuli on merta suurempi,

aallot valtavat

jymisevät kiviä vasten.

Lokakuu.

(molemmat runot teoksesta Kulkurivarpunen)

Risto Rasa tunnetaan luontorunoistaan, ja niitä oli näissäkin teoksissa enemmistö. Näin keväällä kevät- ja kesärunot ihastuttivat, syksyrunot vielä menettelivät, mutta talvirunot ahdistivat. Luonnon lisäksi Rasa kuvaa tunteita ja arkisia tapahtumia.

Aukaisen oven,

lakaisen roskat

unen rappusilta.

* * *

Kun on syöty,

mennään hetkeksi sänkyyn,

sammutetaan valot,

pannaan ikkunalaudalle

sadetta ja lunta vasten kynttilä:

lämmin häilähdys,

kun herätessä tunnen sinut.

(molemmat runot teoksesta Kaksi seppää)

Näitä lukiessani ajattelin monta kertaa, miten hienovireistä kielenkäyttö on. Missä menee se raja, joka erottaa naiivin ja taidokkaan pelkistetyn? Lattean ja lakonisen? En osaa määritellä, mutta Risto Rasa tuntee tuon rajan ja pysyttelee taidokkaan puolella. Näitä pienimuotoisia ja pelkistettyjä runoja on helppo lähestyä, mutta ne eivät silti tunnu liian lapsellisilta, tylsiltä tai itsestään selviltä.

Näin monet runot ihan silmissäni. Esimerkiksi tämä kuva jäi mieleeni:

Tiilisen muuntajan

seinustalla

hevonen pitää sadetta,

katselee päätään riiputtaen

jälkiään,

jotka ovat jo puolillaan vettä.

sillä on laitumella

omat uransa,

joihin mikään ei kasva.

hevosenkenkä on

pensaan karttamerkki.

(teoksesta Rantatiellä)

En ollut lukenut Rasaa ainakaan muutamaan vuoteen. Huomasin nyt, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän minua kiehtovat mahdollisimman pelkistetyt, aidon oloiset tekstit. Nuorena Rasa-suosikkejani olivat vitsikkäät, joko kielenkäytöllä tai asioilla leikittelevät runot. Esimerkiksi: Lumi on sulanut. / Lehtiä, / viime kesän vanhoja numeroita. tai Syksy. / Katulyhdyn valossa / hyönteiset käyvät / röntgenissä. (molemmat esimerkit teoksesta Hiljaa, nyt se laulaa.)

Ilahduin kovasti, kun teoksesta Rantatiellä löytyi sivun mittainen omaelämäkerrallinen selitys, miten Rasa ei aikonut ikinä  mennä töihin kirjastoon eikä olla julkisuudessa edes sen vertaa, että lukisi runojaan edes kirjaston kirjallisessa illassa ääneen. Toisin kävi: Kirjoitin lisää runoja, valmistuin kirjastonhoitajaksi, sain paikan, työvuorojani muuttamalla pääsen pyydettäessä lukemaan runojani, ja aina soivat mielessäni Sancho Panzan sanat hänen anoessaan eroa käskynhaltijan virasta: Antakaa minun elää leivästä ja sipulista niin kuin ennenkin.

Yllä oleva kuulosti varsin uskottavalta, sillä näin ehkä viitisentoista vuotta sitten Risto Rasasta tv-dokumentin, jossa hän kertoi samaa tarinaa. Hän eli vaatimattomasti Someron kirjastonhoitajana, asui lukuisien kirjojen keskellä ja kertoi, ettei halua runoilla runoilemisen eikä varsinkaan julkaistujen teosten takia (minusta hän oli ihastuttava, mutta ei puhuta siitä sen enempää). Eikä hän missään tapauksessa halua olla julkisuudessa! Risto Rasasa tuntuu olevan sekä kirjoittajana että henkilönä paljon samaa kuin toisessa suosikissani, myös kovin lyhyen lakonisessa ja lempeän ymmärtävässä kertojassa Petri Tammisessa.

Oli ihanaa lukea Rasaa ja ylipäätään runoja pitkästä aikaa! Harmittelin, että runoutta tulee luettua tai edes seurattua niin vähän, oikeastaan aivan minimaalisesti. Mikä avuksi? Ketä kannattaisi lukea ja miksi, jos haluaisi päästä runojen lukemisen makuun? Kuka on suosikkirunoilijasi ja miksi?

Tässä vielä kuva Rasan kirjoista. Eivätkö olekin sympaattisen retrotyylisiä, hauskoja jo esineinä? Minulla on onni omistaa Rasa-kokoelma Tuhat purjetta – kootut runot, mutta silti halusin nämä neljä pikkuvihkostakin hyllyyni.

 

Q niin kuin Queneau

Aakkoshaaste jatkuu! Q-kirjaksi valikoitui itsestään selvästi Raymond Queanaun Tyyliharjoituksia. Metsästin tuota kirjaa muuten vuosia ennen kuin sain sen omakseni.

Tyyliharjoituksista voi kertoa ylimalkaisesti puhekielellä:

Raymond Queanau oli ranskalainen kirjottaja ja mm. patafyysikko. Tyyliharjoituksissa on melkein sata kertaa sama lyhyt stoori, aina samat jutut mutta näkövinkkeli vaihtuu joka kerta.

Yleiskielellä ja yleisesti:

Ranskalainen Raymond Queanau oli filosofi, surrealisti ja patafyysikko. Hänen tunnetuimpiin teoksiinsa kuuluu Tyyliharjoituksia, joka on edelleen Ranskan myydyimpiä kirjoja. Tyyliharjoituksissa kerrotaan sama, ruuhkaisessa linja-autossa tapahtuva tilanne 99 kertaa. Tarinoiden tyylilaji vaihtelee mm. oodista ja sonetista saarnaan ja murteellisiin versioihin. Osa tarinoista on kerrottu myös tietyn aistin kautta.

Kielitieteellisesti taustoittaen:

Raymond Queneau (1903–1976) on Ranskan tunnetuimpia kirjailijoita ja ajattelijoita. Hän opiskeli Sorbonnen yliopistossa filosofiaa, osallistui surrealistien toimintaan ja oli kiinnostunut myös patafysiikasta. Vuonna 1960 hän oli mukana perustamassa OuLiPoa eli kokeellisen kirjallisuuden työpajaa. OuLiPon tavoitteena ei ollut kirjoittaa juonellisia romaaneja eikä kertoa tarinoita, vaan tutkia kielen lainalaisuuksia ja mahdollisuuksia. OuLiPon jäsenet keskittyivät kielellisissä kokeissaan tiukkoihin sääntöihin.

Tyyliharjoituksissa (Exercises du Style) Queanau kertoo saman, ruuhkaisessa linja-autossa tapahtuvan tilanteen 99 kertaa. Kirjailijan sanotaan hioneen teostaan 31 vuoden ajan ja päätyneen lopulta 99 tarinaversioon, koska tuo oli hänestä ihanteellinen määrä. Muita Queanaun kuuluisia teoksia Zazie – Pariisin päiviä (Zazie dans le métro), 12-vuotiaan lapsen näkökulmasta kerrottu tarina. Queanau laati myös runon 100 000 000 000 000 runoa (Cent mille milliards de poèmes), joka muuttaa alati muotoaan ja jonka lukemiseen olisi Queanaun mukaan kulunut 190 258 751 vuotta, jos sitä lukisi 24 tuntia vuorokaudessa.

***

Niin että ei mikään ihan tavanomainen kirjailija! Tyyliharjoituksia sopiikin mielestäni juuri tyyliharjoituksiksi, ei varsinaisesti luettavaksi.

Jos kiinnostuit, Raymond Quenausta tarjoavat tietoa

suomenkielinen Wikipedia-artikkeli 

englanninkielinen elämäkerta-artikkeli

ranskankielinen OuLiPo-sivusto 

sekä

Kirsi Pihan vetämä Lukupiiri.

P niin kuin Peltomaa

P sai minut ensimmäisen kerran aakkoshaasteen aikana menemään kirjastoon, koska mikään kotona oleva P-kirja ei houkuttanut. Onneksi menin: olen lukenut Marianne Peltomaan aiemmat kansainvälisestä adoptiosta kertovat kirjat, mutta en tiennyt, että niille on tullut jatko-osakin. Lisäksi innostuin kirjailussa haahuilusta niin, että aion lukea seuraavan aakkosrundin satunnaisilla kirjastolöydöillä!

Kirjan Ihon alla päähenkilöitä ovat kaksi teini-ikäistä Suomeen adoptoitua tyttöä. Ensimmäinen on Kolumbiasta saapunut Nora; Noran ja hänen yksinhuoltajaäitinsä yhteisen taipaleen alkua sekä myöhemmin kolumbialaisen veljen Pablon saapumista on kuvattu Peltomaan kirjoissa Matka ja Oikea perhe. Nyt Nora on 14, riparille menossa, ja hänellä on intialaistaustainen "adoptiokaveri", Maria, Noraa vuotta vanhempi. Tytöt ovat tutustuneet adoptiolasten kesäleirillä.

Ihon alla ei ole helppoa luettavaa. Jos teini-ikä aiheuttaa identiteetin häilymistä supisuomalaisillakin, niin adoptiolapsille se on kahta raskaampaa aikaa. Nora on pärjäävä ja reipas luonne, ja hänen kotonaan adoptiosta puhutaan avoimesti. Silti Noraakin mietityttää, kuka hän on ja mistä tulee – vaikka äitikin auttaa taustan selvittämisessä, vastauksia ei tule, kysymyksiä sitäkin enemmän.

Marialla on vielä paljon rankempaa. Hänen kotonaan ei pohdita Marian alkuperää ja kasvatus on varsin vapaata. Maria tunteekin suurta minnekään kuulumattomuuden tunnetta. Entinen kiltti tyttö ajautuu epämääräiseen jengiin ja alkaa käyttäytyä itsetuhoisesti, sairastuu. Lohtua tuovat vain Marian yksinään pitämät Intia-hetket sekä päiväkirja. Silti Marian mieli on lohduton:

Mitä he tiesivät siitä, millaista on olla aivan varma siitä että oli syntynyt johonkin uskontoon tietämättä vain mihin, ja olla syntynyt tuntemattomaan kulttuuriin ja käsittämättömän isoon maahan, josta ei tiennyt paljon mitään. Että tiesi vain tämän; että ei tiennyt mitään ja ehkä juuri sen takia ei ollutkaan mitään, ei yhtään kukaan. – – Mitä muka kukaan tiesi siitä jäytävästä ajatuksesta, että ehkä, ehkä hän oli osa sitä väkeä, jonka olemassaolo olisi pitänyt olla kiellettyä, mutta joita silti oli hänen ensimmäisessä maassaan. Se oli kaikkeen pahinta, ja sille oli oma sanakin: kastiton. Jos hän oli kastiton, mitä se tarkoitti täällä Suomessa ja millaiseksi hänen elämänsä muodostuisi sen jälkeen, kuoleman jälkeen, ja voisiko joku tietää? (s. 156)

Suosittelen kirjaa kaikille (kansainvälisestä) adoptiosta kiinnostuneille sekä (ulkomaalaistaustaisten) nuorten kanssa toimiville. Vaikka kirja on hurja, se on myös kiinnostava ja tärkeä. Kirja ei mielestäni ota mitenkään kantaa adoptioihin, vaikka nostaakin esiin adoptioihin liittyviä asioita niin hyvässä kuin pahassa.

Peltomaan kieli ei ole kovin kaunokirjallista tai muutenkaan erityisen "hienoa", mutta kirjat on kirjoitettu mukavan ihmisläheisellä tavalla, päiväkirjamaisesti. Tämä ei liene sattumaa, sillä Peltomaa on käsittääkseni on itsekin adoptioäiti ja yksinhuoltaja (ainakin minulla on vahvasti tällainen usko; yritin vielä varmistaa asiaa netistä, mutta en onnistunut).

Henkilökohtaisen lisäksi Peltomaan adoptioromaaneissa on yleinen taso. Tässäkään asiassa ei ole kyse sattumasta, sillä Peltomaa kertoo Espoon kirjailijat ry:n haastattelussa, että hän haluaakin kirjoittaa kirjoja, jotka kertovat ajastamme yleisemminkin:

"Näen kaiken – paitsi ehkä intiimeimmät ja yksityisimmät piirteet intiimeissä ja yksityisissä suhteissa – yhteiskunnallisessa, poliittisessa yhteydessä. Siksi kirjoitan myös ihmisistä juuri sillä tavoin; ei vain suhteessa itsensä ja toisiinsa, vaan aina myös suhteessa yhteiskuntaan jossa elämme."

Marianne Peltomaa: Ihon alla (Färgen under huden). Schildts Kustannus, 2007. Suom. Salla Simukka

***

Lue myös Suvi Aholan, itsekin adoptioäidin, kirjoitus Marianne Peltomaan ensimmäisestä adoptiromaanista Matka.

O niin kuin Orwell



Kuva Wikipedian Orwell-esittelystä.

 Valitsin aakkoshaasteen O-kirjaksi George Orwellin Vuonna 1984, koska olen ollut aikeissa lukea sen aina siitä asti, kun lukupiirissämme käsiteltiin Orwellin Eläinten vallankumousta muutama vuosi sitten. Luin Eläinten vallankumouksen hetkessä ja herpaantumatta. Kirja tuntui hyvin kiinnostavalta ja tärkeältä: ajattelin, että jokaisen poliitikon ja muun vallanpitäjän pitäisi lukea se. Se oli myös hyvää, elävää kieltä. (Lisäksi se sopii hyvin perhekirjaksi: meillä sen luki lukupiirin ansiosta myös mieheni, lukupiirikollegan kotona taas n. 10-vuotias tyttö.)

Vuonna 1984 oli tuttu kouluajoilta ja muistelin, että sekin olisi ollut vangitsevaa lukemista. Se ei kuitenkaan ollut aluksi. Kirjan lähtöasetelma, Iso Veli joka valvoo kaikkea ihmisten ajatuksia myöten, oli liian tuttu, niin usein tähän kirjaan viitataan. Muutenkin tuntui, ettei kirjassa oikein tapahtunut mitään.

Kannatti kuitenkin jatkaa lukemista. Ensimmäisen kerran havahduin kirjan kuvaamaan mahdottomaan maailmantilanteeseen jo sivulla 11:  Mikään ei ollut kiellettyä, koska ei ollut enää mitään lakeja. Sitten kirjassa alkoi tapahtuakin. Päähenkilö, Totuusministeriön virkamies Winston Smith ei syyllisty enää vain ajatusrikoksiin vaan ryhtyy myös salasuhteeseen nuoren naisen, Julian, kanssa. Mikään ei tietenkään jää huomaamatta Iso Veljeltä, joten lopuksi rakastavaiset joutuvat Rakkausministeriöön kidutettaviksi ja aivopestäviksi. Loppu on ahdistava - mutta enempää en kerro. Halutessaan Wikipedian artikkelista saa hyvän käsityksen sekä kirjan peruslähtökohdista että juonesta.

Lukukokemuksena Vuonna 1984 oli ahdistava mutta vaikuttaava. Mielessäni poukkoili ajatuksia ihmisoikeusrikkomuksista ja sananvapauslaeista Suomen lehdistön toimintatapoihin, internetin mahdollisuuksiin ja vaaroihin, muinaisiin kielitieteen opintoihini ja äidinkielen tärkeyteen ajattelun välineenä, mutta en saanut aikaiseksi mitään niin loppuun hiottua ajatusta, että esittäisin sen täällä. Tämä kirja kannattaa lukea kuitenkin jo silloin, jos on kiinnostunut lingvistiikasta. Minua kiehtoi ja kylmäsi, kuinka kirjassa kuvattiin tietoista kielen ja sitä kautta historian ja ihmisten ajatusten muokkausta. Vanhakielestä tehtiin systemaattisesti uuskieltä, jotta ihmisillä ei olisi vääränlaisia (eli vanhanmallisia) ajattelun välineitä:

"Sinä et pidä uuskieltä sen ansaitsemassa arvossa, Winston", hän sanoi jokseenkin synkästi. "Silloinkin kun kirjoitat sitä, ajattelet vanhakielellä. Olen silloin tällöin lukenut, mitä olet kirjoittanut >Timesiin<. Hyviähän ne jutut on, mutta käännöstä vain. Sinun sydämesi riippuu kiinni vanhakielessä, kaikissa sen epämääräisyyksissä ja hyödyttömissä vivahteissa. Sinä et käsitä sanojen hävittämisen kauneutta. Etkä tiedä, että uuskieli on ainoa kieli maailmassa, jonka sanasto päivä päivältä pienenee?" (s. 60)

Tämä kirja kannattaa lukea myös siksi, että vaikka 1984 jo meni, aika ei ole ajanut tämän ohi. Valitettavasti.

***
Niille, joita kiinnostaa Orwellin omaelämäkerrallinen tuotanto, suosittelen sotareportaasiromaania Katalonia! Katalonia! Minulla se jäi kyllä taannoin kesken, mutta syy ei ollut kirjan, vaan minun. En lue koskaan sotakirjoja, ja tätä kirjaa pääsin yllättävän pitkälle.

George Orwell: Vuonna 1984 (Nineteen eighty-four). Suom. Oiva Talvitie. Wsoy, 1950

N niin kuin Nevala

Kun olemme valinneet kohteeksemme naiskirjallisuuden, olemme lähteneet siitä olettamuksesta, että naiset muodostavat kirjailijoina oman traditionsa. On siis olemassa sellaista kirjallisuutta, jonka kieli ja maailma on jossain suhteessa toinen kuin miesten kirjoittaman kirjallisuuden.

Näin todetaan Maria-Liisa Nevalan toimittaman teoksen "Sain roolin johon en mahdu" - Suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja alkupuheessa, aakkoshaasteeni N-kirjassa. Kylläpä olikin vaikeata löytää tuo N. Ovatko n:llä alkavat sukunimet harvinaisia, kun kirjahyllystäni ei löytynyt yhtään n-kirjailijan kirjaa, ei koti- eikä ulkomaista? Onneksi katse osui tietokirjojen puolelle ja tähän kirjaston poistomyynnistä löytämääni aarteeseen.

Kirja on lähes 800-sivuinen enkä lukenut sitä kokonaan. Näin ollen en ala sitä nyt myöskään ruotimaan tarkasti. Sanon vaan, että jos olet kiinnostunut kotimaisesta naisten kirjoittamasta kirjallisuudesta, osta tämä kirja, jos suinkin voit. Osta, et tule katumaan! Helppoa se ei kyllä tule olemaan, sillä kirjaa ei oikein löydä kirjastoistakaan, saati antikoista.

"Sain roolin johon en mahdu" kiehtoi minua jo nimensä takia. Monipuolinen teos kertoo niin suomalaisesta kansanperinteestä ja tuutulauluista kuin kirjallisuutemme synnystä (siitä oikein kiinnostuneille suosittelen teosta Kirjallinen kulttuuri keskiajan Suomessa) ja nykykirjallisuudesta aina 1980-luvun lopulle asti. Kirjallisuustieteellisen sijasta sanoisin teoksen näkökulmaa sosiologiseksi: selkeäsanainen teos valottaa suomalaisen yhteiskunnan kehitystä ja kirjailijoiden elämätarinoita ja tuotantoa melko yleisellä mutta hyvin ammattitaitoisella ja kiinnostavalla otteella. En törmännyt vaikeisiin termeihin tai koukeroisiin lauseisiin vaan sujuviin teksteihin, joita luin innoissani kuin hyvää romaania.

Luin kirjaa sieltä täältä, valitsin herkkupaloja sisällysluettelosta. Kurkkasin, mitä on sanottu suosikeistani Märta Tikkasesta ja Tove Janssonista, mutta siinä ohessa löysin aivan uusiakin kirjallisia tuttavuuksia. Onko kukaan Eira Stenbergiä? Hänen teoksensa kuulostavat aika hurjilta. 

Luulen, että tästä kirjasta muodostuu sellainen kotikirjastoni perusteos, johon palaan aika ajoin, joko etsimään lukuvinkkejä tai taustoittamaan lukemaani. Tomomin kanssa käymieni nettikeskustelujen innoittamana olen aikeissa lukea lisää esim. Eeva Kilpeä. Ilokseni huomasin, että hänestäkin löytyy artikkeli tästä kirjasta. Arja Tiaisen tuotantokin alkoi kiinnostaa opuksen ansiosta - kirjan otsikon sitaatti on lainattu Tiaiselta.
Sain roolin on julkaistu 1989. Kirjaa selatessa olikin hauska miettiä, ketkä nykyiset kirjailijat tulevat päätymään hakuteoksiin. Sofi Oksanen tietty, entäs Elina Hirvonen tai Miina Supinen? Näitä miettiessäni tartuin myös Saran haasteeseen sadan tärkeän (naisen kirjoittaman) kirjan listasta. Listallani on jo 31 kirjaa. Palataan asiaan.

Maria-Liisa Nevala (toim.): "Sain roolin johon en mahdu" - Suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja. Otava, 1989

M niin kuin Mukka – ja lukemisesta ja bloggaamisesta

Mari A:n blogissa tuli hiljattain keskustelua siitä, että me kirjabloggarit luemme usein uutuuksia ja sitten kirjoitamme samoista kirjoista. Tavallaan se on hauskaa, sillä siten saa tietää, mistä "kaikki" puhuvat. On myös kiva löytää blogeja, joissa on tuttuja kirjoja, eli bloggarilla on samanlainen kirjamaku kuin itsellä. Huono puoli siinä on se, että kuudes arvio samasta kirjasta ei enää yleensä kovin innosta, vaikka kirja olisi ollut kuinka mieleinen. Ja jos et ole itse kuuden ekan bloggaajan joukossa, voi olla vaikea enää itse kirjoittaa kirjasta!

Minäkin luen aika paljon uutuuksia, mutta en koskaan haluaisi keskittyä vain niihin. Aina aika ajoin on palattava vanhoihin suosikkeihin ja suomalaisiin ja ulkomaisiin klassikkoihin. Olen pyrkinyt valitsemaan aakkoshaasteenkin kirjat ja kirjailijat niin, että ne olisivat joko minulle tärkeitä tai yleisesti tunnettuja, eikä mitä tahansa tuntemattomia uutuuskirjaimia, umpimähkää kirjapinosta siepattuja. Pyrin valitsemaan aakkoskirjoiksi ensi sijassa oman hyllyn kirjoja.

M-kirjain meni Timo K. Mukalle ja novellikokoelmalle Koiran kuolema – tai oikeastaan toistaiseksi vain tuolle nimikkonovellille. Mukkaakaan ei ole sellaista, että lukisin häntä jatkuvasti, mutta jotain kiehtovaa tuon arktisen hysterian ja seksuaalimystiikan kuvaajan teoksissa on. Olen lukenut Maa on syntisen laulun Rukan maisemissa ja unohtanut kaiken muun ympärilläni. Kummallinen, rujo rakkaustarina Kyyhky ja unikko taitaa olla kuitenkin suosikkini (aina silloin harvoin, kun kuulen, että jonkun nimi on Darja, hätkähdän: johtuuko se Mukasta?).

Koiran kuolema oli sikäli erilaista Mukkaa, että tässä ei kuvata erityisempää hulluutta tai muutakaan kummallista, vaan kyseessä oli päinvastoin elävä, koskettava ja kuolemateemasta huolimatta aika arkinenkin kuvaus sairaan Turre-koiran ja pienen Tuomas-pojan parista päivästä. Koira on niin sairas, että jaksaa vain maata hiljaa pihalla likaisella olkipieluksella, ruokaakaan ei maita. Tuomas odottaa isää pelastajaksi, mutta koira ehtii menehtyä ennen isän tuloa ja sitten isäkin kuolee. Vietetään kahdet hautajaiset. Turren hautajaisissa isommat pojat eivät päästä Tuomasta papiksi, vaikka hän sanoo, että Turre oli hänen vahtinsa.

Ei siis mitään ihmeellistä, mutta ehkä siksi niin aitoa ja koskettavaa – ja surullista. Ihan haistoin nenässäni likaisten olkien ja sairaan koiran hajun, näin pihalla pomppivan harakan ja tunsin pienen pojan murheen: hienoa pienten asioiden huomioimista ja ihmisen ymmärtämistä.

Novellikokoelman muut tekstit eivät ilmeisesti ole näin pienimuotoisia eivätkä kesyjä, vaan niissä näkyy enemmän se Mukan tunnetumpi villi puoli. Löysin kuitenkin arvion, jossa sanottiin, että tämä novellikokoelma on kieleltään puhtainta ja juuri ihmiskuvaukseltaan tarkinta Mukkaa.  Jatkan siis lukemista.

Kannattaa tutustua myös Mukasta kertovaan Wikipedia-artikkeliin. Opin sieltä, että Mukalla on nykyisin kirjailijanimikkoseura, viime kesänä perustettu. Hienoa! Ja niin Mukasta kiinnostuneille kuin ylipäätään hyvien elämäkertojen ystäville voin suositella Erno Paasilinnan Mukka-elämäkertaa. Entä onko kukaan tutustunut uutuuteen, kokoelmateokseen Näin hetki sitten ketun? (Pääsinpä takaisin uutuuskirja-aiheeseen.)

Timo K. Mukka: Koiran kuolema. Gummerus, 2004 (samassa kirjassa myös teokset Punaista ja Ja kesän heinä kuolee). Koiran kuolema ilmestyi  alunperin v.  1967.

L niin kuin Lindgren

Kukapa ei tuntisi Astrid Lindgrenin klassikkoja? Päätin valita aakkoshaasteen L-kirjaimeksi Lindgrenin, koska olen lukenut useita hänen teoksiaan uudestaan aikuisena – paitsi Marikin, joten luin sen nyt.

Marikki ja Kesäkummun Tuikku ei kyllä tehnyt aikuiseen yhtä suurta vaikutusta kuin Ronja Ryövärintytär, joka on mielestäni ihastuttava ystävyyden ja luonnon kuvaus, ja Veljeni Leijonamieli, joka on hieman arveluttava. Minua kiinnosti Marikissa ennen kaikkea se, että se oli niin tuttu. Kaikki kuvatkin olivat säilyneet jossain perimmäisessä mielensopukassani, sillä heti kun näin sisäsivulla tämän logon, koin ahaa-elämyksen ja muistin kaikki kirjan kuvat ja tarinat. Alkoi ihan hymyilyttää.

Ja vaikka en niin supervaikuttunut lukuelämyksestä ollutkaan, oli Marikin maailmaan erittäin sympaattista palata. Tosiaan, heti kirjan alussa sannikas (sandaali) saa kyytiä vappuhumussa ja myöhemmin kiipeillään kilpaa koulun katolla! Hauskoja tarinoita.

Nyt löysin kirjoista myös yhteiskunnallista ulottuvuutta. En muistanut enää, että Marikin isä oli toimittaja ja hän kertoili näkemyksiään tyttärilleenkin. Lapsena en osannut nähdä erityisemmin sanomaa siinäkään, että kiusankappale-Miian perhe oli niin köyhä, että lapsilla oli täitä. Eikä naapurintätikään ihan hyväosainen ollut, kun joutui myymään ruumiinsa lääkärille – jolta Marikki sen sitten lunasti takaisin, siinäkin tarina välittämisestä ja oikeudentunnosta.   

Nyt kirjahyllyssäni ei taida olla enää yhtään vanhaa lastenkirjaa, jonka ainakaan lähiaikoina haluaisin lukea. Klassikkosadut kyllä kiinnostaisivat. Veikkaan, että niissäkin kävisi samoin kuin monien muidenkin lapsuuden aarteiden kohdalla: taika ja lukemisen ilo olisivat jäljellä, mutta ne olisivat muuttaneet muotoaan.

K niin kuin Krohn

Yksi kadonnut kirja löytyi laukustani! Siellä onkin usein rapinaa ja muita papereita...

Laukusta löytyi hämmentävä, taitava Leena Krohn. Aakkoshaasteen K-kirjain kuuluu yhdelle kiinnostavimmista kotimaisista kirjailijoista.

Aloittamisen taidossa puhuttiin Leena Krohnin teoksista Rapina sekä Matemaattisia olioita. Havahduin, että omistan kummatkin kirjat enkä ole lukenut niitä tai ylipäätään Krohnia aikoihin. Hänen kirjansa ovat sellaisia, että luen niitä kausittain. Sitten kun kauden annos on saatu, pitää taas sulatella hetki ennen seuraavaa Krohn-kohtausta.

Rapinaa ja Matemaattisia olioita yhdistää hassujen nimien lisäksi se, että kumpikin on puolikaunokirjallinen kirjoituskokoelma. Tarinoita, esseitä, pohdintoja, kannanottoja, en oikein tiedä, miksi niitä sanoisi.

Pidin molemmista kirjoista.  Oli kiinnostavaa lukea tarinoita Krohnin suvusta, esim. jo Aloittamisen taidossa mainittu traaginen kertomus enosta, joka kuoli parikymppisenä koiran puremasta saatuun vesikauhuun. Tositarina, eläinlääkäri ei uskonut, että vesikauhuriskiä olisi.

Kaikkein mieleen jäävintä oli kuitenkin Rapinassa ollut Tainaronin jälkipuhe. Siinä Krohn kertoo mm. miksi hän valitsi Tainaronin hahmoiksi hyönteisiä. Hyönteiset ovat Krohnille muutenkin tärkeitä, niihin palataan useassa kirjoituksessa.

Miksi valitsin juuri hyönteiset Tainaronin asukkaiksi? Jos se olin minä, niin ennen muuta sen tähden, että hyönteinen on ihmiselle sekä kehitysopillisesti että ulkomuodoltaan ja elintavoiltaan kaikkein etäisin ja vierain eläinlaji. Hyönteisiin meidän on vaikea ellei mahdoton heijastaa omia päämääriämme, tunteitamme ja motiivijamme kuten niin mielellämme heijastamme niitä läheisimpiin eläinlajeihin. Ei, hyönteisiä me emme ymmärrä. Niitä me tarkastelemme kaukaa ja kylminä ellei suoranaisesti inhosta värähtäen. (Rapina, s. 46)

Kirjoissa olisi ollut monta muutakin tekstinäytteen arvoista kohtaa. Esimerkiksi Rapinan kirjoituksessa Kieli on kolmas silmä Krohn pohtii hienosti kieltä ja kirjoittamista: Kirjailija rakastaa sanoja, mutta hänen vaikea velvollisuutensa on osoittaa niiden petollisuus. (mts. s. 95) Kaiken kaikkiaan nämä teokset olivat moniulotteista luettavaa, kuten Krohnit yleensäkin. Lyhyet kertomukset eivät olleet edes niin hankalia Krohnin romaanit, joita lukiessa on kieltämättä joskus tuntunut, etten oikein pysy kärryillä. Silti nautin niistäkin, sillä on kiistatonta, että Krohn itse pysyy kärryillä: hän on mielestäni hyvin älykäs ja tarkkanäköinen kirjoittaja, aivan omanlaisensa.

P.S. Helpoin mutta ei suinkaan huonoin tai edes heppoisin lukemani Krohn on muuten Ihmisen vaatteissa. Krohnista kiinnostuneiden kannattaa käydä myös kirjailijan nettisivuilla.

Leena Krohn: Rapina ja muita papereita. Wsoy, 1989. 2. painos

Leena Krohn: Matemaattisia olioita tai jaettuja unia. Wsoy, 1992. 3. painos

J niin kuin Jansson

Minusta oli kummallista tuo mitä puhutaan, että on niin vaikeaa olla onnellinen.


Aakkoshaasteen J-kirjain on itseoikeutetusti Tove Jansson, yksi lempikirjailijoistani ja ihailemani taiteilija.

Eikä kesää ilman Toven novelleja. Tänä vuonna en lukenut Kesäkirjaa, vaan sen sijaan kokoelman Viesti, valitut novellit 1971-1997. Olin lukenut osan novelleista jo aiemmin, mutta mukana oli uusiakin – ja nautin niistä tutuistakin.

Tove Jansson on hyvä esimerkki siitä, ettei sydämen sivistys katso koulunkäyntiä. Jansson lopetti koulun 15-vuotiaana, myöhempiä taideopintoja lukuun ottamatta. Silti hän kirjoittaa tarkan älykkäästi, usein lempeän ironisesti, viisaan ja maailmaa monipuolisesti ymmärtävän ihmisen tavoin.

Janssonin kirjoituksista ovat suosikkejani saaristoon sijoittuvat. Niitä ei ollut tässä kokoelmassa kauheasti, mutta joitakin sentään. Eräs, Orava, kertoi erakosta ja oravasta. Novellin alku kuvastaa hyvin Janssonin kykyä luoda aidon tuntuisia tilanteita, kuvia, muutamalla rivillä:

Eräänä tuulettomana päivänä marraskuussa vähän ennen auringonnousua hän näki venerannassa oravan. Se istui liikkumatta lähellä vettä, hämärässä sitä tuskin edes näkyi, mutta hän tiesi että se oli elävä orava eikä hän ollut pitkään aikaan nähnyt mitään elävää. Lokkeja ei oteta lukuun, ne ovat aina menossa pois, ne ovat kuin tuuli aalloilla ja ruohon yllä.

Pidän Janssonin teksteissä siitä, että toisinaan ne ovat pienimuotoisia, joskus taas kovinkin yllätyksellisiä – mutta aina kieli on kaunista ja tekstissä on pieniä viisauksia, aforismejakin. Kun on lukenut Janssonia ja Janssonista enemmänkin, löytää teksteistä myös omaelämäkerrallisuutta. Esimerkiksi tämän kokoelman novellissa Wladyslaw kiinnitin huomiota siihen, että novellin päähenkilöt Mari ja Jonna kulkivat toistensa luokse ullakon poikki. Näin myös Tove kulki kotoaan Tuulikille.

Ihastuin siis tähänkin teokseen. Kokoelman lopussa minua myös nauratti kovasti. Olisi hauska tietää, ovatko novellin Kirjeenvaihtoa kirjeenpätkät kuviteltuja vai saiko Jansson oikeasti tällaisia tai tämän tyyppisiä yhteydenottoja.

Otamme teihin yhteyttä vuoden marmeladikampanjan merkeissä, ensi sijassa ajatellen mahd. aiemmin julkaisematonta muumisarjakuvaa teemanaan marmeladi

***

Älkää nyt pelästykö, mutta ettekö lainkaan ymmärrä mitä teidän lehtisarjakuvanne voivat aiheuttaa odottaville äideille, millainen vastuu teillä on? Ettekä käsitä mitä odottaville äideille voi merkitä se että he koko ajan, koko ajan joutuvat tekemisiin näiden nenien kanssa – miltä te luulette että seuraava sukupolvi näyttää

Yksi Kirjeenvaihtoa-novellin kirje oli kovin koskettava:

Dear Jansson san

Kiitos viisaasta kirjeestänne.

Minä ymmärrän että Suomessa metsä on suuri ja meri on

suuri mutta Teidän talonne on hyvin pieni.

On kaunis ajatus että kirjailija pitäisi kohdata vain kirjailijan

teoksissa.

 Minä opin koko ajan.

Toivotan teille hyvää terveyttä ja pitkää ikää.

Teidän Tamiko Atsumi

Lopuksi: kohdatkaa Tove Jansson, kohdatkaa monipuolisesti! Tähänkin Jansson-fanikirjoitukseen on pakko lisätä se huomautus, jonka aina Toven kohdalla toistan. Vaikka Muumit ovat nerokkaita, Tove Jansson kirjoitti on muutakin kuin Muumeja. Lukekaa Toven novelleja ja romaaneja!
Tove Jansson: Viesti, valitut novellit 1971-1997. Wsoy, 2009. 4. painos

I niin kuin Isomäki

Ja I niin kuin iik, saako aakkoskirjan jättää kesken...

Aakkoshaasteen I-kirjaksi sattui Risto Isomäen Litium 6. En ollut lukenut jännityskirjaa aikoihin, ja niitä sentään luen joskus mieheni kirjapinosta, vaikka esim. dekkareita vältän. Lisäksi Isomäen Sarasvatin hiekkaa oli mielestäni kiinnostava, joskin kirjallisilta ansioiltaan vain kohtuullinen. Olin vaikuttunut Sarasvatin teemoista ja tiedosta, mieleenjäävyydestä, mutta kaunokirjallisesti se ei ollut mielestäni Finlandia-ehdokkuuden arvoinen.

Tämä Litium ei ainakaan ole. Ydinvoima ja sen väärinkäyttö on tärkeä aihe, mutta aiheen käsittelytapa oli aika puisevaa luettavaa. Tylsää luennointia, epäuskottavia ihmisiä ja ihmissuhteita, toisinaan ällöttäviä kohtauksia. Aivan alun jälkeen kirja ei ollut mielestäni kiinnostava tai edes jännittävä. Luinkin teoksen vain aakkoshaasteen takia, ja koko ajan yhä enemmän hampaat irvessä ja sivulta toiselle harppoen. En voi siteerata kirjaa, koska en nyt, noin viikko lukemisen jälkeen, en muista siitä juuri mitään, eikä kirja ole nyt tässä lähettyvillä.
Ehkä tämä vetoaa niihin, jotka yleensäkin pitävät trillereistä. Minuun ei. Sinänsä sääli, sillä Risto Isomäki vaikuttaa sympaattiselta ja fiksulta ja hänellä on kiinnostavia ideoita ympäristön suojelemiseksi.

Risto Isomäki: Litium 6. Tammi, 2007.

H niin kuin Helakisa

Aakkossarjalle heti jatkoa G niin kuin Gavaldan jälkeen. Vuorossa on Kaarina Helakisa ja lastenromaani Ainakin miljoona sinistä kissaa. I-kirjakin on jo lähes luettu.

H viihdytti minua paljon enemmän kuin G. Törmäsin tähän kirjaan nettiantikassa, kun etsin kirjoja kissakirjojen kokoelmaani. Kirjan nimi oli niin kiehtova, että teos oli pakko hankkia heti.
Tässä kirjassa on paljon samaa kuin perinteisissä, opettavaisissa saduissa. Pieni, vähän syrjäytynyt poika Samuel tapaa pullonhenki Arielin. Ariel opettaa: Sen minkä ihmismieli keksi kerta, se mielessä: siis olemassa on.

Samuel ei ymmärrä, että tässä piilee myös riskinsä – pitää varoa, mitä toivoo ja kuvittelee. Samuelin mieli loihtii sinisiä kissoja. Ensin yhden, sitten useampia... Pian koko kaupunki on täynnä eriskummallisia kissoja. Ensin kaikki vaikuttaa hyvältä, joskin oudolta. Samuelin isä, valokuvaaja, menestyy kissakuvillaan ja äitikin voi vähentää työntekoa. Mutta sitten kissoja on liikaa, ihan liikaa. Samuel kuvittelee vahingossa myös hurjan taistelijakissan, jotkut ihmisetkin tuntuvat olevan oikeasti kissoja... Ja joku mainostaa kissaturkkeja. Samuel on onneton, eikä keksi, miten saa kuviteltua tilanteen takaisin rauhalliseksi. Juuri tästähän Ariel häntä varoitti, vieläpä moneen kertaan.
Kuten kunnon saduissa, loppu hyvin, kaikki hyvin – tai ainakin melkein, sillä loppu jää hieman avoimeksi. Luulen, että avoin loppu oli yksi syy, miksi Salla aiemmin lastenkirjakeskustelussa kommentoi, että tämä kirja pelotti häntä lapsena. Arvelen myös, että lapsia saattaa sinänsä kiehtovassa tarinassa pelottaa myös se, että mitä jos kuvitelmat oikeasti toteutuvat – etenkin lapsenahan sitä kuvittelee yhtä sun toista, ei aina suinkaan loppuun asti harkittua.

Aikuista kirja ei pelottanut, sen sijaan viihdytti kovastikin. Tässä oli jotain samaa kuin Marjatta Kurenniemen saturomaaneissa, joista pidän paljon – ja joista Onnimannin ja Puuhiset olen lukenutkin vasta aikuisena; Onneli ja Anneli taas oli yksi lapsuuden tärkeimmistä kirjoista. Kiitosta myös Jori Svärdin hauskoille mustavalkoisille kissakuville. Uskon, ettei tarvitse olla edes suuren suuri kissanystävä pitääkseen niistä!

Tekstinäyte – ja tämäkin voisi salaperäisyydessään olla lapsesta aika pelottava, jopa uhkaava kohta, luulen (s. 71):

Siniset kissat eivät myöskään poikineet. Ne vain lisääntyivät. Äänettömästi niitä nousi kellareista ja katukuiluista; joskus puistossa saattoi nähdä, miten jonkin puun takaa liukui nopein käpälin esiin pieni kissa, ja näkijä olisi voinut vannoa, ettei puun taakse äsken ollut kissaa eikä mitään muutakaan mennyt, ja niin näkijän oli palattava ymmällään kotiinsa, jossa tavallisella sinisellä kangaskissalla leikkivä lapsonen sai näkijän olon tuntumaan niin epätodelliselta, ettö hänen oli kiireimmiten keitettävä itsellensä kupillinen malvateetä rauhoittuakseen.


Kaarina Helakisa: Ainakin miljoona sinistä kissaa. Wsoy, 1978. Kuvitus Jori Svärd.

P.S. Olen lueskellut kissakirjojani silloin tällöin. Kissakirjajuttu tulossa joskus syyskuussa, luulen.

G niin kuin Gavalda

Aakkoshaaste oli vaarassa tyssätä G:hen. Kotihyllystä ei löytynyt yhtään suomalaista G-kirjailijaa, ja ulkomaisissakin vaihtoehdot olivat Grisham-tyylisiä. Hain sitten lopulta kirjakaupasta Anna Gavaldan pokkarin Lohduttaja.

Nimestään huolimatta kirja ei paljon lohduttanut, vaan aakkoshaaste oli uhattuna koko teoksen ajan. Jos haastetta ei olisi ollut, en olisi lukenut tätä loppuun saakka.

Olin aiemmin lukenut Gavaldalta ainakin Kimpassa ja Viiniä keittiössä. Kumpikaan ei kuulu suosikkikirjoihini, mutta niitä lukiessani olen ymmärtänyt Gavaldan suosion: hän kirjoittaa hauskasti, pienimuotoisesti, jotenkin todella sympaattisesti ja kauniistikin. Näiden kirjojen parissa on helppo viihtyä.

Lohduttajassa oli jotain samaa em. teosten viihdyttävyydestä, mutta ensimmäkseen se oli vain puiseva ja liian pitkä. 47-vuotiaan arkkitehtimiehen suhdevaikeudet ja koko elämänarvojen pohdinta eivät jaksaneet kiinnostaa minua 620 sivun verran, vaikka kirjassa olikin kiinnostavia hahmoja ja tapahtumia. Silti, tylsä mikä tylsä.

Lisäksi olin aivan tuskainen kielenkäytön takia. Kirjassa ei käytetty hän-pronominia juuri lainkaan! Ensin se toimi tyylikeinona, tosin arvelin jo alusta asti, että ranskan kielessä tuo tyylikeino on parempi. Sitten se alkoi tympiä. Sivulta 538 löytyi sitten vihdoin luvun aloitus, joka sopii sekä kirjan tekstinäytteeksi että tarjoaa selityksen, miksi hän on unohtunut kirjasta.

"Jatkoa sanotaan onneksi, ja onni on hyvin kiusallista.

Sitä ei voi kuvata.

Niin väitetään.

Ihmiset väittävät.

Onni on imelä, boring ja aina raskas ruokalaji.

Onni tylsistyttää lukijan.

Tappaa rakkauden.

Jos kirjailijalla olisi penninkään vertaa arvostelukykyä, kirjailija käyttäisi tässä ellipsiä.

Harkitsi sitä. Katsoi kirjoitusoppaastaan:

ELLIPSI. Eheän rakenteen edellyttämien sanojen pois jättäminen kuitenkin niin, että käytetyt sanat ilmaisevat asian niin hyvin, ettei se jää epäselväksi eikä epävarmaksi."

Sulki kirjan tuskastuneena ja mietti, ettei sittenkään lue Anna Gavaldan uusinta teosta, vaikka oli niin ajatellut. Ihmetteli, mikä tyylikeino se sitten oli, ettei kirjan etukannen lohduttaja-sanassa ollut pistettä j-kirjaimen päällä.

Anna Gavalda: Lohduttaja. Gummerus, 2010. Suom. Lotta Toivanen

F niin kuin Ferrante

Aakkoshaasteen F-kirjaksi tuli italialaisen, kotimaassaan tunnetun ja arvostetun, Elena Ferranten romaani Hylkäämisen päivät. Kuten kirjan nimikin on enteilee, kyseessä on erotarina, vieläpä se tavallinen.


Mies jättää vaimonsa, lähes nelikymppisen ja perheelleen omistautuneen Olgan, aivan yllättäen toisen naisen takia. Toinen nainen on tietenkin nuori ja kaunis ja saa miehenkin ikään kuin nuorenemaan ja uudistumaan. Tilanne on siis mahdollisimman raivostuttava, katkeroittava ja nöyryyttävä.


Ja kyllä Olga itseään nöyryyttääkin. Hän toimii juuri niin holtittomasti kuin eronneet usein toimivat: raivoaa sekä exälleen että muille ihmisille syyttä suotta, saa lapsetkin ihmettelemään käytöstään, sekaantuu epäkiinnostavaan naapurinmieheen jne. Ei siis mitään, mitä emme (valitettavasti) olisi kuulleet sekä livenä että leffoissa ja muissa kirjoissa.

Kirjan ansiot olivatkin enemmänkin kielelliset kuin juonelliset. Ihailin jo alusta teoksen lyhyttä ja täsmällistä, tarkkanäköistä ja jotenkin hyvin rehellisen oloista kieltä. Jossain vaiheessa hämmästyin ja petyinkin, kun tyylikkään eleettömään kieleen tuli mukaan alatyylisiä, riettaita ilmauksia - mutta niillekin oli syynsä, kävi myöhemmin ilmi.

Kirja oli hyvin hallittu ja kompakti, sen luki nopeasti ja se herätti ajatuksia. Onnekseni en ole Olgan kanssa lainkaan samassa elämäntilanteessa, joten teksti ei puhutellut lopulta kuitenkaan kauheasti. Jos Olgan elämä liippaisi omaani, tämä olisi varmasti hyvä terapiakirja. Suosittelen sitä siis etenkin sydänsuruisille sekä sydänsuruisten tukihenkilöille. Pisteitä siitä, ettei kirja loppunut yksiselitteisen onnellisesti (ja minulle miinuspisteitä, että menin paljastamaan sen).

Tekstinäyte, s. 9:
Itsekuri oli osoittautunut kullanarvoiseksi pienen aviokriisimme aikana. Vietimme pitkiä, unettomia öitä keskustellen rauhallisesti ja hiljaisella äänellä niin etteivät lapset heräisi ja niin ettemme avaisi loukkaavilla sanoilla parantumattomia haavoja. Mario oli epämääräinen ja kuulosti mieheltä, joka on sairas mutta ei osaa tarkasti selittää vaivojaan. Hän ei ollut koskaan sanonut selvästi, mitä tunsi tai minä minä voisin häneltä odottaa. Sitten eräänä päivänä hän tuli töistä pelästyneen näköisenä, tai ehkei se ollut oikeaa pelkoa vaan heijastus siitä pelosta, jonka hän oli nähnyt kasvoillani.


Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät. Avain, 2004.

P.S. Lue myös Kiiltomadon arvio!

E niin kuin Eugenides

Kirjailijan kuva Otavan kirjailijaesittelystä.

Aakkoshaasteen E-kirja oli helppo valita. Luin Jeffrey Eugenidesin Middlesexin heti kun se oli suomennettu vuonna 2003 ja tiesin jo silloin, että luen tämän vielä uudestaan. Kun alkuvuodesta päätin aloittaa aakkoslukemisen, oli selvää, että Middlesex pääsee sen turvin uudestaan luettavaksi.

Middlesexiä luonnehditaan takakannen tekstissä "täysin virtuoosimaiseksi tarinaksi nuoresta hermafrodiitista ja erään geenin mutkikkaasta matkasta läpi sukupolvien". Ensimmäiseltä lukukerralta muistankin sen juuri hermafrodiittiaiheisena romaanina, kiinnostavana ja koskettavana kertomuksena amerikkalaisesta Calliope-tytöstä, jolla havaitaan teini-iässä olevan molempien sukupuolten sukuelimet ja josta kasvaa mies nimeltä Cal. Muistan pohtineeni lukiessani mm. kasvatuksen ja ympäristön sekä toisaalta geenien vaikutusta ihmisen persoonaan, toisaalta myös sukupuolen vaikutusta siihen, miten ympäristö ottaa yksilön vastaan. Muistan, että Calliopen/Calin ääni oli niin vakuuttava, että lukiessa tunsin lukevani tosipohjaista elämäkertaa.

Tällä lukukerralla hämmästelin sitä, kuinka paljon muutakin tässä kirjassa on. Kirja muistuttaa Melania Mazzuccon Vita, elämäni -teosta ja Frank McCourtin romaaneja. Calliope/Cal kertoo sukunsa tarinan 1900-luvun alusta vuosisadan loppupuolelle. Hänen isovanhempansa joutuvat pakenemaan poliittisia levottomuuksia ja jättävät taakseen pienen, piskuisen kreikkalaiskylän, jossa lähes kaikki ovat tavalla tai toisella sukua toisilleen. Isovanhemmat, oikeasti veli ja sisko, päättävät lähteä laivalla siirtolaisiksi Amerikkaan. Laivalla kukaan ei tiedä heidän sukulaisuudestaan, joten isovanhemmat teeskentelevät tutustuvansa vasta laivassa: Amerikkaan he saapuvat avioparina. Amerikassa odottaa heidän serkkunsa, ja ajan myötä perheen sisäsiittoisuus lisääntyy edelleen; tuloksena on hermafrodiitti lapsi.

Romaanissa ei ole kuitenkaan kyse vain siitä, miten vaikeaa on olla hremafrodiitin kaltainen kummajainen: ei tarvitse olla hermafrodiitti, jotta voi tuntea olonsa ulkopuoliseksi. Kirjaa voi myös lukea, vaikkei teema sukupuoliroolien ristiriidoista kiinnostaisi ollenkaan. Kirjassa on mielenkiintoista ajankuvaa mm. Detroitin (auto)teollisuudesta, viinan salakuljetuksesta ja salakapakoista, luokka- ja roturistiriidoista, menneestä maailmasta. Toisaalta se kertoo ihmisyydestä ylipäätään. Lainatakseni tällä kertaa kirjan etulievettä: "Kertomus muodonmuutoksesta ja kreikkalais-amerikkalaisen suvun värikkäistä vaiheista kasvaa mahtavan homeeriseksi panoraamaksi, yhtä aikaa komediaksi ja tragediaksi, jossa ylistyslaulunsa saavat niin syntymä, kuolema kuin sukupuoli-identiteettien ja kulttuurin kirjo".

Lyhyemmin tämän voisi sanoa: erinomainen lukuromaani.

Tekstinäyte s. 34-35:
Lääketieteen näkökulmasta minä vien voiton Gottliebistäkin. Siinä määrin kuin sikiöaikaiset hormonit aivojen kemiaan ja kudosrakenteeseen vaikuttavat, minulla on miehen aivot. Mutta minut on kasvatettu tyttönä. - - Minä osaan sanoa oikeastaan vain sen, että tässä kertomuksessa on miehisistä aivoistani huolimatta jotakin perusnaisellista kaartelua. Olen päälauseeseen päättyvän virkkeen viimeinen osa, ja virke alkaa kaukana menneisyydessä aivan eri kielellä ja se on luettava alusta saakka, jotta pääsisi loppuun eli minun syntymääni.

Jeffrey Eugenides: Middlesex. Otava, 2003. Suom. Juhani Lindholm

P.S. Lue myös Hesarin arvio!

D niin kuin Dickens

Uskokaa tai älkää, olen jatkanut aakkosten mukaan lukemista, vaikkei siitä ole ollut blogissa juuri merkkejä.

Jumituin pitkäksi aikaa D:hen, tarkemmin Charles Dickensin Oliver Twistiin. Olin päättänyt, ettei aakkoskirjaa saa jättää kesken, mutta Oliver Twist oli kesken ainakin pari kuukautta, ennen kuin luovutin.

En oikeastaan tiedä, miksi Oliverin tarina jäi kesken. Siinä ei ollut mitään vikaa, vaan päin vastoin, kirjan alku oli mielenkiintoinen sekä samanaikaisesti hauska ja koskettava. Ja ainahan olisi ollut kiva sanoa, että olen lukenut tämänkin klassikon...

Mutta jokin Dickens-esto minulla on. Näin on nimittäin käynyt aina kun olen yrittänyt lukea Dickensiä, Saiturin joulu -teoksen kohdalla jopa useaan kertaan.

Siispä sen sijaan, että analysoisin D-kirjaa, kysyn, miten saisi edes yhden Dickensin luettua. Onko kellään kokemuksia, neuvoja, suosituksia?

E-kirja on onneksi jo luettu ja F odottaa yöpöydällä, joten aakkoshaasteella on toivoa D-jumituksesta huolimatta.

Aakkoshaaste: C niin kuin Canth

Luin aakkoshaasteen kolmannen kirjan jo parisen viikkoa sitten, mutta unohdin raportoida. D-kirjaa en ole saanut edes päätettyä, saati luettua. Hyvin menee. Mutta samanlaista hitaasti eikä edes kovin vakaasti etenevää aakkostaminen on vissiin ollut muillakin (ja Odysseus-haaste, ei puhuta siitä).

C-kirjan luin kuitenkin mielelläni. Ihailen Minna Canthin sujuvaa, osuvaa ja hämmästyttävän aikaa kestävää, oikeastaan ajatonta, kielenkäyttöä. Lisäksi monitoiminainen kiinnostaa minua henkilönä; joskus vielä luen Canthin elämäkerran muualtakin kuin Wikipediasta.

Salakari ei ole Canthin tunnetuimpia teoksia, mutta voisi hyvin olla. Siinä on samanlaista kantaa ottavuutta kuin esim. Anna Liisassa ja Papin perheessä. Yhtäläistä on myös se, että myös tässä teoksessa kerrotaan asioista yksilön näkökulmasta, tavallisten ihmisten kautta, ja taas canthmaisen tarkalla, realistisen psykologisella otteella.

Teoksen päähenkilö on monen lapsen äiti Alma Karell, rehtorin rouva. Pariskunnan eloa kuvataan perinteiseksi: mies on työteliäs ja paljon pois kotoa, vaimo huolehtii lapsista ja kodista. Kaikki on hyvin.

Kun maailma alkaa järkkyä, se järkkyy kunnolla. Alma on elänyt kunnollista, suojattua elämää ja pysynyt jotenkin hyvin naivina lapsistaan ja avioliitostaan huolimatta. Näin hän on myös alttiina houkutuksille eli aviorikokselle - joka vielä kuvataan Canthille poikkeuksellisen eroottisesti ja toisaalta suorasukaisesti, kuten teoksen alkupuheessa luonnehditaan.

Paha saa palkkansa. Olin hieman pettynyt teoksen liialliseen loppudramatiikkaan. Jo pelkästään syyllisyydentunnoista ja avioliiton sekä kyläyhteisön yleisen moraalin merkityksestä olisi saanut kelpo kirjan, mutta nyt tuntui, että kirja olikin tarkoitettu, toisin kuin Canthin teokset yleensä, silmien avaamisen sijasta opettamaan: älä tee huorin. Kuin kostoksi Alman huikentelevaisuudesta perheen vanhin lapsi, ainoa poika, sairastuu ja kuolee. Hurjaa syyllisyyttä tunteva äiti menettää ensin järkensä ja sitten hänkin henkensä. Ei siis mikään onnellinen loppu, eikä oikein edes opettavainen, vaan lähinnä pelottelevainen.

Suosittelen kirjaa kuitenkin Minna Canthin ystäville. SKS:n julkaisema Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita -sarjaan, jossa tämäkin teos on julkaistu, kannattaa myös tutustua. Ensinnäkin sarja tarjoaa mahdollisuuden tutustua edullisesti klassikkokirjallisuuten; suurin osan sarjan pokkareista on halpoja. Toiseksi kirjoissa on aina myös esipuhe, jossa kerrotaan kyseisestä kirjailijasta ja kirjasta ja esitellään mm. aikalaiskritiikkiä. Olen itse huono syventymään tällaiseen faktatietoon toden teolla, mutta perusteellisemmalle lukijalle esipuhe on varmasti hyvä, lukukokemusta monipuolistava lisä.

Tekstinäyte, s. 81:
Ei risahdusta eikä ääntä. Mutta ylhäältä kumotti kuu niinkuin ennen ja tähdet tuikkivat. Alman katse ei niihin kiintynyt. Hän kätki kasvonsa käsiin ja painoi otsan polviin. Nymark sytytti loitompana papyrossia, ja laskeutui sitten kivelle korjaamaan luistinta jalkaansa. Siitä oli remmi katkennut. Kun hän oli saanut sen laitetuksi, kääntyi hän Almaan, joka yhä istui samassa asennossa.
"Joko lähdemme?"
Hänen äänensä oli levollinen ja tyyni; Alma kuitenkin pöyristyi kokoon sitä kuullessaan, oihkaili, heittäytyi suulleen maahan ja repi kanervikkoa molemmin käsin. Varvut leikkasivat hänen sormiaan, mutta sitä hän ei tuntenut.
"Alma, elä ole lapsellinen."
Nymark seisoi hänen vieressään ja koetti nostaa häntä ylös.
"Kuule minua, tuo on turhaa. Ei yksikään silmä ole meitä nähnyt, ei kukaan tiedä, minä vannon ettei se kuolemanhetkelläkään tule huuliltani. Alma, armas, tottele minua."

Minna Canth: Salakari. SKS, 1996. (kirjan ensipainos v. 1887)