R niin kuin Rasa

Ilta,

päivän vedos.

(teoksesta Rantatiellä)

Aakkoshaasteen R oli helppo valita. Olen pitänyt Risto Rasan runoista varhaisteini-iästä asti ja äskettäin löysin vielä antikvariaatista kerralla peräti neljä hänen kirjaansa, mikä aarre! Nyt olen lukenut ne (Kulkurivarpunen 1973, Hiljaa, nyt se laulaa 1974, Kaksi seppää 1976, Rantatiellä 1980; kaikki Otavalta).

Näitä rantoja kulkiessani

Tunnen ruohon toiveen:

Kasvaapa niin pitkäksi, että peittäisi joen.

Sen kummempia eivät omanikaan ole.

* * *

Tuuli on merta suurempi,

aallot valtavat

jymisevät kiviä vasten.

Lokakuu.

(molemmat runot teoksesta Kulkurivarpunen)

Risto Rasa tunnetaan luontorunoistaan, ja niitä oli näissäkin teoksissa enemmistö. Näin keväällä kevät- ja kesärunot ihastuttivat, syksyrunot vielä menettelivät, mutta talvirunot ahdistivat. Luonnon lisäksi Rasa kuvaa tunteita ja arkisia tapahtumia.

Aukaisen oven,

lakaisen roskat

unen rappusilta.

* * *

Kun on syöty,

mennään hetkeksi sänkyyn,

sammutetaan valot,

pannaan ikkunalaudalle

sadetta ja lunta vasten kynttilä:

lämmin häilähdys,

kun herätessä tunnen sinut.

(molemmat runot teoksesta Kaksi seppää)

Näitä lukiessani ajattelin monta kertaa, miten hienovireistä kielenkäyttö on. Missä menee se raja, joka erottaa naiivin ja taidokkaan pelkistetyn? Lattean ja lakonisen? En osaa määritellä, mutta Risto Rasa tuntee tuon rajan ja pysyttelee taidokkaan puolella. Näitä pienimuotoisia ja pelkistettyjä runoja on helppo lähestyä, mutta ne eivät silti tunnu liian lapsellisilta, tylsiltä tai itsestään selviltä.

Näin monet runot ihan silmissäni. Esimerkiksi tämä kuva jäi mieleeni:

Tiilisen muuntajan

seinustalla

hevonen pitää sadetta,

katselee päätään riiputtaen

jälkiään,

jotka ovat jo puolillaan vettä.

sillä on laitumella

omat uransa,

joihin mikään ei kasva.

hevosenkenkä on

pensaan karttamerkki.

(teoksesta Rantatiellä)

En ollut lukenut Rasaa ainakaan muutamaan vuoteen. Huomasin nyt, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän minua kiehtovat mahdollisimman pelkistetyt, aidon oloiset tekstit. Nuorena Rasa-suosikkejani olivat vitsikkäät, joko kielenkäytöllä tai asioilla leikittelevät runot. Esimerkiksi: Lumi on sulanut. / Lehtiä, / viime kesän vanhoja numeroita. tai Syksy. / Katulyhdyn valossa / hyönteiset käyvät / röntgenissä. (molemmat esimerkit teoksesta Hiljaa, nyt se laulaa.)

Ilahduin kovasti, kun teoksesta Rantatiellä löytyi sivun mittainen omaelämäkerrallinen selitys, miten Rasa ei aikonut ikinä  mennä töihin kirjastoon eikä olla julkisuudessa edes sen vertaa, että lukisi runojaan edes kirjaston kirjallisessa illassa ääneen. Toisin kävi: Kirjoitin lisää runoja, valmistuin kirjastonhoitajaksi, sain paikan, työvuorojani muuttamalla pääsen pyydettäessä lukemaan runojani, ja aina soivat mielessäni Sancho Panzan sanat hänen anoessaan eroa käskynhaltijan virasta: Antakaa minun elää leivästä ja sipulista niin kuin ennenkin.

Yllä oleva kuulosti varsin uskottavalta, sillä näin ehkä viitisentoista vuotta sitten Risto Rasasta tv-dokumentin, jossa hän kertoi samaa tarinaa. Hän eli vaatimattomasti Someron kirjastonhoitajana, asui lukuisien kirjojen keskellä ja kertoi, ettei halua runoilla runoilemisen eikä varsinkaan julkaistujen teosten takia (minusta hän oli ihastuttava, mutta ei puhuta siitä sen enempää). Eikä hän missään tapauksessa halua olla julkisuudessa! Risto Rasasa tuntuu olevan sekä kirjoittajana että henkilönä paljon samaa kuin toisessa suosikissani, myös kovin lyhyen lakonisessa ja lempeän ymmärtävässä kertojassa Petri Tammisessa.

Oli ihanaa lukea Rasaa ja ylipäätään runoja pitkästä aikaa! Harmittelin, että runoutta tulee luettua tai edes seurattua niin vähän, oikeastaan aivan minimaalisesti. Mikä avuksi? Ketä kannattaisi lukea ja miksi, jos haluaisi päästä runojen lukemisen makuun? Kuka on suosikkirunoilijasi ja miksi?

Tässä vielä kuva Rasan kirjoista. Eivätkö olekin sympaattisen retrotyylisiä, hauskoja jo esineinä? Minulla on onni omistaa Rasa-kokoelma Tuhat purjetta – kootut runot, mutta silti halusin nämä neljä pikkuvihkostakin hyllyyni.