Kirje kuulle

Ib Michael
1995 suom. 1999
360 s./Nemo

Luin Michaelin romaanitrilogian ensimmäisen osan melkein 10 vuotta sitten ja toisenkin osan lukemisesta on ehtinyt vierähtää nelisen vuotta. Näin jälkikäteen voin vain todeta, että eihän moisessa tahdissa ollut minkäänlaista järkeä!

En muista mitään Vanilijatytöstä ja Kahdestoista ratsastajakin on painunut unholaan aika hyvin. Näin ollen kolmannen romaanin viittaukset aikaisempien osien tapahtumiin ja henkilöihin menivät ihan ohi. Sääli, trilogian loppu taisi nivoa aika hienosti kirjojen tapahtumat yhteen, mutta enhän minä siitä mitään hyötynyt. Takakansitekstinkin koin hämmentäväksi, sillä siinä muistutettiin, että kaikilla kolmella kirjalla olisi sama päähenkilö, mutta en mitenkään saa mieleeni, että niillä olisi sama kertoja tai mitään vastaavaa. Siinä mielessä siis todellakin hukkaan heitetty mahdollisuus nauttia laadukkaasta romaanikerronnasta.

Pientä lukujumia oli havaittavissa muutenkin koko lukukokemuksen ajan. Edelliset osat tekivät minuun aikoinaan suuren vaikutuksen, mutta kolmas osa oli niihin verrattuna yllättävän pitkäveteinen. Varsinkin aluksi oli vaikea heittäytyä tarinan maailmaan, koska ratsastusharrastukseen liittyvät asiat eivät oikein tuppaa kiinnostamaan minua. Lisäksi päähenkilön vaikea isäsuhdekin tuntui melko perinteiseltä kasvukipuilulta. Kirjassa olisi siis jo lähtökohtaisesti vähän liikaa teemoja ja elementtejä, jotka eivät yleensä kiinnosta minua kirjallisuudessa.

Kirje kuulle -kirjan päähenkilön elämää seurataan nuoruusvuosista varhaisaikuiseksi: ratsastusharrastuksen parista reppureissaajaksi ja oman tiensä kulkijaksi. Kaiken taustalla häärii paheksuva isä, joka ei hyväksy poikansa valintoja ja petaa tälle toisenlaista tulevaisuutta. Pakkaa tulee sekoittamaan vielä Kate, salaperäinen nuori nainen, jolla on iso kasa omia ongelmia.

Sattuneesta syystä tuntuu, että kirjan lukeminen herätti enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Ehkäpä tästä viisastuneena en lue yhtä trilogiaa vuodesta toiseen vaan pyrin jatkossa vähän tiiviimpään tahtiin!

Pimeään jäänyt

Stefan Ahnhem
2014 suom. 2015
534s./WSOY

Mitä tapahtui ja kenelle?
Rikostutkija Fabian Risk palaa perheineen lapsuutensa kotikaupunkiin Helsingborgiin. Pian muuton jälkeen selviää, että joku ottaa hengiltä Riskin vanhoja luokkatovereita yläasteajoilta. Murhaaja ei tee hätiköityjä ratkaisuja, vaan kaikki näyttäisi olevan viimeistä piirtoa myöten suunniteltua. Saadaanko älykäs murhaaja kiinni?

Kirjan vahvuudet?
Murhaajan etsiminen luokan keskuudesta. Murhatavat ja syyt miksi murhaaja on päätynyt juuri niihin. Älykäs murhaaja ja ajatusleikki siitä, kuka on uhri ja kuka ei. Jännitystarina ei ole Fabian Riskin sooloshow vaan mukana sopassa on monia muitakin kiinnostavia poliiseja Ruotsista ja Tanskasta.

Kirjan heikkoudet?
Kun murhaaja ja hänen motiivinsa pikkuhiljaa selviävät, en pitänyt koko kuviota kovin uskottavana. Tarinan viihdearvoa se ei kuitenkaan pilannut, joten sikäli kyse oli melko yhdentekevästäkin asiasta. Fabian Riskin perhe-elämän moninaiset ongelmat eivät myöskään oikein kiinnostaneet. Tämä on yleinen ongelma minulla ja jännityskirjallisuudella, en juuri koskaan kiinnostu poliisien yksityiselämän koukeroista. Onneksi pian selvisi, että tarinassa tulee olemaan monia Riskin kollegoitakin, eikä hän tee ns. kaikkea työtä.

Pohjoismaisen kirjallisuuden uusi helmi?
Kansiteksteissähän suitsutetaan kirjan suosiota kotimaassa ja sitä, miten se tulee olemaan suuri hitti tänä vuonna Suomessakin. Viihdyin tarinan parissa kyllä hyvin, kirja ei ehkä ihan vetänyt vertoja esimerkiksi yhdysvaltalaisen John Verdonin ensimmäisille teoksille, mutta ahmin kyllä tarinaa eteenpäin aina kun sille oli aikaa. Voisin lukea seuraavankin osan, vaikka saapa nähdä luenko. En kovinkaan usein palaa saman jännityskirjailijan kirjojen pariin, vaikka lukemani osa olisi ollutkin keskivertoa parempi. Niin kuin jo totesinkin, murhaajan identiteetin paljastumista oli kutkuttava seurata. Toisaalta mietin, eikö ihan tavallinen hyvä jännitystarina enää vetoa yleisöön, kun koko ajan lukemissani kirjoissa viedään kikkailua pidemmälle ja pidemmälle?

Vanki

Jussi Adler-Olsen
2007 suom. 2012
424 s./Gummerus

Mitä tapahtui ja kenelle?
Murharyhmäetsivä Carl Morck passitetaan Kööpenhaminan poliisilaitoksen kellariin uuden Osasto Q:n johtajaksi. Tässä uudessa tehtävässä Morckin on tarkoitus selvittää vanhoja rikoksia ja avustajakseen tämä saa erikoisen, mutta hyvin motivoituneen maahanmuuttajan Hafez el-Assadin. Samalla kun kaksikko alkaa tutkia viisi vuotta sitten kadonneen Merete Lynggaardin tapausta, Morck yrittää selviytyä itsesyytöksien painolastista. Edellinen työtehtävä nimittäin päättyi luotisateeseen ja kahakassa kuoli hänen läheinen kollegansa. Toinen kollega makaa pahasti vammautuneena sairaalassa.

Kirjan paikka jännitysgenren sisällä?
Adler-Olsenin Osasto Q-sarja tuo ainakin tämän ensimmäisen kirjan perusteella kivasti uutta jännityskirjallisuuden joukkoon. Tarina on todella sujuvasti kirjoitettu, viihdyttävä ja oikein mukava lukea. Lukufiilis ei mennyt pilalle, vaikka arvasinkin murhaajan heti kun hänen varhaisista vaiheistaan kerrottiin ensimmäistä kertaa. Varsinkin sympaattisen el-Assadin persoona jäi vielä kutkuttavasti osittain pimentoon ja Morckin on onnistunut säilyttämään pienen huumorinhippusen vaikeina aikoina eikä ole samalla tavalla rappiolla kuin useimmat muut kollegansa genren sisällä. Olen myös sattunut lukemaan niin monta alamaailmaan liittyvää jännäriä lähiaikoina, että oli virkistävää lukea perinteisempi murhatarina.

Minä ja Osasto-Q jatkossa?
Suhtaudun jännityskirjallisuuteen melko kunnianhimoisesti. Haluaisin lukea pinnalla olevilta jännityskirjailijoilta ainakin yhden romaanin jo ihan työnkin takia ja lista on edelleen loputtoman pitkä. Sen takia en kovinkaan usein palaa saman jännärikirjailijan tuotantoon vaan kerään mieluummin laajemmalta alalta lukukokemuksia. Nyt kuitenkin kiinnostaisi lukea ainakin Pullopostia, joka sai Lasiavain-palkinnon muutama vuosi takaperin. Metsästäjät-kirja ei ole saanut niin suurta hehkutusta osakseen, sen voisin hyvin skipata.

Langenneet

Michael Katz Krefeld
2013 suom. 2014
352 s./Like

Tanskalaisen Krefeldin uusi jännäri paljastaa alamaailman pahuuden ja saa lukijan kiemurtelemaan ahdistuksesta. Ihmiskauppa, prostituutio, huumekauppa - tuntuu että mikään näistä ei ole ennen järkyttänyt minua niin kovasti kuin Langenneet -kirjassa.

Alun perin minulla ei oikeastaan ollut edes oikea lukufiilis jännärille eikä varsinkaan alamaailman kiemuroille. Krefeld on kuitenkin onnistunut kirjoittamaan koukuttavan kirjan ja vaikka ihmisten silmitön pahuus aiheuttaa suorastaan fyysistä pahaa oloa, on tarinaa pakko lukea eteenpäin, jotta saa tietää miten henkilöhahmojen oikein käy. Oma turvallinen sänky ei ole koskaan tuntunut niin hyvältä kuin tätä kirjaa lukiessa...

Kaikki alkaa siitä kun poikaystäväänsä Igoriin totaalisesti hullaantunut Masha huomaa tulleensa myydyksi Kööpenhaminan pahanmaineiselle alamaailman vaikuttajalle. Siitä alkaa järkyttävät nöyryytyksen vuodet toinen toistaan julmempien miesten armoilla. Mashan vaiheiden lisäksi kirjaa vie eteenpäin niin kööpenhaminalaisen poliisin kuin nuoria naisia metsästävän sarjamurhaajan tarinat.

Krefeld on palkittu Tanskan parhaana rikoskirjailijana ja Langenneet avaa Kööpenhaminaan sijoittuvan rikossarjan. Liken sivuilla vinkataan, että vaikka sarjan osat voi lukea itsenäisinä rikostarinoina, suurempi kokonaisuus on myös harkiten rakennettu. Ensimmäinen osa oli kaikkea sitä mitä rikosromaani parhaimmillaan on: kamala ja ahdistava, vauhdikkaasti etenevä, mieleenpainuva ja silmiä avaava. Aion siis varmasti tarttua myös seuraaviin osiin kunhan ne suomennetaan.

Aiotko sinä tehdä lukusuunnitelmissasi tilaa tälle uutuudelle?

Kahdestoista ratsastaja

Ib Michael
1993 suom. 1999
323 s./Nemo

Tarina alkaa eräänä kylmänä talviyönä 1800-luvun alun Tanskassa, kun Gomez-niminen espanjalainen palkkasoturi sytyttää vahingossa linnoituksen tuleen. Hänen ei auta muu kuin paeta yön pimeyteen ja toivoa pääsevänsä karkuun. Lihan himo osoittautuu kuitenkin vahvaksi kesken hektisen pakomatkan, ja Gomez vangitaan aatelisneidon raiskauksesta. Kahdestoista ratsastaja ei kuitenkaan kerro pelkästään espanjalaisesta häntäheikistä, vaan lukija pääsee kurkistamaan suvun vaiheisiin ennen ja jälkeen Gomezin elon.

Tuntuu, ettei kirjan juonesta voi paljastaa juuri mitään, niin paljon salaisuuksia ja yllättäviä käänteitä se pitää sisällään. Onnellisia loppuja ei juuri ole tarjolla, kun maailmalla myllää sodat ja vallankumoukset toisensa perään. Joskus henkilöhahmojen oma toiminta johtaa kurjiin oloihin ja surkeaan kuolemaan, välillä elämä vain johdattaa sankarit ja sankarittaret kohti onnetonta elämää. 

Kahdestoista ratsastaja on laadukas romaani, jonka kerronta on juuri niin tasokasta kuin sopii odottaakin yhdeltä Pohjoismaiden suosituimmalta kirjailijalta. Muistan Vaniljatytön tehneen minuun vaikutuksen vuosia sitten, ja trilogian toinen (itsenäinen) osa jatkaa samalla linjalla. Se on sanottava, etten oikein osannut tälläkään kertaa samaistua henkilöhahmoihin, joten ehkä sen takia Michaelin kirjat kuitenkin vaipuvat unholaan melko pian. On kuitenkin hieno tunne lukea yhden suvun henkilökaartiin ja heidän elämäntarinoihinsa. Tämän tyyppisissä tarinoissa historian havinan kuulee vahvana ja lukijan on pysähdyttävä hetkeksi pohtimaan mennyttä ja tulevaa.

Suosittelen In Michaeliin tutustumista, jos laadukkaat historialliset lukuromaanit kiinnostavat. Kirjailijan suomalainen kustantamohan on Nemo, mutta kirjat itsessään sopisivat minusta niin Keltaisen kuin Sinisenkin kirjaston kirjalistoille, tasokasta tavaraa siis. Moni on ehkä huomannut, että minulla on välillä tapana urputtaa siitä, etten löydä kotimaisen kirjallisuuden saralta mitään kiinnostavaa luettavaa. Missä esimerkiksi on Ib Michaelin ns. suomalainen vastine?

Ib Michael on saanut sukutrilogiastaan Tanskan Akatemian suurpalkinnon 1995.

Osallistun kirjalla Kirjalliseen maailmanvalloitukseen ja Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen ja valloitan Tanskan.

Lumen taju

Peter Hoeg
1992 suom. 1993
487 s./Tammi


Smilla Jaspersen on nainen, joka tuntee lumen salaisuudet vartuttuaan Grönlannin karuissa oloissa. Kun hänen 6-vuotias naapurinsa ja ystävänsä Esajas kuolee pudottuaan katolta, Smilla tietää että kuolema ei ollut luonnollinen. Mutta kuka haluaisi päästä eroon harmittomasta pikkupojasta, jonka elinpiirikin rajoittuu äitiin ja muutamiin tuttuihin? Smillan tutkimukset etenevät hitaasti mutta vakaasti, ja pian hän huomaa sotkeutuneensa paljon isompiin kuvioihin kuin aluksi luuli. Päästäkseen eteenpäin murhaajajahdissaan hänen on opittava luottamaan muihin ihmisiin - taito jota hän ei ole koskaan oppinut.

Oikeastaan muuta en tohdikaan kirjasta paljastaa. Takakansitekstitkin olivat kovin suppeat, joten tarina pysyi yllättävänä loppumetreille asti. Lukukokemus oli klassikkonäkökulmasta hyvä, mutta yleisesti ottaen keskiverto. En ole täysin vakuuttunut siitä, että Hoeg olisi vertaansa vailla. Pidin kuitenkin tarinasta, joissan kohdissa enemmän ja joissain vähemmän.

Kirjan lukeminen ajoittui sopivasti koviin talvipakkasiin. Smillalle lumi on kuin ystävä. Hän on varttuessaan oppinut lumen kymmenet eri nimet ja tietää miten lumen ympäröimänä eletään. Oli mielenkiintoista päästä kurkistamaan hänen lapsuusmuistoihinsa. Eskimoiden arjesta en ole aikaisemmin lukenut kovinkaan paljon, joten koin Grönlannin elämäntavan kuvailun suorastaan eksoottiseksi. Pidin myös kirjan tunnelmasta. Esajaksen kuoleman jälkeen pakahduttava suru väistyy nopeasti, mutta tietynlainen surumielisyys jää kytemään kaiken toiminnan ylle. Lukijanakin huomasin ahdistuvani puolikuuron ja yksinäisen pojan kuolemasta. Loppua kohden keskitytään toimintaan ja tunnelma häviää. Ehkä se on ymmärrettävää, kun pojan kuolema ei olekaan niin yksiselitteinen asia vaan osa isompaa kokonaisuutta?

Jotain tästä kaikesta jäi selvästi puuttumaan. Tanskalaistunut Smilla ei oikein herätä tunteita suuntaan eikä toiseen, muut tarinassa vilahtavat henkilöt tuntuvat hieman yhdentekeviltä. Välillä juonta vaivasi pieni paikallaan polkeminen, ilmeisesti jännitystä on yritetty kasvattaa juuri niissä kohdissa? Johtuiko se sitten minulle tuntemattomista paikoista ja maista, mutta lukemisen aikana ne eivät oikein onnistuneet heräämään eloon mielessäni. Kirjoitustyyli oli oikein miellyttävä ja helppolukuinen, mutta minua jäi häiritsemään muutaman kerran tarinan väliin isketyt filosofiset hienostelut. Tarina etenee normaalisti satojakin sivuja ja yhtäkkiä kaiken halkoo korkealentoinen miete, joka ei "mitenkään liity mihinkään". Miete on muutaman lauseen pituinen ja sitten palataan normaaliin kerrontaan. Väkisinkin tulee mielikuva, että kirjailijan on ollut pakko mahduttaa keskivertoa paremmat ajatelmansa mukaan tarinaan, koska muuten ne olisivat menneet hukkaan. Harmi, etten lukiessani tajunnut kirjoittaa outoja pätkiä muistiin. Olisi kiinnostavaa tietää, jos muutkin ovat ihmetelleet samoja kohtia.

Luin kirjan yksissä tuumin Kirjaurakka 2011 blogin Raisan kanssa. Linkistä pääsee kätevästi kurkkaamaan hänen mietelmiään kirjasta.

Lasiavain-palkinto kirjasta vuonna 1993: "Vuoden paras pohjoismainen rikosromaani."

P.S. Hoegiin tutustuminen tuskin jää tähän. Mikä muu kirja häneltä kannattaisi lukea?