Näytetään tekstit, joissa on tunniste Siltala. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Siltala. Näytä kaikki tekstit

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Kolme mieleenpainuvaa kotimaista

Vähän kotimaista kirjallisuutta vieroksuvana olen viime viikkoina ollut haltioissani, kun tieni on ristennyt jopa kolmen erityisen kirjan kanssa.

Lukukokemusten aikana ja välissä olen pohtinut äitiyttä ja lapsuutta, sitä miten kaikki ei läheskään aina mene niin kuin on etukäteen suunniteltu tai toivottu. Olen vuodattanut kyyneliä ja surrut erilaisia elämänkohtaloita: lapsettomia äitejä, yksin jääneitä isiä, orvoksi jääneitä lapsia, yksinäisiä äitejä, vanhemman rakkautta kaipaamaan jääneitä lapsia... Erilaiset näkökulmat antavat uutta perspektiiviä ymmärtää ihmisten vaikeita valintoja, "vääriäkin" sellaisia.

Syliin-romaani alkaa osastolta 42, paikasta jossa hoidetaan vaikeita raskauksia. Yhteen kietoutuvia tarinoita yhdistää se, että niissä ei eletä vaaleanpunaisen/sinisen vauva-arjen keskellä. Kirjassa käsitellään vanhemmuuden vaiettuja osa-alueita niin vaikeista raskauksista keskenmenoihin kuin lapsettomuudesta masennukseen ja äidin yksinäisyyteen. Äitiys muuttaa tavalla tai toisella koko elämän ja sen mitä itse on.

Vieraat-romaani on tosiaan myös episodiromaani, jossa kantavana teemana on vanhemmuus ja lapsuus. (Tämä tosin tulee ilmi vasta tarinan edetessä, en tarkoituksella lukenut kahta samoista kipeistä aiheista kumpuavia tarinoita). Senja päättää jaksavansa järjestää kutsut vaikeasta elämäntilanteestaan huolimatta. Kappale kerrallaan tutustutaan illan emäntään ja isäntään ja heidän vieraisiinsa. Mitkä valinnat ja kohtalonoikut ovat tuoneet itse kunkin tähän pisteeseen elämässä, näille illallisille? Kenen elämä muuttuu täysin illan jälkeen?

Romaanien jälkeen päätin jatkaa aiheen parissa vielä hetken ja tartuin ystäväni valokuvakirjaan Tyhjä syli. Kirja julkaistiin samoihin aikoihin kun oma raskauteni oli loppusuoralla enkä tuolloin muutamista yrityksistä huolimatta pystynyt avaamaan kirjaa. Halusin pitää omasta vauvakuplasta kiinni ja olla mahdollisimman tietämätön kaikesta siitä mikä vielä voisi mennä pahasti pieleen. Kaikille kirjoille on oma aikansa, ja Tyhjän sylin aika oli juuri nyt ja vuosien aikana tutuksi käyneet kuvat saivat vihdoin taakseen tarinat. Kirjaan on koottu kohtukuoleman kokeneiden naisten tarinoita. On varmasti sanomattakin selvää, että kirja riipaisee syvältä ja silmäkulmat kostuvat jo ensimmäisten sivujen aikana.


Mielettömän hienoja ja tärkeitä kirjoja kaikki yllämainitut kolme kirjaa. Jokaisessa on onnistuttu vangitsemaan osa naisen sielunmaisemasta maailman mustimmalla hetkellä.

Ina Westman
Syliin
2016
208 s./Kosmos

Helmi Kekkonen
Vieraat
2016
196 s./Siltala

Kaisu Jouppi
Tyhjä syli
2015
218 s./No Tofu Publishing


sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Ihmisen osa

Kari Hotakainen
2009
276 s./Siltala


Luin vuosi pari sitten ensimmäisen Hotakaiseni ja silloin en ollut niin vaikuttunut että olisin kokenut tarvetta uudelle lukukokemukselle. Ihmisen osa tuli äänikirjana vastaan kirjaston hyllyllä ja ajattelin, että on kai tuokin sitten vielä luettava. Ja tämänkin kokemuksen jälkeen totesin hiljaa mielessäni, että eiköhän Hotakaiset olleet nyt tässä. Paitsi että Juoksuhaudantie pitää varmaan vielä joskus kahlata läpi...

Luonnon laki ei tosiaan aikoinaan hirveästi innostanut, liian yhteiskunnallisesti kantaa ottava ja arkinen, jotta sopisi yksiin minun lukumakuni kanssa. Hotakaisen suosimista aiheista lukisin mielelläni asia-artikkeleita HS:n sivuilta, mutta kirjallisuudessa pysyttelen mieluummin muissa aiheissa. Ja kun Luonnon laki ja Ihmisen osa olivat keskenään jotenkin niin samankaltaiset, niin vastareaktioni oli entistä isompi. Eksyin kuitenkin HS:n sivuille lukemaan, että kyseessä on "trilogia", johon kuuluu vielä Jumalan sana, joten sillä selittyykin sitten teemojen päällekkäisyys.

Ihmisen osassa Kirjailijalta on inspiraatio hukassa ja hän päättää ostaa entisen lankakauppiaan Salme Malmikunnaksen elämäntarinan. Ja Salmella riittääkin tarinoita ja mielipiteitä niin omasta avioliitosta, lapsistaan kuin nykypäivän Suomestakin. Osansa tarinasta saa liike-elämän koukerot, rahan asema ja maahanmuuttajat.

Kuuntelin kirjaa öisin imettäessäni. Oletin, että en muistaisi seuraavana aamuna kuuntelusessioista mitään, mutta yllättäen tämä äänikirja taitaakin olla yksi oman äänikirjahistoriani tarkimmalla korvalla kuunneltu teos. Sellaista ne äitiyshormonit näköjään teettää. Nyt ainakin uskaltaa jatkaa samalla linjalla, seuraavaksi on luvassa Christietä tai Pulkkista...


tiistai 4. helmikuuta 2014

Vapaus




Jonathan Franzen
2010 suom. 2011
634 s./Siltala


Milloinkohan sitä oppisi, ettei kirjoja (varsinkaan niitä todella kehuttuja) kannattaisi missään tilanteessa säästellä hyllyssä lukemattomana. Minä ja Franzen ei oikein sovittu yhteen ja olisin mielelläni kestänyt tämän takaiskun jo silloin pari vuotta sitten enkä nyt, kun olen pitkittänyt kirjaan tarttumista kuukausitolkulla ja antanut odotusten kasvaa suhteettoman suuriksi.

No, selviän tästäkin. Eli ihan suunnattoman suuresta pettymyksestä ei kuitenkaan ole kysymys.

Vapaus on taas niitä romaaneja, joita lukiessa kyllä ymmärtää sen ansiot, mutta ei itse pääse ihan samalle aaltopituudelle. Franzenin teos on ehdottomasti yksi suurista amerikkalaisista nykyromaaneista. Viiltävän realistinen kerronta antaa lukijalle oivan mahdollisuuden kurkistaa onnellisten, mutta silti niin onnettomien ihmisten elämään. Henkilöhahmot ovat kaikessa monimutkaisuudessaan aitoja ja uskottavia. Koin pitkään yhdessä olleen pariskunnan arkiset kamppailut mielenkiintoisena, mutta tarinasta puuttui jotain oleellista, jotain mikä olisi tehnyt siitä juuri minun kirjan.

Patty ja Walter Berglund päätyivät yhteen jo nuorina. Koripallossa loistanut Patty haaveili ehkä salaa erilaisesta elämästä, mutta valitsi lopulta Walterin, rehdin ja reilun nuorenmiehen, joka oli tottunut elämään muusikko-ystävänsä varjossa. Vuodet vierivät, pariskunnan lapset kasvavat ja oman elämän ongelmakohdat alkavat näkymään yhä selvemmin. Onko vielä mahdollista muuttaa suuntaa?

En tiedä liittyvätkö omat ongelmani kirjan suhteen siihen, että armoton rehellisyys kaikessa saa henkilöt vaikuttamaan osittain melkovastenmielisiltä tyypeiltä. Tiedän, kuka tahansa vaikuttaisi inhalta, jos hänen kaikista ajatuksistaan tehtäisiin tiliä, mutta silti... Minulle on kai sitten tärkeää kiintyä tarinoiden henkilöhahmoihin ja jos en tunne heitä kohtaan sääliä/rakkautta/ystävyyttä/empatiaa, heidän tarinaansa on vaikea päästä täysillä sisään. Turhauduin myös lopulta siihen, että kaikki tuntuivat koko ajan pilaavansa omat kuvionsa olemalla itsepäisesti väärän ihmisen kanssa, kieltäytymällä olemasta yhdessä oikean ihmisen kanssa, arvottamalla asiat väärin ja suhtautumalla kaikkeen niin negatiivisesti. Vaikka kai tuollaisia ihmisiä on sitten maailma pullollaan. Kiva.

Kustantajan arvioon pääsee tästä.

Kirjaa minulle aikoinaan blogini synttäripäivänä suositelleen Katjan kirja-arvosteluun puolestaan pääsee tästä. Synttäreiden kunniaksi kerätystä kirjalistasta riittää lukuvinkkejä vielä pitkään, mutta jokaisen aion jossain vaiheessa lukea. Ja sitä ennen en uutta vinkkilistaa kerääkään:D

tiistai 1. lokakuuta 2013

Luonnon laki




Kari Hotakainen
2013
283 s./Siltala


On ollut aikamoista tunteiden vuoristorataa tämän Book Battlen viimeisen voittajan kanssa. Kari Hotakainen on edustanut minulle jo vuosia sitä kotimaisen kirjallisuuden kenttää, josta en vain yksinkertaisesti koe olevani kiinnostunut. Otinkin aikamoisen kirjariskin tehdessäni Luonnon laki -teoksesta viimeisen kierroksen voittajan.

Hotakaisen kirjan kanssahan kävi niin, että pari ensimmäistä kappaletta todella herättivät mielenkiintoni ja pohdiskelin jo kuumeisesti, että voiko tässä todella olla kotimainen kirjailija, jonka teoksia haluaisinkin lukea tästä eteenpäin. Samalla koin huonoa omatuntoa, että olin vältellyt Hotakaista kaikki nämä vuodet. Kun sitten aloin lukea kirjaa eteenpäin usko meinasikin loppua lyhyeen. Yhtäkkiä uutuudenviehätys oli kulunut loppuun ja tunnistin ne kaikki turhautumisen eri sävyt, kun lukee tarinaa, jossa on liikaa sellaisia elementtejä, jotka eivät puhuttele minua lukijana. Parin sivun päästä tapahtuikin jo jotain mielenkiintoista tai Hotakainen asetteli sanansa juuri oikein ja olin taas koukussa, kunnes... Ja näin jatkettiin aivan viimeisille sivuille asti.

Tarinan keskiössä on yrittäjä Rautala, joka joutuu auto-onnettomuuteen. Mies kirjaimellisesti kursitaan kokoon ja edessä on pitkä kuntoutuminen, jonka aikana sairaala ja sen asukkaat ja työntekijät tulevat tutuksi. Lukija tutustuu myös Rautalan läheisiin; tyttäreen ja tämän kasvavaan perheeseen, työkaveri Mikaan, vanhempiin ja lopulta unohtuneeseen kummipoikaankin. Miettiessään omia pieniä kuvioitaan, Rautala ja kumppanit pohdiskelevat myös isompia asioita yhteiskunnan nykytilanteesta epävarmaan tulevaisuuteen.

Luonnon laki -kirjalle oli eduksi se, etten juuri koskaan lue tämäntyyppisiä kirjoja, joten yhden per vuosi kestää kyllä ja saattaa jopa olla ihan tyytyväinenkin ratkaisuunsa lukea kirja kokonaan. Vaatimattoman arkielämän kuvaus ja yhteiskunnan ongelmakohtia esille tuovat kirjat, varsinkin kun niissä usein yhdistetään vakavuus ja huumori, eivät vain iske. Niitä lukiessa menen yksinkertaisesti liian pitkälle omasta kirjamaustani. Olen kuitenkin ihan tyytyväinen, että tällä kertaa kävi näin: nyt Hotakainen ei ole minulle enää iso pelottava mörkö, josta on parasta pysyä mahdollisimman kaukana. Nyt harkitsen ihan vakavissani Ihmisen osan lukemista, mutta toki hetki täytyy tasata tätä kokemusta ja palata asiaan joskus ensi vuonna.

Tämään lukukokemuksen myötä tulen muistelemaan lämmöllä Hotakaisen tyyliä kertoa tarinaa. Vaikka se ei puhuttelekaan minua korkealta ja kovaa, on se silti selkeästi omanlaisensa ja siinä mielessä kiinnostava. Jaa-a, olikohan nyt jo tarpeeksi sekava arvio kirjasta, josta selkeästi pidin enkä sittenkään juuri innostunut;)

Koen 13 kotimaista kirjailijaa

lauantai 4. toukokuuta 2013

Lukumaratonille mars!

Tästä se alkaa. Huomenna klo 13 lopettelen ja saas nähdä onko siihen mennessä 800 sivua luettu. Sää on tällä hetkellä melko hyvä, happihyppely terassilla on suunnitelmissa. Mielettömän lämpimästä päivästä ei taida olla kyse, mutta teekuppi kourassa ja viltti harteilla terassilla varmasti tarkenee jonkun aikaa.

Hyvää ruokaa on tietenkin tullut varattua kaappiin. Perustankkaus hoituu kanapatongilla, joka on pienen perheemme ykkösherkku. Aurajuustopatonkiin laitamme sisään hunajamarinoitua kanaa, salaattia, keltaista paprikaa, fetaa ja ranskankermaa. NAM! Muuten aion mussuttaa suklaakakkua, keksejä ja sinihomejuustoa, sämpylöitä ja tzatzikia ja juoda usean kupillisen teetä. Nälän ei pitäisi yllättää!

Oletan, että lukurauha pysyy tällä kertaa paremmin yllä kuin viimeeksi ja elättelenkin hieman toiveita siitä, että ehtisin illalla pyrähtää pienelle juoksulenkille tuulettamaan ajatuksia ja siitä pikasuihkuun. Toteutukseen pitäisi kulua aikaa noin 45 minuuttia, joten vielä en ole suunnitelmaa lyönyt lukkoon, pääpainon kun kuitenkin pitäisi olla lukemisessa. Perjantai-iltana minulla oli yövieras, jonka kanssa katselimme useamman jakson Sinkkuelämää ja kokemus oli jälleen niin voimaannuttava, että sarjaa katsoisi mielellään lisääkin... Mutta nyt täytyy pysyä kovana, jotta tavoitteisiin päästään.

Nyt rupattelu seis ja kirjapinon pariin! Palaan tähän samaan postaukseen aina luettuani kirjan. Vielä ei ole koitoksen kirjavalinnat selkiytyneet, mutta sen tiedän, että Lauran luen illalla viimeiseksi ja toivon sen olevan sen verran viihdyttävä, ettei uni tule liian aikaisin silmään...

---

Viides lapsi klo 13.00-16.30 (160s. luettu)

Doris Lessing
1988 suom. 1989
160 s./Otava
Huh! Olipa rankka aloitus maratonille. Onneksi kyseessä oli todella vauhdikkaasti ja äärimmäisen kiinnostavasti etenevä tarina, muuten olisi ollut todella puuduttavaa lukea kirjaa, jossa ei ole ollenkaan kappalejakoa. 46 sivun tuntivauhti ei tosiaan päätä huimaa ja en ole edes tuhlannut aikaa ruoantekemiseen vaan vain pieneen naposteluun. Jos jotain tiedän seuraavasta kirjasta niin sen, että siinä on oltava lyhyet kappaleet!:D

Paljon kehuja blogimaailmassakin kerännyt Viides lapsi kertoo pariskunnasta, joka on aina haaveillut suurperheestä ja isosta kauniista kodista, johon kaikki olisivat tervetulleita. Neljän lapsen jälkeen onni näyttääkin täydelliseltä, mutta viidennen lapsen synnyttyä perheen elämä muuttuu, hajoaa käsiin. Viides lapsi on hankala, vihainen, väkivaltainen ja kaikin puolin mahdoton jo heti syntymästään lähtien. Miten vihamielistä lasta voi oppia rakastamaan? Ja onko oikein, että koko muu perhe kärsii yhden perheenjäsenen takia?

Hieno kirja, joka herätti paljon tunteita lukukokemuksen edetessä! Kirjasta olisi sanottavana vaikka mitä, mutta yritän tiivistää tuntemuksiani ja palata pian lukemisen ääreen. Miten ahdistaakin koko soppa, jossa perhe lopulta oli. En sinänsä halua estää ketään hankkimasta isoa perhettä, jos todella kokee, että se on elämän suurin kutsumus, mutta kyllä sen huoltamiseen pitäisi sitten olla rahkeita itsellä ja myös varaa. Suorastaan raivostuin siitä, miten koko suvun oli osallistuttava perheen ylläpitoon henkisesti ja fyysisesti vain, jossa heidän haaveensa suurperheestä toteutui. Isovanhemmat maksaa ja ne isovanhemmat joilla ei ole varaa maksaa, päätyvät lapsenlikoiksi. Ei pysty ymmärtämään!

Ja nyt lukukokemuksen ollessa tuoreena mielessä kuulun kyllä siihen koulukuntaan, joka olisi toivonut perheen äidin jättävän viidennen lapsensa laitokseen, nielevän ajan kanssa syyllisyytensä ja omistautua neljän lapsensa kasvattamiseen. Ja kuitenkin tarinan loppupuolella sitä kovasti huomaa miettivänsä, että oliko pojassa kuitenkaan missään vaiheessa mitään vikaa... Ei siis lainkaan mustavalkoinen tarina tai mustavalkoiset henkilöt. Tätä koko kuviota pitäisi ehtiä pureskelemaan hetki, mutta nyt ei ennätä! Ehdottomasti koko vuoden kirjallisia kohokohtia! Ja en olisi ikinä uskonut sanovani näin, niin kamalaa pakkopullaa Lessingin Kultainen muistikirja aikoinaan oli.

Kirjallisuuden äidit
Kiinteistöhaaste
100 naiskirjailijan kirjaa

---

Jääkaapin henki klo 16.55-18.30 (253 sivua luettu)

Kati Tervo
2011
185 s./Wsoy
Nyt on puolet Kati Tervon kirjasta luettu ja tuntuu, että on sopiva aika käydä pienellä lenkillä, suihkussa ja alkaa valmistamaan illallista. Kanapatonkia mutustellessa silmät jaksavat varmasti taas keskittyä keittiöaiheisiin tarinoihin. Toistaiseksi muutaman sivun mittaiset kertomukset ruoan maailmasta ovat olleet tasaisen hyviä ja mielenkiintoisia. Kirja ei tosiaan mikään tajunnanräjäyttävä teos ole, mutta aihe sellainen, että se herättää sopivasti ajatuksia ja omia rakkaita muistoja keittiöstä. Lukuvauhti on muuten tämän kirjan alkupuoliskon suhteen ollut 59 sivua tunnissa, heti huomaa kun on väljempi taitto ja selkeät kappalejaot. Me like!


klo 20.14-21.55 (345 sivua luettu)

Huh! Meinasi usko loppua kesken... Niin kuin aikaisemmin totesinkin, keittiöön liittyvät pikkukertomukset ja arkiset avautumisetkin ovat ihan mielenkiintoisia, mutta liika on liikaa, ehdottomasti! Napakampi kokonaisuus olisi ollut enemmän mieleeni, tiivistettynä esimerkiksi 140 sivuun kokonaisuudesta ei varmasti olisi jäänyt mitään oleellista pois. Viime vuonna lukumaratonilla luin Kirsi Pihan ihanan Italian ylistyksen Medicien naapurissa ja ehkä hieman odotin tältä Tervon kirjalta vastinetta sille. Odotuksiani ei palkittu, mutta kyllä täällä vielä hengissä ollaan ja rohkeasti mennään seuraavaa tarinaa kohti.

Kansankynttiläin kokoontumisajot - Muistelmat
Koen 13 kotimaista kirjailijaa
100 naiskirjailijan kirjaa

---

Laura klo 22.18-00.28 (465 sivua)

J.K. Johansson
2013
221 s./Tammi
Silmät sikkuralla luettu edelliset pari tuntia. Onneksi on vetävä kirja, jonka katoamismysteeri todella kiinnostaa yökukkujaa. Vielä on sata sivua jäljellä, jatkan vielä tässä yöllä sen verran kuin jaksan ja jatkan aamulla. 800 sivun tavoite tuntuu kyllä juuri nyt hyvin kaukaiselta haaveelta, sen vain sanon...

Ihan putkeen ei ole muutenkaan mennyt, juoksupyrähdys meni odotettua paremmin, mutta kanapatonki ei sitten maistunutkaan vaan tuotti vaan inhottavan ähkyn ja ruoka oli sen verran vaikeasti syötävissäkin, että tv:tähän siinä piti syödessä katsoa ja pistää kirja hetkeksi sivuun. Ja nyt väsyttää niin jumalattomasti!

Olen tosiaan tarinan puolivälissä ja toistaiseksi on vähän annettu ymmärtää suuntaan ja toiseen, saa nähdä mikä homma katoamisen takana oikeasti lymyilee! Twin Peaks -viboista olen aidon yllättynyt, tv-sarjan monesti katsoneena tuntuu, että joka toinen asia olisi hakenut inspiraatiotaan kyseisestä tv-sarjasta, vaikka ihan suorasta matkimisesta ei olekaan kyse. Mutta, nyt vielä hetkeksi lukumoodi päälle ja sitten hyvin ansaitut unet! Aamulla jatketaan...

klo 00.43-01.25 ja 9.23-10.23 (566s.)

Laura on vihdoin tullut päätökseen, lopputuomio: ihan kiva jännäri. Yllättävät loppuratkaisut ja ilmeisesti tarina jatkuu vielä tulevaisuudessa. Twin Peaks -fanina ehkä hieman petyin, ettei Lauraa oltu tällä kertaa onnistuttu tekemään niin salaperäiseksi ja kiehtovaksi kuin alkuperäisessä tarinassa, mutta kyllä tämä kotimainenkin versio menetteli. Nyt on kuitenkin jo kiire seuravaavan kirjan pariin. Luettu on pää kolmantena jalkana, mutta tuntuu, että sivumäärät pysyvät todella maltillisissa määrissä. Eilisen valvominen kostautui enkä tänään jaksanut silmiäni avata vasta kuin yhdeksän maissa. En ihan suunnitellut tämän menevän näin:)

Koen 13 kotimaista kirjailijaa

---

Elokuvankertoja 10.30-11.30 (699s.)

Hernán Rivera Letelier
suom. 2012
133 s./Siltala
Maratonin loppusuora häämöttää ja vasta nyt tuntuu, että olen pääsemässä ns. kunnolla vauhtiin: juuri tällaista lukemisen maratonilla pitäisi olla, kirjojen tarpeeksi lyhyitä, jotta niistä selviää tunnin parin aikana.

Rivera Letelierin pienoisromaani on viehättävä, mutta raadollinenkin tarina elokuvien ihmeellisyydestä. Kirsikka kakun päällä olisi toki ollut se, että kirjassa mainitut elokuvat olisivat olleet tuttuja minulle, mutta olen toki elämässäni nähnyt sen verran mont elokuvaa, että voin samaistua tunteeseen, jonka elokuvat päähenkilössä ja hänen elokuvankertojan taitojaan katsomaan tulleissa kyläläisissä aiheuttaa.

Surullisia kohtaloita pullollaan oleva pieni tarina koskettaa, mutta saa myös kaipaamaan sitä aikaa, kun on osannut pysähtyä ihastelemaan elämän ihmeitä. Onko tuo kyky aina vain lapsilla vai elämmekö vain aikaa, jolloin mikään ei hätkäytä? Minäkin haluaisin taas nähdä elokuvan, joka saa sydämen pamppailemaan villisti.

Nyt vielä loppurutistus: aikaa alle puolitoista tuntia ja 101 sivua jäljellä. Nyt on vähän laskelmoitava ja valittava kirja, jossa on väljä taitto ja tiheään kappaleen vaihdoksia.

Kirjallinen maailmanvalloitus: Chile

---

Elokuvamuisti klo 11.45-13.00 (810s.)

Katja Kallio
2007
155s./Otava
Menipä hilkulle tuo tavoitteen täyttyminen, mutta täysiä paahtaminen näköjään kannatti. Nyt silmiä särkee, nälkä on hirmuinen ja puolentoista tunnin kävelylenkki ystävän kanssa kolkuttelee jo alle tunnin päässä. Siispä sohvalle Sinkkuelämään toisen tuotantokauden pariin ja vähän ruokaa naamaan. Sitä ennen kuitenkin muutama sana Kallion kirjasta, josta jäi vielä nelisenkymmentä sivua lukematta. Ne hoidettakoon illan aikana pois päiväjärjestyksestä.

Edelliseen kirjaan verrattuna oli mukava palata elokuva-aiheeseen, jossa samaistuminen tapahtuu niin vaivattomasti. Minäkin olen rakkaimmista elokuvistani erittäin mustasukkainen ja omistushaluinen, minäkin rakastan suosikkielokuviani enemmän kuin monia tuntemiani ihmisiä ja minäkin ajattelen lämmöllä niitä elokuvia, joiden katsominen on osunut elämässä oikeaan aikaan vaikka muuten elokuvassa ei olisi hurraamista. Kallion kirja elokuvista on hurmaava ja hyväntuulinen ja on ilo omistaa kyseinen teos. Tällä kertaa luin sitä hieman ahmien, mutta illalla luen loput enemmän nautiskellen ja pysähdyn muistelemaan tarkemmin omia kokemuksiani, jotka varmasti nousevat pintaan kirjaa lukiessa.

Palaan myöhemmin illalla vielä saattamaan maratonin arvoiseensa loppuun, mutta nyt elämä odottaa taas!

torstai 11. lokakuuta 2012

Illallinen



Herman Koch
2009 suom. 2012
340 s./Siltala


Kaikki olisi voinut päättyä toisin. Jos Paul Lohman vain ei olisi katsonut poikansa kännykällä kuvattua järkyttävää videota, tunnelma illallisella olisi voinut olla ehkä tavanomaisen laimea, mutta sentään kuitenkin sivistynyt. Paul oli kuitenkin tietoinen videota ja sen pöyristyttävästä sisällöstä, kun hän lähti vaimonsa kanssa tapaamaan veljeään ja kälyään ravintolaan. Jälkiruoan aikana oli jo viimeistään otettava puheeksi heidän lastensa tulevaisuus, tai se mitä siitä tuntui olevan jäljellä.

Ensinnäkin täytyy heti painottaa, että lukekaa kaikki mieluummin tämä mahtava kirja kuin minun vaatimaton arvosteluni! Illallinen on ehdottomasti kirja, jonka lukukokemuksesta saa eniten irti, kun tietää mahdollisimman vähän tulevista tapahtumista ja juonenkäänteistä. On ihana tunne, kun tarina yllättää lukijansa! Tiesin odottaa laatutarinaa, onhan Illallisesta blogattu useaan otteeseen ja ymmärtääkseni aina erittäin positiiviseen sävyyn. Tarinan sisällöstä olin onneksi autuaan tietämätön ja hyvä niin.

Illallinen etenee oikeaoppisesti alkujuomista digestiiviin ja samalla lukijalle raotetaan verhoa Paul Lohmanin elämään: millaista elämää hän on viettänyt, millaisen lapsen kasvattanut. Paul on tarinan kertoja, joten se kuva minkä lukiessa saa tämän veljen perheestä, on täysin subjektiivinen. Uskaltaako Paulin kärkkäisiin mielipiteisiin luottaa? Tarinassa ei ole varsinaista loppuyllätystä, jonka aikana matto vedettäisiin lukijan jalkojen alta, vaan kaikki tapahtuu pikkuhiljaa. Aluksi sympatiani - niin kuin varmasti monen muukin - ovat ehdottomasti Paulin ja hänen perheensä puolella. Vaikuttaahan hänen tärkeilevä tuleva-pääministeri-veljensä tärkeilevältä ääliötä. Tarinan edetessä totuus alkaakin valjeta varsin toisenlaisena, Paul ei ehkä olekaan oman elämänsä sankari, vaan itse asiassa varsin vaarallinen ja ennalta-arvaamaton mies, jonka vaimo ja poika ovat samasta puusta veistettyjä. Aikamoista!

Hieno tarina, suosittelen kaikkia, jotka ovat hetkenkin miettineet ehkä lukevansa Illallisen joskus, tarttumaan siihen pikimiten:) Itsekin ajattelin vain suorittavani parit haasteet kirjan avulla, mutta pelkän suorittamisen sijaan sain paljon muutakin ajateltavaa!

Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen ja Kirjalliseen maailmanvalloitukseen ja raksitan Hollannin käydyksi.

sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Tiikeriäidin taistelulaulu




Amy Chua
2011 suom. 2011
243 s./Siltala

Amy Chua päätti jo varhain, että hänen tyttärensä eivät tule epäonnistumaan elämässään vaan heistä tulee supermenestyjiä. Hän valitsi keinokseen kiinalaisen kasvatusmallin, joka kieltää niin yökylät, televisiot kuin huonot arvosanatkin. Kirjassa Chua käy läpi tyttäriensä lapsuutta ja pohtii samalla, missä asioissa hän onnistui kiinalaisena äitinä, ja missä asioissa hänen puolestaan olisi kannattanut antaa periksi edes hieman.

Odotin Tiikeriäidin taistelulaulun lukemista vuoden päivät, ja olen oikein iloinen siitä, että kasaamistani odotuksista huolimatta se tarjosi minulle juuri niin herkullisen lukukokemuksen kuin aikoinaan toivoinkin sen tekevän. Kun on itse saanut päättää harrastuksistaan, ystävistään, opiskelupaikasta ja tulevasta ammatista, on todella mielenkiintoista kurkata toisenlaiseen maailmaan, jossa vanhempien hurjista suunnitelmista pidetään kiinni vaikka mikä olisi. Oli hauskaa pysähtyä ihmettelemään, onko Amy Chua ihan järjissään, kun hän latelee sääntöjä lapsilleen ja pakottaa nämä treenaamaan pianon ja viulun soittoa tunnista toiseen.

Kaikenlaista olen kuitenkin elämäni 27 vuoden aikana nähnyt ja kuullut, koska aihe ei kuitenkaan onnistunut provosoimaan ihan niin paljon kuin aluksi kuvittelin. Kai se vain on niin, että perheitä ja kasvatusmenetelmiä on monia, ja kaikki joissa kasvatusperiaatteet eivät osu yksiin omien periaatteiden kanssa, hätkähdyttävät samalla tavalla. Jotkut pistävät painoa uskonnollisuuteen, jotkut uskovat kaverityyliseen kasvatukseen, jotkut jättävät kasvatuksen kokonaan opettajien niskoille. Kirjaa lukiessani jaksoin ihmetellä, miten Chua raahasi lomamatkoillakin tyttöjä pitkin kaupunkia etsien paikkaa, jossa harjoitella vielä lisää. Toisaalta ällistyisin ihan yhtä paljon lukiessani perheestä, joka käyttää McDonaldsissa ruokarukoukseen 20 minuuttia ennen ruokailuun siirtymistä tai vanhemmista, jotka eivät uskalla sanoa lapselleen ei, jotta kaverisuhde lapseen ei vain kärsisi.

Kaiken kaikkiaan mukaansa tempaava kirja, joka on kirjoitettu mukavan suorasukaisesti ja niin, että mielenkiinto pysyi yllä koko tarinan ajan. Suosittelen kaikille niille, jotka kasvattajina haluavat kurkata aidan toiselle puolelle, ja kaikille niillekin, jotka vielä miettivät mahdollisia kasvatusperiaatteitaan.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen ja valloitan Connecticutin. Osallistun myös Kirjallisuuden äidit -haasteeseen.

torstai 20. syyskuuta 2012

Nälkävuosi




Aki Ollikainen
2012
141 s./Siltala


Aki Ollikaisen esikoisromaani esittelee lukijoille vuoden 1867 nälkää näkevän Suomen. Pitkä talvi ja tuhoutuneet sadot johtavat siihen, että pienen Mataleenan perhe lähtee tien päälle kerjuulle, niin kuin niin moni muukin perhe joutui tekemään tuona kurjuuden vuonna. Tavoitteena nälkäisillä on saavuttaa Helsinki, jossa levähtää hetki ennen kuin matka jatkuu Pietariin, jossa kenenkään ei tarvitse kärsiä puutteesta.

Nälkävuosi on hieno kirja, jonka tarina todella menee ihon alle. Minä näin jopa painajaisia kirjasta, joka on todella harvinaista. Tämän kirjan kanssa koen olevani kirjabloggaamisen vaikeuden ytimessä: olen juuri lukenut niin vaikuttavan kirjan, ettei sanoja oikein löydy. Suosittelen jokaista lukijaani tarttumaan tähän kirjaan ja viettämään muutaman tovin Mataleenan perheen parissa. Tekee kummalla tavalla hyvää sielulle lukea sydän syrjällään vaikeuksista, joita Suomen kansa on aikoinaan joutunut kokemaan.

Hämmennyin muuten, kun huomasin että tietokirja, joka on äskettäin ilmestynyt, ja joka myöskin kertoo nälkävuosista, liittyykin 1600-luvun nälkävuosiin. Kumpaakohan aikaa yleensä tarkoitetaan, kun puhutaan Suomen nälkävuosista? Niin tai näin, myös tietokirja kiinnostaisi!

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin ja korkkaan alakategorian esikoiskirjailijat. Nälkävuosi voi hyvinkin olla kotimaisen kirjallisuuden saralla lukuvuoteni mieleenjäävin teos, todellinen kultakimpale siis.