Minä olen monta

John Irving
2012 suom. 2013
604 s./Tammi

Onpa hämmentävää laskeskella, että edellisen Irvingin lukaisin melko lailla kolme vuotta sitten. Ja se onkin ollut toistaiseksi ainoa kirja, jonka olen Irvingiltä blogiin tuonut eli viiteen kuuteen vuoteen en ole lukenut kuin yhden kirjan yhdeltä suosikkikirjailijoistani. Aikamoista. Aika näköjään vain lentää ja omiin suosikkeihin tulee huomaamattaan pidettyä hajurakoa turhankin paljon.

Kirja ehti olla hyllyssä pölyä keräämässä parin vuoden ajan, mutta nyt vihdoin psyykkasin itseni tarttumaan siihen. Pientä tsemppiä aluksi tarvittiinkin, koska tuntui etten oikein päässyt vauhtiin tarinan kanssa. Ensimmäiset parisataa sivua tuskastelin, koska tuntui ettei kirja vain mitenkään ollut niin hyvä kuin aikaisemmat lukemani teokset kirjailijalta. Keskiverron romaaninhan Irvingin tuotokset nyt voittaa mennen tullen, mutta odotukset luonnollisesti oli korkealla vaikka en asiaa sen kummemmin ajatellut tai fiilistellyt, kunhan aloin vain lukemaan.

Minä olen monta ei lopulta päätynyt suosikkikirjakseni, mutta sen arvo nousi kyllä silmissäni tahmaisen alun jälkeen. Tarinan keskiössä on kirjailija Billy, nykyisin jo vanha mies, joka kertaa kokemuksiaan lapsuudesta lähtien. Billy kasvoi teatteriperheessä, jossa mm. äiti oli kuiskaaja ja isoisä naisten rooleissa viihtyvä näyttelijä. Erilaiset seksuaaliset suuntautumiset ovat vahvasti esillä niin kuin Irvingin teoksissa aina. Billy on bi-seksuaali ja hän ehtiikin elämänsä aikana kokeilemaan kaikenlaista mitä tulee seksiin ja parisuhteisiin. Luonnollisestikin tarina rönsyilee sinne tänne, henkilökaarti on herkullisen monitahoinen ja kirjailijan tavaramerkit painista karhuihin ovat enemmän tai vähemmän edustettuna.

Jäin miettimään miksi tarina lopulta voitti minut puolelleen. Kirjassa Billy hyvästelee paljon ihmisiä. On itsemurhia (joista yllättävän monesta puuttuu sydäntä pakahduttava suru) ja aids-epidemiaa. On laaja lähisuku, jossa ollaan suvaitsevaisia erilaisten elämäntapojen suhteen ja sitten ei kuitenkaan olla. On paljon kohtaamisia ja keskusteluja, joissa päädytään sanomaan vähän, mutta sekin vähä sanotaan painokkaasti ja kohtalokkaasti. What´s there not to like? Kyllä Minä olen monta osoitti jälleen kerran miksi Irving on yksi kaikkien aikojen parhaista kirjailijoista.

Jälkeenpäin harmitti ainoastaan, etten ollut lukenut laajalti Shakespearea ja Rouva Bovarya, niihin kun viitattiin niin usein läpi teoksen.

Jenkkivuosi

Anu Jaantila
1979
203 s./ Otava

Sannan vaihto-oppilasvuodesta kertova kirja on roikkunut lukulistallani viimeiset 15 vuotta. Kirja(sarja) on kirjoja rakastavan ystäväni yksi kaikkien aikojen rakkaimmista lukukokemuksista ja olemmekin jutelleet useaan otteeseen niin Sannasta kertovista kirjoista kuin elämästä Yhdysvalloissa.

Muutama vuosi ehti tosiaan kulua ennen kuin sain tartuttua kirjaan. Jossain välissä epäilin, että olisin lukenut Jenkkivuoden teininä, mutta tarina ei kyllä herättänyt mitään uinuvia muistikuvia kirjasta. Oletankin, että tämä oli minulle ensimmäinen lukukerta. Kirja olisi kyllä ihan varmasti tehnyt minuunkin teininä niin suuren vaikutuksen etten olisi voinut unohtaa sitä niin totaalisesti.

Jenkkivuosi on kestänyt aikaa yllättävän hyvin. Toki nykyajan välttämättömyydet loistavat poissaolollaan kännyköistä lähtien, mutta itse vaihto-oppilasvuosikokemuksien uskoisin olevan hyvinkin samankaltaisia näin 30 vuotta myöhemminkin. Sannan ja Samin tuttavuuden kehittyminen hiljalleen lujaksi ystävyydeksi ei myöskään ole sidottu aikaan tai paikkaan.

Yhdysvallat on aina kiinnostanut minua ja muutama ystävistänikin on aikoinaan lähtenyt niille main vaihtoon ja au pairiksi. Jos olisin vähänkin enemmän vanhojen toteutumattomien unelmien perään haikaileva, kirjan aihe olisi voinut herättää eloon menneisyyden kipupisteitä;) Olen kuitenkin jo sinut sen kanssa, etten koskaan lähtenyt vaihtoon, joten katkerilta kyyneleiltä vältyttiin tällä kertaa.

Sannan tarina jatkuisi vielä kirjoissa Dear Sanna; Love, Sam ja Sanna ja Sam forever, mutta päätin katkaista oman lukuputkeni ensimmäiseen osaan. Tässä vaiheessa minua kiinnosti nimenomaan vaihto-oppilasvuoden kuulumiset. Täytyykin kysyä ystävältä joskus, että miten päähenkilöiden tarina oikein jatkuikaan...

Yhdysvaltojen osavaltio-haaste: Michigan

Arvoitus nimeltä Margo

John Green
2008 suom. 2015
400s. /WSOY

Mitä tapahtui ja kenelle?
Quentin saa oivan tilaisuuden auttaa ikiaikaista ihastuksensa kohdetta Margoa, kun tyttö haluaa kostaa lähiaikoina kokemiaan vääryyksiä. Parivaljakko on ollut jo vuosia toistensa naapureita, mutta aika on ajanut vanhat ystävykset eroon toisistaan: Quentin hengailee koulun bändipiireissä kun taas Margo on päätynyt lukion kuningattaren rooliin. Päättäjäispäivään ei ole enää pitkälti ja kostonyön jälkeen Margo uusii jo tutuksi tulleen katoamistemppunsa. Onnistuuko Quentinin selvittää arvoitus nimeltä Margo?

Mistä pidin tarinassa?
Tämäkin Greenin kirja on sujuvasti kirjoitettu ja tarina nappaa lukijan mukaansa heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Dialogi on nasevaa ja uskottavaa, kirjailija todella tuntee teinien sielunelämän ja osaa viljellä juuri oikeanlaista huumoria. En yhtään ihmettele, että Greenin tuotanto on niin pinnalla juuri nyt. Toisaalta on myös helppo uskoa, että hänen kirjansa kestävät aikaakin.

Mistä en pitänyt tarinassa?
Tarinaa tuli pakostikin verrattua loistavaan Tähtiin kirjoitettu virhe -kirjaan ja ihan sille tasolle ei Arvoitus nimeltä Margo yltänyt - vaikka en tohtinut sitä edes odottaakaan. Siinä missä tarina syöpäsairaista nuorista tuntui koskettavan muitakin kuin teini-ikäisiä, Arvoitus nimeltä Margo on auttamatta nuortenkirja ja selkeästi enemmän teinix. Vahvasti Margon lumovoimaan nojaava tarina ei saanut minua vakuuttumaan tytön ainutlaatuisuudesta, joten tietty fiilis jäi saavuttamatta...

Sleepers - Katuvarpuset

Lorenzo Carcaterra
1995
373 s./Arrow Books

Lorenzo Carcaterra
1995
373 s./Arrow Books

Lorenzo Carcaterra

1995

373 s./Arrow Books

Lorenzo Carcaterra

1995
373 s./Arrow Books


Luin ennen New Yorkin matkaamme Lorenzo Carcaterran omiin lapsuus- ja nuoruusmuistoihin perustuvan The Sleepers -kirjan, joka oli yksi oman nuoruuteni tärkeimmistä kirjoista.

Kirja sijoittuu pääosin 1960-luvun New Yorkin Hell's Kitchenin alueelle, jossa neljä nuorta poikaa tekevät virheen, jolla on kauaskantoiset vaikutukset. Pienenä pilana alkanut varkaus päättyy traagisesti sivullisen vakavaan loukkaantumiseen ja ystävykset lähetetään vuodeksi pahanmaineiseen poikien koulukotiin. Vietettyään koulukodissa muutaman viikon alkaa olla hyvin selvää, että he eivät tule koskaan unohtamaan sitä henkistä ja fyysistä väkivaltaa, jota he päivittäin joutuvat kohtaamaan siellä. Vuodet vierivät ja pojista kasvaa miehiä, joiden elämät ovat kulkeneet kovin erilaisiin suuntiin. Michael on lukenut itsensä lakimieheksi ja yrittää kovasti unohtaa nuoruuden kauhut. Shakes on päätynyt lehtialalle ja yrittää elää mahdollisimman tavallista elämää katse tulevaisuudessa. John ja Tommy puolestaan eivät koskaan toipuneet ajasta koulukodissa ja näin ollen rikoksen poluille oli helppo lähteä, sillä onhan helpompi olla pelätty kuin joutua itse pelkäämään henkensä edestä. Eräänä päivänä sattuma järjestää kaksi ystävyksistä kasvokkain poikakodin entisen vartijan kanssa ja kostonkierre alkaa.

Ymmärrän miksi moni välttelee vanhojen suosikkikirjojensa uudelleen lukemista, sillä onhan se yksinkertaisesti sydäntä raastavaa, jos vanhalla kirjarakkaudella ei ole enää samalla tavalla annettavaa kuin ennen. Valmistuin kohtaamaan Carcaterran kirjan melko realistisin odotuksin ja sain kirjasta aikalailla irti sen, mitä odotinkin saavani. Ei enää suuria tunteenpurkauksia ja itsensä uneen itkemistä, mutta kuitenkin vahva ymmärrys siitä, miksi kirja aikoinaan oli niin tärkeä. Tähän on tyytyminen.

En halua sanoa, että kirja olisi tuottanut varsinaista pettymystä aikuiselle lukijalle, mutta sanotaan näin, että se ei oikeastaan antanut mitään uutta ajattelemisen aihetta, ja se kirpaisi kaikkein eniten. Elokuvaversio on aina ollut minulle rakkaampi kuin kirjaversio. Aikoinaan kirja tuntui antavan aika paljonkin lisäsisältöä kokonaisuuteen, mutta nyt koen, että elokuvaversio on minulle täydellinen enkä kaipaa mitään lisää.

Oli kuitenkin mahtava juttu, että ehdin lukea kirjan ennen matkaamme, sillä hotellimme oli suureksi yllätyksekseni tasan vanhan Hell´s Kitchenin alueella! Vaikka New York onkin muuttunut vuosien saatossa eikä kyseinen alue ole enää sellainen kuin 1960-1980 -luvuilla, niin hymyilinpä silti kahta leveämmin pelkästä ajatuksesta samoilla kaduilla kulkemisesta. Juuri näin tässä pitikin käydä:)

Herrasmiehiä ja huijareita

Joanne Harris
2005 suom. 2006
527 s./Otava

St. Oswald on paljon enemmän kuin pelkkä arvostettu poikakoulu. Päähenkilöistä toinen on toiminut koulun opettajana jo lähes sata lukukautta. Vuosiluokat ovat seuranneet toisiaan ja Straitley on uskollisesti pysynyt tornihuoneessaan opettamassa klassisia kieliä. Vanha mies on tähän päivään asti onnistunut välttelemään uudistuksen monia tuulia, mutta nyt rehtori on tehnyt selväksi, että asiat tulevat muuttumaan ja että Straitleylle ei välttämättä ole tilaa uusissa suunnitelmissa. Toinen päähenkilö puolestaan on ujuttautunut St. Oswaldiin pyhänä aikeenaan tuhota koulu. Aikoinaan koulu edusti hänelle kaikkea sitä, mikä on tavoittelemisen arvoista elämässä. Lopulta kuitenkin kävi niin, että hienostokoulu murskasi hänen jokaisen unelmansa. Nyt St. Oswaldin opettajien ja oppilaiden on tullut aika maksaa.

Ihailen kieltämättä silloin tällöin taitoani olla lukematta mitään kirjasta, jonka lukemista olen aloittelemassa. Se tarkoittaa sitä, että en ole vuosiin lukenut kirjasta arvosteluja, tutustunut takakansitekstiin tai jutellut siitä kenenkään kanssa. Hyppään siis tarinaan täysin kylmiltäni enkä tiedä ollenkaan mitä on odotettavissa ja yleensä kaikki päättyy hyvin.

Taisitte jo arvatakin: tällä kertaa kaikki meni aika lailla pieleen, eikä vain siksi, että luin kirjaa kuumeisena. Tätä on melkein nolo myöntää, mutta luin ensimmäiset 200 sivua luullen, että kirjassa on vain yksi päähenkilö! Kappaleet on jaettu mustiin ja valkoisiin shakkinappuloihin ja (liian) pitkään olettamukseni tehtiin mahdollisiksi: valkoisen nappulan alla olevan vanhan miehen kertomukset vuosikausia kestäneestä opettajan urasta sopivat yhteen mustan nappulan alla olevan nuoren pojat kertomuksiin siitä, miten hän haluaisi, että hänen tulevaisuutensa olisi St. Oswaldissa. Kieltämättä se, että nuori poika paljastaa jossain vaiheessa haluavansa tuhota koulun eikä ole onnistunut sitä tekemään sadan lukukauden aikana, hämmensi vähän, mutta ei ilmeisesti tarpeeksi:) Oli hieman vaikeaa saada oikeasta tarinasta kiinni kirjan puolivälissä, mutta onneksi tarina vei mukanaan ja asiat alkoivat selvitä.

En todellakaan kuulu niihin ihmisiin, jotka ovat lukiessa tai elokuvaa katsellessa täysin ulapalla tapahtumista. Välillä toki saattaa tulla kummallinen episodielokuva vastaan, josta ei ihan heti saa selvää, mutta yleisesti ottaen pysyn mukana kävi miten kävi. Ihmettelen aina ihmisiä, jotka valittavat melkein joka toisen teoksen olleen sekava. Edellisen kerran pääsin ihmettelemään kollegan kommenttia Varistytöstä, joka ei kuulemma ollut hyvä, kun oli niin älyttömän sekava. Minusta kyseinen kirja taas oli kirjoitettu kaikista näkökulman vaihdoksista huolimatta todella helpoksi lähestyä, melkein liian heppoiseksi. Joten menee kyllä hetki, että toivun täysin tästä Harrisin kirjan aiheuttamasta hämmennyksestä;)

Kaiken ylimääräisen säätämisen jälkeen kirjasta jäi hyvä jälkimaku. Takakansiteksti vihjaa kirjan olevan veijariromaani, mutta siihen tarina oli mielestäni liian synkeä ja kuolemaa täynnä, jotta voisin kommenttiin täysin yhtyä. Tosin ei tarina kovin epätoivoistakaan oloa jättänyt, joten ehkä se oli sitten yllätyksellisellä sosiopaatilla kuorrutettu veijariromaani...?

Olen koko ajan kuvitellut lukeneeni Joanne Harrisilta yhtä ja toista, mutta toistaiseksi olen lukenut vain Sinisilmän ja pidin siitä valtavasti. Tarina oli ihanalla tavalla kamala ja samoja elementtejä kohtasin myös tässä nyt lukemassani tarinassa. Jostain syystä olen luokitellut Harrisin rakkausteemasta ammentavaksi viihdekirjailijaksi esimerkiksi Binchyn tapaan, mutta oikeastihan Sinisilmä sekä Herrasmiehiä ja huijareita edustavat ihan erilaista kirjallisuutta.

Kuukauden nuortenkirja: Kaivattu

Sara Shepard
2006 suom. 2012
268 s./Gummerus

Vaikka olen tätä kirjaa katsonut vähän sillä silmällä viime vuodesta lähtien, en oikeastaan koskaan uskonut lukevani sitä. Kaikki muuttui kuitenkin, kun satuin löytämään Keravan kirjastosta ihkaensimmäisen Bookcrossing-kirjani. Halusin lukaista tämän pikaisesti, jotta voisin puolestani vapauttaa sen taas maailmalle ja seuraavan innokkaan lukijan käsiin. Pettymys oli ehkä hienoinen, kun tänään vihdoin viimein lähdin selvittelemään Shepardin teoksen matkaa maailman ympäri ja huomasinkin olevani sen ensimmäinen lukija:)

Pidin Valehtelevat viettelijät -sarjan ensimmäisestä osasta oikeastaan monestakin syystä. Tyttöjen väliset suhteet ovat aina mielenkiintoista luettavaa, varsinkin kun on kyseessä tyttöporukka, jota ei oikeastaan yhdistä mikään muu kuin yhteinen salaisuus ja lopulta ei sekään enää pidä tyttöjä yhdessä porukan johtohenkilön kadottua kuin savuna ilmaan. Vuodet vierivät ja pian yläasteikäiset tytöt ovatkin jo lukiossa ja vanhat ystävät ovat muisto vain. Jokainen tyttö on jatkanut elämäänsä parhaaksi näkemällään tavalla, mutta kukaan ei tunnu olevan oikein onnellinen. Kadonnut tyttö alkaa yhtäkkiä antamaan itsestään elonmerkkejä - mitä tällä oikein on mielessä? Toisekseen olen äärettömän kiinnostunut amerikkalaisesta koulumaailmasta, joka on itselle luonnollisestikin tuttu vain lukuisten tv-ohjelmien, elokuvien ja kirjojen maailmasta. Jos ihmisellä olisi monta elämää, yhden niistä haluaisin ehdottomasti viettää selviytyen teinihelvetistä, löytämällä oman lokeroni kaikkien stereotypioiden joukosta. Ajatusleikit amerikkalaiseen kouluelämään liittyen ovat aina viihdyttäviä ja minusta tuntuu, ettei asiaa voida koskaan käsitellä liikaa:)

Kaivattu oli myös vauhdilla etenevä, jännittävä, hämmentävä ja ahdistavakin kirja. Sopivan hätkähdyttävä nuortenkirjaksi, sillä nämä tytöt eivät tosiaan ole sieltä kilteimmästä päästä. Kieltämättä haluaisin lukea sarjaa lisää, pitäisiköhän lainata syyslomalle... Aikuisten viihdekirjallisuutta en juurikaan lue, mutta viihteen kaipuutani helpottaa kyllä kummasti tällaiset nuortenkirjallisuuden ihmissuhdesekoilut.

Oletteko te muuten harrastaneet Bookcrossingia? Mihin olette vapauttaneet kirjoja? En itse haluaisi käyttää kirjaston vaihtohyllyä, se on jotenkin niin tylsän ilmeinen paikka kohdata kirja. Pelkään kuitenkin, että junaan tai esimerkiksi ostoskeskukseen kirjaa hylätessäni kirja päättyykin roskiin, jos ottajaa ei heti löydy.

So American - Pennsylvania

Kuukauden nuortenkirja: Night School - Yön valitut

C.J. Daughtry
2012 suom. 2013
476 s./Otava

Edellisissä opinahjoissaan jatkuvasti vaikeuksiin hakeutunut Allie päätetään lähettää syrjäiseen sisäoppilaitokseen. Cimmeriasta tietää vain harva ja pian on selvää, että sen oppilaatkin valitaan erittäin tiukan seulan läpi. Vanhanaikaisessa ja tiukassa koulussa ei hyväksytä nykyajan hömpötyksiä, joten Allien on tästä lähin tultava toimeen ilman kännyköitä, tietokoneita ja iPadeja. Cimmeriassa uskotaan opiskeluun ja oppilaat viettävätkin monet illat pakertaen koulun kirjastossa. Allie saa nopeasti ystäviä, mutta myös muutaman vihamiehen. Suuresta elämänmuutoksesta huolimatta Allie huomaa viihtyvänsä koulussa todella hyvin, mutta muutama asia vaivaa häntä kuitenkin jatkuvasti. Miksi läheistä metsää pidetään niin vaarallisena ettei sinne saa mennä sisääntuloajan jälkeen? Entä mikä on yökoulu, josta ei saa puhua eikä kysellä? Entä mitä kuuluu Christopher-veljelle, joka karkasi kotoa ennen Allien Cimmeriaan tuloa?

Sisäoppilaitosromaani pienellä twistillä - tykkään! Ensinnäkin jo koko sisäoppilaitostouhu kiehtoo suunnattomasti, kun itse on aina hoitanut opiskelunsa kotona asuen. Allien henkilöhahmon lapsellisuus/angsti/välinpitämättömyys huolestutti ensin, sillä en aina oikein jaksa sympatisoida typerästi käyttäytyviä nuoria, mutta onneksi Cimmerian ilmapiiri muuttaa tyttöä parempaan päin. Tytön kiinnostus monia sääntöjä ja niiden takana piilottelevia salaisuuksia kohtaan tarttuu lukijaankin heti alkuvaiheessa ja tarinaa on vain ahmittava lisää, jotta saisi tietää mitä kaiken takana oikein on? Niin kuin aina - kun sarjasta on kysymys - ensimmäinen osa saattaa hyvinkin olla se paras, kun uusi maailma esitellään ja tutustutaan tapahtumapaikkoihin ja henkilöihin, mutta odotan kyllä malttamattomana sarjan toistakin osaa. Tykästyin jännittävään juoneen, mutta jotain suloista oli myös nuorten rakkauskuvioissa, vähän sellaista Twilight-henkeä, mutta ei liian alleviivattuna. Oli myös virkistävää lukea kirjaa, jonka jännitys ei ole lähtöisin fantasiaelementeistä.

Cimmeria on oiva valinta myös Kiinteistöhaasteeseen, jossa tällä hetkellä tavoittelen viimeistä rakennusvaihetta eli linnaa. Koulu on satoja vuosia vanha, vuosien varrella suuntaan jos toiseenkin laajennettu punatiilinen goottikartano. Pelottavasta ulkonäöstään huolimatta rakennuksen sisäosat on sisustettu oikein kodikkaaksi ja mukavaksi. Ruokailuhuoneessa pöytiä peittävät puhtaat valkoiset pöytäliinat ja päivällinen nautitaan usein kynttilänvalossa, hienojen astioiden kera. Kirjasto suorastaan kutsuu opiskelemaan ja yhteinen olohuone on myös sisustettu oikein viihtyisäksi. Metsän reunassa sijaitsevan Cimmerian tiluksien laajan ruohokentät ovat hyvinhoidettuja ja lähistöllä on myös paljon mielenkiintosia rakennuksia, jonne voi lenkkeillä vapaailtaisin.

Jos nuortenkirjallisuuden uudet tuulet kiinnostavat, suosittelen tutustumaan tähän jännittävään uutuuteen! Ah, lukeminen on välillä oikeastikin näin ihanaa, kunhan tarina vain on kohdillaan;)

Kuukauden nuortenkirja: Neropatin päiväkirja

Jeff Kinney
2007 suom. 2011
217 s./WSOY
Viime aikoina lukuaikaa on tuntunut olevan aikaisempaa vähemmän ja olen tietoisesti pyrkinyt valitsemaan nuortenkirjallisuuden parista lyhyitä tarinoita, jotta aikaa jäisi lukuteemojenkin suorittamiseen. Neropatin päiväkirja oli osuva valinta siinä mielessä, että sen luki muutaman työpäivän päätteeksi ihan jo junaa odotellessa.

Jeff Kinneyn sarjakuvaa ja perinteistä (mutta ilmaisultaan lyhyen ytimekästä ja huumoripainoitteista) päiväkirjasettiä yhdistelevä nuortenromaani oli hauska lukukokemus aikuisemmallekin lukijalle. Yläastevuodet eivät ole vielä niin kaukana menneisyydessä etteikö monia kirjassa esitettyjä tilanteita ja tunteita tunnistaisi ja muistaisi itsekin. Gregin tilitys arkipäivän sattumuksista on hullunkurista luettavaa, mutta myös sopivan lapsellista. Suosikkini kaikista älyttömyyksistä on ehkä oman kummitustalon perustaminen dollarin kuvat silmissä vilkkuen. Gregin ja tämän "kaverin" Rowleyn aikaansaannos vaan kun ei ehkä ole sitä luokkaa, että siitä viitsisi muutamaa dollaria maksaa... :)

Työpaikalla olen huomannut, että Neropatti-sarja on niittänyt suosiota varsinkin vähän lukevien poikien keskuudessa. Monet vanhemmat, jotka eivät ole vielä olleet valmiita luovuttamaan jälkikasvunsa olemattoman kirjainnostuksen takia ovat myös tarttuneet mielellään Kinneyn kirjoihin. Mietinkin, että lukeekohan kovin moni himolukija, joka on ahminut esimerkiksi Harry Potterit jo heti lukemaan opittuaan, näitä kirjoja ollenkaan missään vaiheessa nuoruuttaan... IYläasteikäiset näitä ovat mielestäni eniten haalineet. Niin tai näin, hauska taas vähän tietää enemmän, millaista huulta näissä nuoremmille lukijoille tarkoitetuissa kirjoissa heitetäänkään. Melkein tekisi mieli lukea jatkoa - ihan vain vaikka siksi, että saisin tietää ovatko Greg ja Rowley enää "kavereita":)

Kurkkasin muuten Wikipediasta tietoa kirjailijasta ja sain tietää, että Neropatti on aluksi niittänyt suosiota netin puolella ja laajan kiinnostuksen takia se vihdoin päätettiin tehdä kirjaversioksikin. Mielenkiintoista, että tämä on ollut isohko ilmiö ainakin Yhdysvalloissa - minäkin olen nimittäin ehkä hieman ylenkatsonut koko sarjaa aikaisemmin ja tuominnut sen sarjaksi, jota lukee vain ne, jotka eivät jaksa lukea "tavallisia" kirjoja...

Kuukauden nuortenkirja: Nörtti - New Game

Aleksi Delikouras
2012
206 s./Otava

Jatkoin uudempiin nuortenkirjoihin tutustumista Aleksi Delikourasin Nörtti-sarjan aloitusosalla. Yllätyksekseni kyseinen sarja on myös pienimuotoinen internet-hitti, sillä päähenkilö DragonSlayer666 kertoo elämän julmista totuuksista myös YouTube-videoissa. Kovin kauan en jaksanut itseäni viihdyttää nettipätkillä, mutta jos ymmärsin oikein, ne ovat olleet olemassa ennen kirjaversiota. Mielenkiintoista!

Tietokoneriippuvaisen yläasteikäisen pojan edesottamukset ei varsinaisesti kiinnostanut minua aiheena, mutta ajattelin pitkästä aikaa lukea kirjaa, joka on suunnattu enemmän poikalukijoille. Nyt kirjan luettuani (ja siitä pidettyäni) en oikein osaa muodostaa mielipidetää siitä, kenelle kirjaa suosittelisin. Onko tässä kärjistetysti sanottuna kirja, joka kannustaa kaikkia peliriippuvaisia poikia sulkemaan tietokoneen hetkeksi ja tutkimaan mitä maailmalla olisi tarjottavanaan? Se kirjan sanomakin taisi olla, vaikka Drago ei missään vaiheessa pelimaailmasta aiokaan luopua. Toisaalta taas ehkä muillekin kirjassa avautuva koulumaailma voisi antaa tuoretta näkökulmaa.

Niin tai näin, viihdyin kirjan parissa mainiosti. Harvinaista kyllä, ei oikein tee mieli tilittää mistään. Kirja on kirjoitettu päiväkirjan muotoon, joten kappaleet ovat mukavan pituisia ja Delikouraksen kieli yhdistettynä väljään taittoon tekee kirjasta todella helposti lähestyttävän sellaisillekin lukijoille, jotka eivät lue paljon. Tietokoneella viihtyväksi pojaksi Dragolle sattuu ja tapahtuu kaikenlaista puolen vuoden aikana, joten tapahtumien edetessä lukija pääsee ttustumaan nuorten koulumaailmaan erilaisten klaanisotien lisäksi. Delikouras on tarkkanäköinen kirjoittaja, monia kouluilmiöitä on käsitelty mielenkiintoisesti eikä henkilöhahmot tai heidän välisensä suhteet ole mustavalkoisia. Esimerkiksi paras ystävä voi samalla olla vihollinen ja jatkuvan vitutuksen aihe.

Myös kirjan kieli miellytti. Drago purkaa tunteitaan päiväkirjallleen joskus kovinkin sanoin ja kirosanat lentelee, mutta en voi valittaa. Teksti kuulostaa ainakin minun korviini niin aidolta, että jos esimerkiksi kirosanat olisi jätetty pois tai korvattu kiltimmillä versioilla, päiväkirja olisi aivan liian siloinen ja epäuskottavakin.

Kaiken kaikkiaan hyvä lukukokemus!
Koen 13 kotimaista kirjailijaa (2)

Tummien perhosten koti



Leena Lander
1991
321 s./Tammi

Päätin viime vuoden puolella osallistua Kirjojen salainen puutarha -blogin hauskaan lukupiirihankkeeseen. Äänestimme yhdessä pienellä porukalla kuusi kirjaa luettavaksi vuoden aikana ja oma suosikki-ehdokkaani pääsi lukupinoon. Olisi pitänyt arvata, että tässäkin hankkeessa käy niin kuin yleensä: en saa luetuksi valittua kirjaa, koska se ei tietenkään sovi juuri sillä hetkellä vallitsevaan lukufiilikseeni. En ole osallistunut yhteenkään aikaisemmista lukupiirikirjojen keskustelutuokioista, ja nyt kun pitäisi vielä emännöidä tätä oman suosikkini lukupiirikeskustelua (kuumeessa!), huomaan ettei minulla juurikaan ole siitä sanottavaa. Näillä mennään, mutta ehkä tulevaisuudessa minun kannattaa välttää lukupiiritouhuja, vaikka ideana niistä kovasti pidänkin.

Leena Landerin Kalevi Jäntin palkinnon vuonna 1992 saanut romaani tutustuttaa lukijan Saareen, jossa muun muassa Juhani Johansson asuu osan lapsuudestaan 1960-luvun lopulla. Poikakodissa kasvatusvisioidensa suuresti inspiroima johtaja Harjula uskoo kovan kurin ja unelmien voimaan. Tarkoituksena on kasvattaa näistä elämän runnomista ihmistaimista laatuyksilöitä yhteiskunnalle. Uutena tulokkaana Juhanin on löydettävä oma paikkansa poikajoukosta, jonka johtajahahmot kaipaavat uutta sätkynukkea viihdykkeekseen. Vuodet vierivät ja Juhani varttuu mieheksi, mutta pääseekö hän koskaan todella eroon Saaresta, johtajan tyttäristä, jotka asuivat myös saarella tai kuolemantapauksesta, joka sattui eräänä aamuna vuonna 1969.

Oli siinä ja siinä, että jaksoin itsekään lukea tätä ehdottamaani lukupiirikirjaa. Vaikka viime vuonna toteuttamani Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti auttoikin päästämään irti suurimmista ennakkoluuloista kotimaista kirjallisuutta kohtaan, en lopulta kokenut oikeanlaista mielenkiintoa tätä kirjaa kohtaan, vaikka olin "aina" ajatellut lukevani sen jossain vaiheessa elämääni. Juhani Johanssonin ankea lapsuus alkoholisti-isän ja mielenterveydeltään häilyväisen äidin kanssa ahdisti ja pelkäsin pojan kasvatuskoti-vuosien tarjoavan samanlaista julmaa "viihdykettä" kuin Jan Guilloun Pahuus. Onneksi Juhanin tarina oli valoisampi ja toiveikkaampi, vaikka olosuhteissa ei aina ollutkaan hurraamista.

Olen yrittänyt jo tovin muodostaa lauseen, jossa tulisi ilmi se, etten pitänyt tarinasta, mutta ettää se ei kuitenkaan ole ihan koko totuus. Tummien perhosten koti muistuttaa liikaa niitä kirjoja, joiden takia olen vältellyt kotimaista kirjallisuutta vuosia. Kaikki on niin pirun masentavaa, menneisyyden painolastista pidetään kiinni viimeiseen asti, kenellekään ei puhuta mieltäpainavista asioista, vaan kaikkien pitää kestää yksin kaikki elämän eteen heittämät haasteet. En jaksa noita masentavia olosuhteita, jos en kiinny tarinan henkilöhahmoihin. Minun pitää voida nähdä mahdollinen valo tunnelin päässä silloinkin, kun henkilöhahmo ei sitä itse näe. En kiintynyt Juhani Johanssoniin enkä muihinkaan henkilöihin, ja näin ollen kaikki muu jää täysin yhdentekeväksi. Olen toki iloinen, että kaiken kurjuuden keskellä pojilla oli isähahmo, johon turvautua ja koin mielenkiintoiseksi sen, että lukija haastettiin lopulla: olisiko Juhanin alunperinkään kuulunut joutua erilleen perheestään? Lopulta kuitenkin suhtaudun kaikkeen tyyliin "ihan sama", koska Juhani ei merkitse minulle mitään.

Osallistun kirjalla Kiinteistöhaasteeseen, ja saan mökilleni kolmannen seinän. Kirjan tapahtumat sijoittuvat suureksi osaksi Saareen ja siellä olevaan poikakotiin. Oletin kirjaa lukiessani painavani yksityiskohtia mieleeni, mutta nyt täytyy myöntää ettei minulla ole kovin vahvaa mielikuvaa Saaresta tai sen rakennuksista.

Kiinteistöhaaste mökki 3/4

Poikani Kevin

Lionel Shriver
2003 suom. 2006
544 s./Avain

Tässä varmasti kirja, joka ei juuri esittelyitä kaipaa. Ainakin kirjablogeissa on pukannut arvostelua toisensa perään, ja elokuvan ilmestyminen valkokankaalle on sekin innostanut ihmisiä tarttumaan Shriverin kehuttuun teokseen.

Olen myös ehkä himpun verran katkera, koska olin ollut todella tarkka siitä, että en lue mitään arvosteluja - korkeintaan loppukommentit, jotta tiedän, mitä mieltä kukakin lukija on loppujen lopuksi ollut - ja silti tiesin ihan liikaa lukemista aloitellessani. Ensinnäkin houkuttelin tyttökaverini lukemaan kirjan samaan aikaan kanssani. Hän ei ollut aluksi varma, oliko hän jo lukenut kirjan (oli), ja kyseli, että onko se kirja se missä on se kamala poika, joka tekee SEN KAMALAN TEON. Lyhyt keskutelumme poiki siis minulle tiedon siitä, mikä on Kevini pääteko kirjassa. Buu! Ja pokkariversion takakansitekstinkin jätin lukematta, mutta valitettavasti päätin lukea, millainen sitaatti Suomen Kuvalehdeltä on takakanteen päässyt: "Teos on vetävä alusta loppuun asti, koska kirjoittaja säästelee koko totuuden viimeisille sivuille." Kiitos tästä, tiesin heti lukemisen aloitettuani mikä se yllätys on.

No, vastoinkäymisistä huolimatta lukukokemus oli oikein hyvä, yhtään ei tarvinnut pettyä tähän laajalti hehkutettuun kirjaan. Se oli juuri niin mieleenpainuva, järisyttävä, inhottava, ajatuksia herättävä, ahdistava ja vetävästi kirjoitettu. Lionel Shriveriltä kannattaa ehdottomasti lukea jotain muutakin tulevaisuudessa! Aihe oli totta kai tällä kertaa todella mielenkiintoinen, mutta pidin myös kirjailijan jaarittelevasta kirjoitustyylistä. Siis siitä, että aloitetaan yhdestä aiheesta, eksytään kiinnostaville sivupoluille monen sivun ajaksi, ja palataan takaisin alkuperäiseen aiheeseen, joka sekin on ollut jo alunperin mielenkiintoinen.

Poikani Kevin -kirjasta voi sanoa, että vähemmänkin kirjallisuutta kuluttavan kannattaa siihen tarttua, sillä pokkariversion yli 500 sivua meni hujauksessa, ja lapsen pahuus nyt vain on yksinkertaisesti herkullinen aihe. Romaani voitti vuonna 2005 Orange-palkinnon, se kertokoot jo jotain kirjan laadusta.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen (New York) ja Kirjallisuuden äidit -haasteeseen.

Katkeamispiste

Simon Lelic
2010 suom. 2011
296 s./Like

Tämänkertainen kirja saattaa hyvinkin olla viimeinen kirja, jonka luen yhdessä ystäväni Terhin kanssa. Hänellä on pian tuhiseva nyytti kainalossa ja lukemisaika varmasti enemmän tai vähemmän kortilla. Sen verran innoissani olen kuitenkin ollut tästä yhdessä lukemisesta, että toivon sen jatkuvan pienimuotoisesti edes. Onhan aina olemassa todella lyhyitä kirjoja...

Olin toki aikaisemmin törmännyt Katkeamispisteeseen työpaikkani kaunohyllyssä ja lukenut ehkä takakannenkin jossain vaiheessa. Jostain syystä olin kuitenkin vakuuttunut siitä etten tulisi kirjaa lukemaan koskaan. Olikin hauskaa, että Terhi ehdotti tätä kirjaa luettavaksi. Harvoin kukaan pääsee sanelemaan minulle, mitä voisin lukea. Työkaverini eivät ole yhtä intohimoisia lukijoita kuin minä, joten saan harvoin kirjavinkkejä heiltä. Kirjablogeista saan toki vinkkiä vinkin perään, mutta ne eivät jää samalla tavalla mieleen kuin arkikeskustelussa käyty kirjan hypetys. Ilman Terhiä olisi kuitenkin hyvä kirja jäänyt lukematta, joten taidanpa painostaa häntä valitsemaan seuraavankin kirjamme;)

Kirjassa tutustutaan komisario Lucia Mayhyn, joka on saanut melko epämiellyttävän jutun tutkiakseen. Pohjois-Lontoon arvostetussa koulussa on sattunut koulusurmatapaus, joka on vaatinut neljä uhria. Eräänä aamuna aamunavaus saa yllättävän käänteen, kun historian opettaja Samuel Szajkowski marssii oppilaita ja opettajia täynnä olevaan liikuntasaliin ja avaa tulen. Lopuksi opettaja ampuu itsensäkin. Ampujan motiivin voi selvittää vain haastattelemalla henkiin jääneitä oppilaita ja opettajia, ja pikkuhiljaa kouluelämän taustalta alkaakin löytyä vakavaa kiusaamiskulttuuria, joka saa kukoistaa välinpitämättömien johtavissa asemissa olevien ihmisten tähden.

Lukukokemus oli rankka. Lukiessa olin jatkuvasti vihainen jollekulle. Yksi ei hoitanut velvollisuuksiaan, yksi ei jaksanut ottaa kantaa asioihin vaan mielummin sulki silmänsä, yksi ei viitsinyt asettua poikkiteloin esimiestensä mielipiteiden edessä, yksi ei jaksanut kasvattaa lastaan kunnolla... Tarina aiheuttaa pahan mielen, mutta on ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Yritin etsiä pääsyyllistä tapahtumiin, jotakuta johon kohdistaa kaiken raivon, jonka kirjan lukeminen herätti, mutta asiat eivät tällä(kään) kerralla olleet niin mustavalkoisia. Mietinpähän vain, kuinka paljon suurelta yleisöltä yleensä salataan taustoja, kun kamalia asioita (kuten koulusurmat) tapahtuu. Kuinka usein esimerkiksi lehdistä kaiken tietonsa saavat ihmiset vihaavat ns. väärää puuta. Entä jos joskus alkuperäinen syyllinen onkin joku ihan muu, joku jopa arvossa pidetty? Tietenkin on olemassa myös suuri liuta oikeasti sairaita ihmisiä, jotka päätyvät tekemään hirmutekoja, mutta en yhtään ihmettele etteikö myös tämän kirjan tarina olisi totta joissain tilanteissa.

Olisi myös kiinnostavaa tietää miten kiusaajat (niin työpaikalla kuin kouluissakin) reagoisivat tämän kirjan tarinaan. Tunnistaisivatko he itsensä, muuttaisivatko tapojaan? Vai lukeeko edes kukaan kiusaaja kaunokirjoja kiusaamisesta?

Osallistun Katkeamispisteellä TB:n alakategorian Modern Thrillers valloitukseen.

Piruettiystävyys

Kirsti Kuronen
2010
196 s./Karisto


14-vuotiaan Ellin elämä on yhtä kamppailua suorituspaineiden kanssa. Koulussa pitäisi olla kympin oppilas, balettiharrastuksessa pitäisi menestyä ja muutamasta kilostakin pitäisi hankkiutua eroon. Kavereiden kanssa ei oikein voi olla oma itsensä ja kotonakin äiti kehottaa aina vain parempiin ja parempiin suorituksiin. Ilman Dorista Elli ei jaksaisi kaikkea, vaikka välillä onkin raskasta seurata kauniin ja itsevarman Doriksen menestymistä.

Piruettiystävyys on aiheeltaan mielenkiintoinen ja koskettavakin nuortenkirja. Omista teinivuosista on aikaa kymmenisen vuotta, mutta lukiessa yläastevuodet tulivat kummasti lähemmäksi. Kyllähän tuo teiniaika tuppaa olemaan sellaista omituista aikaa: peilikuva on vääristynyt ja jostain syystä sitä yrittää olla kaikkea sitä mitä ei ole, sen sijaan että olisi vain rennosti se kuka on. Kuronen onnistuu hyvin kuvaamaan teini-iän henkeä ja niitä ajatuksia mitä vääristynyt omakuva herättää.

Kirja taitaa olla sellainen, jonka jokainen tyttö voisi lukea yläasteiässä. Nuoren tytön ajatusmaailmasta on kirjoitettu niin yleismaailmallisesti, että samaistuminen on helppoa vaikkei jakaisikaan Ellin intohimoa balettiin. En sitten tiedä miten tällainen hieman alleviivaava tarina toimisi niillä perfektionismiin taipuvilla tytöillä. Toisiko se lohtua, laittaisiko se ajattelemaan oman elämän koukeroita ja ehkä höllentämään tahtia? Tarinaa täytyy myös kehua siinä esiintyvän melko hurjan juonenkäänteen takia, jonka tyyliseen en ole ennen törmännyt nuortenkirjaillisuuden puolella. Varmaan juuri tämä hieno ekstra saa minut muistamaan kyseisen kirjan hieman pidempään.

Kurosen käyttämästä teinikielestä en vakuuttunut sataprosenttisesti. Yleensähän juuri tuo teinikieli taitaakin olla se missä vanhemman kirjailijan on vaikeinta onnistua. Minä en tosin tiedä miten tämänpäivän teinit keskustelevat toisilleen, mitkä ovat niitä pinnalla olevia hokemia ja mitkä ovat menneisyyttä. Toisaalta teinikieli elää koko ajan, joten kirjaan painettu versio taitaa aina olla osaksi vanhentunutta. Ja onko sillä sitten loppujen lopuksi edes niin väliä... Täytyy varmaan tänään jäädä Prisman pääoville hengaamaan hetkeksi ja kuuntelemaan mitä sulosanoja teinit toisilleen iskevät perjantai-illan kunniaksi;D


Topelius-palkinto kirjasta vuonna 2011: "Korkeatasoinen nuortenkirja, jossa teksti on mutkatonta ja nuorisokuvaus luontevaa."

Pahuus



Jan Guillou
1981 suom. 1996
338 s./WSOY

Erik on kasvanut väkivallan keskellä. Isä on tyranni, joka nauttii päivällisen jälkeisistä piiskaussessioista. Koulussakaan ei ole yhtään sen helpompaa, kun kaveriporukan mainetta täytyy pitää yllä väkivaltaisin teoin. Pian Erik erotetaankin käytöksensä takia kaupunkikoulusta ja ainoaksi vaihtoehdoksi jää muutto sisäoppilaitokseen. Erik on innoissaan ja toivoo väkivallattoman elämän olevan vihdoin mahdollista. Valitettavasti yhdessä maan parhaista kouluista vallitsee toverikasvatuksen hieno perinne, jossa yläluokkalaiset saavat simputtaa nuorempiaan. Erik huomaa nopeasti, että vastarintaan ryhtyminen on ainoa varteenotettava vaihtoehto.

Mieleenjäävä lukukokemus, ehdottomasti. Joka kerta kirjaan tarttuessani jonkinlainen möykky ilmestyi vatsan seutuville ja pala nousi kurkkuun. Niissä tunnelmissa kuluikin sitten jokainen lukuhetki. En muista koskaan kokeneeni samanlaisia hetkiä kirjan kanssa. Väkivaltaa on varmasti muissakin lukemissani kirjoissa käsitelty, mutta tällä kertaa kaikki oli jotenkin niin käsinkosketeltavaa. Kirjailija on osannut analysoida väkivallan syvintä olemusta niin tarkasti, että en voi kuin nostaa hattua.

Kirjaa ei tosiaan lue kovin hilpeällä mielellä, mutta toisaalta tarinan valopilkut ovat sitten sitäkin valoisampia. On ihanaa, kun Erik saa elämänsä ensimmäisen ystävän, jonka kanssa jutella syvällisiä ja taistella epäreilua maailmaa vastaan. On mahtavaa seurata, miten Erik taistelee enemmän sanoilla kuin fyysisillä teoilla, vaikka hän onkin koulun paras tappelija. Ja kirjan lopussa sitä todellakin toivoo, että Erik pääsee toteuttamaan tulevaisuuden haaveitaan ilman pelkoa jatkuvasta väkivallasta.

Kirjasta jäi ehdottoman surkea olo, vaikka Erikin suhteen tunnelin päässä saattoikin näkyä valoa. Tarina on ehdottomasti lukemisen arvoinen, mutta hyvää mieltä siitä on turha odottaa saavansa, vaikka erinäiset kostotoimet tarinan edetessä mieltä lämmittävätkin. Osaisin kuvitella, että kirjan tarina saattaisi tuoda jonkinlaista lohtua koulukiusatulle ja toisaalta ajattelemisen aihetta niille, jotka kiusaavat. Kirja ei siis ole pelkkää väkivallalla mässäilyä vaan sisältää paljon älykästä pohdiskelua väkivallan olemuksesta ja siitä miksi sitä ylipäätään esiintyy.

En vielä tiedä nähdäänkö tätä kirjaa loppuvuoden top-10 listoilla. Paikkansa se on varmasti listalla ansainnut, mutta toisaalta näin synkät kirjat eivät vain ole lukukokemuksena niitä parhaimpia. Kirjaan perustuva elokuvakin on jo lainattu kirjastosta, joten "Lue kirja ja katso elokuva" -haaste saa uuden parivaljakon piakkoin. Suren tosin jo valmiiksi tulevaa elokuvakokemusta, koska helppoa katseltavaa elokuva ei varmasti tule olemaan.

Annen balettihaave




Jean Estoril
suom. 1991
193 s./Tammi

Paluu Rivertoniin -kirjan jälkeen olin hieman hukassa kirjallisuuden kanssa. Mikään kirja ei tuntunut tarpeeksi hyvältä verrattuna edelliseen lukukokemukseen. Olin kaksi-kolme kuukautta sitten lainannut kirjastosta Anne-sarjan ensimmäisen osan ja niinpä päädyin lukemaan tämän lapsuudessa hyväksi todetun kirjan vihdoin uudelleen.

Aika oli tietenkin ajanut teoksen ohi vaikka ihan hyvin viihdyinkin baletin maailmassa. En tiedä onko lastenkirjallisuudessa yleensäkin tapana, että henkilöt ovat kovin yksinkertaistettuja, mutta uskon ettei sen tarvitsisi välttämättä olla niin. Tässä kirjassa henkilöt kuitenkin valitettavasti ovat aika lailla yhden asian orjia. Anne itse on niin vaikuttunut baletista, ettei muille ajatuksille oikein jää tilaa. Hänen ensimmäinen uusi ystävänsä uudessa koulussa puolestaan harrastaa balettia vaikka on oikeasti kiinnostunut maanviljelystä. Dialogit on ratkaistu niin, että kun tytöt puhuvat jostain muusta, se kuitataan pelkästään muutamalla sanalla tyyliin "...ja tytöt rupattelivat pitkälle yöhön kaikenlaisia tyttöjen juttuja". Ainoat keskustelunaiheet joista lukijalle kerrotaan ovat juuri nuo kaksi edellä mainittua asiaa: baletti ja maanviljely. Hassua.

Anne-sarja oli tosiaan yksi lemppareistani 1990-luvun alkupuolella. En itse ollut tippaakaan kiinnostunut baletista, mutta jostain syystä sarja jaksoi kiehtoa. Kirjan kansikuvat olivat myös aikoinaan todella kauniit. Monta vuotta lainauksessa olleet kirjat ovat tätä nykyä jo aika kärsineen oloisia. Keravalla kirjat on siirretty aika päiviä sitten varastoon, joten lainauksia ei enää tehdä kovin runsaasti jos ollenkaan. Tämän päivän lapset siis tuskin Annea tuntevat. Anne muuten muistuttaa jollain tapaa Montgomeryn luomaa Emiliaa, josta myös pidin paljon vaikka en ollutkaan samanlainen runotyttö. Annessa ja Emiliassa on jotain samanlaista viileyttä, itsepintaisuutta ja intohimoa rakastamalleen asialle. Ulkonäöltäänkin tytöt ovat kuin siskokset.

Olen aikanaan lukenut koko Anne-sarjan eli kaikki 5 kirjaa. Kuitenkin kaikki tapahtumat jotka selvästi muistin tapahtuivat kaikki tässä ensimmäisessä kirjassa. Kaikista tapahtumista parhaiten muistin sen, miten Lontoon iltapäiväsumu on niin paha, että Anne eksyy kotimatkalla. Kai nuo pelottavimmat asiat ovat aina niitä jotka jäävät mieleen parhaiten. Joka tapauksessa tästä jäi sellainen hassu kutina, että voisi lukea lähiaikoina sarjan muutkin kirjat. Syynä siihen on varmaankin sarjan koko. Neiti Etsiviä, Viisikkoja, Nummelan ponitallia jne en jaksaisi kaikkia lukea, mutta tämä sarja olisi hetkessä kahlattu läpi.

---

Näissä merkeissä alkaa siis lastenkirjallisuuden viikko tässä blogissa. Jos tiedät jonkun lastenkirjallisuuden helmen, joka pitäisi ehdottomasti lukea, vinkkaa siitä minulle. Yksi reissu on jo tehty kirjastoon, mutta saas nähdä kuinka pitkälle sillä kertaa haalimani kirjat riittävät. Pääpaino on kuvakirjoilla eli pienten lasten kirjoilla, mutta ehdin varmasti lukemaan myös muutaman lasten romaanin.