Ihmeellisten asioiden museo

Alice Hoffman
2014 suom. 2015
440 s./Gummerus

Coralie kaipaa vapauteen, pois isänsä tiukan valvonnan alta. Päivisin Coralie on kuin kuka tahansa nuori nainen, mutta iltaisin hän ui tunteja jäätävässä Hudsonjoessa pystyäkseen suoriutumaan roolistaan vedenneitona isänsä museossa. Eddie puolestaan on hylännyt niin isänsä kuin uskontonsa ja harjoittaa valokuvaajan ammattia yrittäen parhaansa mukaan unohtaa menneisyytensä haamut. Coralien ja Eddien tarinoiden taustalla on 1900-luvun alun maaginen New York, alati muutoksen kourissa oleva suurkaupunki, jonne mahtuu jos jonkinlaista kulkijaa ja elämäntarinaa.

Hoffman on kiilannut suosikikseni jo kirjalla Punainen puutarha eikä Aavikon tyttäretkään hullumpi ollut. Olinkin siis jo valmistautunut mieluisaan lukukokemukseen. Historian havinaa, mielikuvitusta kutkuttavia ihmeellisiä asioita täynnä oleva museo ja ylipäätään elämää, joka on hyvin kaukana omasta arjestani. Ja kirsikkana kakussa: New York.

Niin, onhan tarinassa toki mukana rakkaustarina (jos toinenkin), mutta niiden perään en juurikaan ole ja tälläkin kertaa keskityin muihin teemoihin. Toisaalta tarinat nivoutuvat yhteen (ja lähtevät sivupoluille) juuri rakkauden takia, mutta perinteisen rakkauden lisäksi on kyse isistä ja pojista, uskonveljistä ja -siskoista, ihmisten ja eläinten välisestä uskollisuudesta, opettajista ja oppilaista sekä ihmisten löytämästä tasapainosta suhteessa luontoon.

Eniten nautin ensiaskeliaan suurkaupunkina ottavan New Yorkin kuvailusta, ja ylipäätään kaupungin historiasta. Tarinaan oli ilokseni sisällytetty hyvinkin laajasti niin Manhattanin kuin Brooklyninkin eri alueita. Ihmeellisten asioiden museo onkin ehdottomasti kirja, jossa kaupunki on yksi päähenkilöistä.

Kaiken kaikkiaan oikein mukava lukukokemus, mukaansa toiseen aikaan tempaava lukuromaani, jonka parissa viihtyy mainiosti.

Punaisen muistikirjan nainen

Antoine Laurain
2014 suom. 2015
190 s./WSOY

Mitä tapahtuu ja kenelle?
Laure on palaamassa kotiin myöhään illalla, kun hän joutuu ryöstön uhriksi. Seuraavana aamuna kirjakauppias Laurent löytää kauniin käsilaukun, tutkii sen sisällön kaikessa rauhassa ja päättää selvittää kenelle laukku kuuluu.

Lukukokemuksesta?
Luin tässä taannoin kaikki kirjakaupan uutuuspöydän kaunokirjojen takakannet ja tämä jäi niistä mieleeni päällimmäisenä. Lukukokemuksen ja minun välille jäi vielä kuitenkin kaihertamaan epäilys, että tarina olisikin jotenkin tosi höttöinen ja imelä. Kirjan nimi ja kansikuva antoivat nimittäin osviittaa siihen suuntaan... Kun lieveteksteistä selvisi, että kirjailija on mies, oli seuraava lukukokemus kuitenkin helppo valita. Ja en joutunut pettymään. Tarina on todella ihastuttava ja ranskalaisella tavalla elämänmakuinen (eli päähenkilöiden tavallinen arki tuntuu lukijasta jotenkin hohdokkaammalta kuin oma arki... se on se Pariisi!). Kirjaa lukiessa ihan huomaamattaan pyrki rauhoittumaan ja etsimään seesteistä lukufiilistä. Hyvin miellyttävä lukukokemus kaiken kaikkiaan!

Kenelle suosittelisin kirjaa?
Tarina on nappivalinta hänelle, joka pitää tarinoista, joissa kirjallisuus on vahvasti läsnä; hänelle, joka lukee mielellään pieniä tarinoita, joissa kaikki tärkeä on ilmaistu lyhyesti ja kauniisti ja hänelle, joka nauttii rakkaustarinoista, jotka eivät ole ihan sieltä perinteisimmästä päästä.

Valkoiset omenat

Jonathan Carroll
2002 suom. 2006
317 s./Loki-kirjat
Mitä tapahtui ja kenelle?
Vincent Ettrich huomaa olevansa kummallisessa tilanteessa: hän on kuollut, mutta palannut takaisin elävien kirjoihin. Miksi? Hänen elämänsä tarkoitus on pelastaa universumi kasvattamalla rakastettunsa Isabellen kanssa heidän toistaiseksi syntymätön poikansa Anjo. Toinen toistaan oudommat hahmot kuoleman takaa yrittävät tehdä kaikkensa, jotta Ettrich epäonnistuisi.

Kirja minun makuuni?
Odotin kirjan lukemista, vaikka en olekaan maagis-realistisen kirjallisuuden ylin ystävä. Muistelin, että tarinaa on kehuttu kovasti blogimaailmassakin ja suurella mielenkiinnolla tartuin tähän monen suosikkitarinaan. Ja sellaiselta kirja vaikuttikin, toteemitarinalta niille, jotka pääsevät samalle aaltopituudelle kirjailijan kanssa. Minä en päässyt. Kirjan kannessa siteerataan viehättävästi Agonya "Jos saat tämän kirjan lahjaksi, joku todella pitää sinusta". Voi kun olisinkin päässyt tuohon tunnetilaan, mutta ei.

Kenelle suosittelisin kirjaa?
Lähivuosina lukemistani kirjoista tuli mieleeni Harjukaupungin salakäytävät. Jos pidit tästä Pasi Ilmari Jääskeläisen tarinasta, Carrollin aikuisten satu voisi olla sinun juttusi. Itse aion pitää taukoa tästä genrestä.

Mutta minä rakastan sinua

Eppu Nuotio
2015
283s./Otava

Mitä tapahtui ja kenelle?
Keski-ikäset Karin ja Lauri tapaavat yllättäen asuntonäytössä, jonne kumpaisenkin jalat ovat vieneet suorastaan kohtalon johdattamina. Molemmat ovat saaneet aikaisemmissa parisuhteissaan siipeensä ja ajatus uudesta rakkaudesta on tuntunut pitkään mahdottomalta. Mutta nyt Karinin ja Laurin katseet kohtaavat ja molemmin puoleinen kiinnostus herää.

Yllätyksellinen lukukokemus?
En osaa sanoa mitä odotin kun tartuin ensimmäistä kertaa Nuotion tuotantoon, mutta yllätyin kuitenkin kun lukukokemus oli niin...nuorekas. Pidin kirjailijan kirjoitustyylistä ja lukeminen sujui yhtä sujuvasti kuin esimerkiksi Pulkkisen tekstejä lukiessa. En ajatellut, että voisimme olla niin samoilla aaltopituuksilla tarinan kanssa, kun en varsinaisesti koe olevani kirjan kohdeyleisöä... Ystävänpäivään sopiva kansikuvakin antoi ehkä odottaa jotain hempeää hömppää, mutta vaikka rakkaus olikin kirjan kantava teema, tarina ja varsinkin sen hahmot olivat varsin arkisia.

Mikä varsinkin jäi mieleen?
Kirjan lukemisesta on jo useampi viikko, joten tätä onkin hyvä pohtia näin jälkikäteen. Oli kiva, että pääpari päätyi yhteen alussa niin vaivattomasti ja asiat vain loksahtelivat paikoilleen, mutta lopulta kiinnostuin kuitenkin Lauriin yksipuoleisesti rakastuneen nuoremman työkaverin mielenmaisemasta ja odotin jännityksellä, mitä kortteja kohtalolla on hänelle jakaa.

Kerro minulle jotain hyvää

Jojo Moyes
2012 suom. 2015
473 s./Gummerus

Mitä tapahtui ja kenelle?
Louisa on nuori, vielä elämäntarkoitustaan etsivä nainen, joka päätyy avustajaksi neliraajahalvaantuneelle miehelle ilman minkään sortin kokemusta hoitoalalta. Neljän seinän sisään jämähtänyt Will vietti ennen onnettomuuttaan aktiivista elämää seikkaillen pitkin maailmaa ja luoden uraa liikemiehenä. Louisan iloinen ja mutkaton seura tekee Willin päivistä siedettävämpiä, mutta uuteen elämään on silti vaikea sopeutua.

Lukukokemuksesta.
Olen odottanut Kaiken teoria -elokuvan näkemistä jo monta kuukautta, joten kun tajusin, että tässä kirjassa käsitellään paljon samankaltaisia asioita, tarina alkoi kiinnostamaan. Suurilta osin Kerro minulle jotain hyvää on hyvinkin perinteinen chick lit -tarina, jossa on elementtejä, jotka eivät oikein kolahda minuun, mutta tarinalla on ehdottomasti omat hetkensä. Willin ja Louisan pikkuhiljaa kehittyvä ystävyys ja rakkaus sykähdytti ja heidän välisensä kemia tuntui aidolta. Louisan paikallaan junnaavan elämän koukerot eivät olleet kirjan herkullisinta antia, mutta menivät siinä sivussa.

Miksi ihastuin kirjaan?
En lue kovin usein rakkauskertomuksia, mutta Moyesin tarinassa oli jotain, joka kolahti kivasti. Onko se sitten melankoliaan taittuva luonteeni, jota puhutteli ajatus tarinasta, jolla ei välttämättä olisi onnellinen loppu... Liikutuin ajatellessani miten vahvasti pääpari onnistui muokkaamaan toistensa elämää ja miten paljon rakkautta oli läsnä, vaikka juuri mitään ei tapahtunut. Kirjaa lukiessa oli helppo uskotella itselle, että nämä ihmiset ovat todellisia ja että heidän välisensä rakkaus on todellista. Tämä ei itsestään selvää ns. paremmankaan kirjallisuuden parissa.

Rautasormus

Mikko Porvali
2013
236 s./Atena

Mikä silmiä avaava lukukokemus! Sain uutta näkökulmaa niin sotavuosiin kuin sotakirjallisuuteen yleensäkin.

Kustantajan sivuilla oli hyvä tiivistys kirjan sisällöstä: "Sotavuoden ovat täynnä hämmästyttäviä sattumia, mieleenpainuvia rakkaustarinoita ja poikkeuksellisia ihmiskohtaloita, joita ansioitunut historioitsija Mikko Porvali on koonnut Rautasormus-kirjaan. Lukemattomat suhteet särkyivät sotavuosien mullistuksissa, mutta lukemattomia myös syntyi. Rakkauden lisäksi Rautasormus kertoo ystävyydestä, kiintymyksestä, perhesuhteista ja kiitollisuudesta tarinoita, jotka ansaitsevat tulla kerrotuksi, vaikka ne yleensä historian-kirjoissa ohitetaankin."

Olen vuosien mittaan tottunut automaattisesti sivuuttamaan sotiin liittyvät kirjat, sillä en ole kokenut olevani niiden kohdeyleisöä. Vaikka lähivuosina ilmestyneistä kirjoista varmasti suurin osa sisältää paljon muutakin kuin faktaa aseista ja sotastrategioista, olen silti jättänyt ne suosiolla hyllyyn. Pikku hiljaa olen kuitenkin huomannut olevani varovaisen kiinnostunut Suomen sodista: millaisia pieniä suuria tarinoita sotavuosilta olisi luettavissa?

Porvali huomasi kuulleensa vuosien saatossa erilaisia tarinoita sota-ajan rakkaudesta eikä hän halunnut niiden joutuvan unholaan. Kahdentoista tarinan kokoelma koskettaa lukijaa ja saa ymmärtämään sotavuosien myllerrystä ihan uudella tavalla.

Olen tänä vuonna luopunut suurimmasta osasta lukemistani kirjoista ilman sen suurempaa dramatiikkaa, mutta nyt ensimmäistä kertaa olen huolissani siitä, päätyykö tämä vain lukemattomana jonkun muun kirjahyllyyn lojumaan. Tuntuu, että tämä on kirja joka pitäisi lukea, jotta me kaikki ymmärtäisimme paremmin.

Tähtiin kirjoitettu virhe

John Green
2012 suom. 2013
340 s./WSOY

Sain vihdoinkin luettua lähiaikoina paljon pinnalla olleen nuortenkirjan Tähtiin kirjoitettu virhe. Ja olipa hieno tarina! En ymmärrä miksi ketkuttelin asian kanssa näinkin kauan, mutta olen onnellinen, etten sentään jättänyt kokonaan lukematta.

Tarina on yksinkertaisuudessaan tämä: parantumatonta syöpää sairastava Hazel ja syövästään toipumassa oleva Augustus tapaavat ja rakastuvat päätä pahkaa. Luvassa on koko elämänkirjo rakkauden huumasta sairauden koviin kiputiloihin, hillittömän hauskoista inside-jutuista surun kyyneleisiin.  

Kirjan takakansi tiivistää tarinan hienosti: riipaisevan hauska, filosofisen älykäs ja vimmaisen rohkea romaani rakkaudesta, periksi antamattomuudesta ja elämän odottamattomuudesta. Lisäisin vielä, että dialogi etenee luonnollisesti ja kokonaisuus on hyvin elämänmakuinen. Tarina toi mieleeni elokuvan Rakkautta ennen aamua ja nuoruuden koskettavan lukukokemuksen kirjan Sinä ja minä ikuisesti parissa. 

Todella hieno teos, jonka parissa kaikenikäiset lukijat viihtyvät ja liikuttuvat. Tarina jää varmasti mieleen pitkäksi aikaa. Jos luet vain yhden kirjan vuodessa, lue tämä!

Amerikan valloitus jatkuu: Indiana

Meren huoneissa

Richard Mason
1999 suom. 2008
425 s./Gummerus

Richard Mason
1999 suom. 2008
425 s./Gummerus

Tätä kirjaa olen vaalinut kirjahyllyssäni jo aika monta vuotta. Ostin sen hyvissä ajoin yhdeksi kirjavaihtoehdoksi häämatkalle, mutta päädyin lopulta h-hetkellä muihin, positiivisempiin, tarinoihin.

Kyseinen kirja merkitsee minulle tietyn aikakauden loppua lukuharrastukseni suhteen: se on viimeinen kirja, jonka olen hankkinut itselleni luettavaksi ilman minkäänlaista ennakkotietoa kirjailijasta tai kirjasta itsestään. Aika hurjaa, vai mitä?! Tieto todella lisää tuskaa, ja lukemisen suhteen se ilmenee minulla niin, että en enää harhaile sokkona pitkin kirjaston käytäviä. Viime vuosien aikana jokainen kirja on ollut minulle tavalla tai toisella tuttu, yllättäviä tuttavuuksia ei ole tullut vastaan. Aina taustalla on ollut jonkinlaista tietoa kirjasta tai sen tekijästä. Ei ihme, että olen pitänyt Masonin kirjasta kiinni kynsin hampain...

Meren huoneissa ei ollut ihan niin hienon kohtalokas kirja kuin olisin sen suonut olevan tällä vuosien panttaamisella. Se oli kuitenkin ihan tarpeeksi hyvä. Kirja alkaa, kun vanha mies tappaa vaimonsa, jonka kanssa hänellä on takana vuosikymmeniä kestänyt onnellinen avioliitto. Vastaus murhatekoon löytyy miehen ja vaimon nuoruudesta, ajalta jolloin mies oli rakastunut Ellaan, vaimon serkkuun. Mitä heille kaikille oikein tapahtui noina vuosina?

Tarina on aika lohduton alusta loppuun saakka. Tai lopusta alkuun asti, tässä tapauksessa. Kohtalon julmuus ja itsekkäät (ja osittain silkasti typerät) teot ovat hyytävä yhdistelmä, mutta toisaalta tarina on liiankin sliipattu kokonaisuus ollakseen oikeasti koskettava. Henkilöhahmojen tapa käsitellä elämän vaikeita asioita turhauttaa sivu toisensa jälkeen. Pakostikin lukiessaan miettii, että oikeassa elämässä asiat eivät vain voisi ajautua samaan pisteeseen kuin kirjassa. Ah, ylipäätään turhautumisen määrää ei voi edes kuvailla, kun miettii, miten hukkaan kaikkien osapuolien elämä on tarinassa valunut... Sietämätöntä!

Lukuromaanina Meren huoneissa oli kuitenkin ihan kelpo teos. Viihdyttävä ja helposti koukuttava. Jonkin verran tarinaa olisi voinut karsiakin lopputuloksen siitä kärsimättä, tietynlaista jaarittelua esiintyi silloin tällöin, johtuen siitä, että vanha herra ikään kuin avaa elämäntarinansa vaiheita lukijalle ja haluaa kertoa, miksi kaikessa kävi niin kuin kävi. Mies haluaisi jatkuvasti hypätä kaiken loppuun, mutta rauhoittelee toistuvasti itseään ja pyrkii kertomaan tarinan kronologisesti ja siitä syntyy melko turhanpäiväistä toistoa.

Kirjan on lukenut myös muutama muu bloggaaja. Tästä pääsee yhteen arvioon, jossa on paljon hyviä pointteja Masonin kirjasta.

Vaimotesti

Graeme Simsion
2013 suom. 2014
330 s./Otava

Uuden vuoden kunniaksi päädyin lukemaan jotain uutta ja mukavuusalueen ulkopuolella olevaa.

Tarinan keskiössä on elämäänsä minuuttiaikataulun mukaisesti suorittava genetiikan professori Don Tillman, joka on kyllästynyt etsimään vaimoa perinteisin tavoin. Nyt turhanpäiväiset treffi-illat ovat kaukaista menneisyyttä, sillä Don on kehittänyt Vaimotestin, jonka avulla on helppo päästä epäsopivasta vaimomateriaalista eroon ilman kiusallisia kohtaamisia kasvotusten. Asiat eivät kuitenkaan suju täysin Donin suunnitelmien mukaisesti, sillä kuvioihin ilmestyy pian Rosie, joka on täysin mahdoton vaihtoehto elämänkumppaniksi, mutta silti niin kiehtova...

Pyrin välttelemään romanttisia parisuhdekirjoja - olivat ne sitten miten älykkäitä tahansa. Kyseinen genre ei vain mitenkään ota sopiakseen kirjamakuuni. Tästäkään tarinasta en innostunut sen kummemmin, mutta oli se lopulta ihan mukavaa viihdettä uuden vuoden hulinoiden keskellä. Elokuvien saralla olen puolestaan romanttisten komedioiden suurkuluttaja, joten leffana tarina voisi hyvinkin toimia.

Minulle kirjan parasta antia oli Donin New Yorkin matkan kuvaus. Varasimme pari päivää sitten itsekin matkan kyseiseen kaupunkiin, joten matkakirjallisuutta ahmittuani oli hauskaa lukea myös muiden - tässä tapauksessa fiktiivisten henkilöiden - matkakokemuksista. Olen myös yhä enemmän miettinyt omaa elämääni ja mahdollisia pieniä muutoksia, joita haluaisin elämäntapaani liittyen tehdä, joten siinä mielessä Donin elämänmuutokset olivat myös inspiroivaa luettavaa. En silti voi sanoa ihastuneeni kirjaan sen kummemmin. Välipalakirja.

Kustantajan esittelysivulle tästä.

Kirjasta innostuneen kirjabloggaajan arvosteluun tästä.

Kirjallinen maailmanvalloitus - Australia

Kiltti tyttö

Gillian Flynn
2012 suom. 2013
444 s./WSOY
Kun on aikaa pysähtyä arjen keskellä, nauttia kauniista säästä ja oman pihan mukavuuksista, sitä huomaa pian kaipaavansa rinnalle täydellistä kesäkirjaa. Minä vaadin itse täydellisyydeltä viihdyttävää ja mukaansa tempaavaa tarinaa, joka vie jalat alta. Tekstin täytyy olla soljuvaa ja tarinan juonivetoista. Hyvänä merkkinä täytyy myös pitää sitä, että kyseisen kirjan on valmis raahaamaan mukaan töihin ja takaisin, vaikka tietää että lukuaikaa työmatkoilla on yhteensä vain parikymmentä minuuttia. Kun olin alkanut lukemaan Flynnin juuri suomennettua jännäriromaania, oli heti selvää, että pidin käsissäni kirjaa, joka toteuttaisi kaikki kesäiset lukuhaaveeni. 

Onnettomat tapahtumat alkavat vyörymään Nick Dunnen niskaan siitä hetkestä lähtien, kun mies tajuaa kauniin vaimonsa Amyn kadonneen parin viisivuotishääpäivänä. Pariskunnan kotoa löytyy vain myllätty olohuone ja kirjekuori, joka vihjaa, että Amy oli tänäkin vuonna suunnitellut miehensä päänmenoksi romanttisen aarteenmetsästyksen. Tilanteeseen alusta asti tyynesti suhtautuva aviomies herättää monissa epäilyksiä, varsinkin kun Amyn ystävät paljastavat, että Amy oli alkanut pelätä miestään heidän muutettuaan New Yorkista Missourin Carthageen. Mihin Amy on kadonnut? Onko hän vielä elossa? Ja onko tarinalla toinen, yllättäväkin, puolensa?

Tarinan yksityiskohtia ei voi juurikaan avata turhan monin sanankääntein ettei vain paljasta liikaa, sillä alkuasetelma on vain alkuasetelma, ja tarina saa alun jälkeen sykäyksen varsin yllättävään suuntaan. Jännityskirjallisuuden suhteen suosikkejani kirjat, joissa yhdistyy jännitys ja lukuromaani. Henkilöhahmot saavat enemmän syvyyttä ja tarinan aikana käydään läpi paljon arkisiakin parisuhdeasioita jännityksen pikkuhiljaa kiristyessä... Avioliiton onnellisten ja onnettomien vuosien kuvailu tekeekin tästä kirjasta oivan yksilön Avioliittojuonia -haasteeseen.

Täydellistä kesäkirjaa arvostaa sellaisenaan eikä siitä edes yritä etsiä virheitä. Minut vakuutti tällä kertaa tarinan mukaansa tempaavuus ja se miten lukijana piti koko ajan pysyä varpaisillaan ja kuulostella lopullista totuutta rivien välistä. Omia mielipiteitä piti jatkuvasti muokata ja pähkäillä miten tässä kaikessa lopulta käy. Kaikesta jännityksestä huolimatta tarinassa oli kuitenkin kepeä puolensa niin, että lukeminen oli nautinnollista. Uskomaton tarina, joka ei kuitenkaan lopulta edes tunnu niin epäuskottavalta, jos uskoo, että maailmassa on ihmisiä, jotka ovat tarpeeksi omistautuneita toteuttamaan oikkujaan pilkuntarkasti.

Minä viihdyin kirjan parissa, uskon että Sinäkin viihtyisit!

Avioliittojuonia
So American - Missouri

Bridget Jones's diary

Helen Fielding
1996
310 s./Picador
Bridget Jonesin päiväkirjaa lukiessani kohtasin muutamia melko suuriakin ongelmia. Olosuhteet huomioonottaen lukukokemus pysyi kuitenkin mukiinmenevänä. Suurista ilotulituksista ei voi kuitenkaan puhua. Eikä Mark Darcy onnistunut tekemään vaikutusta.

Ensinnäkin lukumaraton, jonka suoritin kuun alkupuolella, jätti jälkeensä lukuhaluttomuutta. Kirjoihin ei vain ole tullut tartuttua kovinkaan innokkaasti maratonin jälkeen. Olen huomannut haikailevani jatkuvasti jonkun muun tekemisen pariin, jos olenkin jossain vaiheessa malttanut istahtaa lukemaan. Legendaariset naiset -lukuteema kuulosti vielä huhtikuussa todella mielenkiintoiselta - teoriassa - mutta sen suorittaminen on tuntunut jopa naurettavuuksiin asti raskaalta alkaen Peppi Pitkätossusta ja päätyen Kleopatran kautta Bridget Jonesiin.

Itse Bridget Jonesiin liittyvä ongelma on se, että satuin juuri ennen lukuteeman alkamista katsomaan elokuvaversioista kakkososan. Tarinahan on tietenkin eri kuin kirjassa, mutta ensimmäinenkin osa on tullut katsottua vuosien aikana jo ainakin kolme kertaa ja nyt katsomani elokuva tietenkin herätti muistikuvia myös ensimmäisestä osasta. Näin ollen elokuvaversio (loistavine) näyttelijöineen oli vain ihan liian lähellä, jotta olisin päässyt siihen kirjaversion ansaitsemaan henkiseen tilaan, jossa olen valmis hyväksymään kirjaversion ilman, että vertaan sitä jatkuvasti elokuvalliseen sisareensa. Nyt kirjaversio tuntui auttamattoman tylsältä ja sen pelasti vain mielikuvat Hugh Grantista ja Colin Firthistä Danielina ja Markina.

Suurimmaksi ongelmaksi taisi kuitenkin muodostua se, että olen toukokuun aikana ahminut Sinkkuelämää -tv-sarjaa tuotantokausi toisensa perään. Ja nythän on niin, että alati muuttuva New York, joka pyörittää suosikkinaisiani niin, että välillä ihan hirvittää, puhuttelee niin paljon enemmän kuin homssuinen ja sympaattinen Bridget. Ikäännyin tänään taas vuodella ja Sinkkuelämää jos mikä saa uskomaan, että tulevatkin lisävuodet ovat vain positiivinen asia: minäkin voin olla kolmekymppisenä niin paljon enemmän kuin parikymppisenä;) Tosin vielä pysyttiin vuosissa parinkympin puolella, mutta tulevina vuosina jos kolmenkympin kriisi uhkaa, pitää muistaa kaivaa Sinkkuelämää taas esille.

Joka tapauksessa, vastoinkäymisiä siis oli enemmän kuin tarpeeksi, mutta kunhan totuin esimerkiksi englanninkielisen päiväkirjan lukuisiin outoihin ilmaisuihin, vuoden tapahtumat olivat melko viihdyttävääkin luettavaa. En enää muista oliko Bridget Jones suurikin ilmiö pelkkänä kirjana, mutta omaan makuuni kirjan huumori iski vain silloin kun muistin kohtauksen elokuvasta. Valkokankaalle kaikki on onnistuttu siirtämään jotenkin niin oivaltavasti ettei kirjaversio sitten oikein enää tehnyt vaikutusta. (Eikä muuten tehnyt aikoinaan Sinkkuelämää -kirjaversiokaan.)

P.S. Jotta kuukauden lukuteema saatiin jatkumaan yhtä väkinäisissä tunnelmissa loppuun saakka, tartuin tietenkin seuraavaksi Kuningatar, keisarinna, jalkavaimo -nimiseen kirjaan, jonka oli tarkoitus tarjoilla lyhyesti ja ytimekkäästi 50 kiinnostavan naisen elämän. Ja tietenkin kirja on pakahduttavan pitkäveteinen! Päätinkin eilen illalla, että elämä taitaa sittenkin olla liian lyhyt hukattavaksi tuohon teokseen, joten nyt pitäisi vielä pikapikaa lukaista joku toinen teemaan sopiva kirja... Haluaisin todeta, että odotan jo innolla seuraavan kuun teemaa, mutta itse asiassa pelkään tuleeko siitäkin samanlaista taistelua kuin toukokuussa...

Naiskirjailijoiden 100 kirjaa

Matkalla kotiin

Julie Kibler
2013 suom. 2013
500 s./Gummerus

Jos en täysin väärin muista, Kiblerin esikoisteos taitaa olla ensimmäinen lukemani kirja kevään uutuuksien joukosta. En voi todellakaan sanoa rakastuneeni kirjaan, mutta jotain hyvääkin tarinassa oli oltava, koska jaksoin lopulta lukea sen loppuun asti. Toivon tulevilta lukukokemuksilta kuitenkin enemmän elämyksiä kuin mitä Matkalla kotiin tarjosi.

Tarinassa tutustutaan kahteen naiseen, joiden välille syntyy luja side iästä, perhetaustasta ja ihonväristä huolimatta. Kun yhdeksänkymppinen Isabelle saa kutsun hautajaisiin, on selvää ettei kuskina voi toimia kukaan muu kuin nuori Dorrie, joka on toiminut Isabellen kampaajana jo vuosia. Maisemien vilistäessä ikkunoista vanha nainen saa vihdoin kerrottua menneisyydestään, joka ei ole jättänyt tätä rauhaan, vaikka vuosikymmeniä on kulunut Isabellen nuoruusvuosista. Kuusitoistavuotias Isabelle näet rakastui palavasti perheensä taloudenhoitajan tummaihoiseen poikaan, Robertiin. Valkoisten ja tummien kanssakäyminen oli tuolloin ankarasti kiellettyä ja vaarallistakin niin parisuhteen osapuolille kuin heidän läheisilleenkin. Saivatko Isabelle ja Robert toisensa vai oliko kohtalolla jotain muuta suunnitelmia heidän varalleen?

Olen silmäillyt silloin tällöin blogiarvosteluja kirjasta, joka on näköjään aiheuttanut monenmoisia reaktioita puolesta ja vastaan. Muutama bloggaaja on tykännyt tarinasta kovastikin, mutta sitten on ollut myös niitä, jotka ovat ärsyyntyneet nuoren Isabellen hieman epäuskottavaan typeryyteen ja pitäneet Isabellen tarinan kanssa vuorottelevaa Dorrien tarinaa päälleliimattuna ja vähän turhanpäiväisenäkin. Kuulun ehdottomasti tuohon jälkimmäiseen kastiin.

Seuraavaksi seuraa pienimuotoista tilitystä, jolloin juonipaljastuksilta ei voi välttyä. Niin, se Isabellen lapsellinen käytös vakavien asioiden äärellä ei vain oikein mene läpi. Tumman ja valkoisen ihmisen parisuhde 1940-luvun Kentuckyssa on ollut niin vaarallinen, etten oikein ymmärrä miksi kirjassa päähenkilöt toimivat niin kuin toimivat. Kaupunki on täynnä vihaisia tummaihoisten vihaajia, Isabellellä on äkkipikaiset ja hurjistuneet veljet ja suhteen paljastuessa juuri tumman pojan perhe saisi pelätä henkensä edestä. Ja silti nuoripari karkaa vihille alaikäisenä?! Ihan niin kuin yhtä vuotta ei olisi voitu odottaa. Tai elää salasuhteessa vaikka kolmea vuotta niin, että elämässä huonommat kortit saanut osapuoli olisi voinut lukea itselleen kunnon ammatin ennen perheen perustamista. Minun rajani lukijana menee tässä: palavan rakkauden voin uskoa, mutta täysin hölmöä käytöstä en, kun kyse kuitenkin nimenomaan on älykkäistä nuorista ihmisistä.

Minulla ei myöskään ole mitään henkilökohtaista Dorrieta kohtaan, mutta miksi kirjailijat aina kuvittelevat, että yksi hyvä tarina ei riitä? Minulle olisi vallan mainiosti riittänyt tarinassa se, että toisen naisen on tarkoitus matkan aikana kertoa elämäntarinansa ja toisen kuunnella se. Ja pakko myöntää: Dorriekin on käyttäytyy aika hölmösti pitkin kirjaa: Oi, olen löytänyt unelmieni miehen, mutta en voi vastata hänen soittopyyntöihinsä henkilökohtaisen kriisin takia, vaan annan hänen soittaa tunnista toiseen huolestuneena ja vastata vastan kahden päivän päästä. Mitä hemmettiä?! Ja oi, olen löytänyt unelmieni miehen, mutta minun pitää hieman selvitellä poikani tulevaisuudennäkymiä, joihin voi liittyä perheenlisäys, joten päädyn pelkäämään ettei unelmieni mies voi odottaa kahta päivää, että saisin perhesotkut selvitettyä pois alta, mutta tietenkään en voi soittaa hänelle ja sanoa, että odotas pari päivää, nyt pukkaa vähän kriisiä, mutta palataan parin päivän päästä vaan tietenkin jätetään miehen soittopyynnöt huomioimatta. Mitä hemmettiä?! Siis kuka tällaisia henkilöhahmoja oikein kehittelee?:D

Nyt kun verenpaine on saatu koholle, on mukava muistella kirjan positiivisia puolia. Tarina ei juurikaan junnannut paikallaan ja teksti oli helppolukuista, joten oli suht koht kivutonta lukea kirja loppuun asti. Totta kai myös asetelma oli koukuttava, joten tarinan aloitettuaan totta kai kiinnostaa miten Isabellen ja Robertin lopulta käy. Vaikka loppua kohti ilmassa olikin ehkä jopa Kauniit ja rohkeat -tyylisiä ratkaisuja, unohdin Isabellen typerän käytöksen ja keskityin aistimaan, miltä tuntuisi, kun tärkeimmät unelmat elämässä jäisivät toteutumatta. Tuntuuko sydän raskaalta joka ikinen päivä, vai voisiko edes joskus nauttia elämän pienistä iloista tuntematta myös surua? Myönnän, että minua liikuttaa melkein aina Titanic-tyyppiset ratkaisut, joissa ihmissuhde, jonka olisi mahdollista tehdä molemmat osapuolet erittäin onnelliseksi, päättyy ennen kuin henkilöt ovat saaneet yhteiselämään edes kunnon mahdollisuuden. En juurikaan onnistunut kiintymään Isabelleen, mutta ajatus siitä, että hän ei saanut sitä mitä halusi, ja että liian myöhään kävi ilmi, että osa unelmasta olisikin ollut mahdollista saavuttaa, tekee surulliseksi.


So American (Kentucky)

Hiljaiset sillat

Robert James Waller
1992 suom. 1993
168 s./WSOY

Wallerin esikoisromaanin päätyminen myynti- ja arvostelumenestykseksi ei ollut lainkaan itsestäänselvää. SSKK:n version alkusanoista selviää, että suuret kirjakauppaketjut eivät kiinnostuneet kirjailijan teoksesta, mutta pienten kirjakauppojen innostus luotsasi kirjan menestyksen tielle ja arvostetut kirjallisuuslehdet puolestaan julistivat kirjan moderniksi klassikoksi. Myöhemmin tarinan pohjalta tehtiin myös rakastettu elokuvasovitus. Lukijat ovat tehneet pyhiinvaelluksia Iowan silloille ja etsineet kirjasta tuttuja tapahtumapaikkoja. Ja tietenkin lukijoiden keskuudessa on toistunut sama kysymys vuodesta toiseen: onko tarina totta? On suorastaan jännittävää päästä tutustumaan kirjaan, joka on aiheuttanut moista myllerrystä lukijoissa ympäri maailman!

Hiljaiset sillat on tarina keski-ikäisestä Francescasta, joka on päätynyt Italian auringon alta maatalon emännäksi Madisonin piirikuntaan Iowaan, ja Robert L. Kincaidista, joka kiertelee pitkin maailmaa valokuvaamassa. Francesca on jo kauan sitten luopunut haaveistaan, joita nuorena tyttönä elätteli. Elämä ei ole juuri yllätyksiä tarjonnut, yhteiselo aviomiehen kanssa on toverillista, kun suuret tunteet ovat kaikonneet vuosien mittaan. Eräänä kuumana kesäpäivänä Robert saapuu yllättäen maatalon pihaan kysymään opastusta läheiselle sillalle. Tämä valokuvaaja ja kulkuri, joka kutsuu itseään viimeiseksi cowboyksi, herättää Francescassa suuria tunteita ja neljän yhdessä vietetyn päivän aikana roihuaa rakkaus, joka muuttaa molempien elämän lopullisesti. 

Ystäväni ehdotti seuraavaksi yhteiseksi lukuprojektiksi Hiljaiset sillat -kirjaa. En juurikaan välitä rakkaustarinoista, en pyri välttelemään niitä, mutta olen huomannut nauttivani rakkaustarinoista enemmän elokuvaversioina. Tarina ei kuitenkaan ollut minulle tuttu elokuvanakaan, joten suostuin mielelläni lukemaan tämän ihmisissä paljon tunteita herättäneen kirjan. Olinkin hieman harmissani, kun tarinan alku herätti minussa vastenmielisyyttä, sillä jo muutamat sanavalinnat muuttivat kirjan tunnelman harlekiinimaiseksi. Minua häiritsi myös päähenkilöiden tärkeiden luonteenpiirteiden luonnehdinnat, jotka vaikuttivat päälleliimatuilta ja tönköiltä. Robertin runollinen sielu ei vakuuttanut, Francescan älykkyyden olisin toivonut tulevan ilmi muutenkin kuin toiveena, että maalaisyhteisö ymmärtäisi enemmän taidetta. 

Ei kuulosta kovin lupaavalta, eihän? Tarina on kuitenkin kirjoitettu helposti lähestyttävästi ja se kyllä vie mukanaan, kun vauhtiin pääsee. Traaginen ja uhrautuvainen rakkaus on koskettava asia, vaikka tapahtumien keskiössä olisikin ihmisiä, joihin ei usko. Kun itse saa jakaa elämänsä rakkaan henkilön kanssa, ajatus ihmisistä, jotka eivät syystä tai toisesta siihen pysty, surettaa. Myönnän siis vuodattaneeni muutaman kyyneleen tarinan lähestyessä loppuaan. Pieni harmistus kuitenkin on ja pysyy: miksi rivejä tuhlattiin Robertin valokuvausirtaimiston tarkkaan kuvailuun tai auton hansikaslokeron sisältöön, kun paljon mielenkiintoisempaa olisi ollut uppoutua päähenkilöiden kesken käytyihin keskusteluihin.

Kuinka moni lukijoista on lukenut Hiljaiset sillat? Onko tarina koskettanut teitä? Koetteko rakkausteeman kirjoissa mieluisaksi? Minusta tuntuu, että tarina olisi menettänyt osan harlekiinimäisyyttään, jos olisin lukenut sen englanniksi. Samalla tavalla kuin koen, että esimerkiksi Twilight-sarja on ikään kuin uskottavampi englanniksi, sama kaava olisi voinut toimia tämänkin kirjan kanssa.

So American - Iowa
Avioliittojuonia - Kolmiodraamoja

Syysvieraita

Elina Halttunen
2012
288 s./Teos

Aili eli neljänkymmenen vuoden ajan Oskari Falkin rinnalla toisena naisena. Yhteiset vuodet olivat kaunista aikaa molempien elämässä, vaikka surulta ei voitukaan välttyä eikä toiset ihmiset aina heidän onneaan ymmärtäneet tai hyväksyneet. Aili on kuitenkin saanut vanheta yksin, Oskarin kuolemasta on jo vuosikymmeniä, ja nämä pitkät vuodet Aili on viettänyt ystävineen erilaisissa kulttuuririennoissa ja matkoilla. Pankin holvissa, sinetillä varustetussa kirjekuoressa odottaa salaisuus, jonka Aili haluaisi tuoda julki ennen kuin hänestä aika jättää. Mitä Falkin perheen ja Ailin välillä oikein tapahtui sotavuosina?

Ihastuin tähän kirjaan heti ensimmäisiä rivejä lukiessani. Tarinassa on tunnelma kohdallaan, kiinnostavia kultturelleja henkilöitä ja samaistuttava päähenkilö. Halttusen kirjoitustyyli toi minulle mieleen Riikka Pulkkisen, tarina oli kirjoitettu kauniisti ja useat sanavalinnat olivat runollisia. Kirjoitustyyli tosin muuttui tarinan edetessä: Ailin ja Oskarin yhteisistä vuosista kerrottaessa tunnelma oli viipyilevä, samoin kirjoitustyyli. Kun kirjassa alkoi ns. tapahtumaan, tekstikin muutti pelkistetymmäksi. Lukunautintoa tämä ei kuitenkaan latistanut.

Tarinassa Aili tulee mukavan lähelle. Meillä on vuosia ja vuosia välissämme, enkä voi täysin ymmärtää sitä, kuinka onnelliseksi Aili elämänsä Oskarin kanssa kokee, vaikka ei olekaan koskaan voinut elää tämän kanssa ns. normaalia arkea. Ailin mielipiteet kuitenkin uskoo, ja hänen vierellään kaikki nämä vanhuuden vuodet ollut ystävä Edith tasapainottaa hienosti kipakalla luonteellaan Ailin tasaisuutta. Muista henkilöhahmoista en juuri välittänyt, mutta Marian kovia kokeneen serkun kohtalo suretti, Oskarin lapsenlapsenlapsen paras ystävä puolestaan ihastutti tarkkanäköisyydellään. Keskityin kuitekin lukijana Ailiin, koska koin että tämä on nimenomaan hänen tarinansa.

Syysvieraita on kirja, jota en halua lähteä ruotimaan liikaa. Lukukokemus oli mieluinen ja henkilönä Aili pysyy mielessä kauan.

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.

Léon ja Louise

Alex Capus
2011 suom. 2012
309 s./Atena

On vuosi 1918, kun 17-vuotias Léon näkee ensimmäisen kerran ihastuttavan Louisen. Se on rakkautta ensisilmäyksellä ja pian pari viettääkin jokaisen töiltään liikenevän hetken yhdessä. Ensimmäinen maailmansota kuitenkin erottaa nuoret, ja he kohtaavat vasta monien vuosien päästä, kun kaikki näyttää olevan liian myöhäistä. Léon on naimisissa ja toinen maailmansotakin on alkamaisillaan. Saavatko Léon ja Louise koskaan toisiaan?

Kirjan takakansi huokui tietynlaista runollista tunnelmaa, jota yleensä pyrin välttämään romaaneissa. Nyt kuitenkin päätin antaa Capusin kirjalle mahdollisuuden, sillä en ollut pitkään aikaan lukenut puhdasta rakkaustarinaa. Se kannatti, sillä kirja osoittautuikin vallan erilaiseksi kuin mitä olin alunperin olettanut. Uskomatonta kyllä, takakannen lainaukseen oli valittu kirjan ainoa "toisista sfääreistä" oleva tekstinpätkä, joten kirjan kieli olikin helposti lähestyttävää ja mukavan arkista. Nuorenparin rakkaustarina ei mielestäni ole kovin siirappinen, vaan valloittavan realistinen: elämä heittelee kapuloita rattaisiin minkä kerkeää, ja kaikesta on vain yritettävä selviytyä niin, että voi nukkua yönsä rauhallisesti.

Pidin kirjasta, ja varsinkin se, että tarina mukailee kirjailijan isoisän tarinaa, auttoi oikean tunnelman tavoittamisessa. Olen kuitenkin sen verran uskollinen omalle kirjamaulleni, että en ihan lähiaikoina ole lukemassa toista suurta rakkaustarinaa. Tosin mielestäni kirjassa oli sopivasti kaikkea muutakin rakkauden lisäksi, kuten mielenkiintoista ajankuvaa ja kahden toisiaan syvästi rakastavan henkilön tavallisen arjen vaiheiden kuvailua.

Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen ja nappaan jälleen pisteen Ranskasta.

Valoa valoa valoa


Vilja-Tuulia Huotarinen
2011
175 s./Karisto

Kaksi neljätoistavuotiasta tyttöä rakastuu samoihin aikoihin, kun Tsernobylissa räjähtää ydinvoimala. Mariia kertoo Mimistä rönsyillen samalla sinne tänne ja tarjoten lukijalle hieman vaativamman, mutta palkitsevan lukukokemuksen.

Muuta en oikein osaakaan varsinaisesta tarinasta sanoa. Kai tämä kirja vain kuuluu niihin tapauksiin, joihin jokaisen olisi hyvä tutustua itsekseen. Omia tuntemuksiani kirjasta on myös ollut hieman vaikea hahmottaa, vaikka olen miettinyt pääni puhki. Tykkäsin ja en tykännyt. Mitä enemmän kertaan kirjan aiheuttamia tuntemuksia, sitä jakomielitautisemmalta minusta tuntuu.

Onhan se ensinnäkin mukavaa, että sellaisia kirjoja kirjoitetaan, jotka tuntuvat enemmän ainutlaatuisilta ja vähemmän jonkun aikaisemmin kirjoitetun kirjan kopioilta. Toisaalta taas muistan erittäin hyvin nuoremman minän ärsyyntymisen näistä "erilaisia nuoria" käsittelevistä kirjoista. Siis kun kaikki on aina niin pirun hankalaa ja sitten pitää jo miettiä tästä maailmasta poistumista. Ei siis se, etteikö "erilaiset nuoret" (mitä se sitten kaikessa laajuudessaan aina tarkoitaakaan) olisi tervetulleita nuortenkirjoihin ja ei sekään, etteikö heistä lukeminen välillä olisi ihan mielenkiintoistakin. Ja sitten on vielä se vastareaktio, joka iskee, kun kaikenlaista ainutlaatuista on ympätty samaan kirjaan. On rikkinäisiä nuoria neitoja, kaunista ja runollista kieltä, erityisen persoonallinen tapa kertoa tarina, tarkkaan harkittu tekstin asettelu.... Huh. Minuun iski vain tästä kaikesta armoton väsymys.

Minua kuitenkin miellytti tapa, jolla tarina kerrotaan: kaikkea ei olekaan tarkoitus paljastaa ja kesken tarinan Mariia puhuttelee toistuvasti lukijaa laittamalla tämän ajattelemaan yhtä sun toista. Virkistävää, vaikka toisaalta jotenkin niin ärsyttävää. No, kaikkien ei ole tarkoitus tykätä kaikista kirjoista ja tällä kertaa minä ja Valoa valoa valoa emme löytäneet samaa aallonpituutta. Tunnistan kuitenkin kirjan ansiot ja se on varmasti Junior Finlandiansa ansainnut. Ja siis kun minäkin kyllä pidin kirjasta, mutta hieman varautuneesti kuitenkin. Olisi todella mielenkiintoista kuulla kirjan kohderyhmään kuuluvan lukijan mietteitä tarinasta. Onko jonkun muun vielä tarkoitus lukea Huotarisen kirja? Tämä on muistaakseni ensimmäinen Finlandia Juniorilla palkittu kirja, johon olen tutustunut...  

Kirja voitti vuoden 2011 Finlandia Junior -palkinnon.

Sinä päivänä

David Nicholls
2009 suom. 2011
505s./Otava

Yksi vuoden puhutuimmista kirjoista on nyt minunkin osaltani luettu. Olen kirjasta melkoisen otettu, vaikka muutama asia jäikin vaivaamaan. Lukukokemus oli ikään kuin oikealla tavalla epätäydellinen - niin kuin kirjan päähenkilöt. Kaiken kaikkiaan Sinä päivänä on kirja, jonka seurassa saa murehtia, ärsyyntyä, iloita ja kauhistella miten nopeasti elämä vilahtaakaan ohi. Oman elämän valintoja tulee pakostikin punnittua eikä haluaisi enää liian monta hetkeä hukata joutavuuksiin.

Kirja kertoo Emmasta ja Dexteristä, joiden elämä kietoutuu enemmän tai vähemmän yhteen heidän vanhentuessaan parikymppisistä keski-ikäisiksi. Kaikki alkaa päättäjäispäivänä 15.7.1988, kun päähenkilöt viettävät yhdessä unohtumattoman yön. Tuosta päivästä lähtien lukija pääsee vuosittain kurkistamaan heidän elämäänsä. Välillä kaksikko on tiiviisti tekemisissä toistensa kanssa, välillä taas elämä on heittänyt heidät erilleen. Heidän välillään tuntuu kuitenkin olevan katkeamaton side, aivan kuin heidät olisi tarkoitettu toisilleen.

Siitä tietää lukevansa hyvää kirjaa, kun ei tahtoisi keskeyttää lukemista. Tarina on juuri niin arkinen, että se voisi olla kenen tahansa kaduntallaajan elämäntarina. Kirja pitääkin lujasti otteessaan ja lukijan on saatava tietää, mitä elämällä on varattuna Emman ja Dexterin varalle. Kirjassa ihastuttavinta on lähestymistapa pääkaksikon elämään: kun jokaisesta vuodesta saa kurkistaa vain yhteen päivään, jää moni asia keskeneräiseksi ja hämärän peittoon. Kummallisella tavalla se yksi päivä vuodesta kuitenkin riittää.

Vaikka nautin kirjan lukemisesta kovasti, en silti oikein saanut itseäni uskomaan Dexterin ja Emman ystävyyteen. Niin, aika huono juttu, kun kirja kuitenkin nojaa kahden ihmisen koko elämän kestävään rakkauteen. Dexter on kova naistenmies ja julkkiksen tittelin saatuaan entistä epämiellyttävämpi henkilö. Emma taas tuntuu liian vakavalta koko maailman ongelmia harteillaan kantavalta älyköltä. Kirjan puolivälissä on kohtaus, jossa pohdittiin sitä kuinka Emma on alkanut halveksimaan Dexteriä ja että Dexter on alkanut olemaan hieman inhottava. Minun mielestäni henkilöhahmot olivat tuollaisia jo ensi hetkestä lähtien enkä oikein jaksa ymmärtää, mikä ihme sitä ystävyyttä on pitänyt koossa. Tai miten se on ylipäätänsä pystynyt syntymään. Itse en ainakaan jaksaisi katsella Dexterin kaltaista itsekästä öykkäriä enkä kyllä Emman kaltaista ivallista tylsimystä:D Tulin siis siihen tulokseen, että henkilöhahmojen hienouden täytyy piillä niissä muissa päivissä, joista lukija ei tiedä mitään. Niin kovasti he kuitenkin toisiaan kehuvat.

Nyt jään odottamaan elokuvaa, jonka ehkä tällä kertaa uskoisin olevan vielä enemmän mieleeni kuin kirja. Kerrankin näin päin. Ja kirjakin oli hyvä!

Kirja on luettu osana TB:n haasteen alakategoriaa Modern Men Writers, joka tosin on jo ollut täynnä hyvän aikaa jo, mutta ehkä aina yksi kirja mukaan mahtuu.

Sanovat sitä rakkaudeksi

Arno Kotro
2003
134s./Like

Kirjan takakansi on pullollaan ylistäviä kommentteja. Liityn joukon jatkoksi ja totean, että olipa hieno runokokoelma, kannatti lukea!

sinä sanot että
on joitakin pikkuasioita
jotka vielä koituvat ongelmiksi
näin arvelet
miten niin pieniä asioita mietin
jos noin vaarallisina vainoavat
sinä et enää tiedä
näin sanot
haluatko jatkaa
mutta näissä asioissa jos ei tiedä rakas
silloin tietää jo

Kotron teos käsittelee rakkauden raadollisempaa puolta: miltä tuntuu kun rakkaus ei riitä, kun kaksi ihmistä ei vain sovi toisilleen. Ja miten vaikea tuollaisesta rakkaudesta on päästä irti silloinkin, kun erosta on jo vuosia. Liikutuin useasti lukiessani, runot tulivat jotenkin iholle. Itse elän elämässäni varsin erilaista vaihetta kuin runojen pariskunta, mutta kyllähän jokainen tietää, millaista on joutua pettymään rakkaudessa. 

myönnän
nyt kun sen otat puheeksi
eikä sillä muutenkaan mitään väliä
enää kai ole
minulla on toinen
toden totta
minulla on toinen
ollut jo kotvan aikaa
se olet sinä rakas
et ole se johon
ihastuin
tutustuin
rakastuin
ja samalla kun mietin
mihin mahdoit kadota
minä mestariminäilijä
niin kuin haluat sanoa
hapuilen itseänikin takaisin
niin se menee
sitä saa mitä pilaa

Runojen asettelu aluksi turhautti. Kun runoilla ei ole nimiä ja melkein jokainen runo vie koko sivun, kaikki tuntuu olevan yhtä pötköä. Jotkut runot jatkuvat seuraavalle ja mahdollisesti sitäkin seuraavalle sivulle ja välillä jouduin vain arvailemaan, onko alkava runo uusi vai vain jatkoa edelliseen. Lukiessani eteenpäin ymmärsin kirjan jujun eli kaikki runot kertovat yhden ja saman pariskunnan tarinaa ja runot tulevat vielä kronologisessa järjestyksessä. Siitä lähtien asettelun epämääräisyys ei enää haitannut. (Tähän arvosteluun olen kuronut lauseita hieman yhteen ettei tyhjiä rivejä tule ihan niin montaa, toivottavasti se enemmänkin selkeyttää kuin pilaa lukukuviot.) Noin, nyt on risutkin annettu.

jollain oudolla tavalla
jokaisessa rakkaudessa menetetään
sama rakkaus
kaikissa ihastuksissa löydetään
sama ihastus
mutta miksi vain mahdottoman kanssa uskoo
rakkauden mahdolliseksi
niin se vain on
ainut rakkaus on menetetty rakkaus
ainot rakkaus on mahdoton rakkaus

Ja sinä lukija, joka et lue runoja: lue edes tämä.