George Orwell
1945 suom. 1969
126 s./WSOY
Kävin edellisellä viikolla useampaan otteeseen Helsingissä ja kaipasin junamatkoille jotain ohuempaa pokkaria välipalakirjaksi. Näin ollen olikin hyvä hetki tutustua Orwellin satiiriin, joka löytyy myös 50 mieskirjailijan kirjaa -listaltani.
Luin kirjailijan hyvin aikaa kestäneen dystopian Vuonna 1984 muutama vuosi takaperin ja se veti hienosti vertoja tämän päivän vastaaville tarinoille. Aikapäiviä sitten kirjoitettu kirja tosissaan oli yllättävän moderni niin kieleltään kuin teemoiltaankin. Silti vähän hampaita kiristellen tartuin Eläinten vallankumoukseen, kai se on niin syvälle mieleen kirjoitettu, että vanhemmat kirjat olisivat aina jotenkin raskaita lukea.
Kartano-niminen maatila vaihtaa nimensä Eläintilaksi, kun sen elikot eräänä päivänä heittäytyvät vallankumouksen tuulien vietäväksi ja ajavat ihmiset pois tilaltaan. Hetken hurmassa kirjoitetaan myös seitsemän käskyä, joiden mukaan eläinten tulee tästä eteenpäin elää: ei veljeillä kaksijalkaisten kanssa, ei tapeta muita eläimiä, ei juoda alkoholia, ei käytetä vaatteita, ei nukuta sängyissä jne. Vuodet vierivät ja eläimet saavat huomata olevansa sikojen ja heidän henkivartijakoiriensa tiukassa otteessa ja seitsemän käskyäkin muuttavat muotoaan sen mukaan miten se sopii sikojen kulloiseenkin suunnitelmaan. On selvää, etteivät kaikki eläimet lopulta olekaan yhdenveroisia.
Eläinten vallankumousta on helppo suositella jokaiselle. Varsinkin he, jotka haluaisivat lukea enemmän klassikoita, mutta eivät ole kiinnostuneita tiiliskiviromaaneista - tästä on helppo aloittaa! Teemakin on mielenkiintoinen yhdistelmä kepeyttä ja painavaa asiaa. Todella nautittava pikkuopus, melkein sormet jo syyhysivät kirjoittaa syväluotaava kirjaessee äidinkielen tunnille:D Tosin näillä tuoreilla äitiysaivoilla sellaista en saisi kyllä aikaiseksi, mutta onneksi kirjasta pystyi nauttimaan kevyemmälläkin otteella ja jättää vallankäytön syvällisemmän pohtimisen minimiin.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste pienoisromaanit. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste pienoisromaanit. Näytä kaikki tekstit
tiistai 20. syyskuuta 2016
lauantai 21. helmikuuta 2015
William N. päiväkirja
Kristina Carlson
2011
153s./Otava
Mitä tapahtui ja kenelle?
Kasvitieteilijä William Nylander elää yksinäistä tutkijan elämää Pariisissa 1800-luvun lopussa. Vanha mies on vuosien mittaan erkaantunut muusta yliopiston väestä ja päivät kuluvat jäkälänäytteitä tutkien ja päiväkirjaan arkisia mietteitä ylös merkiten.
Lukukokemuksesta.
William N. päiväkirja oli minulla mukana minilomalla Kööpenhaminassa. Carlsonin kirja toi mukavaa vastapainoa kaupunkilomalle, vaikka ensimmäisiä sivuja tavaillessani pelkäsinkin tehneeni virhearvioinnin. Vanhan tutkijan merkinnät ovat lyhykäisiä, samasta asiasta harvoin jatketaan enää myöhemmin, joten ei haitannut, että lukeminen oli välillä hyvinkin pirstaleista. Paluulennolla saavutin juuri oikean tunnelman käpertyessäni lämpimän huivin alle, siemaillessani teetä ja saattaessani Nylanderin tarinan loppuun.
Miksi kirja voitti minut lopulta puolelleen?
Carlsonin kirja oli kerännyt pölyä kirjahyllyssäni jo ilmestymisestään asti, mutta koska ajattelin sen sopivan pituutensa takia mahdolliseksi lukumaratonkirjaksi, en ole raaskinut hankkiutua siitä eroonkaan. Matkaa varten en viitsinyt pakata mukaan kovinkaan paksua teosta ja ajattelinpa jopa niin pitkälle, että jos olisin saanut kirjan luettua jo matkakohteessa, olisin voinut hylätä sen sinne. Yllätyinkin, kun huomasin liikuttuvani äreän ja yksinäisen miehen mielenliikkeistä. Köyhyyden rajamailla elävän tutkijan vähäeleiset päiväkirjamerkinnät maalaavat kuvaa syrjäytyneestä miehestä, jolla ei ole elämässä enää muuta kuin intohimo omaa työtä kohtaan. Kun on liian kauan pitänyt muita etäällä, paluuta entiseen ei enää ole.
2011
153s./Otava
Mitä tapahtui ja kenelle?
Kasvitieteilijä William Nylander elää yksinäistä tutkijan elämää Pariisissa 1800-luvun lopussa. Vanha mies on vuosien mittaan erkaantunut muusta yliopiston väestä ja päivät kuluvat jäkälänäytteitä tutkien ja päiväkirjaan arkisia mietteitä ylös merkiten.
Lukukokemuksesta.
William N. päiväkirja oli minulla mukana minilomalla Kööpenhaminassa. Carlsonin kirja toi mukavaa vastapainoa kaupunkilomalle, vaikka ensimmäisiä sivuja tavaillessani pelkäsinkin tehneeni virhearvioinnin. Vanhan tutkijan merkinnät ovat lyhykäisiä, samasta asiasta harvoin jatketaan enää myöhemmin, joten ei haitannut, että lukeminen oli välillä hyvinkin pirstaleista. Paluulennolla saavutin juuri oikean tunnelman käpertyessäni lämpimän huivin alle, siemaillessani teetä ja saattaessani Nylanderin tarinan loppuun.
Miksi kirja voitti minut lopulta puolelleen?
Carlsonin kirja oli kerännyt pölyä kirjahyllyssäni jo ilmestymisestään asti, mutta koska ajattelin sen sopivan pituutensa takia mahdolliseksi lukumaratonkirjaksi, en ole raaskinut hankkiutua siitä eroonkaan. Matkaa varten en viitsinyt pakata mukaan kovinkaan paksua teosta ja ajattelinpa jopa niin pitkälle, että jos olisin saanut kirjan luettua jo matkakohteessa, olisin voinut hylätä sen sinne. Yllätyinkin, kun huomasin liikuttuvani äreän ja yksinäisen miehen mielenliikkeistä. Köyhyyden rajamailla elävän tutkijan vähäeleiset päiväkirjamerkinnät maalaavat kuvaa syrjäytyneestä miehestä, jolla ei ole elämässä enää muuta kuin intohimo omaa työtä kohtaan. Kun on liian kauan pitänyt muita etäällä, paluuta entiseen ei enää ole.
tiistai 23. syyskuuta 2014
Sivullinen
Albert Camus
1942 suom. 1947
160s./Otava
Tänään tiedän ainakin tämän: en tule koskaan ymmärtämään Sivullisen hienoutta. Ja koska tiedän erään, joka pitää kirjaa suuressa arvossa, aion vaatia että hän yrittää selittää kirjan mestarillisuutta kahvikupposen ääressä. En tosin lupaa olla ollenkaan myötämielinen.
Toivoa ehkä olisi, jos juuri nyt olisinkin yliopistossa osallistumassa luennoille, joissa käsitellään eksistentialismia ja absurdismia. Ja filosofian peruskurssikaan ei olisi pahitteeksi. Yksin lukiessa ja pähkäillessä ei kirjasta nimittäin irtoa mitään. Ja kiinnostukseni taso ei lopulta ole niin korkea, että jaksaisin tosissani pohdiskella sitä, mitä sieltä rivien väleistä oikein pitäisi ymmärtää.
Sivullisessa lukija tutustuu Meursault-nimiseen mieheen, joka tuntuu suhtautuvan elämänsä tapahtumiin varsin välinpitämättömästi. Romaanin alkupuolella miehen äiti kuolee ja Meursault matkustaa tämän hautajaisiin. Mies sopii myös avioliitosta Marie-nimisen naisen kanssa. Ja tappaa miehen. Hätkähdyttävän suuria asioita kaikki, mutta Meursaultia tapahtumat eivät tunnu hetkauttavan suuntaan tai toiseen. Kun oikeudenkäynti alkaa, on selvää ettei valamiehistö katso moista käytöstä hyvällä.
Eniten kiukuttaa se, että kirjailija on saanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon osittain tämän romaanin takia ja minä en saa siitä irti mitään. Toiseksi eniten kiukuttaa se, että joihinkin pienoisromaaneihin todella saadaan tiivistettyä koko elämä ja kaikki tärkeä, mutta Sivullinen jää lopulta todella kolkoksi tarinaksi. Ärsyynnyn nopeasti, jos kirjassa on vain vähän dialogia ja varsinkin silloin, jos kertoja paljastaa, että esimerkiksi henkilöhahmojen keskustelut ovat varsin merkityksellisiä, mutta sitten kyseisiä keskusteluja ei kuitenkaan lainkaan avata lukijalle.
Ei pysty ymmärtämään.
1942 suom. 1947
160s./Otava
Tänään tiedän ainakin tämän: en tule koskaan ymmärtämään Sivullisen hienoutta. Ja koska tiedän erään, joka pitää kirjaa suuressa arvossa, aion vaatia että hän yrittää selittää kirjan mestarillisuutta kahvikupposen ääressä. En tosin lupaa olla ollenkaan myötämielinen.
Toivoa ehkä olisi, jos juuri nyt olisinkin yliopistossa osallistumassa luennoille, joissa käsitellään eksistentialismia ja absurdismia. Ja filosofian peruskurssikaan ei olisi pahitteeksi. Yksin lukiessa ja pähkäillessä ei kirjasta nimittäin irtoa mitään. Ja kiinnostukseni taso ei lopulta ole niin korkea, että jaksaisin tosissani pohdiskella sitä, mitä sieltä rivien väleistä oikein pitäisi ymmärtää.
Sivullisessa lukija tutustuu Meursault-nimiseen mieheen, joka tuntuu suhtautuvan elämänsä tapahtumiin varsin välinpitämättömästi. Romaanin alkupuolella miehen äiti kuolee ja Meursault matkustaa tämän hautajaisiin. Mies sopii myös avioliitosta Marie-nimisen naisen kanssa. Ja tappaa miehen. Hätkähdyttävän suuria asioita kaikki, mutta Meursaultia tapahtumat eivät tunnu hetkauttavan suuntaan tai toiseen. Kun oikeudenkäynti alkaa, on selvää ettei valamiehistö katso moista käytöstä hyvällä.
Eniten kiukuttaa se, että kirjailija on saanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon osittain tämän romaanin takia ja minä en saa siitä irti mitään. Toiseksi eniten kiukuttaa se, että joihinkin pienoisromaaneihin todella saadaan tiivistettyä koko elämä ja kaikki tärkeä, mutta Sivullinen jää lopulta todella kolkoksi tarinaksi. Ärsyynnyn nopeasti, jos kirjassa on vain vähän dialogia ja varsinkin silloin, jos kertoja paljastaa, että esimerkiksi henkilöhahmojen keskustelut ovat varsin merkityksellisiä, mutta sitten kyseisiä keskusteluja ei kuitenkaan lainkaan avata lukijalle.
Ei pysty ymmärtämään.
sunnuntai 10. marraskuuta 2013
Mustat paperit
Maija Muinonen
2013
167 s./Teos
Olipa kovin ranskalainen lukukokemus kotimaisesta kirjasta. Ja sanon tämän hyvällä.
Muinosen kehuttu esikoisteos on pahanenteisen hienostunut, välillä vähän karmivakin ja ehdottomasti vaivaannuttava. Kirjailijan tyylistä tulikin mieleeni ranskalaisen Claire Castillionin novellit.
Tarinan asetelma on herkullinen kirjeromaanille. Vakavasti sairas Ann tietää kuolevansa seuraavana päivänä puistossa ystävälliseen luotiin ja päättääkin viettää viimeiset tuntinsa kirjoittamalla kirjeitä läheisilleen. On niin paljon kerrottavaa ja muistutettavaa. Annin 6-vuotias poika Luc ja tästä jatkossa huolehtivat ihmiset on saatava ymmärtämään, ettei häntä sovi unohtaa hetkeksikään. Tulevaisuus ei ole pelkästään eläville, myös Annin muiston on saatava kukoistaa niin arjessa kuin juhlassa.
Tarina ei kuulu kirjavuoteni suurtapauksiin, mutta lukukokemus oli ehdottomasti hieno. Äidin vastahankainen suhtautuminen itse suunniteltuun kuolemaan oli kutkuttavaa luettavaa ja tarina piti otteessaan loppuun saakka. Välillä äidin käsinkosketeltava suru näkyi ymmärrettävänä suorapuheisuutena läheisilleen,välillä taas inhottavan ilkeämielisenä nälvimisenä. Lukijalla ei ole mahdollisuutta tutustua oikeaan Anniin, sillä tarjolla on vain nämä kuolemaa edeltäneet kirjeet, jotka on tietenkin kirjoitettu suuren tunnekuohun vallassa.
Niin kuin ranskalaisten tarinoiden kanssa usein käy, tämäkin jätti jotenkin kylmäksi. Se jokin jäi puuttumaan. Lopussa uhrasin hetken miettiäkseni Annin todellista, sairautta edeltänyttä, olemusta, mutta pian huomasin, etten jaksanutkaan välittää siitä, mitä kirjeiden kirjoittamisen jälkeen mahdollisesti tapahtui. Tarina ei jäänyt elämään omaa elämäänsä lukijan mielessä, vaikka näin olisi suonut tapahtuvan.
Kuoleman ja kirjeiden liitto on toistaiseksi tuottanut pelkästään hyviä kirja- ja elokuvakokemuksia, joista päällimmäisenä mielessäni on PS. Rakastan sinua ja Elämäni ilman minua. Muitakin muistelisin lukeneeni/katsoneeni, mutta nyt en saa niitä tähän hätään mieleeni
keskiviikko 21. elokuuta 2013
Onnen koukkuja
Grégoire Delacourt
2012 suom. 2013
163 s./WSOY
En taidakaan pitää ranskalaisesta kirjallisuudesta ihan niin paljon kuin olen näihin päiviin asti luullut. Karkumatka ja Äidin pikku pyöveli ovat puhutelleet, mutta muuten ranskalainen tyyli on lopulta jättänyt kylmäksi ja niin tälläkin kertaa.
En edes oikein tiedä mitä kirjasta sanoisin, kun tuntuu ettei siitä ole juurikaan sanottavaa. Kirja ei ilahduttanut, ei saanut miettimään onnen haurautta, ei puhutellut eikä saanut arvostamaan elämää enemmän. Yleensä ihan kiva riittää useankin kirjan suhteen, mutta kun onnesta kertovaa kirjaa markkinoidaan maailmanlaajuiseksi jymymenestykseksi, niin kieltämättä sitä odottaa enemmän ja silloin ihan kiva ei enää riitä.
Jo, joka on koko elämänsä hoivannut muita - muistisairaudesta kärsivää isäänsä, lapsiaan, miestään ja ystäviään - voittaa lotossa 18 miljoonaa eikä tiedä mitä tekisi. Hänellä on ainutlaatuinen mahdollisuus tehdä mitä vain, mutta onko rikkauden hinta kuitenkin liian kova maksettavaksi? Kuinka paljon elämä muuttuu ja positiiviseen vai negatiiviseen suuntaan?
Tarina ei tosiaan tehnyt minuun sen kummoisempaa vaikutusta, joten nyt tuntuu, että koko kirja vain ärsyttää. Eniten ehkä ärsyynnyin vakavuudesta, joka lottovoittoon liitettiin. Näkökulma on toki tuore, enkä olisi halunnut lukeakaan pelkkää listaa siitä, mitä hankintoja tehdään kun sitä pätäkkää nyt tuntuu löytyvän. Mutta silti jotenkin masentavan nuiva suhtautuminen siihen, että on saanut mahdollisuuden tehdä sellaisiakin asioita, joihin lankakaupan omistajana ei olisi varaa. Minä en ainakaan näe rikastumista pelkästään asiana, joka johtaa kartanon omistamiseen, kalleimmalla mahdollisella autolla ajamiseen ja jalokivien keräilyyn. Toki tarina olisi ollut vallan toinen, jos päähenkilö olisi suhtautunut lottovoittoonsa eri tavalla, mutta kunhan valitan.
Jännittävä yksityiskohta: Jon mieshän sijoittuu kamaluusasteikossa melko korkealle, mutta tajusin asian vasta oikein pysähtyessäni ajattelemaan asiaa oikein kunnolla. Mielenkiintoista, ettei tuollainen ihmisluonne hyppää silmille vaivaamaan heti alusta asti, vaikka vihjeitä siihen suuntaan annetaankin useaan otteeseen, kun Jo kertoo perhe-elämästään.
Ei muuta sanottavaa. Onnellisuus-teema ei tästä paljon kostunut... Mutta onneksi nyt on meneillään ihan huippuhyvä kirja teemaan liittyen!
lauantai 9. helmikuuta 2013
Mantelintuoksua lumimyrskyssä
Camilla Läckberg
2007 suom. 2009
108 s./Schildts
Talvisiin maisemiin sijoittuvien kirjojen lukeminen on suorastaan pakko ajoittaa nimenomaan talvipäiviin. En ole voinut kuvitellakaan lukevani tätä kirjaa minään muuna vuodenaikana, joten Läckberg-fani on joutunut kärsivällisesti odottamaan oikeaa ajankohtaa.
Pienoisromaanissa Tanumsheden poliisiasemalta tuttu Martin Molin on saattanut itsensä varsin kiperään tilanteeseen. Kepeä seurustelu Lisette Liljecronan kanssa näyttää saaneen vakavampia sävyjä, sillä Martin on pitkin hampain suostunut tapaamaan tyttöystävänsä perheen sukukokouksen merkeissä. Lisette ei todellakaan ole nuoren poliisin suuri rakkaus, joten viikonloppu tunnelmallisessa kartanossa pienellä saarella ikävien sukulaisten kanssa tuntuu ahdistavalta. Martin saa kuitenkin nopeasti muuta ajateltavaa, kun lumimyrsky katkaisee yhteyden mantereeseen ja perheen pelätty patriarkka kuolee kesken illallisen. Hento mantelintuoksu vesilasissa vihjaa siihen, että rikas vanhus on myrkytetty - eikä murhaaja voi olla kukaan muu kuin joku sukulaisista.
Mantelintuoksua lumimyrskyssä ei aiheuttanut suuria tunne-elämyksiä, mutta sitä oli kieltämättä mukava lukea, kun puitteet olivat kohdallaan: ikkunasta sai ihailla kaunista lumista maisemaa nautiskellen samalla muutamia lasillisia valkoviiniä. Lähivuosina olen kahlannut läpi kaikki Läckbergin kirjat, ja kieltämättä osa vakituisista henkilöhahmoista kyllästyttää. Olikin virkistävää päästä samoihin tuttuihin maisemiin ja saman kynäniekan tarinaan, mutta ilman poliisiaseman keskinäisiä suhdesoppia. Suljetun huoneen mysteeri oli kiinnostava, mutta arvasin valitettavasti jutun jujun heti, kun tarinaan heitettiin mukaan Sherlock Holmes -kirja ja kummallinen jälki takassa. Pysähdyinkin kirjan luettuani muistelemaan, kuinka usein samaa ratkaisua on käytetty kirjoissa, elokuvissa ja tv-sarjoissa. Minulle tuli mieleeni vain CSI Las Vegasin jakso, mutta ihan varmasti olen törmännyt ratkaisuun useamminkin, koska se tuli välittömästi mieleeni. Tuleeko muilla kirjan lukeneilla mieleen muita teoksia, jotka olisivat hyödyttäneet tätä ratkaisu a´la Sherlock Holmes?
Tätä vuotta on kohta kulunut jo puolitoista kuukautta, mutta minulla ei tunnu etenevän muut haasteet kuin kiinteistöhaaste. Lato minulla onkin jo pystyssä, joten mökkiä tavoitellaan parhaillaan. Tässä kirjassa tapahtumapaikkana oli pelkästään tunnelmallinen kartano Valön saarella, vanha leiripaikka, josta vanhempi pariskunta on ahkeralla remontoimisella saanut loihdittua ihastuttavan hotellintapaisen pakopaikan vieraille. Tarinan alussa valkoiseksi maalattu talo pilkistää lumikinosten keskeltä ja ikkunoista tuikkiva valo ja joulukuusi saavat Martinin henkäisemään ihastuksesta. Paikka on ehdottomasti sellainen, jossa minäkin viihtyisin: lumimyrskyn yllättäessä joisin teetä tyylikkäässä kirjastossa, makoilisin välillä omassa huoneessani upottavassa pylvässängyssä ja nauttisin rauhallisista aterioista talon ruokasalissa. Tietenkin tunnelma saattaisi hieman latistua, jos samalla tietäisin jonkun vieraista olevan kylmäverinen murhaaja...
Kiinteisöhaaste - kohti mökkiä
Naiskirjailijoiden 100 kirjaa
2007 suom. 2009
108 s./Schildts
Talvisiin maisemiin sijoittuvien kirjojen lukeminen on suorastaan pakko ajoittaa nimenomaan talvipäiviin. En ole voinut kuvitellakaan lukevani tätä kirjaa minään muuna vuodenaikana, joten Läckberg-fani on joutunut kärsivällisesti odottamaan oikeaa ajankohtaa.
Pienoisromaanissa Tanumsheden poliisiasemalta tuttu Martin Molin on saattanut itsensä varsin kiperään tilanteeseen. Kepeä seurustelu Lisette Liljecronan kanssa näyttää saaneen vakavampia sävyjä, sillä Martin on pitkin hampain suostunut tapaamaan tyttöystävänsä perheen sukukokouksen merkeissä. Lisette ei todellakaan ole nuoren poliisin suuri rakkaus, joten viikonloppu tunnelmallisessa kartanossa pienellä saarella ikävien sukulaisten kanssa tuntuu ahdistavalta. Martin saa kuitenkin nopeasti muuta ajateltavaa, kun lumimyrsky katkaisee yhteyden mantereeseen ja perheen pelätty patriarkka kuolee kesken illallisen. Hento mantelintuoksu vesilasissa vihjaa siihen, että rikas vanhus on myrkytetty - eikä murhaaja voi olla kukaan muu kuin joku sukulaisista.
Mantelintuoksua lumimyrskyssä ei aiheuttanut suuria tunne-elämyksiä, mutta sitä oli kieltämättä mukava lukea, kun puitteet olivat kohdallaan: ikkunasta sai ihailla kaunista lumista maisemaa nautiskellen samalla muutamia lasillisia valkoviiniä. Lähivuosina olen kahlannut läpi kaikki Läckbergin kirjat, ja kieltämättä osa vakituisista henkilöhahmoista kyllästyttää. Olikin virkistävää päästä samoihin tuttuihin maisemiin ja saman kynäniekan tarinaan, mutta ilman poliisiaseman keskinäisiä suhdesoppia. Suljetun huoneen mysteeri oli kiinnostava, mutta arvasin valitettavasti jutun jujun heti, kun tarinaan heitettiin mukaan Sherlock Holmes -kirja ja kummallinen jälki takassa. Pysähdyinkin kirjan luettuani muistelemaan, kuinka usein samaa ratkaisua on käytetty kirjoissa, elokuvissa ja tv-sarjoissa. Minulle tuli mieleeni vain CSI Las Vegasin jakso, mutta ihan varmasti olen törmännyt ratkaisuun useamminkin, koska se tuli välittömästi mieleeni. Tuleeko muilla kirjan lukeneilla mieleen muita teoksia, jotka olisivat hyödyttäneet tätä ratkaisu a´la Sherlock Holmes?
Tätä vuotta on kohta kulunut jo puolitoista kuukautta, mutta minulla ei tunnu etenevän muut haasteet kuin kiinteistöhaaste. Lato minulla onkin jo pystyssä, joten mökkiä tavoitellaan parhaillaan. Tässä kirjassa tapahtumapaikkana oli pelkästään tunnelmallinen kartano Valön saarella, vanha leiripaikka, josta vanhempi pariskunta on ahkeralla remontoimisella saanut loihdittua ihastuttavan hotellintapaisen pakopaikan vieraille. Tarinan alussa valkoiseksi maalattu talo pilkistää lumikinosten keskeltä ja ikkunoista tuikkiva valo ja joulukuusi saavat Martinin henkäisemään ihastuksesta. Paikka on ehdottomasti sellainen, jossa minäkin viihtyisin: lumimyrskyn yllättäessä joisin teetä tyylikkäässä kirjastossa, makoilisin välillä omassa huoneessani upottavassa pylvässängyssä ja nauttisin rauhallisista aterioista talon ruokasalissa. Tietenkin tunnelma saattaisi hieman latistua, jos samalla tietäisin jonkun vieraista olevan kylmäverinen murhaaja...
Kiinteisöhaaste - kohti mökkiä
Naiskirjailijoiden 100 kirjaa
torstai 7. helmikuuta 2013
Linnunradan käsikirja liftareille
Douglas Adams
1979 suom. 1989
156 s./WSOY
Kun teen päätöksen astua kirjallisen mukavuusalueeni ulkopuolelle, teen sen yleensä melko realistisin odotuksin. Näin ollen odotukset pohjalukemissa tartuin tähän klassikkoparodiaan, sillä onhan Kosmoksen lumoa ja tähtisumua -haaste pian päättymässä ja avaruus tuntui muutenkin hetkellisesti paikalta, jossa halusin käydä tuulettamassa päätäni. Kaiken maailman 100. kirjan listoillahan tämä linnunradasta kertova kirja keikkuu poikkeuksetta, joten jo siinä mielessä se on aina ollut must-read. Harmi, että ennakkoaavistukset osuivat oikeaan, ja olin aika pettynyt tarinaan kokonaisuutena.
Adamsin avaruus-ilottelun kanssa kävi ite asiassa samalla tavalla kuin Rimmisen Nenäpäivän. Takakansiteksti alkaa elämään omassa mielikuvituksessa ihan omaa elämäänsä ja minä, joka en yleensä hae kirjallisuudelta lainkaan huumoria, alan lämmetä alkavasta tarinasta. Kun kirja sitten pikkuhiljaa etenee, tajuaa että sen toivoisin olevan paljon enemmän kuin mitä se on. Nenäpäivä sai toivomaan, että Irma, joka käy pimpottelemassa tuntemattomien ovikelloja yksinäisyyttään, päätyisi erilaisten ihmisten arjen keskelle käymään mielenkiintoisia ja yllättäviä keskusteluja. Toivoin hullun lailla, että kirjan luettuani minäkin haluaisin lähteä häiriköimään tuntemattomien iltapäiväteehetkiä ja eläisin ns. täysillä;) Samalla tavalla toivoin tällä kertaa, että liftarit, joilla on ainutlaatuinen mahdollisuus päästä mihin tahansa äärettömässä avaruudessa, kokisivat asioita, joita tavallinen ihminen voi vain haaveilla, jos on tarpeeksi mielikuvitusta. Olisin suonut liftareiden näkevän väkeä kaukaisilta planeetoilta, joutuvan hankaliin konfliktitilanteisiin erilaisten "kulttuurien" takia ja seikkailevan sydämensä kyllyydestä. Ja että kaiken tämän lisäksi liftareilla ja lukijalla olisi vielä hauskaakin yhdessä.
Sarjan ensimmäisessä osassahan maapallo tuhoutuu ja vain yksi henkilö selviytyy, kun hänen onnistuu sattuman oikusta liftata läheisen avaruusaluksen kyytiin maapallolla työtehtävissä olleen avaruuden asukkaan kanssa. Universumi on täynnä väkeä, jotka eivät tule toimeen toisten kanssa, ja näin ollen kulkupeliä pitää olla valmis vaihtamaan silmänräpäyksessä. Pikkuhiljaa seikkailun kokoonpano muodostuu sisältäen ihmisen lisäksi mm. masentuneen robotin ja universumin presidentin. Pian selviää, miksi maapallo tuhottiin - ja miten se ylipäätänsä aikoinaan sai alkunsa. Lukija kohtaa myös legendaarisen lausahduksen "Elämäntarkoitus on 42.", mutta ainakaan minua tarinan ensimmäinen osa ei voittanut puolelleen, joten en ole valmis kahlaamaan koko sarjaa selvittääkseni mikä viisaus kyseisen lauseen takana piilee.
Nyt kun ollaan jo valmiiksi negatiivisin mielin, on helppo ärähtää vielä muutamasta asiasta. Ensinnäkin sanaa ihminen käytettiin jatkuvasti monista muistakin avaruuden asukeista, vaikka minun (pettämätön) logiikkani sanoo, että vain maapallon asukkaat ovat ihmisiä ja muut linnunradan asukit ovat sitten jotain muita. Ja miksi äärettömästä avaruudesta löytyy jo kaikki samat asiat kuin maapalloltakin? Tarkoitan, että avaruuden taaperovaihe on myös nimeltään Antiikin aika ja myös avaruudessa tehdään argeologisia kaivauksia jne. Tylsää! Tietenkin kaikki tämä voi liittyä siihen, miten maapallo kirjan mukaan sai alkunsa eli että kaikki asiat olivat ensin olemassa avaruudessa ja ne ovat kulkeutuneet samannimisinä maapallolle. Mutta silti, koen sen silti kirjailijan rimanalitukseksi, ettei ole jaksettu keksiä muita nimia asioille - sehän on yksi fantasian ja scifin lukemisen hauskuus, että saa kirjaa lukiessa omaksua uuden sanaston;)
Toistaiseksi en ole onnistunut lukemaan hyviä avaruustarinoita, mutta tuli mieleen, että onkohan olemassa kirjoja, joissa olisi samanlaista meininkiä kuin esimerkiksi elokuvassa Apollo 13? Tarkoitan siis ihmisiä avaruudessa, uskottavia tapahtumia ja kiinnostavaa arkea avaruusasemalla? Saa tosin suositella myös hyvää perinteistä avaruusseikkailuakin.
Niin, ja tässä vaiheessa olisi ehkä ihan hyvä myöntää, että kyllä sitä tuli muutamaan otteeseen tirskuttuakin kirjaa lukiessa.
Kosmoksen lumoa ja tähtisumua
Mieskirjailijoiden 50 kirjaa
1979 suom. 1989
156 s./WSOY
Kun teen päätöksen astua kirjallisen mukavuusalueeni ulkopuolelle, teen sen yleensä melko realistisin odotuksin. Näin ollen odotukset pohjalukemissa tartuin tähän klassikkoparodiaan, sillä onhan Kosmoksen lumoa ja tähtisumua -haaste pian päättymässä ja avaruus tuntui muutenkin hetkellisesti paikalta, jossa halusin käydä tuulettamassa päätäni. Kaiken maailman 100. kirjan listoillahan tämä linnunradasta kertova kirja keikkuu poikkeuksetta, joten jo siinä mielessä se on aina ollut must-read. Harmi, että ennakkoaavistukset osuivat oikeaan, ja olin aika pettynyt tarinaan kokonaisuutena.
Adamsin avaruus-ilottelun kanssa kävi ite asiassa samalla tavalla kuin Rimmisen Nenäpäivän. Takakansiteksti alkaa elämään omassa mielikuvituksessa ihan omaa elämäänsä ja minä, joka en yleensä hae kirjallisuudelta lainkaan huumoria, alan lämmetä alkavasta tarinasta. Kun kirja sitten pikkuhiljaa etenee, tajuaa että sen toivoisin olevan paljon enemmän kuin mitä se on. Nenäpäivä sai toivomaan, että Irma, joka käy pimpottelemassa tuntemattomien ovikelloja yksinäisyyttään, päätyisi erilaisten ihmisten arjen keskelle käymään mielenkiintoisia ja yllättäviä keskusteluja. Toivoin hullun lailla, että kirjan luettuani minäkin haluaisin lähteä häiriköimään tuntemattomien iltapäiväteehetkiä ja eläisin ns. täysillä;) Samalla tavalla toivoin tällä kertaa, että liftarit, joilla on ainutlaatuinen mahdollisuus päästä mihin tahansa äärettömässä avaruudessa, kokisivat asioita, joita tavallinen ihminen voi vain haaveilla, jos on tarpeeksi mielikuvitusta. Olisin suonut liftareiden näkevän väkeä kaukaisilta planeetoilta, joutuvan hankaliin konfliktitilanteisiin erilaisten "kulttuurien" takia ja seikkailevan sydämensä kyllyydestä. Ja että kaiken tämän lisäksi liftareilla ja lukijalla olisi vielä hauskaakin yhdessä.
Sarjan ensimmäisessä osassahan maapallo tuhoutuu ja vain yksi henkilö selviytyy, kun hänen onnistuu sattuman oikusta liftata läheisen avaruusaluksen kyytiin maapallolla työtehtävissä olleen avaruuden asukkaan kanssa. Universumi on täynnä väkeä, jotka eivät tule toimeen toisten kanssa, ja näin ollen kulkupeliä pitää olla valmis vaihtamaan silmänräpäyksessä. Pikkuhiljaa seikkailun kokoonpano muodostuu sisältäen ihmisen lisäksi mm. masentuneen robotin ja universumin presidentin. Pian selviää, miksi maapallo tuhottiin - ja miten se ylipäätänsä aikoinaan sai alkunsa. Lukija kohtaa myös legendaarisen lausahduksen "Elämäntarkoitus on 42.", mutta ainakaan minua tarinan ensimmäinen osa ei voittanut puolelleen, joten en ole valmis kahlaamaan koko sarjaa selvittääkseni mikä viisaus kyseisen lauseen takana piilee.
Nyt kun ollaan jo valmiiksi negatiivisin mielin, on helppo ärähtää vielä muutamasta asiasta. Ensinnäkin sanaa ihminen käytettiin jatkuvasti monista muistakin avaruuden asukeista, vaikka minun (pettämätön) logiikkani sanoo, että vain maapallon asukkaat ovat ihmisiä ja muut linnunradan asukit ovat sitten jotain muita. Ja miksi äärettömästä avaruudesta löytyy jo kaikki samat asiat kuin maapalloltakin? Tarkoitan, että avaruuden taaperovaihe on myös nimeltään Antiikin aika ja myös avaruudessa tehdään argeologisia kaivauksia jne. Tylsää! Tietenkin kaikki tämä voi liittyä siihen, miten maapallo kirjan mukaan sai alkunsa eli että kaikki asiat olivat ensin olemassa avaruudessa ja ne ovat kulkeutuneet samannimisinä maapallolle. Mutta silti, koen sen silti kirjailijan rimanalitukseksi, ettei ole jaksettu keksiä muita nimia asioille - sehän on yksi fantasian ja scifin lukemisen hauskuus, että saa kirjaa lukiessa omaksua uuden sanaston;)
Toistaiseksi en ole onnistunut lukemaan hyviä avaruustarinoita, mutta tuli mieleen, että onkohan olemassa kirjoja, joissa olisi samanlaista meininkiä kuin esimerkiksi elokuvassa Apollo 13? Tarkoitan siis ihmisiä avaruudessa, uskottavia tapahtumia ja kiinnostavaa arkea avaruusasemalla? Saa tosin suositella myös hyvää perinteistä avaruusseikkailuakin.
Niin, ja tässä vaiheessa olisi ehkä ihan hyvä myöntää, että kyllä sitä tuli muutamaan otteeseen tirskuttuakin kirjaa lukiessa.
Kosmoksen lumoa ja tähtisumua
Mieskirjailijoiden 50 kirjaa
torstai 20. syyskuuta 2012
Nälkävuosi
Aki Ollikainen
2012
141 s./Siltala
Aki Ollikaisen esikoisromaani esittelee lukijoille vuoden 1867 nälkää näkevän Suomen. Pitkä talvi ja tuhoutuneet sadot johtavat siihen, että pienen Mataleenan perhe lähtee tien päälle kerjuulle, niin kuin niin moni muukin perhe joutui tekemään tuona kurjuuden vuonna. Tavoitteena nälkäisillä on saavuttaa Helsinki, jossa levähtää hetki ennen kuin matka jatkuu Pietariin, jossa kenenkään ei tarvitse kärsiä puutteesta.
Nälkävuosi on hieno kirja, jonka tarina todella menee ihon alle. Minä näin jopa painajaisia kirjasta, joka on todella harvinaista. Tämän kirjan kanssa koen olevani kirjabloggaamisen vaikeuden ytimessä: olen juuri lukenut niin vaikuttavan kirjan, ettei sanoja oikein löydy. Suosittelen jokaista lukijaani tarttumaan tähän kirjaan ja viettämään muutaman tovin Mataleenan perheen parissa. Tekee kummalla tavalla hyvää sielulle lukea sydän syrjällään vaikeuksista, joita Suomen kansa on aikoinaan joutunut kokemaan.
Hämmennyin muuten, kun huomasin että tietokirja, joka on äskettäin ilmestynyt, ja joka myöskin kertoo nälkävuosista, liittyykin 1600-luvun nälkävuosiin. Kumpaakohan aikaa yleensä tarkoitetaan, kun puhutaan Suomen nälkävuosista? Niin tai näin, myös tietokirja kiinnostaisi!
Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin ja korkkaan alakategorian esikoiskirjailijat. Nälkävuosi voi hyvinkin olla kotimaisen kirjallisuuden saralla lukuvuoteni mieleenjäävin teos, todellinen kultakimpale siis.
2012
141 s./Siltala
Aki Ollikaisen esikoisromaani esittelee lukijoille vuoden 1867 nälkää näkevän Suomen. Pitkä talvi ja tuhoutuneet sadot johtavat siihen, että pienen Mataleenan perhe lähtee tien päälle kerjuulle, niin kuin niin moni muukin perhe joutui tekemään tuona kurjuuden vuonna. Tavoitteena nälkäisillä on saavuttaa Helsinki, jossa levähtää hetki ennen kuin matka jatkuu Pietariin, jossa kenenkään ei tarvitse kärsiä puutteesta.
Nälkävuosi on hieno kirja, jonka tarina todella menee ihon alle. Minä näin jopa painajaisia kirjasta, joka on todella harvinaista. Tämän kirjan kanssa koen olevani kirjabloggaamisen vaikeuden ytimessä: olen juuri lukenut niin vaikuttavan kirjan, ettei sanoja oikein löydy. Suosittelen jokaista lukijaani tarttumaan tähän kirjaan ja viettämään muutaman tovin Mataleenan perheen parissa. Tekee kummalla tavalla hyvää sielulle lukea sydän syrjällään vaikeuksista, joita Suomen kansa on aikoinaan joutunut kokemaan.
Hämmennyin muuten, kun huomasin että tietokirja, joka on äskettäin ilmestynyt, ja joka myöskin kertoo nälkävuosista, liittyykin 1600-luvun nälkävuosiin. Kumpaakohan aikaa yleensä tarkoitetaan, kun puhutaan Suomen nälkävuosista? Niin tai näin, myös tietokirja kiinnostaisi!
Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin ja korkkaan alakategorian esikoiskirjailijat. Nälkävuosi voi hyvinkin olla kotimaisen kirjallisuuden saralla lukuvuoteni mieleenjäävin teos, todellinen kultakimpale siis.
perjantai 14. syyskuuta 2012
Nuku!
Annelies Verbeke
2003 suom. 2006
156 s./Avain
Kaksi unetonta kohtaavat yössä. Toinen odottaa kotona unta, joka ei koskaan saavu. Toinen pyöräilee pitkin öisiä katuja pimpottaakseen vieraiden ovikelloja ahdistuksissaan. Uniasioihin he eivät ehkä saa helpotusta toisistaan, mutta on hienoa, että on joku toinen, jonka kanssa jakaa yön pitkät tunnit.
Perin harmillista, sanonpahan vaan. Verbeken kirjalla olisi periaatteessa ollut kaikki mahdollisuudet olla oikea kirja minulle. Ensimmäisten kappaleiden jälkeen olin jo melko myytyä naista, unettomuusteema kauhistutti ja ahdisti sopivassa määrin. Tällainen unikeko, joka suunnilleen elää nukkuakseen ei voi mitenkään ymmärtää millaista on, kun uni ei tule. Valitettavasti tarina alkoi kuitenkin viemään päähenkilöitään sen verran odottamattomiin suuntiin, että kadotin punaisen langan tyystin. En yleensä pyri arvaamaan tarinan kulkua, mutta tätä teosta lukiessani tulin kuitenkin odottaneeksi tiettyjä asioita: kahden unettoman seikkailuja nukkuvassa kaupungissa, joka on ikään kuin vanha tuttu monista Scandinavian Music Groupin kappaleista, loputtomia keskusteluja, jotka rönsyilevät sinne tänne ja ehkä muutamia yllättäviä hullunpuoleisia tekoja. Mutta ei!
Nuku! oli kuitenkin lukemisen arvoinen kirja, takapakista huolimatta. Ehkä asia täytyy vain yrittää selittää itselle niin, että odottamattomat tapahtumat itse asiassa sopivat tähän kahdesta yhteiskunnan ulkopuolelle ajatuvasta henkilöstä kertovaan kirjaan... Ja jotain hieman ranskalaistakin koin tarinassa pilkahtavan, vähän vinksahtaneita päähenkilöitä ja erikoisia tapoja toimia arkipäiväisissäkin tilanteissa. Äh, päällimmäiseksi tunteeksi taisi kuitenkin jäädä harmistus siitä, etten Mayan ja Benoitin avulla saanut tietää, mitä öisellä suurkaupungilla on tarjottavana niille, joiden kohtalona on valvoa.
Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen ja Kirjalliseen maailmanvalloitukseen ja nappaan pisteet Belgiasta.
P.S. Voiko tätä kirjaa vielä kutsua pienoisromaaniksi, vai missä sivumäärässä raja teidän mielestänne menee? Kun kaikki on tietenkin lokeroitava siististi johonkin ryhmään, ja nyt minua vaivaa se, onko Nuku! pienoisromaani vai ei!
2003 suom. 2006
156 s./Avain
Kaksi unetonta kohtaavat yössä. Toinen odottaa kotona unta, joka ei koskaan saavu. Toinen pyöräilee pitkin öisiä katuja pimpottaakseen vieraiden ovikelloja ahdistuksissaan. Uniasioihin he eivät ehkä saa helpotusta toisistaan, mutta on hienoa, että on joku toinen, jonka kanssa jakaa yön pitkät tunnit.
Perin harmillista, sanonpahan vaan. Verbeken kirjalla olisi periaatteessa ollut kaikki mahdollisuudet olla oikea kirja minulle. Ensimmäisten kappaleiden jälkeen olin jo melko myytyä naista, unettomuusteema kauhistutti ja ahdisti sopivassa määrin. Tällainen unikeko, joka suunnilleen elää nukkuakseen ei voi mitenkään ymmärtää millaista on, kun uni ei tule. Valitettavasti tarina alkoi kuitenkin viemään päähenkilöitään sen verran odottamattomiin suuntiin, että kadotin punaisen langan tyystin. En yleensä pyri arvaamaan tarinan kulkua, mutta tätä teosta lukiessani tulin kuitenkin odottaneeksi tiettyjä asioita: kahden unettoman seikkailuja nukkuvassa kaupungissa, joka on ikään kuin vanha tuttu monista Scandinavian Music Groupin kappaleista, loputtomia keskusteluja, jotka rönsyilevät sinne tänne ja ehkä muutamia yllättäviä hullunpuoleisia tekoja. Mutta ei!
Nuku! oli kuitenkin lukemisen arvoinen kirja, takapakista huolimatta. Ehkä asia täytyy vain yrittää selittää itselle niin, että odottamattomat tapahtumat itse asiassa sopivat tähän kahdesta yhteiskunnan ulkopuolelle ajatuvasta henkilöstä kertovaan kirjaan... Ja jotain hieman ranskalaistakin koin tarinassa pilkahtavan, vähän vinksahtaneita päähenkilöitä ja erikoisia tapoja toimia arkipäiväisissäkin tilanteissa. Äh, päällimmäiseksi tunteeksi taisi kuitenkin jäädä harmistus siitä, etten Mayan ja Benoitin avulla saanut tietää, mitä öisellä suurkaupungilla on tarjottavana niille, joiden kohtalona on valvoa.
Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen ja Kirjalliseen maailmanvalloitukseen ja nappaan pisteet Belgiasta.
P.S. Voiko tätä kirjaa vielä kutsua pienoisromaaniksi, vai missä sivumäärässä raja teidän mielestänne menee? Kun kaikki on tietenkin lokeroitava siististi johonkin ryhmään, ja nyt minua vaivaa se, onko Nuku! pienoisromaani vai ei!
lauantai 18. elokuuta 2012
Lasnamäen lunastaja
Mari Saat
2009 suom. 2011
141 s./WSOY
Natalja Filippovna ja hänen tyttärensä Sofia ovat tottuneet tulemaan toimeen vähällä, mutta kun Natalja saa potkut työstään, käy kaksikon elo Tallinnan keskustassa todella tukalaksi. Äiti päättää alkaa tyttäreltään salaa ilotytöksi, jotta Sofian kalliit hammashoidot saataisiin maksettua. Tytärkin yrittää tuoda helpotusta huonoon rahatilanteeseen, ja löytää itsensä lukemasta lehtiä ääneen ystävänsä sokean isoäidin luota.
Lasnamäen lunastaja jäi mieleeni hyvänä lukukokemuksena, mutta tuntuu ettei minulla juuri ole sanottavaa kyseisestä kirjasta. Aluksi epäilin, josko kirja olisi taas yksi niistä teoksista, joissa käsitellään perinteisesti maan lähihistorian kamaluuksia, ja heitetään lukijan eteen toinen toistaan surullisempia ihmiskohtaloita. Olen pistänyt merkille, että tietyistä maista, joiden kirjallisuutta ei suomenneta järjin paljon, tulee usein kirjoja, jossa tosiaan aiheena enemmän tai vähemmän kansakunnan haavat. Toki on ymmärrettävää, että kirjallisuudessa käsitellään näitä vakavia ja vaikeita asioita, mutta en aina vain yksinkertaisesti jaksaisi tarttua noilla aiheilla höystettyihin kirjoihin. Tai ajatellaan asiaa vaikka näin päin, että jos ulkomaalainen lukisi suomalaista kirjallisuutta, ja aina kaikki tarinat liittyisivät jotenkin Suomen sotiin ja niistä saatuihin fyysisiin ja henkisiin haavoihin, jotka siirtyvät sukupolvelta toiselle, niin ei siinä kyllä koko totuus olisi. Vastapainoksi noille tarinoille pitäisi saada myös toisenlaisia tarinoita, joissa historia ei paina niin paljon. Sain joka tapauksessa sen mitä halusinkin; tarina ei sisältänyt lukufiilikseeni sopien liiallista historian kertaamista, vaan tavallista arkea "tavallisine" ongelmineen. Kyseessä on juuri sellainen kirja, joka on hyvä lukea Kirjallinen maailmanvalloitus mielessään.
Muuta en sitten oikein saakaan itsestäni puristettua. Niin kuin takakansi tietääkin kertoa, tämä Tuglas-palkittu romaani on nimenomaan sympaattinen tarina, ja minusta tutusta kaupungista oli kiinnostavaa lukea ja nähdä ikäänkuin sen monet puolet. Suosittelen Lasnamäen lunastajaa muillekin, jotka eivät vielä ole lukeneet virolaista kirjallisuutta.
Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen ja edistyn myös Kirjallinen maailmanvalloitus -haasteessa ja valloitan siis Viron.
2009 suom. 2011
141 s./WSOY
Natalja Filippovna ja hänen tyttärensä Sofia ovat tottuneet tulemaan toimeen vähällä, mutta kun Natalja saa potkut työstään, käy kaksikon elo Tallinnan keskustassa todella tukalaksi. Äiti päättää alkaa tyttäreltään salaa ilotytöksi, jotta Sofian kalliit hammashoidot saataisiin maksettua. Tytärkin yrittää tuoda helpotusta huonoon rahatilanteeseen, ja löytää itsensä lukemasta lehtiä ääneen ystävänsä sokean isoäidin luota.
Lasnamäen lunastaja jäi mieleeni hyvänä lukukokemuksena, mutta tuntuu ettei minulla juuri ole sanottavaa kyseisestä kirjasta. Aluksi epäilin, josko kirja olisi taas yksi niistä teoksista, joissa käsitellään perinteisesti maan lähihistorian kamaluuksia, ja heitetään lukijan eteen toinen toistaan surullisempia ihmiskohtaloita. Olen pistänyt merkille, että tietyistä maista, joiden kirjallisuutta ei suomenneta järjin paljon, tulee usein kirjoja, jossa tosiaan aiheena enemmän tai vähemmän kansakunnan haavat. Toki on ymmärrettävää, että kirjallisuudessa käsitellään näitä vakavia ja vaikeita asioita, mutta en aina vain yksinkertaisesti jaksaisi tarttua noilla aiheilla höystettyihin kirjoihin. Tai ajatellaan asiaa vaikka näin päin, että jos ulkomaalainen lukisi suomalaista kirjallisuutta, ja aina kaikki tarinat liittyisivät jotenkin Suomen sotiin ja niistä saatuihin fyysisiin ja henkisiin haavoihin, jotka siirtyvät sukupolvelta toiselle, niin ei siinä kyllä koko totuus olisi. Vastapainoksi noille tarinoille pitäisi saada myös toisenlaisia tarinoita, joissa historia ei paina niin paljon. Sain joka tapauksessa sen mitä halusinkin; tarina ei sisältänyt lukufiilikseeni sopien liiallista historian kertaamista, vaan tavallista arkea "tavallisine" ongelmineen. Kyseessä on juuri sellainen kirja, joka on hyvä lukea Kirjallinen maailmanvalloitus mielessään.
Muuta en sitten oikein saakaan itsestäni puristettua. Niin kuin takakansi tietääkin kertoa, tämä Tuglas-palkittu romaani on nimenomaan sympaattinen tarina, ja minusta tutusta kaupungista oli kiinnostavaa lukea ja nähdä ikäänkuin sen monet puolet. Suosittelen Lasnamäen lunastajaa muillekin, jotka eivät vielä ole lukeneet virolaista kirjallisuutta.
Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen ja edistyn myös Kirjallinen maailmanvalloitus -haasteessa ja valloitan siis Viron.
perjantai 25. toukokuuta 2012
Valitut teokset - Sudenmorsian
Aino Kallas
1928
47 s.
Aikaisemmin lukemani Sudenmorsian-näytelmäversion jälkeen oletin, että voisin esitellä alkuperäisen romaaniversion samoin sanoin. No, tarinan keskiössä on edelleen Aalo, metsänvartija Priidikin vaimo, jonka Metsän Henki houkuttelee muuttumaan erämailla vaeltavaksi sudeksi, mutta yllättäen siihen tarinan yhtäläisyydet sitten loppuvatkin. Tulen kertomaan seuraavissa kappaleissa juonenkäänteistä, joten olkaahan varuillanne!:)
Henkilöhahmot romaani- ja näytelmäversiossa eroavat täysin toisistaan. Priidik on saanut toki pitää sivuroolinsa, mutta esimerkiksi Aalon sisko, juoruämmä ja Hiidenmaan suurmiehet on keksitty näytelmää varten. Osa romaanin kaikkitietävän kertojan sanoista on siirretty hieman muunnellen näille keksityille henkilöhahmoille. Dialogia ei kuitenkaan mielestäni näin jälkikäteen mietittynä ole tehty kaikkein onnistuneimmalla tavalla. Monen mielenkiintoisen lausahduksen olisi voinut hyvin ympätä näytelmän dialogiin, ja näin siitä olisi saatu mielestäni mielenkiintoisempi ja monipuolisempi, mutta jostain syystä näin ei ole tehty. Dialogi on kuitenkin näytelmässä selkeästi ns. samaa maata romaanin tekstityylin kanssa, joten periaatteessa tarinaan oli helppo sujahtaa uudelleen. Niin kuin näytelmäversion arvostelun kommenttiosiossa Jaana huomauttikin, romaaniversiossa on tietenkin enemmän luonnon ja ympäristön kuvailua.
Näytelmäversio on suorastaan hävyttömän lyhyt, yleisössä ei ole tarvinnut takapuoltaan puuduttaa hyvä kuin puolta tuntiakaan... Ei siis ihme, että juonikin eroaa aika radikaalistikin kahdessa eri versiossa. En oikein ymmärrä, miksi näytelmää varten on keksitty aivan erilaiset juonenkäänteet, onko kyseessä sitten ollut esimerkiksi lavastukselliset ongelmat? Saunaa ei näytelmässä polteta, pääparin lemmenkohtausta ja sen ns. jälkipyykkiä ei näytelmässä käsitellä. Sankaritar heittää kyllä hyvästit maanpäälliselle elämälle molemmissa versiossa, mutta varsin eri tavoin. Priidikin suhtautuminenkin vaimoonsa tuntui ainakin minusta melko erilaiselta romaanissa ja näytelmässä.
Kirjaversio kannatti ehdottomasti lukea, kiitos kaikille tsemppaajille. Lukukokemuksen takia oli ehkä ihan hauskaa, että versiot erosivat niin kovasti toisistaan, mutta en oikein näe syytä sille, miksi romaanin tapahtumia on niin paljon muuteltu näytelmää kirjoitettaessa. Näytelmästä en juurikaan saanut mitään irti, mutta tapahtumia oli melko helppo kuitenkin seurata. Romaaniversiossa teksti oli vaikeampaa, ja kun en vanhahtavan suomenkielen erityinen ystävä ole, jouduin aluksi tarttumaan kikkakolmosapuun eli luin postikortin kanssa rivi kerrallaan. Myöhemmin, kun olin tottunut tekstityyliin, pystyin luopumaan postikortista ja jatkaa lukemista helpommin. Kallas-fania minusta ei edelleenkään tullut, mutta onhan se aina erityisen hienoa lukea kotimaisia klassikoita.
1928
47 s.
Aikaisemmin lukemani Sudenmorsian-näytelmäversion jälkeen oletin, että voisin esitellä alkuperäisen romaaniversion samoin sanoin. No, tarinan keskiössä on edelleen Aalo, metsänvartija Priidikin vaimo, jonka Metsän Henki houkuttelee muuttumaan erämailla vaeltavaksi sudeksi, mutta yllättäen siihen tarinan yhtäläisyydet sitten loppuvatkin. Tulen kertomaan seuraavissa kappaleissa juonenkäänteistä, joten olkaahan varuillanne!:)
Henkilöhahmot romaani- ja näytelmäversiossa eroavat täysin toisistaan. Priidik on saanut toki pitää sivuroolinsa, mutta esimerkiksi Aalon sisko, juoruämmä ja Hiidenmaan suurmiehet on keksitty näytelmää varten. Osa romaanin kaikkitietävän kertojan sanoista on siirretty hieman muunnellen näille keksityille henkilöhahmoille. Dialogia ei kuitenkaan mielestäni näin jälkikäteen mietittynä ole tehty kaikkein onnistuneimmalla tavalla. Monen mielenkiintoisen lausahduksen olisi voinut hyvin ympätä näytelmän dialogiin, ja näin siitä olisi saatu mielestäni mielenkiintoisempi ja monipuolisempi, mutta jostain syystä näin ei ole tehty. Dialogi on kuitenkin näytelmässä selkeästi ns. samaa maata romaanin tekstityylin kanssa, joten periaatteessa tarinaan oli helppo sujahtaa uudelleen. Niin kuin näytelmäversion arvostelun kommenttiosiossa Jaana huomauttikin, romaaniversiossa on tietenkin enemmän luonnon ja ympäristön kuvailua.
Näytelmäversio on suorastaan hävyttömän lyhyt, yleisössä ei ole tarvinnut takapuoltaan puuduttaa hyvä kuin puolta tuntiakaan... Ei siis ihme, että juonikin eroaa aika radikaalistikin kahdessa eri versiossa. En oikein ymmärrä, miksi näytelmää varten on keksitty aivan erilaiset juonenkäänteet, onko kyseessä sitten ollut esimerkiksi lavastukselliset ongelmat? Saunaa ei näytelmässä polteta, pääparin lemmenkohtausta ja sen ns. jälkipyykkiä ei näytelmässä käsitellä. Sankaritar heittää kyllä hyvästit maanpäälliselle elämälle molemmissa versiossa, mutta varsin eri tavoin. Priidikin suhtautuminenkin vaimoonsa tuntui ainakin minusta melko erilaiselta romaanissa ja näytelmässä.
Kirjaversio kannatti ehdottomasti lukea, kiitos kaikille tsemppaajille. Lukukokemuksen takia oli ehkä ihan hauskaa, että versiot erosivat niin kovasti toisistaan, mutta en oikein näe syytä sille, miksi romaanin tapahtumia on niin paljon muuteltu näytelmää kirjoitettaessa. Näytelmästä en juurikaan saanut mitään irti, mutta tapahtumia oli melko helppo kuitenkin seurata. Romaaniversiossa teksti oli vaikeampaa, ja kun en vanhahtavan suomenkielen erityinen ystävä ole, jouduin aluksi tarttumaan kikkakolmosapuun eli luin postikortin kanssa rivi kerrallaan. Myöhemmin, kun olin tottunut tekstityyliin, pystyin luopumaan postikortista ja jatkaa lukemista helpommin. Kallas-fania minusta ei edelleenkään tullut, mutta onhan se aina erityisen hienoa lukea kotimaisia klassikoita.
lauantai 23. huhtikuuta 2011
Sementtipuutarha
1978 suom. 1981
135 s./Otava
Ensimmäisen kerran 1980 suomennettu Sementtipuutarha on Ian McEwanin esikoisteos. Joidenkin kirjailijoiden esikoisista huomaa, ettei kaikki ole vielä ihan kohdillaan, mutta tästä ei. Tämä teos on minusta laatutyötä siinä missä tuoreemmatkin McEwanin kirjat. Tarinan sisarusparvi menettää vanhempansa ja yhdessä lapset päättävät jäädä asumaan isoon taloon niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Normaalista arkielämästä ei ole tietoakaan - ei ole ollut vanhempien eläessäkään - vaan lapset pärjäävät keskenään miten parhaaksi näkevät.
Tässä kuussa oli tarkoituksena lukea muutama McEwanin kirja. Alunperin arvelin, etten viitsi tarttua tähän lähiaikoina paljonkin blogeissa pyörineeseen Sementtipuutarhaan. Lainasin sen kuitenkin yhdeksi vaihtoehdoksi ja päädyinkin sitten lukemaan juuri sen. Ongelmallista tässä on se, että olen viime kuukausien aikana lukenut niin monta arvostelua kyseisestä kirjasta, etten oikein osaa sanoa siitä mitään "omaa". Siksi päätinkin käydä vielä uudelleen kurkkaamassa muiden kirjoituksia, jos vaikka inspiroituisin sanomaan edes jotain kirjasta.
Ankin kirjablogissa pohditaan sitä, että perheenjäsenten sairas käyttäytyminen (insesti, äidin kuoleman salaaminen..) saattaa estää lukijaa pitämästä kirjasta. Totta. En voi sanoa lukukokemuksen olleen kovin miellyttävä, kun henkilöhahmot tekevät niin vastenmielisiä asioita. Onneksi McEwan on monipuolinen kirjoittaja eikä toista tässä kirjassa esiintyviä "elämäntapoja" kirjasta toiseen. Yhdessä kirjassa tämän tyylin kestää, mutta jos hänen kaikki kirjansa olisivat samankaltaisia, jättäisin ne suosiolla muiden luettaviksi.
Tessa Aamuvirkku Yksisarvinen -blogista kehui kieltä hyväksi ja tarinaa tiiviiksi. Totta. Vaikka tarina itsessään ei ole kovin kaunis, McEwanin kieli miellyttää aina. Olen muutenkin alkanut kärkkymään näitä pienoisromaaneja enemmän kuin ennen. Niitä on todella mukava lukea paksumpien romaanien välissä. Aiheeltaan pienoisromaanit harvoin ovat kevyitä, joten mitään heppoista luettavaa ne eivät yleensä ole, mutta on mukavaa kun jotkut asiat osataan tiivistää niin hienosti. En myöskään ole vielä törmännyt huonoon pienoisromaaniin, joten ne tuntuvat olevan sellaisia varmoja nakkeja.
Paula Luen ja kirjoitan - siis olen -blogista kehottaa ehdottomasti lukemaan kirjan, sillä siitä jää paha olo. Totta. Kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen, vaikka hyvää mieltä siitä on turha toivoa saavansa. Olen kuitenkin iloinen ettei kirja ollut ensimmäinen McEwanini, en tiedä olisinko välttämättä palannut kirjailijan pariin enää sen jälkeen.
Kannatti muuten käydä kurkkimassa muita blogeja (kaikista löydöksistä en edes raportoinut). Löysin reissullani monta kivaa uutta blogia, jotka lisäsin heti seurattaviin:)
sunnuntai 17. huhtikuuta 2011
Vieraan turva
Ian McEwan
1981 suom. 1983
138 s./Otava
Mary ja Colin lomailevat Venetsiassa ja tutustuvat sattumalta mukavan oloiseen Robertiin. He huomaavat tulevansa hyvin juttuun keskenään ja Robert päättää esitellä turistit vaimolleenkin. Lukijalle selviää pian, ettei kaikki ole ihan kunnossa Robertin palatsin seinien sisäpuolella.
Lukukokemus oli - mikäli mahdollista - positiivisen ahdistava. Mitään konkreettista pahaa ei aluksi näytä tapahtuvan, mutta jo pelkkä odottaminen nostattaa kylmät väreet. Tällaiseen hyytävään tunnelmaan ei yleensä törmää edes parhaimmissa jännityskirjoissa. Pahat aavistukset kasvavat kirjan edetessä ja periaatteessa kirjan haluaisi jättää kesken jottei saisi tietää miten huonosti kaikille käy. Mutta tietenkään kirjan keskeyttäminen ei tule kysymykseenkään.
Kirjan turistit ovat kovin samaistuttavia henkilöhahmoja. Heillä on omat ilonsa ja surunsa, joihin lukija ehtii hyvin paneutumaan vaikka kyseessä onkin pienoisromaani. Kirjaa lukiessa tulee väistämättä mieleen, että näin huonosti voi käydä kenelle vain - vaikka meille. Onneksi emme ole ihan vielä suuntaamassa matkoille, tämän kirjan jälkeen en välttämättä haluaisi jutella kenellekään tuntemattomalle.
Vieraan turva onnistui näyttämään taas uuden puolen McEwanin kirjoitustaidoista. Olen aikaisemmin lukenut kirjailijan teoksista Sovinnon, Rannalla ja Lauantain. Kyseiset kirjat ovat olleet sopivan erilaisia, joten en ole kokenut, että kirjailija toistelisi samoja ajatuksia kaikissa teoksissaan. McEwanin kirjoissa on ilmeisesti aina löydettävissä jokin yksittäinen teko, joka määrää henkilöhahmojen yleensä traagisen tulevaisuuden suunnan. Teko saattaa olla arkipäiväinen valinta, jonkin asian tekemättä jättäminen tai valheen kertominen. Pienilläkin asioilla on väliä ja siksi luenkin kirjoja ehkä hieman raskain sydämin.
Pidän valtavasti McEwanin kirjoista, taitaapa mies olla jopa yksi lempikirjailijoistani. Hänen teoksensa eivät ole niitä helppolukuisimpia, sillä ajatusten täytyy koko ajan olla kirjan tapahtumissa ja henkilöhahmojen keskusteluissa. Silti hänen kirjansa ovat helposti lähestyttäviä ja mukaansa tempaavia. Mielestäni juuri henkilöhahmojen arkisissa keskusteluissa piilee McEwanin mestarillisuus. Niissä kuin sattumalta tulee vastaan monia teräviä huomioita täysin jokapäiväisistä asioista, jotka yhtäkkiä huomaakin tärkeämmäksi kuin monet suuremmat asiat.
sunnuntai 27. helmikuuta 2011
Beige
Kreetta Onkeli
2005
127 s./Sammakko
Pienen kyläpahasen kasvatti, nuoreksi naiseksi kasvanut Vappu on kipeästi miehen tarpeessa. Helsingin on määrä olla paikka, jossa kaikki unelmat käyvät toteen. Uudessa kaupungissa Vappu tietää keräävänsä lukuisten miesten ihailevat katseet ja elämä muiden syrjimänä lihavana ällötyksenä jää menneisyyteen. Kesän alussa Vappu hurauttaa bussilla Helsinkiin ja päätyy töihin paikalliseen pikkukirjastoon. Päivät kuluvat, mutta uusi elämänvaihe ei näytäkään tarjoavan miehiä ja erotiikkaa. Sen sijaan toteutumattomat fantasiat ja yksinäisyys valtaavat tytön mielen.
Beige valikoitui lukupiirimme tämänkertaiseksi kirjaksi. Odotimme kaikki tarinalta enemmän tai vähemmän kepeää eloa ja pientä arjen erotiikkaa, mutta kirja olikin tunnelmaltaan ahdistava ja surumielinen. Henkisesti pahoinvoiva Vappu ei ole kovin hilpeä pääosan esittäjä. Kukaan ei tunnu huomaavan tyttöä - paitsi kun on aika antaa asiatonta palautetta Vapun runsaista muodoista. Vapun miesfantasiat alkavat pikkuhiljaa lipua vaarallisille vesille, kun pienimuotoinen haaveilu vaihtuu omissa kuvitelmissa elämiseen.
Pienoisromaanin tarina on kaiken kaikkiaan onnistunut: olennainen kerrotaan tarkasti valituilla lauseilla ja kohtauksilla. Hienosta kerronnasta olisin varmasti saanut enemmänkin irti, jos vain olisi ollut aikaa lukea kirja yhdellä kertaa. Tipottain luettuna tarina muuttui välillä hieman sekavaksi. Pidin siis kirjasta vaikkei se ollutkaan sellainen kuin olin nimen perusteella olettanut. Lasten ja nuorten kiusaaminen käy aina sydämeen, enemmän kuin mikään muu aihe maailmassa. Silti mitä luultavimmin en olisi ollut Vapun ystävä Hiekkakylässä.
Tulevaisuudessa tulen varmasti tutustumaan Onkelin muuhunkin tuotantoon. Ainakin Iloista taloa on suositeltu kovasti.
Kreetta Onkeli
2005
127 s./Sammakko
Pienen kyläpahasen kasvatti, nuoreksi naiseksi kasvanut Vappu on kipeästi miehen tarpeessa. Helsingin on määrä olla paikka, jossa kaikki unelmat käyvät toteen. Uudessa kaupungissa Vappu tietää keräävänsä lukuisten miesten ihailevat katseet ja elämä muiden syrjimänä lihavana ällötyksenä jää menneisyyteen. Kesän alussa Vappu hurauttaa bussilla Helsinkiin ja päätyy töihin paikalliseen pikkukirjastoon. Päivät kuluvat, mutta uusi elämänvaihe ei näytäkään tarjoavan miehiä ja erotiikkaa. Sen sijaan toteutumattomat fantasiat ja yksinäisyys valtaavat tytön mielen.
Beige valikoitui lukupiirimme tämänkertaiseksi kirjaksi. Odotimme kaikki tarinalta enemmän tai vähemmän kepeää eloa ja pientä arjen erotiikkaa, mutta kirja olikin tunnelmaltaan ahdistava ja surumielinen. Henkisesti pahoinvoiva Vappu ei ole kovin hilpeä pääosan esittäjä. Kukaan ei tunnu huomaavan tyttöä - paitsi kun on aika antaa asiatonta palautetta Vapun runsaista muodoista. Vapun miesfantasiat alkavat pikkuhiljaa lipua vaarallisille vesille, kun pienimuotoinen haaveilu vaihtuu omissa kuvitelmissa elämiseen.
Pienoisromaanin tarina on kaiken kaikkiaan onnistunut: olennainen kerrotaan tarkasti valituilla lauseilla ja kohtauksilla. Hienosta kerronnasta olisin varmasti saanut enemmänkin irti, jos vain olisi ollut aikaa lukea kirja yhdellä kertaa. Tipottain luettuna tarina muuttui välillä hieman sekavaksi. Pidin siis kirjasta vaikkei se ollutkaan sellainen kuin olin nimen perusteella olettanut. Lasten ja nuorten kiusaaminen käy aina sydämeen, enemmän kuin mikään muu aihe maailmassa. Silti mitä luultavimmin en olisi ollut Vapun ystävä Hiekkakylässä.
Tulevaisuudessa tulen varmasti tutustumaan Onkelin muuhunkin tuotantoon. Ainakin Iloista taloa on suositeltu kovasti.
keskiviikko 5. tammikuuta 2011
Kosto - rakkaustarina
Joyce Carol Oates
2003 suom. 2010
157 s./Otava
Hieno pieni kirja. Yksikään lause ei tuntunut turhalta, yhtäkään lausetta en olisi kaivannut lisää. Kaikki lähivuosina lukemani pienoisromaanit ovat olleet onnistuneen intensiivisiä. Niin myös tämäkin. (Monilla kirjailijoilla olisi kyllä paljon opittavaa näistä lyhyemmistä kirjoista: aina ei tarvitse venyttää sitä tarinaa turhan pitkäksi. Niin.) Mutta lukukokemus oli siis hyvä, vaikka on ehkä vähän härskiä sanoa niin, kun tarina kuitenkin muodostuu joukkoraiskauksen uhrin selviytymisen ympärille. Eihän se mukavaa luettavaa ole, minua etoi suurimman osan ajasta. Ja vahva kostontunne jatkoi kasvamistaan, mitä pidemmälle tarinassa pääsin. Hammasta purren etenin sivu toisensa jälkeen, pelkäsin tosissani ettei uhri saa "hyvitystä" kokemastaan.
Kirjassa kolmekymppinen naapuruston miesten mieleen oleva Teena oikaisee pimeän puiston halki 12-vuotias tytär seuranaan. Seuraan lyöttäytyy miesporukka, joka joukkoraiskaa ja hakkaa Teenan henkihieveriin. Seuraa oikeuskäsittely, jossa uhri ei välttämättä olekaan uhri (No sehän oli pukeutunut sellaisiin huorankuteisiin, se oikein kerjäsi sitä!) ja epäillyt ovatkin vain olleet väärään aikaan väärässä paikassa (Siis se oli kyllä ihan halukas seksiin meijän kanssa, se oli vielä ihan hyvässä kunnossa kun me lähdettiin sieltä vajasta. Ehkä ne oli sitten jotain muita tyyppejä, jotka tuli sinne vajaan meijän jälkeen ja hakkas sen?)
Pistää siis hieman hiljaiseksi itse aihe ja oikeussalitapahtumat. Toivoisin, ettei asiat oikeassa elämässä etenisi tuota rataa: kunhan hankit maan parhaan puolustusasianajajan, pääset mistä tahansa pinteestä. Mutta ilmeisesti tätä silti tapahtuu Jenkeissä useinkin, oli syyte mikä tahansa. Tuskin tätä kirjaa muuten olisi kirjoitettu?
P.S. Monissa muissa kirjablogeissa kirjaa on käsitelty äskettäin, joten jätin oman arvioin lyhykäiseksi. Tuntui, että olisi tullut vain turhaa toistoa. Täytyy pistääkin korvantaakse muistutus siitä, ettei kannata lukea muiden arvioita kirjasta, jonka aikoo itse lukea lähiviikkoina. Muiden arviot jäävät kummittelemaan omaan päähän ja oma mielipide tuntuu hukkuvan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)