1991
321 s./Tammi
Päätin viime vuoden puolella osallistua Kirjojen salainen puutarha -blogin hauskaan lukupiirihankkeeseen. Äänestimme yhdessä pienellä porukalla kuusi kirjaa luettavaksi vuoden aikana ja oma suosikki-ehdokkaani pääsi lukupinoon. Olisi pitänyt arvata, että tässäkin hankkeessa käy niin kuin yleensä: en saa luetuksi valittua kirjaa, koska se ei tietenkään sovi juuri sillä hetkellä vallitsevaan lukufiilikseeni. En ole osallistunut yhteenkään aikaisemmista lukupiirikirjojen keskustelutuokioista, ja nyt kun pitäisi vielä emännöidä tätä oman suosikkini lukupiirikeskustelua (kuumeessa!), huomaan ettei minulla juurikaan ole siitä sanottavaa. Näillä mennään, mutta ehkä tulevaisuudessa minun kannattaa välttää lukupiiritouhuja, vaikka ideana niistä kovasti pidänkin.
Leena Landerin Kalevi Jäntin palkinnon vuonna 1992 saanut romaani tutustuttaa lukijan Saareen, jossa muun muassa Juhani Johansson asuu osan lapsuudestaan 1960-luvun lopulla. Poikakodissa kasvatusvisioidensa suuresti inspiroima johtaja Harjula uskoo kovan kurin ja unelmien voimaan. Tarkoituksena on kasvattaa näistä elämän runnomista ihmistaimista laatuyksilöitä yhteiskunnalle. Uutena tulokkaana Juhanin on löydettävä oma paikkansa poikajoukosta, jonka johtajahahmot kaipaavat uutta sätkynukkea viihdykkeekseen. Vuodet vierivät ja Juhani varttuu mieheksi, mutta pääseekö hän koskaan todella eroon Saaresta, johtajan tyttäristä, jotka asuivat myös saarella tai kuolemantapauksesta, joka sattui eräänä aamuna vuonna 1969.
Oli siinä ja siinä, että jaksoin itsekään lukea tätä ehdottamaani lukupiirikirjaa. Vaikka viime vuonna toteuttamani Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti auttoikin päästämään irti suurimmista ennakkoluuloista kotimaista kirjallisuutta kohtaan, en lopulta kokenut oikeanlaista mielenkiintoa tätä kirjaa kohtaan, vaikka olin "aina" ajatellut lukevani sen jossain vaiheessa elämääni. Juhani Johanssonin ankea lapsuus alkoholisti-isän ja mielenterveydeltään häilyväisen äidin kanssa ahdisti ja pelkäsin pojan kasvatuskoti-vuosien tarjoavan samanlaista julmaa "viihdykettä" kuin Jan Guilloun Pahuus. Onneksi Juhanin tarina oli valoisampi ja toiveikkaampi, vaikka olosuhteissa ei aina ollutkaan hurraamista.
Olen yrittänyt jo tovin muodostaa lauseen, jossa tulisi ilmi se, etten pitänyt tarinasta, mutta ettää se ei kuitenkaan ole ihan koko totuus. Tummien perhosten koti muistuttaa liikaa niitä kirjoja, joiden takia olen vältellyt kotimaista kirjallisuutta vuosia. Kaikki on niin pirun masentavaa, menneisyyden painolastista pidetään kiinni viimeiseen asti, kenellekään ei puhuta mieltäpainavista asioista, vaan kaikkien pitää kestää yksin kaikki elämän eteen heittämät haasteet. En jaksa noita masentavia olosuhteita, jos en kiinny tarinan henkilöhahmoihin. Minun pitää voida nähdä mahdollinen valo tunnelin päässä silloinkin, kun henkilöhahmo ei sitä itse näe. En kiintynyt Juhani Johanssoniin enkä muihinkaan henkilöihin, ja näin ollen kaikki muu jää täysin yhdentekeväksi. Olen toki iloinen, että kaiken kurjuuden keskellä pojilla oli isähahmo, johon turvautua ja koin mielenkiintoiseksi sen, että lukija haastettiin lopulla: olisiko Juhanin alunperinkään kuulunut joutua erilleen perheestään? Lopulta kuitenkin suhtaudun kaikkeen tyyliin "ihan sama", koska Juhani ei merkitse minulle mitään.
Osallistun kirjalla Kiinteistöhaasteeseen, ja saan mökilleni kolmannen seinän. Kirjan tapahtumat sijoittuvat suureksi osaksi Saareen ja siellä olevaan poikakotiin. Oletin kirjaa lukiessani painavani yksityiskohtia mieleeni, mutta nyt täytyy myöntää ettei minulla ole kovin vahvaa mielikuvaa Saaresta tai sen rakennuksista.
Kiinteistöhaaste mökki 3/4
