Wilkie Collins
1860 suom. 1908
527 s./Wsoy
Walter Hartright palkataan piirrustuksenopettajaksi Limmeridgen kartanoon. Puolen vuoden ajan hänen on tarkoitus opastaa talon nuoria naisia taiteen saralla. Ennen lähtöään Lontoosta maaseudulle, Hartright kohtaa salaperäisen valkopukuisen naisen, joka yllättäen liittyy jotenkin Limmeridgen kartanon menneisyyteen. Pian ilmenee muitakin ongelmia ja nuoret huomaavat joutuvansa pelkäämään henkensä edestä. Tarina on koottu eri ihmisten kirjoittamista todistuksista, joilla yritetään selvittää mitä kummaa kartanon lähistöllä oikein tapahtui vuoden 1850 paikkeilla.
Mikä ihana paksu tarina, joka piti otteessaan vimeisille sivuille asti. Aivan tarinan loppupuolella koittanut pieni kisaväsymys johtui ainoastaan tilannekatsauksesta, jossa toistettiin moni itsestäänselvä asia. (En muutenkaan yleensä koe liian täydellisiä loppuratkaisuja tarpeellisina vaan pidän usein hieman avonaiseksi jätetyistä lopuista.) Mutta tämä harras kaikkien lankojen solmiminen onkin sitten ainoa negatiivinen asia, jonka tarinasta voin sanoa. Muuten valkopukuisen naisen arvoitus oli todella kutkuttava ja tunnelmaltaan sopivan syksyinen. Totta kai tarinaa olisi voinut lyhentää 50-100 sivua, mutta minä oikeastaan nautin näistä pitkistä kirjoista, joiden maailmassa saa viivähtää hieman kauemmin. Olihan tälläkin kertaa kyse niinkin mielenkiintoisista asioista kuin englantilaisen yläluokan elämästä, jossa hajusuola virtaa, kirjeitä lähetetään tiuhaan tahtiin ja tervehenkisiä kävelyretkiä suunnitellaan tehtäväksi lähimaastoon. En voi kuin viihtyä.
Kirja on kirjoitettu vuonna 1860 ja se on mielestäni kestänyt aikaa todella hyvin. En tiedä millainen ensimmäinen suomennos on ollut, mutta tämä 1955 suomennettu tarina on kirjoitettu mukavan selkeään ja suoraviivaiseen tapaan ilman liiallisia kielellisiä koreiluja. Ihmiset osaavat ilmaista itseään lyhyehkösti ja ytimekkäästi ja näin ollen tarina tuntuu etenevän koko ajan. Henkilöhahmoihinkin ehtii tutustumaan kunnolla, kun kirjassa on päälle 500 sivua. Collinsin luomat hahmot eivät ole pahuudessaan ja hyvyydessään mustavalkoisia (osa henkilöistä tosin en epämiellyttävämpiä kuin toiset), mutta en osannut taaskaan kiintyä heihin sen suuremmin. Tämä tuntuu olevan ainainen ongelmani näiden klassikkojen suhteen. Kirjan taika tuntuukin olevan enemmän tunnelman salaperäisyydessä ja juonikuljettelun hienoudessa.
Valkopukuinen nainen on ehdottomasti yksi Totally British -haasteen helmistä - ja samalla yksi tämän vuoden mieluisimmista lukukokemuksista. Osallistun tällä TB:n alakategorian Stiffer Upper Lip valloitukseen. Kirjassa saatetaan liikkua enemmän jännityspuolella, mutta yläluokka ja kartanomaisema tulevat silti tutuiksi ja kertojatkin ovat niin yläluokkaa kuin palvelijoita.
