Bea Uusma
2013 suom. 2015
285 s./Like
Nyt sattui omalle kohdalle ihan täysosuma! En voi hehkuttaa lukukokemusta kylliksi!
Ensinnäkin talvipakkasilla naparetken olosuhteisiin osaa samaistua ihan eri tavalla, joten lukuhetki ei olisi voinut olla parempi. Itse kirja puolestaan on kirjoitettu ihanan ilmavasti: fontti on isoa, marginaalia löytyy ja kuvien lisäksi myös tekstin alla sivut ovat saaneet väriä. Yhdentekeviä asioita, joku muu voisi tuumata, mutta minusta tällaiset yksityiskohdat kruunaavat lukukokemuksen ja selailessa kirjaa se oikein kutsuu lukemaan. Uusma on myös taiturimaisesti osannut tiivistää laajan aiheen niin, että lukija saa kaiken tärkeän informaation, mutta tilaa jää myös omille tulkinnoille. Hänen oma tarinansa siitä miten hän alun perin kiinnostui Andree-retkikunnasta ja mihin kaikkialle tuo pakkomielle on hänet vuosien varrella vienyt, olisi voinut pahimmassa tapauksessa tuntua päälle liimatulta, mutta kokonaisuus on ehyt.
Vuonna 1897 kolme herrasmiestä lähtee valloittamaan Pohjoisnapaa vetypallolla. Yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin heidän jäännöksensä löydetään, mutta tähän päivään mennessä ei ole selvinnyt kuinka he kuolivat. Eräissä juhlissa Uusma sattui selailemaan kirjaa, joka kertoi tästä katastrofaalisella tavalla pieleen menneestä matkasta eikä aihe jättänyt häntä sen jälkeen rauhaan. Hänen oli saatava selville mitä oikein tapahtui 100 vuotta sitten kaukaisella Valkosaarella keskellä Jäämerta.
Naparetken jälkeen tuntui vahvasti siltä, että olisi lukenut jotain todella merkityksellistä. Tämän tuttavuuden jälkeen pakostikin toivoo, että useampi tietokirja olisi Uusman kirjan kaltainen. Kirjassa todella herätetään eloon leirin tunnelma ja sen hyytävät olosuhteet. Useammin kuin kerran piti vetää vilttiä vielä vähän paremmin päälle, kun luin kirjaa. Pakkasessa kamppailevien miesten kohtalo suretti, totta kai, mutta myös isompaa kokonaisuutta miettiessä kylmäsi sydäntä.
Kirjaa lukiessa tuli käytyä koko tunteiden kirjo läpi. Oli epäuskoa siitä, miten luottavaisesti kolme arktisista oloista mitään tietävää miestä lähtee kohti pohjoista ilman, että olivat edes testanneet kulkuvälinettään. Ahdistusta siitä, millaisella vaatetuksella tutkimusmatkalle oli lähdetty ja millaista oli elää keskellä kylmää useamman kuukauden ajan, kun pallo lopulta laskeutui keskelle jäälauttaa. Toisaalta omassa päässä alkoi nopeasti muhia omia suunnitelmia selviytymiseen siltä varalta, että itse joutuisin vastaavaan tilanteeseen. Oli ihailua siitä, miten kylmäpäisesti ja sen suuremmin meteliä pitämättä he pistivät töppöstä toisen eteen luottaen pelastautumiseensa. Toki päiväkirjamerkinnät voivat antaa hyvinkin ruusuisen kuvan heidän kamppailustaan. Oli myös ärsyyntymistä siitä, miten aikuiset miehet eivät osanneet priorisoida tavaroitaan, vaan päätyivät vetämään mielettömän painavia rekiä, jossa oli muun muassa useita pulloja shampanjaa. Lopulta oli surua siitä, että kovatkaan ponnistelut eivät johtaneet miesten selviytymiseen.
Suosittelen!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Like. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Like. Näytä kaikki tekstit
tiistai 20. joulukuuta 2016
keskiviikko 6. heinäkuuta 2016
Tervetuloa paratiisiin - reportaasi turismiteollisuudesta
Jennie Dielemans
2008 suom. 2010
220 s./Like
Varoitus! Tieto lisää tuskaa!
Dielemansin raportista kymmenen vuoden takaa käy selväksi turismin monet haittavaikutukset. Moni asia tuskin on sen paremmin tänäkään päivänä, vaan samanlainen riistorakentaminen jatkuu tulevaisuuden uusissa suosikkikohteissa, joten sikäli kirjan aihe on ajankohtainen nytkin.
Kansainväliset yritykset ostavat halvalla rantakaistaleet ja laittomat siirtolaiset rakentavat hotellit minimipalkalla. Rannat muokataan turisteja varten ja alkuperäisluonto saa väistyä. Käsittelemättömät jätevedet pilaavat meriä ja jokia, paikalliset menettävät kotikaupunkiensa ja -kyliensä kauneimmat maisemat ja turisteille tarkoitetut retketkin aiheuttavat mittaamatonta vahinkoa, jos ne on järjestetty ensisijaisesti dollarin kuvat silmissä. All inclusive -hotellipaketit pitävät vielä huolen siitä, ettei paikalliset hyödy juurikaan hillittömästäkään turistivirrasta. Kun entinen suosikkikohde koetaan turistirysäksi, matkailijat siirtyvät muualle ja sama kuvio toistuu. Kirjassa käsitellään Meksikon, Dominikaanisen tasavallan, Gran Canarian, Thaimaan ja Vietnamin turismia.
Ravisuttelevasta aineistosta olisi mielestäni saanut vaikka miten kiinnostavan ja aidosti mukaansa tempaavan tietokirjan, mutta harmillisesti kirja on hyvinkin reportaasimainen. Teoksen alku oli hieman laahaava historian nippelitietoineen, mutta jos sen jaksaa kahlata läpi niin loppu onkin sitten enemmän tätä päivää.
Tervetuloa paratiisiin on ruotsalainen kirja ja siksi tekstiä onkin höystetty ruotsalaiseen matkailuun liittyvällä faktatiedolla. Onneksi kyse on sentään naapurimaasta, joten tietoihin voi hyvin samaistua. Suomennokseen on liitetty jonkin verran suomalaisen matkailun tilastotietoa, ja hyvä niin, koska lukukokemus olisi selkeästi ollut vajaa jos niitä ei olisi ollut.
Lukukokemus oli silmiä avaava ja harmittaakin, kun kirjasta riittäisi pureskeltavaa pidemmäksikin aikaa, mutta vauva-arjen keskellä pää on hyvästä yrityksestä huolimatta vähän höttöä eikä tämäntyylinen faktatieto tahdo pysyä päässä muutamaa päivää kauempaa. Tämä olisi todella hyvä lukupiirikirja tai koulumaailmassa esitelmäkirja maantiedossa.
Lopetin kirjan eilen ja päällimmäisenä mieleeni jäi miten vastenmieliseltä lomakohteelta Thaimaa saatiin kuulostamaan. En ole aikaisemminkaan kokenut minkäänlaista kiinnostusta kyseistä maata kohtaan, mutta nyt entistä vähemmän. Syynä ei tietenkään ole paikalliset, vaan pitkälle viety turismi. Olen itse matkustellut Kreikan saarien lisäksi lähinnä kaupunkikohteissa, joissa samankaltaisia ongelmia ei taida olla ainakaan samassa mittakaavassa. Tai suurkaupungit ovat ehtineet jo muodostumaan ja sen jälkeen ne ovat alkaneet vetämään väkeä, joten siellä asuu ihan oikeita ihmisiä, joiden koko elämä tapahtuu kaupungin sisällä. Kreikan saarista olisin mielelläni lukenut, harmi ettei niitä ollut sisällytetty reportaasiin.
Minulle esimerkiksi Vietnam on edustanut hyvin eksoottista ja reppureissupainoitteista matkakohdetta. Olen olettanut sen vieläkin vetävän lähinnä pienemmällä budjetilla ja avaralla maailmankatsomuksella varustettuja matkailijoita, jotka ovat vilpittömästi kiinnostuneita paikallisista ja maan historiasta. Olinkin yllättynyt, että se kaikista pahin turismin muoto on ollut läsnä Vietnamissakin jo edelliset kymmenen vuotta. Sotamuistomerkeillä vieraillessa käyttäydytään niin kuin ei olisi minkäänlaista tilannetajua; paikallisia halutaan nähdä, mutta heihin suhtaudutaan kuin eläintarhan eläimiin ja köyhiltä ihmisiltä tingataan matkamuistoja puoli-ilmaiseksi vaikka varmasti olisi varaa maksaa ihan käypä hinta tuotteista, jotta paikallisilla olisi varaa ostaa välillä muutakin kuin pussi riisiä.
Huonolta omatunnolta ei siis voi välttyä, ja tietenkin hyvä niin. Hyvä, että kirja laittaa ajattelemaan omaa käytöstä tarkemmin. Kansainvälisissä (luksus)hotelleissa yöpyessä rahaa ei jää juuri ollenkaan paikallisille. All inclusive on vaihtoehdoista kaikkein huonoin, koska silloin melkein koko matkabudjetti menee hotellinomistajien taskuun. En ole aikaisemminkaan ottanut koko pakettia hotellilta, mutta täytyy tästäkin eteenpäin vältellä asiaa ja käydä herkuttelemassa paikallisissa ruokapaikoissa. Sama pätee paikallisten tarjoamiin retkiin, huvittelumahdollisuuksiin yms. Kirjan ansioista olen ehkä hitusen valveutuneempi turisti seuraavalla reissulla.
2008 suom. 2010
220 s./Like
Varoitus! Tieto lisää tuskaa!
Dielemansin raportista kymmenen vuoden takaa käy selväksi turismin monet haittavaikutukset. Moni asia tuskin on sen paremmin tänäkään päivänä, vaan samanlainen riistorakentaminen jatkuu tulevaisuuden uusissa suosikkikohteissa, joten sikäli kirjan aihe on ajankohtainen nytkin.
Kansainväliset yritykset ostavat halvalla rantakaistaleet ja laittomat siirtolaiset rakentavat hotellit minimipalkalla. Rannat muokataan turisteja varten ja alkuperäisluonto saa väistyä. Käsittelemättömät jätevedet pilaavat meriä ja jokia, paikalliset menettävät kotikaupunkiensa ja -kyliensä kauneimmat maisemat ja turisteille tarkoitetut retketkin aiheuttavat mittaamatonta vahinkoa, jos ne on järjestetty ensisijaisesti dollarin kuvat silmissä. All inclusive -hotellipaketit pitävät vielä huolen siitä, ettei paikalliset hyödy juurikaan hillittömästäkään turistivirrasta. Kun entinen suosikkikohde koetaan turistirysäksi, matkailijat siirtyvät muualle ja sama kuvio toistuu. Kirjassa käsitellään Meksikon, Dominikaanisen tasavallan, Gran Canarian, Thaimaan ja Vietnamin turismia.
Ravisuttelevasta aineistosta olisi mielestäni saanut vaikka miten kiinnostavan ja aidosti mukaansa tempaavan tietokirjan, mutta harmillisesti kirja on hyvinkin reportaasimainen. Teoksen alku oli hieman laahaava historian nippelitietoineen, mutta jos sen jaksaa kahlata läpi niin loppu onkin sitten enemmän tätä päivää.
Tervetuloa paratiisiin on ruotsalainen kirja ja siksi tekstiä onkin höystetty ruotsalaiseen matkailuun liittyvällä faktatiedolla. Onneksi kyse on sentään naapurimaasta, joten tietoihin voi hyvin samaistua. Suomennokseen on liitetty jonkin verran suomalaisen matkailun tilastotietoa, ja hyvä niin, koska lukukokemus olisi selkeästi ollut vajaa jos niitä ei olisi ollut.
Lukukokemus oli silmiä avaava ja harmittaakin, kun kirjasta riittäisi pureskeltavaa pidemmäksikin aikaa, mutta vauva-arjen keskellä pää on hyvästä yrityksestä huolimatta vähän höttöä eikä tämäntyylinen faktatieto tahdo pysyä päässä muutamaa päivää kauempaa. Tämä olisi todella hyvä lukupiirikirja tai koulumaailmassa esitelmäkirja maantiedossa.
Lopetin kirjan eilen ja päällimmäisenä mieleeni jäi miten vastenmieliseltä lomakohteelta Thaimaa saatiin kuulostamaan. En ole aikaisemminkaan kokenut minkäänlaista kiinnostusta kyseistä maata kohtaan, mutta nyt entistä vähemmän. Syynä ei tietenkään ole paikalliset, vaan pitkälle viety turismi. Olen itse matkustellut Kreikan saarien lisäksi lähinnä kaupunkikohteissa, joissa samankaltaisia ongelmia ei taida olla ainakaan samassa mittakaavassa. Tai suurkaupungit ovat ehtineet jo muodostumaan ja sen jälkeen ne ovat alkaneet vetämään väkeä, joten siellä asuu ihan oikeita ihmisiä, joiden koko elämä tapahtuu kaupungin sisällä. Kreikan saarista olisin mielelläni lukenut, harmi ettei niitä ollut sisällytetty reportaasiin.
Minulle esimerkiksi Vietnam on edustanut hyvin eksoottista ja reppureissupainoitteista matkakohdetta. Olen olettanut sen vieläkin vetävän lähinnä pienemmällä budjetilla ja avaralla maailmankatsomuksella varustettuja matkailijoita, jotka ovat vilpittömästi kiinnostuneita paikallisista ja maan historiasta. Olinkin yllättynyt, että se kaikista pahin turismin muoto on ollut läsnä Vietnamissakin jo edelliset kymmenen vuotta. Sotamuistomerkeillä vieraillessa käyttäydytään niin kuin ei olisi minkäänlaista tilannetajua; paikallisia halutaan nähdä, mutta heihin suhtaudutaan kuin eläintarhan eläimiin ja köyhiltä ihmisiltä tingataan matkamuistoja puoli-ilmaiseksi vaikka varmasti olisi varaa maksaa ihan käypä hinta tuotteista, jotta paikallisilla olisi varaa ostaa välillä muutakin kuin pussi riisiä.
Huonolta omatunnolta ei siis voi välttyä, ja tietenkin hyvä niin. Hyvä, että kirja laittaa ajattelemaan omaa käytöstä tarkemmin. Kansainvälisissä (luksus)hotelleissa yöpyessä rahaa ei jää juuri ollenkaan paikallisille. All inclusive on vaihtoehdoista kaikkein huonoin, koska silloin melkein koko matkabudjetti menee hotellinomistajien taskuun. En ole aikaisemminkaan ottanut koko pakettia hotellilta, mutta täytyy tästäkin eteenpäin vältellä asiaa ja käydä herkuttelemassa paikallisissa ruokapaikoissa. Sama pätee paikallisten tarjoamiin retkiin, huvittelumahdollisuuksiin yms. Kirjan ansioista olen ehkä hitusen valveutuneempi turisti seuraavalla reissulla.
keskiviikko 18. toukokuuta 2016
Stockmann Yard - myymäläetsivät muistelmat
Antto Terras
2015
285 s./Like
Jos KonMarin lukeminen johonkin kirjaharrastuksessani vaikutti niin siihen, että toivottavasti tästä eteenpäin osaan valita oikeita kirjoja luettavaksi hetimiten kun tiet niiden kanssa risteävät. Liian moni kirja on aikoinaan päätynyt suoraan lukulistalle ja jumittanut siellä niin kauan, ettei kirja enää lainkaan ole ajankohtainen ja näin se on jäänyt lopulta lukematta. Kirjahyllyä katsellessani päättelinkin, että Stockmann Yard on juuri tällainen kirja, jota ei kannata jättää roikkumatta. Sen aika on nyt tai ei koskaan.
Myymäläetsivän muistelmat olikin oikein oiva välipalakirja muiden lukemisten ohella. Ylipäätään oli mielenkiintoista lukea millaista myymäläetsivän työ on ja varsinkin millaista se on Suomen tunnetuimmassa tavaratalossa. Kaiken maailman lakipykäliä sivutaan runsaasti ja niistä tulikin kirjan isoimmat ahaa-elämykset: myymälävarkaana oleminen ei tosiaan linnaan asti vie ja jos korttinsa pelaa oikein niin eipä ole juuri muitakaan rangaistuksia luvassa.
Tietenkin herkullisimmat kohdat kirjassa liittyivät tosielämän tarinoihin. Terras on kohdannut kaikenlaista tallaajaa ja Stockmannilla on jäänyt kiinni niin rikkaat kuin köyhät, julkkikset ja nobodyt, rehdit urheilijat ja hemmotellut kakarat. Kiinniottotarinoita on runsaasti ja päällimmäisenä mieleeni taisi jäädä juurikin tavat joilla rikkaiden perheiden lapsia kohdeltiin. Kirjasta sai ainakin sen käsityksen, että paljon ei näiden lapsien ja nuorten tarvitse käytöstään anteeksipyydellä. Melkeinpä se on Stockmann, joka on antanut lahjakortin perään ja pyydellyt anteeksi. Älytöntä. Mutta ehkä vieläkin raivostuttavampana pidin vanhempia, jotka soittelevat rötöstelyn jälkeen ja uhkailevat ties millä, koska meidän mussukkaahan ei varkaaksi kutsuta. Apua, ihan rintaan koskee, kun taas muistaa, että tuollaisia oman elämänsä tähtiä on oikeasti olemassa.
Kaiken kaikkiaan viihdyttävä ja otteessaan pitävä kirjanen.
2015
285 s./Like
Jos KonMarin lukeminen johonkin kirjaharrastuksessani vaikutti niin siihen, että toivottavasti tästä eteenpäin osaan valita oikeita kirjoja luettavaksi hetimiten kun tiet niiden kanssa risteävät. Liian moni kirja on aikoinaan päätynyt suoraan lukulistalle ja jumittanut siellä niin kauan, ettei kirja enää lainkaan ole ajankohtainen ja näin se on jäänyt lopulta lukematta. Kirjahyllyä katsellessani päättelinkin, että Stockmann Yard on juuri tällainen kirja, jota ei kannata jättää roikkumatta. Sen aika on nyt tai ei koskaan.
Myymäläetsivän muistelmat olikin oikein oiva välipalakirja muiden lukemisten ohella. Ylipäätään oli mielenkiintoista lukea millaista myymäläetsivän työ on ja varsinkin millaista se on Suomen tunnetuimmassa tavaratalossa. Kaiken maailman lakipykäliä sivutaan runsaasti ja niistä tulikin kirjan isoimmat ahaa-elämykset: myymälävarkaana oleminen ei tosiaan linnaan asti vie ja jos korttinsa pelaa oikein niin eipä ole juuri muitakaan rangaistuksia luvassa.
Tietenkin herkullisimmat kohdat kirjassa liittyivät tosielämän tarinoihin. Terras on kohdannut kaikenlaista tallaajaa ja Stockmannilla on jäänyt kiinni niin rikkaat kuin köyhät, julkkikset ja nobodyt, rehdit urheilijat ja hemmotellut kakarat. Kiinniottotarinoita on runsaasti ja päällimmäisenä mieleeni taisi jäädä juurikin tavat joilla rikkaiden perheiden lapsia kohdeltiin. Kirjasta sai ainakin sen käsityksen, että paljon ei näiden lapsien ja nuorten tarvitse käytöstään anteeksipyydellä. Melkeinpä se on Stockmann, joka on antanut lahjakortin perään ja pyydellyt anteeksi. Älytöntä. Mutta ehkä vieläkin raivostuttavampana pidin vanhempia, jotka soittelevat rötöstelyn jälkeen ja uhkailevat ties millä, koska meidän mussukkaahan ei varkaaksi kutsuta. Apua, ihan rintaan koskee, kun taas muistaa, että tuollaisia oman elämänsä tähtiä on oikeasti olemassa.
Kaiken kaikkiaan viihdyttävä ja otteessaan pitävä kirjanen.
tiistai 29. syyskuuta 2015
Siilo
Hugh Howey
2013 suom. 2013
575 s. / Like
Alkanut äitiysloma oli hyvä tekosyy tarttua oman kirjahyllyn kirjaan. Siilo on kiinnostanut ilmestymisestään lähtien, mutta tarina on kuitenkin tuntunut olevan sen verran kaukana omalta lukumukavuusalueelta, että lukemista on ollut helppo lykätä ja lykätä...
Howeyn kiitellyssä dystopiassa maailma on pahasti saastunut eikä ulkoilmassa voi elää. Tuhatkunta ihmistä asuukin valtavassa siilossa, joka on suurimmaksi osaksi maan alla ja käsittää kymmeniä kerroksia. Asukkaiden arkea rytmittävät oman asuinkerroksen työtehtävät ja tarkat käyttäytymissäännöt. Siilon ulkopuolisesta elämästä on kiellettyä puhua ja säännön rikkojia odottaa väistämätön karkotus myrkylliseen ulkoilmaan. Kyteekö siilossa kapinan alku kaikkien rauhanvuosien jälkeen?
Kaiken kaikkiaan hyvä lukukokemus. Tarina oli sopivasti pahanenteinen, aikuismaisen hienostunut ja sujuvasti kirjoitettu. Kunhan päästiin kunnolla vauhtiin niin tarina vei hyvin mukanaan. Henkilökaarti ei tässä ensimmäisessä osassa herättänyt vielä kovinkaan voimakkaita tunteita suuntaan tai toiseen. Asiaan saattoi vaikuttaa se, ettei henkilöhahmot olleet mustavalkoisia ja siilon sisäisillä toimintatavoilla on monia puolia riippuen siitä miltä kantilta asioita tutkii.
Jatko-osaan on tässä tapauksessa lähes pakko tarttua. Olen tottunut siihen, että tämän tyyppisissä tarinoissa dystopian taustat paljastetaan ensimmäisessä osassa, mutta nyt lukija joutuu (saa) olla pimennossa pidempään. Vielä ei oikein ole selvää mistä koko siilo-hässäkässä on kyse. Yleensä on niin, että ensimmäinen osa on sarjan paras juuri näiden taustatietotarinoiden takia, mutta nyt tosiaan voi olla että jatko-osat ovat vielä herkullisempia kokonaisuuksia.
Katsotaan miten käy!
2013 suom. 2013
575 s. / Like
Alkanut äitiysloma oli hyvä tekosyy tarttua oman kirjahyllyn kirjaan. Siilo on kiinnostanut ilmestymisestään lähtien, mutta tarina on kuitenkin tuntunut olevan sen verran kaukana omalta lukumukavuusalueelta, että lukemista on ollut helppo lykätä ja lykätä...
Howeyn kiitellyssä dystopiassa maailma on pahasti saastunut eikä ulkoilmassa voi elää. Tuhatkunta ihmistä asuukin valtavassa siilossa, joka on suurimmaksi osaksi maan alla ja käsittää kymmeniä kerroksia. Asukkaiden arkea rytmittävät oman asuinkerroksen työtehtävät ja tarkat käyttäytymissäännöt. Siilon ulkopuolisesta elämästä on kiellettyä puhua ja säännön rikkojia odottaa väistämätön karkotus myrkylliseen ulkoilmaan. Kyteekö siilossa kapinan alku kaikkien rauhanvuosien jälkeen?
Kaiken kaikkiaan hyvä lukukokemus. Tarina oli sopivasti pahanenteinen, aikuismaisen hienostunut ja sujuvasti kirjoitettu. Kunhan päästiin kunnolla vauhtiin niin tarina vei hyvin mukanaan. Henkilökaarti ei tässä ensimmäisessä osassa herättänyt vielä kovinkaan voimakkaita tunteita suuntaan tai toiseen. Asiaan saattoi vaikuttaa se, ettei henkilöhahmot olleet mustavalkoisia ja siilon sisäisillä toimintatavoilla on monia puolia riippuen siitä miltä kantilta asioita tutkii.
Jatko-osaan on tässä tapauksessa lähes pakko tarttua. Olen tottunut siihen, että tämän tyyppisissä tarinoissa dystopian taustat paljastetaan ensimmäisessä osassa, mutta nyt lukija joutuu (saa) olla pimennossa pidempään. Vielä ei oikein ole selvää mistä koko siilo-hässäkässä on kyse. Yleensä on niin, että ensimmäinen osa on sarjan paras juuri näiden taustatietotarinoiden takia, mutta nyt tosiaan voi olla että jatko-osat ovat vielä herkullisempia kokonaisuuksia.
Katsotaan miten käy!
lauantai 13. joulukuuta 2014
Villi vaellus
Cheryl Strayed
2012 suom. 2013
403 s./Like
Mitä tapahtui ja kenelle?
Cheryl Strayedin on jo jonkin aikaa ollut vaikea saada omasta arjesta kiinni. Äiti kuoli muutama vuosi sitten ja avioliittokin hajosi. Elämä on kulkenut vääjäämättä kohti irtosuhteita ja huumeita. Millään ei oikein tunnu olevan väliä. Ratkaisu kaikkeen löytyy kuitenkin The Pacific Crest Trail -nimistä vaellusreitistä, jota Cheryl päättää lähteä tarpomaan. Itsensä löytämisen lisäksi matka on täynnä fyysistä kipua ja väsymystä, mutta Cheryl puskee sisukkaasti eteenpäin.
Miten löysin kirjan?
Seuraan Reese Witherspoonia Instagramissa ja hän on hehkuttanut tulevaa elokuvaansa Wild jo monen kuukauden ajan ja se onkin vaikuttanut todella mielenkiintoiselta. Eräänä päivänä kollega alkoi kehua naisesta ja villistä erämaasta kertovaa kirjaa ja pian yhdistinkin nämä teokset samaksi tarinaksi ja tartuin heti kirjaversioon. Yleensä tiedän aika hyvin mitä aion lukea seuraavaksi ja mitä sen jälkeen, joten tällainen pieni spontaani lukuhetki kaiken suunnitelmallisuuden välissä teki oikein hyvää:)
Lukukokemuksesta.
Varsinkin Cherylin tausta teki kirjasta mielenkiintoisen. Tavallinen nuori nainen kiinnostuu ulkoilmaelämästä ja päättää lähteä vaeltamaan yli 1500 kilometrin matkan yksin - todellakin olen kiinnostunut aiheesta! Väkisinkin kirjaa lukiessa miettii missä omat rajat menisivät, mitä jaksaisin ja missä vaiheessa luovuttaisin. Luin mielelläni varsinkin reissun fyysisistä ponnistuksista, henkinen puoli ei tällä kertaa liikuttanut juuri suuntaan eikä toiseen. Voi olla, että tässä onkin kirja, jonka elokuvaversio on enemmän mieleeni... Katsotaan miten käy!
Kenelle suosittelisin?
Jokaiselle kasvutarinoista ja itsensä voittamisesta kiinnostuneille lukijoille. Kirja sopii hyvin myös nojatuolimatkaksi Yhdysvaltojen länsirannikon karun luonnon keskelle. Minä en yleensä koe palavaa halua luonnon keskelle, mutta tällaiset vetävästi kirjoitetut kirjat kieltämättä saavat haaveilemaan aktiivisemmasta ulkoilmaelämästä.
2012 suom. 2013
403 s./Like
Mitä tapahtui ja kenelle?
Cheryl Strayedin on jo jonkin aikaa ollut vaikea saada omasta arjesta kiinni. Äiti kuoli muutama vuosi sitten ja avioliittokin hajosi. Elämä on kulkenut vääjäämättä kohti irtosuhteita ja huumeita. Millään ei oikein tunnu olevan väliä. Ratkaisu kaikkeen löytyy kuitenkin The Pacific Crest Trail -nimistä vaellusreitistä, jota Cheryl päättää lähteä tarpomaan. Itsensä löytämisen lisäksi matka on täynnä fyysistä kipua ja väsymystä, mutta Cheryl puskee sisukkaasti eteenpäin.
Miten löysin kirjan?
Seuraan Reese Witherspoonia Instagramissa ja hän on hehkuttanut tulevaa elokuvaansa Wild jo monen kuukauden ajan ja se onkin vaikuttanut todella mielenkiintoiselta. Eräänä päivänä kollega alkoi kehua naisesta ja villistä erämaasta kertovaa kirjaa ja pian yhdistinkin nämä teokset samaksi tarinaksi ja tartuin heti kirjaversioon. Yleensä tiedän aika hyvin mitä aion lukea seuraavaksi ja mitä sen jälkeen, joten tällainen pieni spontaani lukuhetki kaiken suunnitelmallisuuden välissä teki oikein hyvää:)
Lukukokemuksesta.
Varsinkin Cherylin tausta teki kirjasta mielenkiintoisen. Tavallinen nuori nainen kiinnostuu ulkoilmaelämästä ja päättää lähteä vaeltamaan yli 1500 kilometrin matkan yksin - todellakin olen kiinnostunut aiheesta! Väkisinkin kirjaa lukiessa miettii missä omat rajat menisivät, mitä jaksaisin ja missä vaiheessa luovuttaisin. Luin mielelläni varsinkin reissun fyysisistä ponnistuksista, henkinen puoli ei tällä kertaa liikuttanut juuri suuntaan eikä toiseen. Voi olla, että tässä onkin kirja, jonka elokuvaversio on enemmän mieleeni... Katsotaan miten käy!
Kenelle suosittelisin?
Jokaiselle kasvutarinoista ja itsensä voittamisesta kiinnostuneille lukijoille. Kirja sopii hyvin myös nojatuolimatkaksi Yhdysvaltojen länsirannikon karun luonnon keskelle. Minä en yleensä koe palavaa halua luonnon keskelle, mutta tällaiset vetävästi kirjoitetut kirjat kieltämättä saavat haaveilemaan aktiivisemmasta ulkoilmaelämästä.
tiistai 16. syyskuuta 2014
Langenneet
Michael Katz Krefeld
2013 suom. 2014
352 s./Like
Tanskalaisen Krefeldin uusi jännäri paljastaa alamaailman pahuuden ja saa lukijan kiemurtelemaan ahdistuksesta. Ihmiskauppa, prostituutio, huumekauppa - tuntuu että mikään näistä ei ole ennen järkyttänyt minua niin kovasti kuin Langenneet -kirjassa.
Alun perin minulla ei oikeastaan ollut edes oikea lukufiilis jännärille eikä varsinkaan alamaailman kiemuroille. Krefeld on kuitenkin onnistunut kirjoittamaan koukuttavan kirjan ja vaikka ihmisten silmitön pahuus aiheuttaa suorastaan fyysistä pahaa oloa, on tarinaa pakko lukea eteenpäin, jotta saa tietää miten henkilöhahmojen oikein käy. Oma turvallinen sänky ei ole koskaan tuntunut niin hyvältä kuin tätä kirjaa lukiessa...
Kaikki alkaa siitä kun poikaystäväänsä Igoriin totaalisesti hullaantunut Masha huomaa tulleensa myydyksi Kööpenhaminan pahanmaineiselle alamaailman vaikuttajalle. Siitä alkaa järkyttävät nöyryytyksen vuodet toinen toistaan julmempien miesten armoilla. Mashan vaiheiden lisäksi kirjaa vie eteenpäin niin kööpenhaminalaisen poliisin kuin nuoria naisia metsästävän sarjamurhaajan tarinat.
Krefeld on palkittu Tanskan parhaana rikoskirjailijana ja Langenneet avaa Kööpenhaminaan sijoittuvan rikossarjan. Liken sivuilla vinkataan, että vaikka sarjan osat voi lukea itsenäisinä rikostarinoina, suurempi kokonaisuus on myös harkiten rakennettu. Ensimmäinen osa oli kaikkea sitä mitä rikosromaani parhaimmillaan on: kamala ja ahdistava, vauhdikkaasti etenevä, mieleenpainuva ja silmiä avaava. Aion siis varmasti tarttua myös seuraaviin osiin kunhan ne suomennetaan.
Aiotko sinä tehdä lukusuunnitelmissasi tilaa tälle uutuudelle?
2013 suom. 2014
352 s./Like
Tanskalaisen Krefeldin uusi jännäri paljastaa alamaailman pahuuden ja saa lukijan kiemurtelemaan ahdistuksesta. Ihmiskauppa, prostituutio, huumekauppa - tuntuu että mikään näistä ei ole ennen järkyttänyt minua niin kovasti kuin Langenneet -kirjassa.
Alun perin minulla ei oikeastaan ollut edes oikea lukufiilis jännärille eikä varsinkaan alamaailman kiemuroille. Krefeld on kuitenkin onnistunut kirjoittamaan koukuttavan kirjan ja vaikka ihmisten silmitön pahuus aiheuttaa suorastaan fyysistä pahaa oloa, on tarinaa pakko lukea eteenpäin, jotta saa tietää miten henkilöhahmojen oikein käy. Oma turvallinen sänky ei ole koskaan tuntunut niin hyvältä kuin tätä kirjaa lukiessa...
Kaikki alkaa siitä kun poikaystäväänsä Igoriin totaalisesti hullaantunut Masha huomaa tulleensa myydyksi Kööpenhaminan pahanmaineiselle alamaailman vaikuttajalle. Siitä alkaa järkyttävät nöyryytyksen vuodet toinen toistaan julmempien miesten armoilla. Mashan vaiheiden lisäksi kirjaa vie eteenpäin niin kööpenhaminalaisen poliisin kuin nuoria naisia metsästävän sarjamurhaajan tarinat.
Krefeld on palkittu Tanskan parhaana rikoskirjailijana ja Langenneet avaa Kööpenhaminaan sijoittuvan rikossarjan. Liken sivuilla vinkataan, että vaikka sarjan osat voi lukea itsenäisinä rikostarinoina, suurempi kokonaisuus on myös harkiten rakennettu. Ensimmäinen osa oli kaikkea sitä mitä rikosromaani parhaimmillaan on: kamala ja ahdistava, vauhdikkaasti etenevä, mieleenpainuva ja silmiä avaava. Aion siis varmasti tarttua myös seuraaviin osiin kunhan ne suomennetaan.
Aiotko sinä tehdä lukusuunnitelmissasi tilaa tälle uutuudelle?
lauantai 9. marraskuuta 2013
Veripailakat
2013
222 s./Like
Lukumatkaani kirjan kanssa voisi kuvailla oudoksi. Luin ensimmäiset kappaleet syyskuussa, kun aloittelin Book Battle -teeman mukaisesti useita kirjoja ja vein päätökseen muutaman niistä. Jännityskirjoihin tutustuessani Veripailakat pääsi neljän kiinnostavimman joukkoon - vaikka en pitänyt tarinan alusta lainkaan!
Yhteinen matka jatkui pari viikkoa sitten kirjastossa, kun minulla oli tunti aikaa lukea eikä pikalainahyllystä löytynyt oikein mitään muutakaan tilanteeseen sopivaa, joten löysin itseni jälleen Ollikaisen kirjan parista. En edelleenkään päässyt tarinan imuun, mutta päätin ihan piruttani lukea kirjan loppuun kotona, kun se kuitenkin löytyi omasta kirjahyllystäkin.
Mistä ihmeestä kumpuaa tämä naurettava tarve lukea loppuun sellaisetkin kirjat, joihin ei koe minkäänlaista yhteyttä? Minulla ainakin kirjan lyhyys vaikuttaa asiaan eli ajattelen, että kirjaahan on jäljellä enää sataviisikymmentä sivua, että kai tämän voi loppuunkin lukea ja tarkistaa, olisiko kirjassa sittenkin jotain minulle. Ja vaikka isä on aina opettanutkin, ettei mikään muu ole pakko kuin kuolema, niin ilmeisesti oman kirjahyllyn kirjat on kuitenkin luettava ennen kuin ne voi hyvillä mielin laskea eteenpäin. Hmmph.
Ollikaisen kirjassa Ylläksen postikorttimaisemissa tapahtuu murha kesken parhaimman sesongin ja laskettelukeskus menee sekaisin. Pian yksi murha johtaakin jo toiseen murhaan... Henkirikoksia selvittelee tahoillaan niin paikallinen poliisikaksikko, laskettelukeskuksen nuoret työntekijät, voimaannuttavalle lomalle äitinsä kanssa tullut Krisse kuin pääkaupunkiseudulla asuva aloitteleva toimittaja Eerika, joka lentää Ylläkselle vauhdittaakseen uraansa.
Kun muistelen lukemaani näin viikon jälkikäteen, ensimmäisenä mieleeni putkahtaa Krisse ja se miten en missään vaiheessa oppinut suhtautumaan tähän rasittavaan henkilöhahmoon aikuismaisen neutraalisti. Yritä siinä sitten suhtautua kokonaisuuteen avoimin mielin... Muistan välittömästi myös miellyttävän tunteen, joka tuli murredialogin lukemisesta. Teksti oli pääkaupunkiseutulaisen silmin luontevaa ja virkistävää ja sitä oli mukava lukea. Krisse ja onnistunut dialogi kumoavat siis toisensa. Murhat eivät kiinnostaneet siinä määrin kuin niiden toivoisi kiinnostavan jännitystarinassa, mutta poliisisedät olivat hurjan sympaattisia, joten lukukokemus jäi kuitenkin plussan puolelle.
Tästä on hyvä jatkaa marraskuun teeman eli kotimaisten naiskirjailijoiden syksyn uutuuksien parissa.
Niin ja sainpas täyteen Koen 13 kotimaista kirjailijaa -haasteenkin, vaikka alkuvuodesta näytti vähän epätoivoiselta kotimaiseen kirjallisuuteen tarttuminen...
keskiviikko 10. heinäkuuta 2013
Synkkä niin kuin sydämeni
Antti Tuomainen
2013
302 s./Like
Aleksi Kivi menettää äitinsä 13-vuotiaana. Äidin viimeistä lepopaikkaa ei koskaan löydetä, eikä syyllistäkään saada kiinni. Nuori poika jää kärsivällisesti odottamaan: hän tietää aikansa vielä tulevan, joku päivä hän vielä pakottaa syyllisen tilille äitinsä murhasta. Kahdenkymmenen vuoden päästä Aleksi löytää itsensä Kalmelan kartanosta talonmiehen hommista. Kartanon omistaja on varakas ja vaikean miehen maineessa oleva Henrik Saarinen, jota Aleksi pitää hyvin todennäköisenä syyllisenä äitinsä murhaan. Miten Aleksin yhden miehen kostoretken käy? Onko Saarinen todella murhaaja?
Antti Tuomaisen Parantaja on keikkunut lukulistallani jo hyvän aikaa. Lokeroin sen alun alkaen niiden kirjojen joukkoon, jotka vaativat kaikin tavoin oikean lukuhetken ja siksi tarinaan tarttumisessa onkin kestänyt hetki jos toinenkin. En yleensä ole kovin nopealiikkeinen niiden kirjojen suhteen, joiden lukemista odotan eniten. Erityisen odotetuksi lukukokemuksesta tekee myös se, että kyseisellä epävirallisella listalla harvoin on kotimaisia kirjoja, joten jännittäviä hetkiä on vielä luvassa!
Synkkä niin kuin sydämeni ilmaantui sopivasti eteeni ennen lomalle lähtöä ja päätin aloittaa Tuomaiseen tutustumisen sillä. Tämän vuoden uutuuksia on tullut luettua tavallista vähemmän, kotimaista kirjallisuutta vieläkin vähemmän ja kotimaisia miespuoleisia jännityskirjailijoita ei juuri lainkaan - koskaan.
Omaan korvaani melko mahtipontiselta kuulostava nimi vei heti harhateille, sillä itse tarina oli mielestäni liiankin simppeli ja tasapaksu. Liian usein huomasin ajatuksieni laukkaavan jossain ihan muualla kuin riveissä joita luin. Oma mielikuvitus teki taas tepposet siinä mielessä, että huonona takakansitekstin lukijana poimin vain sanat äiti ja poika ja tein omat johtopäätökseni kirjan nimestä, joka tuntui todella pahanenteiseltä. Odotin tarinan olevan tunnelmaltaan ehkä samankaltainen kuin Lindqvistin Kultatukka, tähtönen tai Waltersin Kuvanveistäjä: ehkä tarina karmivasta pojasta ja tämän vielä pelottavammasta äidistä tai jotain... Olin kieltämättä hämmentynyt, kun huomasinkin olevani jumissa ihan perusjännärin kanssa, jossa menneisyyden vangiksi jäänyt nuori mies yrittää epätoivoisesti saada äitinsä oletetun murhaajan tunnustamaan syyllisyytensä murhaan. Tässäkö tämä olikin?
Kirjan lukemisesta on jo viikon päivät ja huomaan nyt miettiväni, että jos olisin jaksanut keskittyä paremmin, olisinko sittenkin saanut tarinasta enemmän irti? Oliko rivien välissä jotain, johon olisi pitänyt kiinnittää enemmän huomiota? Loppukohtauksessa hautajaisiin ilmestyy tuntematon mies, jonka henkilöllisyys jäi mietityttämään. Tietäisinkö hänenkin tarkoituksensa tarinassa, jos olisin lukenut kirjaa tarkkaavaisemmin?
Koen 13 kotimaista kirjailijaa
maanantai 26. syyskuuta 2011
Katkeamispiste
Simon Lelic
2010 suom. 2011
296 s./Like
Tämänkertainen kirja saattaa hyvinkin olla viimeinen kirja, jonka luen yhdessä ystäväni Terhin kanssa. Hänellä on pian tuhiseva nyytti kainalossa ja lukemisaika varmasti enemmän tai vähemmän kortilla. Sen verran innoissani olen kuitenkin ollut tästä yhdessä lukemisesta, että toivon sen jatkuvan pienimuotoisesti edes. Onhan aina olemassa todella lyhyitä kirjoja...
Olin toki aikaisemmin törmännyt Katkeamispisteeseen työpaikkani kaunohyllyssä ja lukenut ehkä takakannenkin jossain vaiheessa. Jostain syystä olin kuitenkin vakuuttunut siitä etten tulisi kirjaa lukemaan koskaan. Olikin hauskaa, että Terhi ehdotti tätä kirjaa luettavaksi. Harvoin kukaan pääsee sanelemaan minulle, mitä voisin lukea. Työkaverini eivät ole yhtä intohimoisia lukijoita kuin minä, joten saan harvoin kirjavinkkejä heiltä. Kirjablogeista saan toki vinkkiä vinkin perään, mutta ne eivät jää samalla tavalla mieleen kuin arkikeskustelussa käyty kirjan hypetys. Ilman Terhiä olisi kuitenkin hyvä kirja jäänyt lukematta, joten taidanpa painostaa häntä valitsemaan seuraavankin kirjamme;)
Kirjassa tutustutaan komisario Lucia Mayhyn, joka on saanut melko epämiellyttävän jutun tutkiakseen. Pohjois-Lontoon arvostetussa koulussa on sattunut koulusurmatapaus, joka on vaatinut neljä uhria. Eräänä aamuna aamunavaus saa yllättävän käänteen, kun historian opettaja Samuel Szajkowski marssii oppilaita ja opettajia täynnä olevaan liikuntasaliin ja avaa tulen. Lopuksi opettaja ampuu itsensäkin. Ampujan motiivin voi selvittää vain haastattelemalla henkiin jääneitä oppilaita ja opettajia, ja pikkuhiljaa kouluelämän taustalta alkaakin löytyä vakavaa kiusaamiskulttuuria, joka saa kukoistaa välinpitämättömien johtavissa asemissa olevien ihmisten tähden.
Lukukokemus oli rankka. Lukiessa olin jatkuvasti vihainen jollekulle. Yksi ei hoitanut velvollisuuksiaan, yksi ei jaksanut ottaa kantaa asioihin vaan mielummin sulki silmänsä, yksi ei viitsinyt asettua poikkiteloin esimiestensä mielipiteiden edessä, yksi ei jaksanut kasvattaa lastaan kunnolla... Tarina aiheuttaa pahan mielen, mutta on ehdottomasti lukemisen arvoinen.
Yritin etsiä pääsyyllistä tapahtumiin, jotakuta johon kohdistaa kaiken raivon, jonka kirjan lukeminen herätti, mutta asiat eivät tällä(kään) kerralla olleet niin mustavalkoisia. Mietinpähän vain, kuinka paljon suurelta yleisöltä yleensä salataan taustoja, kun kamalia asioita (kuten koulusurmat) tapahtuu. Kuinka usein esimerkiksi lehdistä kaiken tietonsa saavat ihmiset vihaavat ns. väärää puuta. Entä jos joskus alkuperäinen syyllinen onkin joku ihan muu, joku jopa arvossa pidetty? Tietenkin on olemassa myös suuri liuta oikeasti sairaita ihmisiä, jotka päätyvät tekemään hirmutekoja, mutta en yhtään ihmettele etteikö myös tämän kirjan tarina olisi totta joissain tilanteissa.
Olisi myös kiinnostavaa tietää miten kiusaajat (niin työpaikalla kuin kouluissakin) reagoisivat tämän kirjan tarinaan. Tunnistaisivatko he itsensä, muuttaisivatko tapojaan? Vai lukeeko edes kukaan kiusaaja kaunokirjoja kiusaamisesta?
Osallistun Katkeamispisteellä TB:n alakategorian Modern Thrillers valloitukseen.
tiistai 21. kesäkuuta 2011
Läski maailma
Barry Popkin
2009 suom. 2011
250 s./Like
Halusin taas pitkästä aikaa lukea tietokirjan ja hurjia mittasuhteita saanut kyselyni johti tähän kirjaan;) Läski maailma valottaa hieman sitä, miksi niin monet ovat nykyään ylipainoisia. Syyt tuntuvat piilevän mm. virvoitusjuomissa, pikaruoassa, liikunnan vähentymisessä ja yleisessä velttoilussa.
Mielestäni aihe on erittäin mielenkiintoinen ja koska jaan elämäni liikunnanohjaajan kanssa, meillä kotonakin jutellaan usein tästä ylipainoasiasta. Kirja on varsin oiva tietopaketti ja paljastaa monia herkullisia yksityiskohtia aiheesta. Toisaalta kirja on jopa hieman tylsä. Tai ehkä puuduttava olisi oikea sana. Popkin kirjailijana on hieman paasaava ja itseään toisteleva. Elämän ikuisia suuria kliseitä toistetaan väsymiseen saakka. Onhan se tietenkin totta, että ylipainoa vastaan pitää taistella vähentämällä pikaruoan syömistä ja lisäämällä ruokavalioon enemmän kasviksia, tämähän tietää jokainen. Mutta eihän nyt kukaan oikeasti vaihda lennossa Aleksanterin torttua banaaniin, ne vain eivät ole toisiaan korvaavat makupalat:D Olisin ehkä kaivannut jotain enemmän inspiroivaa tekstiä, olisin halunnut motivoitua parantamaan elintapojani. Pitää tietenkin muistaa, että Läski maailma on lähinnä faktateos ylipainosta maailmassa eikä sen mitä ilmeisemmin ole edes tarkoitus toimia suurena inspiraation lähteenä taistelussa ylipainoa vastaan.
Mielestäni mielenkiintoisinta kirjassa oli muiden maiden ruokatapoihin kurkistaminen. Se, että pääsi taas ihmettelemään, että miten ne amerikkalaiset voikin vetää sellaisia määriä kaloreita päivässä. Minä olen aina pelännyt, että himoni cokisdrinkkeihin viikonloppuisin on tie ennenaikaiseen hautaan. No, ehkä minulla ei vielä ole mitään hätää kun en kuitenkaan juo kurkusta alas 700 kaloria päivässä niin kuin jotkut amerikkalaiset:D Kyllä se vain jotenkin pysäyttää, kun näkee ihan hurjia lukuja kirjassa. Olen toki tiennyt, että Amerikassa koulussa tarjoillaan pizzaa ja hampurilaisia päivittäin ja että iso osa lapsista juo limpparia aamiaisellakin, mutta silti. Pekka Puskan jälkisanat luettuani olo jäi jotenkin turhautuneeksi: "Terveellisiä elintarvikkeita tuotetaan ja markkinoidaan sitä enemmän mitä enemmän kuluttajat niitä ostavat. Ja poliittiset päätöksentekijät tekevät sitä enemmän terveyttä tukevia päätöksiä, mitä enemmän kansalaiset haluavat ja vaativat." Ei ihan helpoista asioista ei ole kyse. Huoh.
Ja hikeä alkoi pukkaamaan, kun aloin miettiä mahdollisten tulevien lasten kasvattamista terveelliset elämäntavat huomioiden. Miten ihmeessä sitä onnistuu painottamaan urheilun ja aktiivisen leikin tärkeyttä ja tv:n turhuutta? Miten ihmeessä saa porkkanan houkuttelevammaksi kuin sipsipussit? Miten saa lapset kavereineen tekemään jotain mielikuvituksellista pelikoneiden ääressä istumisen sijaan. Tämä kirja saattaisikin toimia myös vauvakuumeen poistajana:D
sunnuntai 20. maaliskuuta 2011
Sanovat sitä rakkaudeksi
2003
134s./Like
Kirjan takakansi on pullollaan ylistäviä kommentteja. Liityn joukon jatkoksi ja totean, että olipa hieno runokokoelma, kannatti lukea!
sinä sanot että
on joitakin pikkuasioita
jotka vielä koituvat ongelmiksi
näin arvelet
miten niin pieniä asioita mietin
jos noin vaarallisina vainoavat
sinä et enää tiedä
näin sanot
haluatko jatkaa
mutta näissä asioissa jos ei tiedä rakas
silloin tietää jo
Kotron teos käsittelee rakkauden raadollisempaa puolta: miltä tuntuu kun rakkaus ei riitä, kun kaksi ihmistä ei vain sovi toisilleen. Ja miten vaikea tuollaisesta rakkaudesta on päästä irti silloinkin, kun erosta on jo vuosia. Liikutuin useasti lukiessani, runot tulivat jotenkin iholle. Itse elän elämässäni varsin erilaista vaihetta kuin runojen pariskunta, mutta kyllähän jokainen tietää, millaista on joutua pettymään rakkaudessa.
myönnän
nyt kun sen otat puheeksi
eikä sillä muutenkaan mitään väliä
enää kai ole
minulla on toinen
toden totta
minulla on toinen
ollut jo kotvan aikaa
se olet sinä rakas
et ole se johon
ihastuin
tutustuin
rakastuin
ja samalla kun mietin
mihin mahdoit kadota
minä mestariminäilijä
niin kuin haluat sanoa
hapuilen itseänikin takaisin
niin se menee
sitä saa mitä pilaa
Runojen asettelu aluksi turhautti. Kun runoilla ei ole nimiä ja melkein jokainen runo vie koko sivun, kaikki tuntuu olevan yhtä pötköä. Jotkut runot jatkuvat seuraavalle ja mahdollisesti sitäkin seuraavalle sivulle ja välillä jouduin vain arvailemaan, onko alkava runo uusi vai vain jatkoa edelliseen. Lukiessani eteenpäin ymmärsin kirjan jujun eli kaikki runot kertovat yhden ja saman pariskunnan tarinaa ja runot tulevat vielä kronologisessa järjestyksessä. Siitä lähtien asettelun epämääräisyys ei enää haitannut. (Tähän arvosteluun olen kuronut lauseita hieman yhteen ettei tyhjiä rivejä tule ihan niin montaa, toivottavasti se enemmänkin selkeyttää kuin pilaa lukukuviot.) Noin, nyt on risutkin annettu.
jollain oudolla tavalla
jokaisessa rakkaudessa menetetään
sama rakkaus
kaikissa ihastuksissa löydetään
sama ihastus
mutta miksi vain mahdottoman kanssa uskoo
rakkauden mahdolliseksi
niin se vain on
ainut rakkaus on menetetty rakkaus
ainot rakkaus on mahdoton rakkaus
Ja sinä lukija, joka et lue runoja: lue edes tämä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)