Tavarataidot - arkijärjellä koti kuntoon

Jenni Sarras
2017
172 s./Tammi

Olen seurannut Jennin Arkijärki-blogia jo muutaman vuoden ajan ja suurella mielenkiinnolla tartuin myös hänen kirjaansa.

Ylipäätään materian suhteen olen aika minimalisti, vaikka nautinkin suunnattomasti laadukkaiden muoti- ja lifestyle-blogien lukemisesta, shoppailureissuista ja vaatehankintojen suunnittelusta. Kotona meillä on kuitenkin todella vähän tavaraa, hyllyt niin astiakaapeissa kuin vaatehuoneessakin on väljästi täytetty ja kaikelle on oma paikkansa (eli tavarat ovat harvoin hukassa). Siinä mielessä en siis ole raivauskirjallisuuden tai -blogien ensisijaista kohdeyleisöä, sillä homma on ns. hallussa jo omin voimin. Olen kuitenkin huomannut saavani jonkinlaisia kiksejä järjestelyyn ja tavaranhallintaan liittyen, joten siitä syystä luen suunnilleen ahmien jokaisen Arkijärki-postauksen.

Tavarataidot-kirjaan tarttuessani en tosiaan hakenut motivaatiota aloittaa omaa raivausurakkaa vaan lähinnä inspiraatiota ja yleistä fiilistelyä tavarajuttujen parissa. Jennin kirja etenee mukavan loogisesti ja asiassa pysytään jämptisti (vrt Konmarin tavaroiden silittely tms). Uskoisin, että kirjasta on oikeasti apua, jos ei oikein tiedä mistä kaaoksen kesyttämisen aloittaisi.

Niin kuin kirjan takakannessa julistetaankin: Unohda pikaraivaukset - opettele tavarataidot. Kirjan avulla on mahdollisuus oppia hahmottamaan sopivat tavaramäärät kotiin, raivaamaan järkevästi ja tehokkaasti ja hankkiutumaan turhista tavaroista eroon mahdollisimman vastuullisesti. Tärkeä osa tavarataitoja on myös oppia hillitsemään kotiin virtaavan tavaran määrää.

Nyt sormet syyhyäisikin raivausprojektin pariin, sen verran inspiroivaa luettavaa Tavarataidot oli. Jokavuotista kevätsiivousta odotellessa. Onneksi kasvava taapero aiheuttaa jonkun verran vaatehuoltoon liittyviä toimenpiteitä, niin saa edes vähän säätää raivaustyyliin:D Tyhjennettiin jo valmiiksi väljät hyllyt sen jälkeen kun Konmari oli luettu, joten enää ei oikein ole työnsarkaa. Noh, nämä ovat näitä ensimmäisen maailman ongelmia taas...

Kolme mieleenpainuvaa kotimaista

Vähän kotimaista kirjallisuutta vieroksuvana olen viime viikkoina ollut haltioissani, kun tieni on ristennyt jopa kolmen erityisen kirjan kanssa.

Lukukokemusten aikana ja välissä olen pohtinut äitiyttä ja lapsuutta, sitä miten kaikki ei läheskään aina mene niin kuin on etukäteen suunniteltu tai toivottu. Olen vuodattanut kyyneliä ja surrut erilaisia elämänkohtaloita: lapsettomia äitejä, yksin jääneitä isiä, orvoksi jääneitä lapsia, yksinäisiä äitejä, vanhemman rakkautta kaipaamaan jääneitä lapsia... Erilaiset näkökulmat antavat uutta perspektiiviä ymmärtää ihmisten vaikeita valintoja, "vääriäkin" sellaisia.

Syliin-romaani alkaa osastolta 42, paikasta jossa hoidetaan vaikeita raskauksia. Yhteen kietoutuvia tarinoita yhdistää se, että niissä ei eletä vaaleanpunaisen/sinisen vauva-arjen keskellä. Kirjassa käsitellään vanhemmuuden vaiettuja osa-alueita niin vaikeista raskauksista keskenmenoihin kuin lapsettomuudesta masennukseen ja äidin yksinäisyyteen. Äitiys muuttaa tavalla tai toisella koko elämän ja sen mitä itse on.

Vieraat-romaani on tosiaan myös episodiromaani, jossa kantavana teemana on vanhemmuus ja lapsuus. (Tämä tosin tulee ilmi vasta tarinan edetessä, en tarkoituksella lukenut kahta samoista kipeistä aiheista kumpuavia tarinoita). Senja päättää jaksavansa järjestää kutsut vaikeasta elämäntilanteestaan huolimatta. Kappale kerrallaan tutustutaan illan emäntään ja isäntään ja heidän vieraisiinsa. Mitkä valinnat ja kohtalonoikut ovat tuoneet itse kunkin tähän pisteeseen elämässä, näille illallisille? Kenen elämä muuttuu täysin illan jälkeen?

Romaanien jälkeen päätin jatkaa aiheen parissa vielä hetken ja tartuin ystäväni valokuvakirjaan Tyhjä syli. Kirja julkaistiin samoihin aikoihin kun oma raskauteni oli loppusuoralla enkä tuolloin muutamista yrityksistä huolimatta pystynyt avaamaan kirjaa. Halusin pitää omasta vauvakuplasta kiinni ja olla mahdollisimman tietämätön kaikesta siitä mikä vielä voisi mennä pahasti pieleen. Kaikille kirjoille on oma aikansa, ja Tyhjän sylin aika oli juuri nyt ja vuosien aikana tutuksi käyneet kuvat saivat vihdoin taakseen tarinat. Kirjaan on koottu kohtukuoleman kokeneiden naisten tarinoita. On varmasti sanomattakin selvää, että kirja riipaisee syvältä ja silmäkulmat kostuvat jo ensimmäisten sivujen aikana.


Mielettömän hienoja ja tärkeitä kirjoja kaikki yllämainitut kolme kirjaa. Jokaisessa on onnistuttu vangitsemaan osa naisen sielunmaisemasta maailman mustimmalla hetkellä.

Ina Westman
Syliin
2016
208 s./Kosmos

Helmi Kekkonen
Vieraat
2016
196 s./Siltala

Kaisu Jouppi
Tyhjä syli
2015
218 s./No Tofu Publishing

Taikurin hattu

Tove Jansson
1948 suom. 1958
140 s./WSOY

Kirppikseltä hankkimani Tove Jansson -kokoelma Tarinoita Muumilaaksosta on vihdoin korkattu. Alun perin aloin lukemaan Taikurin hattua iltasaduksi tyttärelleni muutama sivu kerrallaan. Lukeminen osoittautui kuitenkin käytännössä mahdottomaksi tai ainakin niin vaikeaksi, että enemmän kirjasta on ollut iloa kun olen lukenut sitä yksin. Vähän yli vuoden vanha tyttö kun ei malta leikkiä omiaan, jos äiti pölöttää jotain kummaa samalla, vaan haluaa kavuta syliin tutkimaan kirjaa ja turhautuu kun ei saa itse käännellä sivuja. En taas itse ollut valmis tekemään sitä kompromissia, että kirjat sivut repeytyisivät sitä yhdessä käsitellessämme. Jatkamme siis muumien parissa, mutta taaperoille tarkoitettujen kirjojen kanssa.

Taikurin hattu oli muihin lukemiini muumikirjoihin verrattuna pieni pettymys. Äh, kuulostaapa kalsealta, eihän muumitarinat ole milloinkaan ikäviä vaan aina ihania. Suosikkejani ovat kuitenkin edelleen Muumilaakson marraskuu ja Taikatalvi. Taikurin hatussa on muutama lapsuuteni suosikkitarina eli retki Hattivattisaarelle sekä muumitalon muuttuminen viidakoksi. Toisaalta kirja sisältää myös tarinan, josta en lapsena pitänyt eli Muumipeikon muuttumisen kummituseläimeksi. En myöskään koskaan oikein lämmennyt Tiuhdille ja Viuhdille, vaikka Mörön ilmestyminen Muumilaaksoon kuitenkin oli todella jännittävää.

Tuntuupa tosi ikävältä olla kriittinen muumitarinoille! Tuntuu, ettei ole oivaltanut elämää oikein jos kritisoi muumeja:D

Kaiken kaikkiaan lukukokemus oli ihana tunnelmaltaan, mutta ehkä muihin muumikirjoihin verrattuna Taikurin hattu oli vähän sekava kokoelma sitäsuntätä, vaikka taikurin hattu nivoi tarinoita yhteen. Kokoelmassa on myös Muumipappa ja meri, joten se luultavasti on seuraava muumitarina, johon sukellan. Muut kaksi (Pyrstötähti ja Taikatalvi) on jo luettu.

Islantilainen voittaa aina - Elämää hurmaavien harhojen maassa

Satu Rämö
2015
279 s./WSOY

Varoitus! Tämän kirjan luettuasi jäät suorastaan pakkomielteisesti pohtimaan miten muuttaa omaa ajatusmaailmaa positiivisemmaksi. Ja tietenkin haluat matkustaa Islantiin.

En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut Islannista. Olen tehnyt tietoisen valinnan, että haluan elää perusarkea ripauksella luksusta, joten kaikkea ylimääräistä rahaa ei tule sijoitettua matkalippuihin. To-travel-listalla on sen verran monta kohdetta, että Islannille ei ole tullut annettua edes mahdollisuutta. Olen myös automaattisesti ajatellut, ettei pieni saarivaltio ole minun juttuni, sillä en ole kovin kummoinen ulkoilmaihminen.

Arvaatte tietenkin miten kävi: Rämön kirja muutti kaiken. Pikkulapsiarki pakottaa jo nyt siihen, että pitää sijoittaa hyviin ulkoiluvermeisiin, joten siinä mielessä Islantihan menisi tässä sivussa ilman suurempia satsauksia. Ja pakko myöntää, että kaupunkikohteita koluessa olen alkanut pohtimaan, että jokainen vanhakaupunki on kärjistetysti ihan samanlainen kuin toisen kaupungin vanhakaupunki. Islanti totta tosiaan tarjoaisi jotain aivan muuta.

Islantilainen voittaa aina ei ole perinteinen matkaopas. Enemmänkin painopiste on Rämön maahanmuuttajataustassa, siinä millaista on ollut sopeutua Islantiin. Pieni kansa on optimismia pullollaan, islantilainen ajattelee kaiken onnistuvan kun tarpeeksi yrittää. Talouskriisit, tulivuorenpurkaukset, uuden ammatin opiskelu - mikään ei tunnu kaatavan venettä. Tutkimuksetkin osoittavat, että maailman onnellisimmat ihmiset löytyvät Tanskan ohessa Islannista. Siinä on suomalaisessa haastetta kerrakseen, kun pelkällä neutraalilla asenteella ei homma toimi.

Lukukokemus tuli erittäin hyvään saumaan. En tiennyt kaipaavani self help -tyyppistä sielunhoitoa, mutta Rämön kirja sai tosiaan ajattelemaan paljonkin omaa asennetta, optimismia ja valoisaa ajattelutapaa. Nautin myös suuresti ihan perinteisen arjen kuvailusta, siitä että sai kurkistaa millaista on maahanmuuttajan arki ja millaisia haasteita ja onnistumisia tavallinen päivä pitää sisällään.

En tiedä miten kauan Islanti-into pysyy yllä, mutta ainakin tässä hetkessä matkasta haaveilu aiheuttaa sydämentykytyksiä. Matkaa odotellessa on kuitenkin paljon mitä voi tehdä oman pään sisällä, jotta omaksuisin enemmän islantilaista asennetta elämään.

Vuoden mutsi 2

Satu Rämö & Katja Lahti
2014
344 s./Otava

Mrs Dallowayn jälkeinen lukujumi suli vihdoin, kun tartuin Vuoden mutsin jatko-osaan. Meillä vauva kasvoi taaperoikään kuukausi sitten ja olinkin säästellyt lukukokemusta tätä nimenomaista hetkeä silmällä pitäen.

Koin raskauden ja vauvavuoden yksiin kansiin tiivistävän Vuoden mutsin hyvänä vertaistukena ja ehkä myöskin järjen äänenä. Pienen lapsen kanssa ihan kaikkea ei voi saada, kaikkea ei ehdi tekemään ja omat taistelut kannattaa valita huolellisesti. Monessa asiassa olin jo valmiiksi samoilla linjoilla kirjailijoiden kanssa, joten lukukokemuksen oli helppo olla hyvä.

Jatko-osassa siirrytään tarkastelemaan taaperon sielunelämää ja mitä liikkumaan oppineen vipeltäjän koheltaessa kannattaa ottaa huomioon. Kiherrellen hotkaisin tämänkin kirjan muutamassa päivässä - humoristinen ote vie mukanaan ja olipa kirjan kansien väliin eksynyt monta ihan hyvää tiukkaa faktaa.

Suosittelen kirjaa todella lämpimästi kaikille, jotka jakavat elämänsä pienen ihmisen kanssa. Kirjan seurassa viihtyy vähemmänkin lukeva. Periaatteessa haluaisin iskeä kirjan osaksi vakituista kirjakokoelmaani, mutta toisaalta olen huono tarttumaan uudelleen jo luettuihin kirjoihin, että tämä menisi hukkaan hyllyn täytteenä. Niinpä kiedonkin ympärille punaista satiininauhaa ja kiikutan sen joululahjana ystäväni postilaatikkoon. Kaikista maailman kirjoista Vuoden mutsi 1 ja 2 on sellaisia, jotka olisin valmis antamaan lähes jokaiselle lapsen saavalle lahjaksi.

Riisiä tiskin alta - tarinoita nousevan auringon maasta

Liisa Karvinen
2012
275 s./Gummerus

Ihan viimeisiä lukukokemuksia viedään 100 naiskirjailijan kirjaa -listaltani. Vaikka meneillään ei ollut minkäänlaista matkakuumetta Japanin suuntaan, ajattelin kirjan tarjoavan mukavan nojatuolimatkan kiinnostavan kulttuurin parissa ja näin ollen kirjaan oli kiva tarttua.

Lukukokemus oli lopulta ihan ok, mutta on kyllä myönnettävä, että monia matkakirjoja läpi kahlanneena Karvisen kirja ei oikein onnistunut imaisemaan minua mukaansa. Varsinkin alku tuntui todella pitkäpiimäiseltä, historiankäänteissä viivähdettiin monta sivua ja ehdin jo vähän tylsistyäkin. Kaipaan ensisijaisesti maan fiilistelyä ja mielenkiintoisia tarinoita - historian otan mieluiten ujutettuna näiden sekaan. Onneksi tätä ujuttamistekniikkaa oli käytetty myöhemmin hyväksi ja omakin fiilis parani eteenpäin lukiessa.

Kirjassa esitellään Tokiota (ja Japania) lähiö kerrallaan. Kirjailija on valinnut muutaman suurkaupungin metropysäkeistä ja lähestyy entistä kotikaupunkiaan niiden kautta. Karviainenhan on YLEn uutisten ulkomaantoimittaja ja koulutukseltaan japanologi, joten tietoa kirjailijalla riittää. Tokiossa seikkaillessa tutuksi kävivät niin geishat, samurait kuin sumopainijatkin. Ruokakulttuuriin kuuluu paljon muutakin kuin vihreä tee ja sushi - mutta mitä? Kirjan luettuani ymmärrän myös paremmin japanilaisten toimistotyöntekijöiden työrytmiä ja millainen tausta ilmiöllä on. Kaiken kaikkiaan aikaisempi tietoni maasta syveni ja opin ison kasan uutta.

Tokioon matkustaessa kirjasta voisi olla kovastikin iloa (varsinkin ihan matkalla mukana), mutta pelkästään nojatuolimatkalle olisin toivonut vetävämpää otetta.

Nuoren naisen opas

Alexa Dagmar
2016
144 s./No Tofu Publishing

Olen seurannut Alexan lifestyle-blogia vuoden päivät ja toki olin heti innokas tarttumaan bloggaajan uunituoreeseen kirjaankin. Hyväksyin jo etukäteen sen mahdollisuuden, etten kolmekymppisenä lukijana olisi kirjan ensisijaista kohdeyleisöä, mutta toivoin kuitenkin saavani aimo annoksen inspiraatiota kauniimpaan arkeen ja onneksi näin kävi. Tyylikkäästi toteutetun kirjan parissa oli mukava viivähtää muiden lukukokemusten välillä.

Kirja on jaoteltu seitsemään osaan, eli tyyliasiat, kauneus, arjen kuviot, sisustus, juhlinta, rakkaus ja oman tien löytäminen saivat kaikki omat osionsa. Viihdyin itse parhaiten tyyliin ja arjen hyvinvointiin liittyvillä sivuilla. Kauneudenhoidosta on tiettyyn pisteeseen asti ihan mielenkiintoista lukea, mutta koska omat päivittäiset tuotteeni ovat lähinnä kosteusvoiteet, ripsiväri, kulmakynä ja kynsilakat niin ihan omakseni en aihetta kokenut. Ikäeromme kirjoittajan kanssa puolestaan korostuu juurikin rakkauteen ja oman tien löytämiseen liittyvissä osioissa. Toki rakkaus ja suhde omaan itseensä ovat universaaleja asioita, jotka eivät katso paikkaa tai aikaa tai ikää, mutta kun on ihan sinut itsensä kanssa niin ehkä juuri tästä kirjasta en saanut ammennettua mitään uutta sisältöä näihin asioihin.

Nuoren naisen opas on varmasti ihana lahjakirja nuorelle naiselle, joka on kiinnostunut arjen estetiikasta. Kirjasta saa käytännönläheisiä vinkkejä miten tehdä kestävämpiä hankintoja kaiken kertakulutushysterian keskellä ja miten elää terveellisemmin. Opas on kiva lukukokemus varsinkin, jos aiheisiin ei ole aikaisemmin törmännyt muiden kirjojen muodossa. Osaisin myös kuvitella, että vähän lukevalle nuorelle tämä on myös kiinnostava hankinta.

Olen kahlannut itse sen verran monta tyyliä ja hyvää arkea käsittelevää kirjaa, että siinä mielessä Alexan kirjalla ei ollut minulle niin paljon annettavaa. Alexan tyyli ja kotikin ovat jo tuttuja juttuja blogista. Ahaa-elämyksiä koin kuitenkin tyyliosuudessa esiteltyjä vaatekuitutietoja lukiessani. Tästä eteenpäin teen harkitumpia ostoksia vaatekaupoissa juurikin Alexan oppeja hyödyntämällä. Treenivinkeistä poimin myös muutaman liikkeen jatkoksi lihaskuntoohjelmaani, jonka alkuperäisetkin liikkeet ovat suureksi osaksi Alexan blogista poimittuja.

Aamusateen maa

Saima Harmaja
toimitettu 1988
126 s./Kirjapaja Helsinki

Viimeisiä kirjoja viedään mitä tulee 100 naiskirjailijan kirjaa -listaan. Muistan, kun muutama vuosi takaperin pidin runoviikon eli luin mahdollisimman monta erilaista runokirjaa ja yhdessä kotimaisen runouden kokoelmassa oli muutama Harmajan runo ja vaikutuin. Kokemuksen myötä laitoin Harmajan lukulistalle ja vaikka kirjaan tarttuminen jäi ihan loppumetreille niin ihan mielelläni kokoelmaan tartuin.

No, pakko myöntää, että tällä kertaa Harmajan runot eivät iskeneet sitten yhtään. Aikaisemmin lukemaani kokoelmaan oli ehkä sitten sattunut valikoitumaan juuri ne minua puhuttelevat runot, mutta nyt en kyllä yhtään päässyt samalle aaltopituudelle nuorena kuolleen runoilijan tuotannon kanssa.

Jumala ja uskonnollisuus on todella vahvasti läsnä, minun makuuni ihan liikaa - enhän kuulu edes kirkkoon enää. Luonnon kuvaaminen on myös yksi Harmajan runouden kulmakivistä. Huomasin, että yllättävän moni runo kertoi inhokkivuodenajastani keväästä. Syksyisistä ja talvisista runoista yritin kovasti pitää, mutta mitään ei liikahtanut sisälläni. Myöskin vanhahtavat lauseet ja sanat tuntuivat oikein korostetusti hyppivän esiin tekstistä. Mutta, tulipahan luettua.

Lopuksi vielä ainoa runo, joka sykähdytti.


Armahdus
Keveät pilvet uivat
ylitse saaren sen.
Nurmella lempeällä
nukkuu ihminen.

Kaukana pauhaa meri,
mahtava, armoton -
joka sen ihmisen otti,
jonka oma se on.

Pieni ihminen itki,
purren hampaitaan.
Soutaen murtuvin sormin
suoraan kuolemaan.

Hyvä Jumala silloin
armahti vajoavaa.
Kantoi sylissänsä
saarelle vetten taa.

Keveinä saaren yli
pilvet liukua saa.
Uskollisesti pursi
rannalla odottaa.

Äitikortti - Kirjoituksia lisääntymisestä

Anu Silfverberg
2013
250 s./Teos

Esseekokoelman lukeminen sattui juuri sopivaan saumaan, uskon ma. Toisaalta kirjaa olisi ollut hauska lukea raskausaikanakin tai juuri lapsen synnyttyä, sillä esseet etenevät aikajärjestyksessä elämästä ilman lapsia haaveeseen omasta lapsesta, raskaudesta odotusajan läpi synnytykseen ja aikaan vastasyntyneen lapsen kanssa. Kirjoituskokoelma ei kuitenkaan ole kasvatusopas, joten siinä mielessä lukemisen ajankohdalla ei ole väliä. Ainakin nyt oma aivotoiminta on sen verran vahvalla pohjalla, että Silfverbergin napakoista ja hengeltään hyvin akateemisista teksteistä sai paljon ajattelemisen aihetta ja asioita ehti pysähtyä pohtimaan paremmin.

Kirjan takakansitekstin lauseet tiivistävät hyvin kirjan sisältöä: "Miksi vanhemmuus on äärimmilleen latautunutta juuri nyt? Miksi ekovanhemmat ajavat naisten kotiorjuutta? Miten välttää suistumasta Äitiyden Mustaan Aukkoon? Miksi tytöille aina valehdellaan seksistä? Kirja esittää myös väitteitä: Lasten saaminen ei muuta ihmistä. Äitiys ei ole ammatti. On ainoastaan itsekkäistä syitä hankkia lapsia." Kunnon kirjabloggaaja olisi jaksanut selailla kirjaa vielä läpi uudelleen ja etsiä nasevimmat kohdat ihan teksteistä, mutta nyt elämä on liian lyhyt siihen. Ylipäätään kirja olisi hyvä olla ihan omana, jotta tekstiä olisi voinut huoletta alleviivata, vaan kirjastonkirjaan en moista tietenkään tee.

Lukukokemuksessa parasta oli se, että tekstien parissa päätyi ajattelemaan paljon syvällisemmin ja perusteellisemmin erilaisia vanhemmuuteen liittyviä asioita. Vastaan tuli ajatuksia, joita itsekin on matkan varrella kelaillut, mutta myös sellaisia, joille ei ole suonut ajatustakaan. Joistain asioista on kevyesti ajatellut alun perin toisin, mutta nyt kirjan tekstit antoivatkin hyviä vasta-argumentteja ja omat mielipiteet saivat vähän tuuletusta. En tietenkään lukenut Äitikorttia kuin Suurta Totuuksien Kirjaa, mutta todella hyviä pointteja Silfverberg kirjoituksissaan esittää.

Suosittelen kirjaa varsinkin muillekin vanhemmille, jotka ovat kyllästyneet Vauva-lehtien artikkeleihin, hauskan kepeisiin kasvatusoppaisiin tai ronskin puheen äitikirjoihin. Tämä tarjoaa uutta ajateltavaa, lupaan sen. Toki kirja on antoisa muillekin, minä olisin viihtynyt tämän parissa ennen lastakin.

Säkenöivät hetket

Katja Kallio
2013
413 s./Otava

Säkenöivät hetket osui juuri oikeaan hetkeen lukuromaania kaipaillessani. En liioittele yhtään sanoessani, että kirja on yksi kaikkien aikojen suosikkejani kotimaisen kirjallisuuden piiristä!

Oli vähällä, etten olisi lopulta lukenut kirjaa ollenkaan, vaikka sen aikoinaan antikvariaatista kotiin kannoinkin. Tänä kesänä Hangon reissu kuitenkin kuului suunnitelmiimme ja koska Kallion romaanin tapahtumat sijoittuvat kyseiseen kesäkaupunkiin, päätin antaa sille siellä mahdollisuuden.

Kirjan alussa en ollut yhtään niin vaikuttunut, pikemminkin vähän ärtynyt. Kallio kirjoittaa kauniisti, mutta varsinkin alussa maiseman kuvailua oli omaan makuuni liikaa ja se alkoi tuntumaan turhan runolliselta. Lähinnä ongelmana oli, että tuntui että yritystä oli liikaa. Toisaalta kun nyt yritin selailla kirjan alkua ja etsiä esimerkkiä niin silmiin ei osunut yhtään niin ärsyttävää kohtaa tekstissä, että saattaa olla, että lukuhetkessä oli jotain vikaa.

Elly päätyy Hankoon vuonna 1914 tullessaan äitinsä kanssa kylpylälomalle Bellevuen hotelliin. Yksi asia johtaa toiseen ja yllättäen myös Ellyn koko tulevaisuus on tässä kauniissa pitsihuviloiden kylässä. Kaksikymmentä vuotta kuluu ja Ellyn tyttäret ovat matkalla kohti aikuisuutta. Varsinkin keskimmäinen tytär Beata aiheuttaa äidilleen ylimääräistä huolta ja äidin ja tyttären tiet eroavat.

Kirjailijaa kuvataan kirjan lievetekstissä tarkkavaistoiseksi ihmismielen kuvaajaksi ja juuri siinä kirjan taika piileekin. Kalliolla on selvästi silmää yksityiskohdille, sen olen huomannut jo hänen aikaisemmista kirjoistaan Elokuvamuisti ja Tyypit. Säkenöivät hetket on selkeästi tunnelmaltaan vakavampi, mutta ei silti sorru samanlaiseen synkistelyyn kuin iso osa kotimaisista romaaneista. Kallion kirja on kauniisti kirjoitettu ja koskettava tarina kolmen sukupolven naisista, jotka ovat kaikki saaneet pettyä kohtalon käänteisiin, mutta toivoa kuitenkin aina on.

Stockmann Yard - myymäläetsivät muistelmat

Antto Terras
2015
285 s./Like

Jos KonMarin lukeminen johonkin kirjaharrastuksessani vaikutti niin siihen, että toivottavasti tästä eteenpäin osaan valita oikeita kirjoja luettavaksi hetimiten kun tiet niiden kanssa risteävät. Liian moni kirja on aikoinaan päätynyt suoraan lukulistalle ja jumittanut siellä niin kauan, ettei kirja enää lainkaan ole ajankohtainen ja näin se on jäänyt lopulta lukematta. Kirjahyllyä katsellessani päättelinkin, että Stockmann Yard on juuri tällainen kirja, jota ei kannata jättää roikkumatta. Sen aika on nyt tai ei koskaan.

Myymäläetsivän muistelmat olikin oikein oiva välipalakirja muiden lukemisten ohella. Ylipäätään oli mielenkiintoista lukea millaista myymäläetsivän työ on ja varsinkin millaista se on Suomen tunnetuimmassa tavaratalossa. Kaiken maailman lakipykäliä sivutaan runsaasti ja niistä tulikin kirjan isoimmat ahaa-elämykset: myymälävarkaana oleminen ei tosiaan linnaan asti vie ja jos korttinsa pelaa oikein niin eipä ole juuri muitakaan rangaistuksia luvassa.

Tietenkin herkullisimmat kohdat kirjassa liittyivät tosielämän tarinoihin. Terras on kohdannut kaikenlaista tallaajaa ja Stockmannilla on jäänyt kiinni niin rikkaat kuin köyhät, julkkikset ja nobodyt, rehdit urheilijat ja hemmotellut kakarat. Kiinniottotarinoita on runsaasti ja päällimmäisenä mieleeni taisi jäädä juurikin tavat joilla rikkaiden perheiden lapsia kohdeltiin. Kirjasta sai ainakin sen käsityksen, että paljon ei näiden lapsien ja nuorten tarvitse käytöstään anteeksipyydellä. Melkeinpä se on Stockmann, joka on antanut lahjakortin perään ja pyydellyt anteeksi. Älytöntä. Mutta ehkä vieläkin raivostuttavampana pidin vanhempia, jotka soittelevat rötöstelyn jälkeen ja uhkailevat ties millä, koska meidän mussukkaahan ei varkaaksi kutsuta. Apua, ihan rintaan koskee, kun taas muistaa, että tuollaisia oman elämänsä tähtiä on oikeasti olemassa.

Kaiken kaikkiaan viihdyttävä ja otteessaan pitävä kirjanen.

Neljäntienristeys

Tommi Kinnunen
2014
334 s./WSOY
äänikirjassa 9 cd-levyä


Todella paljon suitsutusta osakseen saaneisiin kirjoihin on välillä tolkuttoman vaikea tarttua - ainakin silloin kun ne vielä olisivat ajankohtaisia. Näin kävi Kinnusen esikoisteoksenkin kanssa, mutta nyt kun kirja sattui tulemaan äänikirjana vastaan kirjastossa, päätin ottaa haasteen vastaan.


Huomaan vertaavani kotimaisia kirjoja aina toisiin kotimaisiin kirjoihin enkä ylipäätään kaikkiin lukemiini kirjoihin. Löydän sen verran harvoin suosikkeja kotimaisen kirjallisuuden kentältä, että toimin automaattisesti näin. Neljäntienristeys sijoittuu kyllä parhaimpien lukemieni kotimaisten kirjojen joukkoon, mutta en kyllä oikein osaa fiilistellä sitä täysiä. Hyvä oli, mutta toisaalta tulee varmaankin painumaan unholaan melko pian...


Vuosikymmenet vaihtuvat, mutta aina on joku perheestä, joka kulkee neljäntienristeyksessä. Ennen sotia on Maria, jonka peräänantamattomuus palkitaan ja hänestä tulee arvostettu kätilö kylällään ja sen lähitienoilla. Myöhemmin on Lahja, Marian tytär, jonka avioliitto Onnin kanssa ei ollutkaan ratkaisu kaikkeen. Lapset kasvavat kyllä hyvän isän hoivissa, mutta kosketuksen kipinä jää puuttumaan. Vuosien jälkeen on Johannes, Lahjan ja Onnin poika, ja tämän vaimo Kaarina. Uusi sukupolvi asuttaa sukutaloa ja pohtii miten tulla toimeen katkeroituneen Lahjan kanssa.


Kuuntelin varsinkin Mariasta kertovan osuuden todella tarkalla korvalla, sotia edeltänyt Suomi kiinnostaa kirjasta toiseen. Kun tarina pikkuhiljaa vei kohti Lahjan elämäntarinaa, kiinnostus  selkeästi  herpaantui. Kotimainen kirjallisuus tuntuu olevan täynnä Lahjan elämäntarinoita, joten siinä luultavasti syy pieneen puutumiseen. Hieno tarina kuitenkin, ymmärrän hyvin miksi Suomi on ollut innoissaan tästä kirjasta.

Kaiken käsikirja

Esko Valtaoja
2012
212 s./Ursa


Oletpas, Esko, kirjoittanut kerrassaan mukavan ja mukaansa tempaavan kirjan!


Sen jälkeen kun päätin alkaa lukemaan täysin fiilispohjalta, sen mukaan minkä kirjan ajattelen tekevän minut kulloinkin kaikkein onnellisimmaksi, on lukeminenkin alkanut maistua ihan uudella tavalla. KonMari-menetelmä mullisti kuin mullistikin jotain perustavanlaatuisesti.


Yllätyksekseni olen huomannut, että ne kirjat, joihin olen lopulta päätynyt ovat olleet suurilta osin tietokirjallisuutta. Ilmeisesti tiedonnälkä kasvaa, kun aivot ovat muuten aika kivassa levossa äitiyslomalla.


Kirjan nimen mukaisesti Valtaoja käsittelee tuotoksessaan kaikkea mahdollista tärkeää lyhyesti ja ytimekkäästi. Miten kaikki sai alkunsa? Miten kaikki loppuu? Mihin ihminen sijoittuu kaiken muun keskellä? Mitkä ovat maapallon suurimmat historialliset käänteet? Entä voiko uskonto ja tieto käydä käsikädessä? Moni asia oli tuttu esimerkiksi lukion oppitunneilta, mutta kirjan kanssa oli todella leppoisaa kerrata asioita ja saada hyvää kokonaiskuvaa kaikesta.


Valtaojalla on ihan lyömätön tatsi saada vaikeatkin asiat tuntumaan yksinkertaisilta tai edes osittain ymmärrettäviltä. Osa maailmankaikkeutta käsittelevästä tiedosta meni kuitenkin vähän yli, vaikka kuinka yritin pinnistellä aivosoluni äärimmilleen:)


Muutama vuosi takaperin kirja oli iso hitti joulumyynnin aikoihin ja en kyllä ihmettele. Nyt kirjan luettuani voin kyllä hyvin todeta, että Kaiken käsikirja jos mikä on täydellinen lahjakirja lukevalle ihmiselle ja hyvää täytettä mihin tahansa kirjahyllyyn.

Kerran kuljin ja kumarsin

Heidi Nummi
2015
367 s./Finn Lectura


Luin aikoinaan Heidin blogia, kun hän vielä oli henkeen ja vereen muotibloggaaja. Heidin blogin sisältö oli kivalla tavalla erilainen muihin seuraamaani blogiin nähden, joten pysyttelin mielelläni mukana. Pikku hiljaa hän alkoi pyrisellä pois materiahulluudesta ja päätyi lähtemään Pekingin yliopistoon opiskelemaan kiinaa. Kerran kuljin ja kumarsin kertoo näistä 15 kuukaudesta, kun Heidi valloitti reppu selässä Aasiaa. Reissulla palaset näemmä loksahtelivat paikoilleen ja Suomeen palasi eri Heidi. Siitä lähtien myös blogi alkoi keskittymään enemmän mm. hengellisiin asioihin ja joogaan.


On ollut todella mielenkiintoista seurata Heidin sisäistä matkaa ja muutosta, mutta myös itse kirjan aihe kiinnosti. Seurasin Heidin blogia myös koko vaihto-oppilasvuoden ajan ja vaikka moni tarina olikin osaltaan tuttu niiltä ajoilta, oli kuitenkin kiva palata hänen kanssaan Aasiaan vähän harkitumman tekstikokonaisuuden parissa. Heidi on aina vaikuttanut kovin karismaattiselta tyypiltä, hän on mielestäni todella hyvä tarinaniskijä. Pahat kielet ovat vuosi toisensa jälkeen väittäneet, että tarinoissa on aina kovasti liioittelun makua. Kun tietää, että mutta viihdyttävän kirjan Heidi on ainakin kirjoittanut.


Kerran kuljin ja kumarsin oli oiva lukukokemus, letkeästi etenevä mutta monia kerroksia sisältävä. Välillä kirmaistaan maailmalla puhtaasta ilosta ja onnesta, välillä mietitään syntyjä syviä ja muutamaan otteeseen tutustutaan mm. buddhalaisuuteen. Tavallisen ihmisen myötätunto ja auttamisen halu matkaajaa kohtaan koskettaa ja saa lukijankin tuntemaan, että tässähän ollaan yhtä suurta perhettä koko maailman kanssa. En itse haudo matkasuunnitelmia Aasiaan päin, joten nojatuolimatkat sinne suuntaan on aina paikallaan. Heidi syöksyy seikkailusta toiseen ja pitää koko ajan silmät auki uusien yllättävien kohtaamisten varalta. Heidillä on tapana sanoa mieluummin kyllä kuin ei ja heikompaa välillä hirvittää, että mihin hän nyt taas säntää suuna päänä, tajuamatta edes pelätä:) En tohtisi tehdä perässä, joten pakko se on vaan ihailevasti nostaa peukkua ja kirjaa lukemalla vähän niin kuin myötäelää mukana. 

Linnunaivot

Johanna Sinisalo
2008
331 s./Teos


Olen aikaisemmin lukenut Sinisalolta pelkästään Finlandia-palkitun Ennen päivänlaskua ei voi. Muistelisin, että pidin teoksesta yllättävän paljon vaikka maaginen realismi ei ole koskaan ollut minun juttuni. Linnunaivoista olen kuullut pelkkää hyvää, joten se sijoittui 100 naiskirjailijan lukematonta kirjaa -listalleni ja olihan se viimein otettava käsittelyyn.


Jyrki ja Heidi ovat tunteneet vasta muutaman hassun kuukauden, kun he päättävät lähteä yhdessä vaeltamaan koskemattoman luonnon keskelle Uuteen-Seelantiin ja Tasmaniaan. Varsinkin Jyrki on henkeen ja vereen ääriolokokemusten perään, joten reissusta ei tule helppo minkään mittarin mukaan. Kirjassa kuullaan myös Heidin häiriintyneen veljen ajatuksia hänen keksiessään toinen toistaan kurjempia temppuja tehtäväksi toisille.


Lukukokemus oli hyvä, tarina oli todella toimiva kokonaisuus. Vaellusteema kiinnosti jo itsessään, mutta takakansitekstissä viitattiin vielä pahanenteisesti seurauksiin, joita ei voi välttää kun ihminen tunkeutuu maapalllon joka kolkkaan jättäen aina jotain itsestään jälkeensä. Henkilöhahmot ovat inhimillisen moniuloitteisia. Jyrki on oikealla asialla levittäessään tietoisuutta maapallon tilasta, mutta ei huomaa omaa tekopyhyyttään vaan saa usein aikaan vastareaktioita paasauksellaan. Heidi  vaikuttaa aluksi hajuttomalta ja mauttomalta, mutta pikku hiljaa hänestä kumpuaakin tarmoa ja asennetta vaelluksen jatkuessa aina vähän haastavampiin oloihin.


Takakansitekstin perusteella odotin, että tarinassa olisi ollut vielä enemmän ns. valistusta, joten Heidin ja Jyrkin vaellusarjen osuuden laajuus yllätti. Heidin veljen ajatusmaailmaa esittelevät pienet kappaleet saivat karvat pystyyn sitäkin tehokkaammin. Kyllä ihminen osaa olla paha niin halutessaan. Ja toki tarinassa käy ilmi, että pahaa jälkeä saa aikaiseksi ilman varsinaista tarkoitustakin. Reseptiin ei tarvita kuin hieman piittaamattomuutta ja tietämättömyyttä ja avot!


Mitään uutta kirjan ekoaiheiset tietoiskut eivät antaneet, mutta  tästä teemasta on kyllä hyvä ammentaa aika ajoin! Ehdottomasti soisin, että äidinkielen opettajat esimerkiksi ottaisivat kyseisen kirjan koulujen lukulistoille. Kantaaottavasta ja ajatuksia herättävästä kirjasta saisi hyvät esseet ja väittelyt aikaiseksi.

Illalla pelataan Afrikantähteä - Isovanhemmista ja lapsenlapsista

Merete Mazzarella
2008 suom. 2008
239 s./Tammi

Tämäkin kirja on roikkunut lukulistallani lähes kahdeksan vuotta! Jo oli aikakin tarttua. Ja nyt tietenkin oli aika hyvä saumakin sen herättämille ajatuksille.

Vuosien saatossa (luultavasti vain yhden naistenlehdessä olleen arvion perusteella...) minuun on iskostunut vahva käsitys kirjasta ja siinä esitellyistä ajatuksista liittyen isovanhemmuuteen. Lähivuosina olen törmännyt useampaan perhedynamiikkaa suorapuheisesti ruotivaan kirjaan ja siksi oletin Mazzarellankin kirjan olevan vähän räävittömämpi. Asioista puhutaan kyllä niiden oikeilla nimillä eikä isovanhemmuuden herättämiä negatiivisia tunteita kaunistella, mutta kuitenkin lopputulos on kieltämättä aika hienostunut ja ehkä myös hienotunteinen.

Nautin kirjan lukemisesta, se osoittautui oikein oivaksi suupalaksi romaanien välissä. Mazarellan jutusteleva tyyli sopi kirjan aiheeseen todella hyvin (en tiedä onko se peräti hänen tavaramerkkinsä?). Lainauksia muista teoksista oli liian paljon varsinkin kirjan alkupuolella, mutta ne onneksi vähenivät pikku hiljaa. Kirjailijan omat lapsenlapset asuvat Atlantin toisella puolella, joten hänen harjoittamansa isovanhemmuus eroaa paljon siitä, mitä olen oppinut oman lähiperheeni esimerkistä pitämään ns. normina, joten hänen kokemuksensa antoivat minulle ihan uutta ajateltavaakin.

Suosittelen tutustumaan, jos aihe kiinnostaa.

Yösyöttö

Eve Hietamies
2010
383 s./Otava

Alkuvuodesta tuli useaan otteeseen valittua vääränlaisia kirjoja luettavaksi. Vihdoin löin hynttyyt yhteen Yösyötön kanssa ja ihan aito lukuilo palasi kehiin.

Muunkin tyyppiset tarinat olisivat varmasti toimineet tähän hätään, mutta Yösyöttö osui toki asian ytimeen nyt kun itsekin olen ollut edelliset kuukaudet kotona kohta nelikuukautisen vauvan kanssa. Vauva-arjen kuvailuun keskittyvä tarina onkin oivaa vertaistukea vaikka kovin erilaisista lähtökohdista vanhemmuutta lähestymmekin kirjan päähenkilön kanssa. Osaisin kuitenkin kuvitella, että tarina olisi ollut ihan mukaansa tempaava myös ilman tämänhetkistä elämäntilannetta.

Yösyötössä tutustutaan Antti Pasasen ja hänen Paavo-poikansa edesottamuksiin. Antti jää yllättäen yksinhuoltajaisäksi, kun hänen vaimonsa Pia häipyy kuvioista pian synnytyksen jälkeen. Miten toimittaja-isä selviytyy uusista haasteista koti-isänä?

Oli ihan hyvä ratkaisu jättää Hietamiehen kirjan lukeminen näihin päiviin, kirjahan on roikkunut lukulistallani jo useamman vuoden ajan. En kovinkaan usein valitse luettavaksi ihan näin kepeitä tarinoita (vaikka toki tässäkin kirjassa käsitellään elämän nurjaa puolta masennuksesta lapsen hylkäämiseen jne) vaan olen tottunut nauttimaan tämän tyyppiset tarinat elokuvallisessa muodossa.

Yösyötön jatko-osa Tarhapäivä tulee varmasti luettua jossain vaiheessa, mutta taidan taktisesti jättää senkin juuri oikeaan hetkeen. Luulisin kuitenkin, että vanhemmuutta käsittelevät kirjat eivät vielä olleet tässä - mitäköhän muuta sitä lukisi vielä äitiysloman aikana? Muistan viihtyneeni mm. Tiikeriäidin taistelulaulun parissa hurjan hyvin. Saa vinkata, jos tulee joku kirja mieleen!

Vieras

Riikka Pulkkinen
2012
299 s./8 cd-levyä/Otava

Kun ulkomaalaistaustainen pikkutyttö pahoinpidellään, seurakuntapastorina työskentelevä Maria jättää kaiken tutun taakseen ja suuntaa kohti New Yorkia. Miljoonakaupungissa, kaikille tuntemattomana, on aikaa pohtia omaa uskoaan, menneisyyttään ja sitä mitä tapahtui pikku-Jasminalle.

Riikka Pulkkinen saattaa hyvinkin olla ainoa kotimainen kirjailija, jonka koko tuotannon olen lukenut. Luonnollisestikin pidän kirjailijan tyylistä, mutta loppujen lopuksi Pulkkinen ei kuitenkaan kuulu suursuosikkieni joukkoon. Siinä mielessä onkin vähän hämmentävää, että esimerkiksi Irvingiltä, McEwanilta ja Atwoodilta on lukematta vielä vino pino kirjoja, mutta sen sijaan olen lukenut kaikki Pulkkisen kirjat. Tarinat itsessään eivät juurikaan jää mieleen, mutta Pulkkinen on lahjakas kirjoittamaan kauniisti, valitsemaan oikeat sanat.

Vieras ei ole oikeastaan missään vaiheessa kiinnostanut minua kovinkaan paljon. Uskonto on musiikin ja vaikean isäsuhteen ohella yksi niistä kirjallisista aiheista, jotka eivät ensisijaisesti herätä mielenkiintoani. Kirja kuitenkin päätyi aikoinaan 100 naiskirjailijan kirjaa -listalleni ja kun teos tuli kirjastossa äänikirjana vastaan, päätin ottaa sen illan imetyshetkiä täydentämään.

Marian itsensä etsimiseen keskittyvä tarina ei mullistanut maailmaani, mutta hyvin ajankohtainen sivujuonne pysäytti miettimään rasismia, koulukiusaamista, koulumaailmaa... Tuoreena äitinä kävinkin näiden ajatusten kanssa aika syvissä vesissä. Kaikenlaiselta pitäisi osata lastaan suojella, miten siinä mitenkään pystyy onnistumaan?

Nyt jään odottamaan Pulkkiselta jotain Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän -tyyppistä teosta, se on ehdoton suosikkini hänen tuotannostaan.

4x joulukirja

Kävin muutama viikko sitten lapsuudenkodissani läpi vanhoja keräilylaatikoita. Aikoinaan on tullut keräiltyä yhtä sun toista tarroista kirjepapereihin. Silloin mietin, että en taida tänä päivänä keräillä mitään, mutta sitten minulla välähti: mieheni kanssa keräillään lautapelejä ja itsekseni pyrin kerryttämään joulukirjakokoelmiani. Tänä vuonna joukon jatkoksi on ilmaantunut Tatun ja Patun joulukirjaa, Ankkalinnan joulukertomusta ja Richard Scarryn joulukirjaa. Näiden lisäksi luin myös lapsuudesta tutun Mikin joulukirjan. Kokoelmaa täytyy seuraavina vuosina kerryttää entisestään sillä tajusin juuri, että kunhan tytär on vähän vanhempi, meillä pidetään joulusatukalenteri eli tähdätään siis 24 eri joulusatuun, jotta kalenteriin on tarpeeksi materiaalia.

Tatun ja Patun ihmeellinen joulu
Havukainen & Toivonen
2015
32 s./Otava

Olen muutaman Tatun ja Patun lukenut vuosien varrella, mutta en ole oikein päässyt samalle aaltopituudelle. Lastenkirjojen suhteen en ole kovin huumorivetoinen, en ollut edes lapsena. Ei siis ehkä ihme, että pikkupoikien herttaiset kohellukset ovat mukavuusalueeni ulkopuolella. Kuvituskaan ei ihan kolahda, mutta pidän siitä miten paljon yksityiskohtia aukeamat sisältävät. Tällä kertaa Tatu ja Patu lähtevät Veeran luokse jouluksi. Aika monta juttua menee pieleen ennen kuin lapset voivat rauhoittua joulunviettoon.

Ankkalinnan valkea joulu
Walt Disney
1983 suom. 1985
41 s./Lasten oma kirjakerho

Lapsena kirjahyllyyn eksyi monen monituista Lasten oma kirjakerhon kirjaa, joista suurin osa oli Walt Disneyn, joten rakkaimmat joulukirjatkin ovat Disneyn versioita. Tätä minulla ei vielä ollut, joten tämä oli loistava kirpparilöytö. Ihan hirveästi näissä kirjoissa ei loppujen lopuksi tapahdu, Ankkalinnan asukkaat valmistautuvat jouluun ja voittavat pieniä arkisia esteitä ennen istahtamista joulupöytään. Rauhallinen tunnelma, kauniit lumiset maisemat ja koreat joulukuuset puhuttelevat vuodesta toiseen.

Kaikkein paras joulukirja
Richard Scarry
1981 suom. 2004
43 s./Tammi

Nimensä veroisesti paras joulukirja. En ole ennen lukenut Scarryn tuotantoa, mutta tämä oli kyllä suorastaan ihastuttava. Piirrokset ovat veikeitä, hahmot hassuja ja sympaattisia. Useat eri tarinat sivuavat joulua monin eri tavoin. Tästä tuli kertaheitolla kokoelman tärkeimpiä kirjoja.


Mikin joulu
Walt Disney
1994 suom. 1994
44 s./Lasten oma kirjakerho

Kirja on ollut minulla lapsesta saakka, mutta en muistanut tästä juuri mitään, joten se ei ole kuulunut suosikkeihini. Yleisesti ottaen pidin enemmän Aku Ankasta ja hänen sukulaisistaan kuin Mikistä kumppaneineen. Tässä on kuitenkin ihan kiva joulutarina, mutta kuvitus on modernimpi kuin 80-luvun kirjoissa, joten ei puhuttele minua samalla tavalla kuin vanhemmat kirjat.

Hyvästi Myrskyluoto

Anni Blomqvist
1973 suom. 1976
161 s./Gummerus

Myrskyluodon Maija -sarja on vihdoin luettu loppuun asti. Olen ihan lähivuosina uskaltautunut lukemaan enemmän kirjasarjoja, sillä suurimmaksi osaksi olen keskittynyt tutustumaan uusiin kirjailijoihin ja heidän tuotoksiinsa. Tarina Maijasta ei koskaan iskenyt minuun ihan täysillä, mutta kirjat olivat kyllä lukemisen arvoisia.

Viimeinen osa kertoo ajasta Jannen kuoleman jälkeen. Elämä jatkuu Myrskyluodolla, vaikka kipeää se tekee - ihan joka päivä. Maija kulkee kuin sumussa, mutta arkiaskareet on hoidettava. Kasvavat lapset tarvitsevat ruokaa ja vaatteita ja opiskellakin pitäisi ehtiä, sillä Janne piti luku- ja kirjoitustaitoa tärkeänä. Onneksi sisaruskatraan vanhimmat lapset pystyvät auttamaan lastenhoidossa ja kalastuksessa. Myös naapurit ja sukulaiset antavat korvaamattoman arvokasta apua myrskyluotolaisille.

Sarjan osista juuri tämä viimeinen oli eniten mieleeni. Koin lukijana saavani Maijaan ihan uudenlaisen yhteyden. Edellisissä osissa on kyllä kerrottu kuka Maija on, mitä hän tekee ja millaista hänen elämänsä Myrskyluodolla on, mutta vasta nyt sain paremman käsityksen siitä mitä Maijan mielessä liikkuu.

Yleensä kirjasarjaa lopetellessa mielen valtaa rauha tavalla tai toisella ja oletinkin, että nyt kävisi samalla tavalla. Myrskyluodon Maija päättyy minun mielestäni kuitenkin samalla tavalla kuin millaista Maijan elämä armottoman meren äärellä on aina ollut. Tuntui, että Maijasta tuli vanhoilla päivillään sukunsa ja varsinkin miniänsä riippakivi, jota nuorempi sukupolvi ei arvosta juuri lainkaan. Toisaalta kirjan loppu sopii tähän kaunistelemattomaan ja realistiseen saaristolaiselämää kuvaavaan sarjaan täydellisesti, mutta omaan makuuni se on kyllä jotenkin turhan karu.