Säihkenäyttämö

Monika Fagerholm
2009 suom. 2009
456 s./Teos

Fagerholmin Amerikkalainen tyttö on yksi elämäni suurista kirjoista. Tarina teki aikoinaan suuren vaikutuksen minuun, kaikki vain jotenkin loksahti paikoilleen tarinaa lukiessa. Kirjassa kaksi nuorta tyttöä yrittävät selvittää kuka Bule-lampeen aikoinaan hukkunut amerikkalainen tyttö oikein oli ja mitkä tapahtumat johtivat tähän murhenäytelmään. Tarina todella haastoi lukijan, mutta onnistuin tavoittamaan sen rytmin yllättävän vaivattomasti ja nautin hurjasti unenomaisista tapahtumista ja tavasta jolla tyttöjen ystävyyttä kuvailtiin.

Ja siitä sain idean säästää Säihkenäyttämöä oikein hyvää hetkeä varten. Mikä virhe! Onkohan ikinä oikeasti käynyt niin, että säästeleminen olisi kannattanut? Minulla ei ainakaan tule sellaista tilannetta mieleen. Ja silti en onnistu oppimaan tästä virheestä!

Seudusta kertovat tarinat kietoutuvat toisiinsa ja erkanevat jälleen, sekoittavat todelliset tapahtumat ja mielikuvituksen lennon, kaikessa mitä tapahtuu on monta kerrosta... Fagerholmin kirjat eivät todellakaan päästä lukijaa helpolla ja selkeitä muistikuvia on todella vaikea tallettaa mieleensä tarinan edetessä. Näin ollen Säihkenäyttämön aloittaminen oli turhankin haastavaa, kun itsenäisen jatko-osan tapahtumat nojaavat Amerikkalaisen tytön tapahtumiin, joista en muista oikeastaan mitään.

Säihkenäyttämössä on uusi sukupolvi, joka esittää samat kysymykset. Myös kaksi aikuista naista, jotka aikoinaan tunsivat amerikkalaisen tytön tapauksen, joutuvat käymään läpi vanhoja tapahtumia, jotta oman elämän solmut aukenisivat. Kaikki tiet tuntuvat johtavan hukkuneen tytön tragediaan.

Valitettavasti tämän tarinan kyytiin ei niin vain hypättykään. Takeltelin tosissani ensimmäiset 100 sivua ja jouduin tosissani pohtimaan kirjan kesken jättämistä. Perheenlisäystä on odotettavissa ihan näinä päivinä, joten tiesin, että kirjan haastavuuden takia se olisi luettava joko ennen synnytystä tai sitten hamassa tulevaisuudessa kun aivot toimivat jälleen kunnolla kaiken yökukkumisen ja mahdollisen muun säätämisen helpotuttua. Päätin lukea kirjan nytheti.

Tarinan edetessä huomasin, että kirjassa on haastavampia ja helpompia kappaleita ja juuri noiden haastavampien (ja varmasti antoisampien) kappaleiden kanssa en onnistunut pääsemään samoille taajuuksille. Helpommin lähestyttävät kappaleet veivät tarinaa eteenpäin ja sain aina hetkittäin eläytyä tarinaan kuin Amerikkalaiseen tyttöön konsanaan. Nyt oli kuitenkin helppo ymmärtää miksi kaikki eivät pääse sisälle Fagerholmin tarinankerrontaan.

Lukukokemuksesta ei tullut vuoden kirjallista kohokohtaa, mutta lopulta olen ihan tyytyväinen, että en lähtenyt lykkäämään kirjan lukemista. Ja Amerikkalainen tyttö ja Säihkenäyttämö ovat ehdottomasti kirjoja, jotka kestävät uudelleenluvun, joten ehkä jonain päivänä vielä uudelleen...

Lola ylösalaisin



Monika Fagerholm
2012 suom. 2012
491 s./Teos

Monika Fagerholmin teoksiin on tullut aluksi tartuttua varsin ennakkoluulottomasti ja myöhemmin ehkä pienen, alati kasvavan, jännityksen turvin.

Amerikkalainen tyttö on yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani, jonka tulin aikoinaan poimineeksi kirjaston hyllystä takakansitekstin väläyteltyä viittauksia salaperäisestä tytöstä ja tämän kuolemasta. Teoksen luettuani tiesin jo odottaa seuraavaltakin lukukokemukselta yllättäviä kielellisiä ratkaisuja, osittain vaikeaselkoista kerrontaa ja mahdotonta rönsyilyä sinne tänne. Diivassa kohtasikin kaikki nämä elementit ja pidin siitä kovasti. Sydän ei kuitenkaan jättänyt yhtä lyöntiä välistä niin kuin Amerikkalaista tyttöä lukiessani. Ihanat naiset rannalla olikin sitten suuren luokan pettymys - en ole vieläkään toipunut siitä täysin... Perinteisempään kerrontaan luottava tarina ei oikein missään vaiheessa sytyttänyt ja lässähti lopulta kokonaan. Lukemattomia kirjoja olenkin sitten säästellyt erityisen hyvää hetkeä varten, varsinkin Säihkenäyttämön lukeminen suorastaan jännittää, koska Amerikkalainen tyttö merkitsee kirjana niin paljon ja tarinan jatkaminen ei olisi mielestäni ollut välttämätöntä.

Lola ylösalaisin on jo tutuksi tullutta Fagerholmia. Tarina on niin sirpaleinen ja sekava, että heikompaa varmasti pyörryttää. Silti tarina on arvoitus, jonka haluaa ehdottomasti ratkaista. Kokonaisuus palkitsee, kunhan keskittymiskyky on viritetty huippuunsa. Oikeasti en sietäisi moista kielen ilotulitusta keneltäkään muulta kirjailijalta, mutta Fagerholm on minun poikkeukseni. Muuten olen valmis pysyttelemään ns. selvemmillä vesillä mitä tulee kirjallisuuteen...

Jana Marton palaa takaisin lapsuudenkaupunkiinsa, jota hän on vältellyt vuosikausia. Murhat, joita Lattaniemessä tapahtui 1990-luvulla ovat vainonneet Janaa kaikki nämä vuodet, joten kun Minnie Pettersson järjestää kutsut vanhoille ystäville, Jana päättää tehdä tilit selväksi menneisyyden haamujen kanssa. Epäselvää on kuitenkin edelleen se, kuka murhat teki, kuka kukin lopulta oikein on ja miten Myllyn Anita liittyy kaikkeen.

Tämä kirja ei tehnyt ihan niin suurta vaikutusta kuin kaksi aikaisempaa, mutta hieno lukukokemus tämäkin oli. Valitettavasti oma lukuaikatauluni oli sen verran repaleinen, että kunnon uppoutuminen tarinaan ei onnistunut ja välillä olin enemmän pihalla kuin Lola ylösalaisin -nukke. Fagerholmin tarinoista saakin varmasti eniten irti, kun niitä lukee ajan kanssa eikä yritä liikaa hektisen arjen keskellä. Otan tästä opikseni Säihkenäyttämön lukemista suunnitellessani.

Kustantajan kirjaesittelyyn pääsee tästä. Fagerholmin kirjan maailmaa (sopii myös Amerikkalaiseen tyttöön ja Diivaan!) ja sen aiheuttamia tuntemuksia lukijassa on kuvattu erittäin osuvasti.



Ihanat naiset rannalla

Monika Fagerholm
1994 suom. 1994
335 s./Otava

Kylläpäs nyt kävi kerta kaikkisen huonosti. Melko lailla inhosin Fagerholmin rakastettua kirjaa, vaikka suunnitelmissa oli uuden kirjarakkauden löytäminen! Pettymykseni kuvailuun ei sanat riitä, suorastaan kauhistuin, kun huomasin miten pitkästyttävä ja tylsä tarina kaiken kaikkiaan oli. Luin sitä yli viikon, vaikka minulla oli talviloma ja lukuaikaa rutkasti.

Ihanat naiset rannalla -kirjassa tutustutaan erään kesäparatiisin asukkaisiin 1960-luvulla. Valkoista huvilaa asuttavat vedenneitomaisen kaunis Bella ja hänen miehensä Kajus sekä pikku-Thomas. Naapurissa olevaan huvilaan muuttaa rikas ja kaikkia kovasti kiehtova Enkelin perhe, johon kuuluu ihastuttavan räväkkä äiti-Rosa, perheen isä Gabbe sekä tyttäret Nina ja Renee. Ja pyöriihän siinä pihapiirissä muitakin perheitä, jotka ovat enemmän tai vähemmän tärkeitä päähenkilöiden elämän kannalta. Tarinan keskiössä paistattelevat tosiaan perheen äidit Bella ja Rosa, jotka ystävystyvät muutaman kesän aikana ja haaveilevat yhdessä toisenlaisesta - vähemmän keskinkertaisesta - elämästä jossain muualla. Toisaalta perheen lapsetkin vilahtelevat kertomuksessa: he seikkailevat pitkin maita ja mantuja, viettävät lupsakoita kesäpäiviä milloin mitäkin puuhaillen. Välillä leikki loppuu kesken, kun lapset yrittävät ymmärtää aikuisten monimutkaisia mietteitä elämästä ja muusta.

Missäköhän kaikki meni vikaan? Minä sain tarinan punaisesta langasta kiinni ihan loppumetreillä. Aluksi ajattelin jo peruvani negatiivisimmat mietteeni kirjasta ja kommentoida kirjaa neutraaleilla sanoilla kuten "ihan kiva" ja "perus kolmentähden kirja", mutta ei saa huijata itseään. Ennen tarinan loppupuolta luin eteenpäin silkasta tahdonvoimasta ja yritin vakuutella itselleni, että kyllä 300-sivuinen kirja joskus loppuu. Eniten tökki se, että en oikein saanut yhteyttä henkilöhahmoihin. Sivu toisensa jälkeen tuntui siltä, että (minun mielestäni) olennaisia asioita jätettiin kertomatta ja sitten taas niistä kovin epäkiinnostavista asioista jauhettiin tarpeettomankin paljon. Olisin esimerkiksi halunnut joskus kuulla mitä Bella ja Rosa keskenään keskustelivat, mutta nämä naisten elämän kannalta tärkeät keskustelut kuitattiin lauseilla tyyliin "Ja he puhuivat monta tuntia kaikesta." Mutta totta kai lasten purjehtimisesta ja metsäleikeistä kerrotaan juurta jaksaen. Perheiden kesänvietosta kertova tarina oli lopulta niin yksitoikkoinen, että en saanut siitä tarpeeksi irti.

Sinänsä kuitenkin mielenkiintoinen teos, että monia asioita voi tulkita rivien välistä: esimerkiksi aikuisten tunnetiloista sai kiinni jonkun verran, vaikka niistä ei kerrottukaan. Silti taisin kirjaa lukiessani olla sellaisessa mielentilassa, että olisin kaivannut kertojan roolissa olevalta henkilöltä monessa mielessä enemmän. Ja toisaalta mielenkiintoinen teos, että yksinkertaisesta kirjoitustyylistä huolimatta kirja tuntui niin raskaalta ja laahaavalta:D Vaikka melkoista hiljaiseloahan tuollaisen kesäloma-asumisen on täytynyt ollakin 1960-luvulla, joten ehkä kirjan kirjoitustyyli ja ajankuva kuitenkin kohtaavat oivaltavasti?

Löysinkö kotimaisen kirjallisuuden aarteen? En tällä kertaa. Tosin voi hyvinkin olla, että tämä teos avautuisi toisella tapaa uudella lukukerralla, joten ehkä vuosien päästä on annettava kirjalle toinen tilaisuus. Jatkan kuitenkin Monika Fagerholmista tykkäämistä, sillä hänen kirjansa Amerikkalainen tyttö on yksi kaikkien aikojen parhaista lukukokemuksistani ja Diivakin oli mieleeni. Pieni aarre tarinaan sisältyy kuitenkin kertojan tyylin muodossa: hän pomppaa välillä asiaa x käsitellessään tulevaisuuteen (joskus viiden minuuutin päähän, joskus vuosien päähän) ja tekee pienen paljastuksen tyyliin "mutta tällä pienellä riidalla ei kohta ole enää mitään merkitystä, sillä puolen tunnin päästä sauna melkein palaa ja kaikki osallistuvat sammutustöihin sopuisana rintamana." Nuo tarinaan upotetut pätkät saavat todellakin mielenkiinnon syttymään! (En taaskaan jaksanut selailla kirjaa etsien noita pieniä helmiä, joten esimerkkilauseeni on itse kyhätty:))

Ihanat naiset rannalla voitti Runebergin palkinnon vuonna 1995.

Luettu osana Underbara finlandssvenskar vid papper -haastetta ja Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti -haastetta.