David Nicholls
2009 suom. 2011
505s./Otava
Yksi vuoden puhutuimmista kirjoista on nyt minunkin osaltani luettu. Olen kirjasta melkoisen otettu, vaikka muutama asia jäikin vaivaamaan. Lukukokemus oli ikään kuin oikealla tavalla epätäydellinen - niin kuin kirjan päähenkilöt. Kaiken kaikkiaan Sinä päivänä on kirja, jonka seurassa saa murehtia, ärsyyntyä, iloita ja kauhistella miten nopeasti elämä vilahtaakaan ohi. Oman elämän valintoja tulee pakostikin punnittua eikä haluaisi enää liian monta hetkeä hukata joutavuuksiin.
Kirja kertoo Emmasta ja Dexteristä, joiden elämä kietoutuu enemmän tai vähemmän yhteen heidän vanhentuessaan parikymppisistä keski-ikäisiksi. Kaikki alkaa päättäjäispäivänä 15.7.1988, kun päähenkilöt viettävät yhdessä unohtumattoman yön. Tuosta päivästä lähtien lukija pääsee vuosittain kurkistamaan heidän elämäänsä. Välillä kaksikko on tiiviisti tekemisissä toistensa kanssa, välillä taas elämä on heittänyt heidät erilleen. Heidän välillään tuntuu kuitenkin olevan katkeamaton side, aivan kuin heidät olisi tarkoitettu toisilleen.
Siitä tietää lukevansa hyvää kirjaa, kun ei tahtoisi keskeyttää lukemista. Tarina on juuri niin arkinen, että se voisi olla kenen tahansa kaduntallaajan elämäntarina. Kirja pitääkin lujasti otteessaan ja lukijan on saatava tietää, mitä elämällä on varattuna Emman ja Dexterin varalle. Kirjassa ihastuttavinta on lähestymistapa pääkaksikon elämään: kun jokaisesta vuodesta saa kurkistaa vain yhteen päivään, jää moni asia keskeneräiseksi ja hämärän peittoon. Kummallisella tavalla se yksi päivä vuodesta kuitenkin riittää.
Vaikka nautin kirjan lukemisesta kovasti, en silti oikein saanut itseäni uskomaan Dexterin ja Emman ystävyyteen. Niin, aika huono juttu, kun kirja kuitenkin nojaa kahden ihmisen koko elämän kestävään rakkauteen. Dexter on kova naistenmies ja julkkiksen tittelin saatuaan entistä epämiellyttävämpi henkilö. Emma taas tuntuu liian vakavalta koko maailman ongelmia harteillaan kantavalta älyköltä. Kirjan puolivälissä on kohtaus, jossa pohdittiin sitä kuinka Emma on alkanut halveksimaan Dexteriä ja että Dexter on alkanut olemaan hieman inhottava. Minun mielestäni henkilöhahmot olivat tuollaisia jo ensi hetkestä lähtien enkä oikein jaksa ymmärtää, mikä ihme sitä ystävyyttä on pitänyt koossa. Tai miten se on ylipäätänsä pystynyt syntymään. Itse en ainakaan jaksaisi katsella Dexterin kaltaista itsekästä öykkäriä enkä kyllä Emman kaltaista ivallista tylsimystä:D Tulin siis siihen tulokseen, että henkilöhahmojen hienouden täytyy piillä niissä muissa päivissä, joista lukija ei tiedä mitään. Niin kovasti he kuitenkin toisiaan kehuvat.
Nyt jään odottamaan elokuvaa, jonka ehkä tällä kertaa uskoisin olevan vielä enemmän mieleeni kuin kirja. Kerrankin näin päin. Ja kirjakin oli hyvä!
Kirja on luettu osana TB:n haasteen alakategoriaa Modern Men Writers, joka tosin on jo ollut täynnä hyvän aikaa jo, mutta ehkä aina yksi kirja mukaan mahtuu.
