Yösoittoja





Kazuo Ishiguro
2009 suom. 2011
226 s./Tammi

Njää. Tiesin olla lataamatta teokseen liian suuria odotuksia, mutta kyllä pettymys aina silti vähän kirpaisee. Ishiguron hienostuneen surumielinen Pitkän päivän ilta pääsisi helposti kaikkien aikojen parhaimpien lukukokemusten listalle eikä Ole luonani aina -kirjasta juuri moitteen sanaa keksi. Ylläoleviin lukukokemuksiin verrattuna Yösoittoja jätti lukijan masentavan välinpitämättömäksi ja kun lukemisesta on kulunut jo muutama päivä, olen onnistunut unohtamaankin novellien aiheet melkein kokonaan. Keltaisen kirjaston helmien metsästäminen (kesäkuun teema) ei siis alkanut parhaalla mahdollisella tavalla...

Yösoittoja -kokoelman novelleja yhdistää palava rakkaus musiikkiin. Aluksi tutustumme Venetsiassa piazzan katukahviloissa elantoaan hankkivaan muusikkoon, joka sattumalta kohtaa edesmenneen äitinsä iskelmäidolin ja pääsee auttamaan tätä romanttisen eleen toteuttamisessa. Toisessa novellissa vanhempi herrasmies lentää Lontooseen paikkaamaan vanhojen yliopistoystäviensä avioliittoa. Kolmannessa novellissa nuori mies muuttaa siskonsa ja lankonsa luokse maaseudulle auttamaan näitä kahvilan pyörittämisessä. Samalla hän yrittää säveltää ja sanoittaa omia kappaleitaan luonnonhelmassa. Neljännessä tarinassa radikaalin kasvoleikkauksen läpikäynyt muusikko kohtaa Hollywoodin megakuuluisuuden. Toipilasaikaansa luksushotellissa viettävä kaksikko seikkailee öisin hotellin pimeillä käytävillä ja aiheuttaa hämmennystä. Viimeisessä novellissa nuori muusikko kohtaa vanhemman naisen, jolla on paljon opetettavaa sellon soitosta.

Musiikin lisäksi tarinoissa on päähenkilönä mies, joka joko tarjoaa apuaan jollekulle toiselle tai vaihtoehtoisesti saa apua joltakulta toiselta. Jokaisen novellin lopussa päähenkilö on kasvanut henkisesti, oppinut jotain tärkeää itsestään tai vallitsevasta maailmasta.

Novellit eivät ole minun juttuni. Musiikki aiheena ei juuri kiinnosta minua. Jotain hienoa Ishiguron teksteissä silti on, kun ylipäätänsä jaksoin lukea kirjan kokonaan ja vieläpä ihan muutamassa päivässä. Yksittäiset novellitkin luin aina kokonaan yhdeltä istumalta. Täysin turhanpäiväisenä en siis teosta pidä, Ishiguron kirjoitustyyli pitää mielenkiinnon yllä, vaikka tarinat eivät onnistuneetkaan minua tällä kertaa koskettamaan.

Onko kukaan tutustunut Ishiguron muihin suomennettuihin teoksiin Silmissä siintävät vuoret, Menneen maailman maalari ja Me orvot? Ovatko lukemisen arvoisia?

Pitkän päivän ilta

Kazuo Ishiguro
1989 suom. 1990
283 s./Tammi

Vuoden parhaat -lista sai taas täytettä Pitkän päivän illasta. En luultavasti osaa eritellä syitä, miksi kirja kosketti niin kovasti. Kirjan päähenkilö on kuitenkin pyörinyt mielessäni siitä lähtien kun lopetin kirjan lukemisen pari päivää sitten. Olen vahvasti sitä mieltä, että kaikkien pitäisi lukea tämä kirja, tarina on jotenkin niin kovin elämänmakuinen ettei siitä voi olla nauttimatta. Jos Sinä päivänä -kirjassa pohdittiin elämänvalintojen tärkeyttä, niin sama teema näyttäisi jatkuvan myös tässä kirjassa.

Ishiguron kolmannessa romaanissa seurataan hovimestari Stevensiä, jonka uusi isäntä herra Farraday houkuttelee tämän ottamaan hyvin ansaittua lomaa. Stevens on antanut parhaat vuotensa Darlington Hallille, yhdelle Englannin komeimmista kartanoista, ja sen edelliselle herralle. Nyt ovat loiston päivät kaukana ja Stevensillä on vihdoin aikaa pysähtyä miettimään menneitä. Hän päättää tehdä parin päivän automatkan Darlington Hallin entisen taloudenhoitajan luokse ja pohdiskelee pitkällä matkallaan elämäänsä ja valintojaan.

Herra Stevens on mies, joka on uhrannut kaiken ollakseen loistava työssään. Hovimestarina olo ei ole jotain minkä voi napsauttaa pois päältä halutessaan levähdystauon, vaan se on rooli, joka näytellään alusta hamaan loppuun saakka. Omia haluja tai toiveita ei pääse edes syntymään, kun kaikki energia kuluu arvokkaaseen esiintymiseen ja isäntäväen miellyttämiseen. Stevensin elämä on ollut lähinnä omistautumista Darlington Hallille - en väitä etteikö se olisi ollut myös hyvää ja mielenkiintoista elämää - mutta onko siinä tarpeeksi sisältöä ottaen huomioon, että jokaisella kuitenkin on vain yksi elämä. Näiden pohdiskelujen parissa on mennyt hetki jos toinenkin ja sydänalaa on ahdistanut enemmän tai vähemmän. Kuitenkinkin kaiken päällä tuntui lepäävän Stevensin tyytyväisyys siitä, että hän on tehnyt asiat juuri niin kuin ne on pitänytkin tehdä. Ehkä en ole täysin hakoteillä todetessani, että ehkä hän kuitenkin eli "elämänsä onnellisena loppuun saakka".

Kirja on saanut Booker-palkinnon vuonna 1989.

Valloitan kirjalla TB:n haasteen alakategorian Stiffer Upper Lip ja saan samalla lokeron täyteen.

Ole luonani aina




Kazuo Ishiguro
2005 suom. 2005
394 s./Tammi

Ensikosketus Ishiguron teoksiin - check! Uskon hullaantumisen tehneen tuloaan jo mielenkiintoisen takakansitekstin luettuani. Tiesin välittömästi, ettei kirja vain voi olla huono. Ja sen takia sille oli heti raivattava tilaa lukulistalta. Enkä joutunut pettymään.

Kirjassa seurataan kolmea ystävystä Kathya, Tommya ja Ruthia, jotka ovat kaikki saman sisäoppilaitoksen kasvatteja. Nuoret oppilaat varttuvat tietäen olevansa erilaisia kuin ulkopuolella elävät ihmiset. Heidän harteilleen on jo aikaisin kasattu kohtuuttomalta tuntuvia tulevaisuudenvelvotteita eikä lukija voi seurata tarinaa liikuttumatta. Kirjailijan kehittämän maailman menoa pohtiessa herää lukemattomia kysymyksiä, joihin kirjasta ei löydy vastauksia, mutta ehkä se on osa tarinan taikaa.

Kertojana toimiva aikuinen Kathy punoo hiljalleen auki menneisyyden tapahtumia. Kirjan lukemista voi verrata pitkään keskusteluun ystävän kanssa, jolla on paljon sydämellään. Kirjaa tulee luettua pohdiskellen ja rauhallisesti, ettei vain tule keskeyttäneeksi muistelevaa Kathya. Kirjan teksti on tyyliltään yksinkertaista ja kikkailematonta, joten kuva lukijan vierellä tarinoivasta Kathysta vain vahvistuu.

Uskon, että kirja olisi ollut hieno lukukokemus ilman tieteisteemaakin. Ishiguro kertoo taitavasti ja koskettavasti nuorten sielunelämästä. Henkilöhahmojen muistoihin samaistuu, vaikka lukijalla ei olisikaan samankaltaisia lapsuusmuistoja. Nuorten ajatuksissa tuntuu olevan jotain kovin universaalia. Kathy aikuistuu, mutta pitää nuoruuden muistoistaan tiukasti kiinni. Pian lukija huomaa Kathyn elävän enemmän muistoissaan kuin tässä päivässä. Siitä tulee ahdistuneeksi ja surulliseksi, mutta toisaalta juuri noiden tuntemuksien takia pidinkin kirjaa hienona lukukokemuksena. Joskus vain tekee hyvää liikuttua oikein kunnolla.

Hyvästeltyäni Kathyn huomasin olevani hieman alakuloinen. Kathy, Tommy ja Ruth olivat mielessä vielä seuraavanakin päivänä.


P.S. Ole luonani aina -kirjasta on kirjoittanut myös Cathy, Satu ja Ahmu.