Näytetään tekstit, joissa on tunniste Aikamme kertojia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Aikamme kertojia. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Kuin jokin päättyisi

Julian Barnes
2011 suom. 2012
157 s./WSOY


Pientä lukijaa on taas koeteltu tänä keväänä enemmän kuin olisi tarpeen. Olen intoa täynnä tarttunut teoksiin, jotka ovat saaneet osakseen paljon kehuja ja innokkaita arvioita. Kaikki kirjat menestyivät myös Blogistanian Globalia 2012 -kilpailussa.

Valitettavasti minulle Etten palaisi tuhkaksi, Vieraan lapsi ja Kuin jokin päättyisi ovat kaikki olleet pettymyksiä.

Luonnollisestikaan huonosta kirjallisuudesta ei ole kysymys; en vain ole tavoittanut tarinoiden punaista lankaa ja silloin lukukokemus on jäänyt yhdentekeväksi. Liian suurista odotuksistakaan on tuskin kysymys, koska en ole yllämainituista kirjoista tiennyt juuri mitään lukemista aloitellessani. Tietenkään kaiken kirjallisuuden ei olekaan tarkoitus kolahtaa ja kirjamaailman uumenista tulen varmasti löytämään vielä monia teoksia, jotka puhuttelevat juuri minua. Kyllä se silti kirpaisee, kun niin moni laatuteos jättää kylmäksi. Alan heti epäilemään, että olen taantumassa takaisin Neiti Etsivä -tasolle kaikkien näiden lukuvuosien jälkeen!:) (Asiaa sopii pelätä ainakin tässä kuussa, koska kuukauden paras lukukokemus tulee mitä luultavimmin olemaan nuorille kirjoittu vauhdikas jännäri eikä suinkaan Keltaisen kirjaston helmi...) 

Barnesin pienoisromaanissa tutustutaan Tony Websteriin, joka elämänsä ehtoopuolella pysähtyy muistelemaan menneisyyttään ja ihmisiä, jotka olivat aikoinaan hänen koko elämänsä. Kun Tony saa yllättävän perinnön, hän huomaa etteivät kaikki hänen omat muistonsa pidäkään paikkaansa, ja että itseään pettämällä ostettu mielenrauha alkaa pahasti rakoilemaan. On aika selvittää mihin vuosikymmeniä sitten lausutut harkitsemattomat sanat ja tehdyt teot ovat johtaneet.

En läheskään aina lue kirjan takakansitekstiä lukemista aloitellessani. Muiden kirja-arvostelujakin luen villisti hyppien, yleensä kurkistan vain kirjoittajan loppusanat, joista pystyn päättelemään, mitä lukija loppujen lopuksi teoksesta piti. Kuin jokin päättyisi -kirjan takakansitekstin päädyin kuitenkin tällä kertaa lukemaan ja mieleni takertui heti vihjailuun, että perinnön mukana tulee vaikeaselkoinen arvoitus. Voin vain todeta, että kyllä raivostuttaa, jos sattuu ottamaan tuollaisen asian kirjaimellisesti ja kirjan viimeiset sivut jo häämöttävät eikä arvoituksesta ole vielä tietoakaan. Toki ymmärsin lopulta, mihin tällä arvoituksella viitataan, mutta ärtymystä se ei kyllä poistanut. Vieraan lapsi -kirjan takakannessa nostettiin myös esille arvoitus, joka olikin vain henkilöiden pään sisällä. Se että joku pohtii millainen ihminen vuosikymmeniä sitten kuollut runoilija oli ja mitä hän halusi runoillaan sanoa, ei tee kokonaisuudesta arvoitusta. Kyllä, olen tuohtunut epäolennaisuuksista.

Alan vakavasti harkita heinäkuun lukuteemaksi suosikkikirjailijoideni teoksia, sillä nyt olen kohdannut ihan liikaa pettymyksiä kirjojen saralla. Mielenterveys on jo uhattuna - ja lukuilo!;)

Mieskirjailijoiden 50 kirjaa
Man Booker -lista

tiistai 15. tammikuuta 2013

Etten palaisi tuhkaksi

Gaute Heivoll
2010 suom. 2012
306 s./WSOY


On aika jatkaa tammikuun teeman parissa. Norjan tärkeimmän kirjallisuuspalkinnon ilmestymisvuonnaan saanut Etten palaisi tuhkaksi mainittiin useaan otteeseen, kun kirjabloggaajat kävivät läpi viime vuoden parhaita lukukokemuksia. Mietin jo silloin, kävikö kenellekään niin, että luki kirjan muttei pitänyt siitä? Minulle nimittäin kävi yllättäen niin. Kirjaa kohtaan ei herännyt suuria negatiivisia tuntemuksia, enemmän kyse on siitä, että lukukokemus jäi kovin laimeaksi.

Gaute Heivollin autofiktiivinen romaani kertoo kirjailijasta itsestään palaamassa kotiseudulleen tutkimaan hänen lapsuudessaan tapahtuneita tuhopolttoja. Viikkojen ajan etelänorjalaista pikkukylää piti pelon vallassa nuori poika, josta piti tulla kaikkea muuta kuin tuhopolttaja. Kaivaessaan totuutta esiin, Heivoll joutuu läpikäymään omia muistojaan kasvuvuosistaan. Kuka hän oikein on? Keitä hänen vanhempansa olivat?

Periaatteessa romaanissa on kaikki kohdallaan. Kirjailija kertoo tarinaansa rauhallisesti edeten, tehden maltillisesti paljastuksia poikien elämästä, jännityksen tihentyessä hiljalleen. Tuhopolttajan tarina on mielenkiintoinen, sillä käy niin, että kaikkien pitämästä kiltistä pojasta kuoriutuikin kyläläisten kauhu. En ehkä ollut tarpeeksi varautunut siihen, kuinka paljon tilaa tarinassa veisi kirjailijan omat muistot. Hänen vaiheistaan kertovat osuudet lähinna turhauttivat minua: jokatoisen länsimaalaisen ihmisen lapsuus on samankaltainen kuin Heivollin. Mikä siinä kiehtoo ihmisiä, kun minua se pelkästään pitkästytti? Vai onko se juuri se samaistumisen mahdollisuus, muistojen arkipäiväisyys joka puhuttelee muita lukijoita?

Ehkä norjalainen pettymys vain kuuluu kirjavuoteeni, petyinhän viime vuonna prikulleen samalla tavalla Per Pettersonin kirjaan Kirottu ajan katoava virta, jonka tarinaan en myöskään päässyt sisälle samalla tavalla kuin moni muu. Täytyy tietenkin muistaa, että näihin tietynlaisiin kirjallisiin pettymyksiin kuluu usein tunne siitä, että jotain on jäänyt tulkitsematta rivien välistä. Heivollin tarinaa lopetellessani minusta tuntui siltä, että pieni yksityiskohta on ehkä mennyt minulta ohi lukiessa, ja juuri tuo menetys estää minua ymmärtämästä tätä hienoksi luonnehdittua tarinaa. Turhauttavaa?