Neljäntienristeys

Tommi Kinnunen
2014
334 s./WSOY
äänikirjassa 9 cd-levyä


Todella paljon suitsutusta osakseen saaneisiin kirjoihin on välillä tolkuttoman vaikea tarttua - ainakin silloin kun ne vielä olisivat ajankohtaisia. Näin kävi Kinnusen esikoisteoksenkin kanssa, mutta nyt kun kirja sattui tulemaan äänikirjana vastaan kirjastossa, päätin ottaa haasteen vastaan.


Huomaan vertaavani kotimaisia kirjoja aina toisiin kotimaisiin kirjoihin enkä ylipäätään kaikkiin lukemiini kirjoihin. Löydän sen verran harvoin suosikkeja kotimaisen kirjallisuuden kentältä, että toimin automaattisesti näin. Neljäntienristeys sijoittuu kyllä parhaimpien lukemieni kotimaisten kirjojen joukkoon, mutta en kyllä oikein osaa fiilistellä sitä täysiä. Hyvä oli, mutta toisaalta tulee varmaankin painumaan unholaan melko pian...


Vuosikymmenet vaihtuvat, mutta aina on joku perheestä, joka kulkee neljäntienristeyksessä. Ennen sotia on Maria, jonka peräänantamattomuus palkitaan ja hänestä tulee arvostettu kätilö kylällään ja sen lähitienoilla. Myöhemmin on Lahja, Marian tytär, jonka avioliitto Onnin kanssa ei ollutkaan ratkaisu kaikkeen. Lapset kasvavat kyllä hyvän isän hoivissa, mutta kosketuksen kipinä jää puuttumaan. Vuosien jälkeen on Johannes, Lahjan ja Onnin poika, ja tämän vaimo Kaarina. Uusi sukupolvi asuttaa sukutaloa ja pohtii miten tulla toimeen katkeroituneen Lahjan kanssa.


Kuuntelin varsinkin Mariasta kertovan osuuden todella tarkalla korvalla, sotia edeltänyt Suomi kiinnostaa kirjasta toiseen. Kun tarina pikkuhiljaa vei kohti Lahjan elämäntarinaa, kiinnostus  selkeästi  herpaantui. Kotimainen kirjallisuus tuntuu olevan täynnä Lahjan elämäntarinoita, joten siinä luultavasti syy pieneen puutumiseen. Hieno tarina kuitenkin, ymmärrän hyvin miksi Suomi on ollut innoissaan tästä kirjasta.

Neito vanhassa linnassa

Jane Austen
1817 suom. 1953
300 s./WSOY
äänikirja n. 9 tuntia

Neito vanhassa linnassa (uusin suomennos nimellä Northanger Abbey) oli yksi spontaaneista äänikirjalainoista vieraillessani kirjastossa. Jane Austenia tulee luettua äärimmäisen harvoin, mutta hänen teoksiensa parissa kyllä viihtyy mukavasti kunhan pääsee alkuun.

Kirjassa ollaan varsin lomaisissa tunnelmissa sillä sankaritar Catherine Morland viettää ensin muutaman viikon Bathissa perhetuttujensa kanssa tutustuen mm. Thorpen ja Tilneyn perheisiin. Sieltä hän jatkaa matkaansa Tilneyn tiluksille Northanger Abbeyhin. Catherine on suuri kauhukirjallisuuden ystävä, joten hän odottaa Northanger Abbeyn kartanon olevan täynnä toinen toistaan karmaisevampia sukusalaisuuksia. Sydämentykytyksiä hänelle puolestaan aiheuttaa perheen nuori herra Henry Tilney.

Lukukokemus oli suorastaan kutkuttavan herkullinen, niin mainiosti lukija Erja Manto tulkitsee Austenin tekstiä. Veikkaisinpa jopa, että kirjailijattaren piikikkäät sutkautukset päähenkilöstä ja tämän lähipiiristä osuivat minun tapauksessani vielä vähän paremmin maaliin kun sain nauttia tarinasta tällä tavalla valmiiksi pureskeltuna. Kun lukuhetket tuppaavat välillä pienen vauvan kanssa olemaan varsinaista sillisalaattia niin jaaritteleva tarinankerronta tosiaan toimii paremmin äänikirjana.

Olen aikaisemmin lukenut häneltä teokset Järki ja tunteet; Ylpeys ja ennakkoluulo ja Emma. Niihin verrattuna Neito vanhassa linnassa on selkeästi kepein ja kerronta yksinkertaisinta. Kirjassa ei myöskään ole samalla tavalla suurta rakkaustarinaa, vaikka Catherine lähteekin Northanger Abbeyhin osittain Henry Tilneyn takia.

Vieras

Riikka Pulkkinen
2012
299 s./8 cd-levyä/Otava

Kun ulkomaalaistaustainen pikkutyttö pahoinpidellään, seurakuntapastorina työskentelevä Maria jättää kaiken tutun taakseen ja suuntaa kohti New Yorkia. Miljoonakaupungissa, kaikille tuntemattomana, on aikaa pohtia omaa uskoaan, menneisyyttään ja sitä mitä tapahtui pikku-Jasminalle.

Riikka Pulkkinen saattaa hyvinkin olla ainoa kotimainen kirjailija, jonka koko tuotannon olen lukenut. Luonnollisestikin pidän kirjailijan tyylistä, mutta loppujen lopuksi Pulkkinen ei kuitenkaan kuulu suursuosikkieni joukkoon. Siinä mielessä onkin vähän hämmentävää, että esimerkiksi Irvingiltä, McEwanilta ja Atwoodilta on lukematta vielä vino pino kirjoja, mutta sen sijaan olen lukenut kaikki Pulkkisen kirjat. Tarinat itsessään eivät juurikaan jää mieleen, mutta Pulkkinen on lahjakas kirjoittamaan kauniisti, valitsemaan oikeat sanat.

Vieras ei ole oikeastaan missään vaiheessa kiinnostanut minua kovinkaan paljon. Uskonto on musiikin ja vaikean isäsuhteen ohella yksi niistä kirjallisista aiheista, jotka eivät ensisijaisesti herätä mielenkiintoani. Kirja kuitenkin päätyi aikoinaan 100 naiskirjailijan kirjaa -listalleni ja kun teos tuli kirjastossa äänikirjana vastaan, päätin ottaa sen illan imetyshetkiä täydentämään.

Marian itsensä etsimiseen keskittyvä tarina ei mullistanut maailmaani, mutta hyvin ajankohtainen sivujuonne pysäytti miettimään rasismia, koulukiusaamista, koulumaailmaa... Tuoreena äitinä kävinkin näiden ajatusten kanssa aika syvissä vesissä. Kaikenlaiselta pitäisi osata lastaan suojella, miten siinä mitenkään pystyy onnistumaan?

Nyt jään odottamaan Pulkkiselta jotain Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän -tyyppistä teosta, se on ehdoton suosikkini hänen tuotannostaan.

Hercule Poirot in the Adventure of the Christmas Pudding

Agatha Christie
1960 (kirja), 2006 (kuunnelma)
45 min / BBC Audiobooks

Nyt on sitten elämäni ensimmäinen kuunnelma takanapäin. Voiko näitä edes laskea kirjoiksi tai äänikirjoiksi?

Tutkin kirjaversioasiaa sen verran, että kyseessä on suomeksi Seikkaileva jälkiruoka -nimellä ilmestynyt novellikokoelma, jossa on 281 sivua. Novelleja on viisi kappaletta. Ilmeisesti jouluvanukkaaseen liittyvä tarina on yksi novelli ja muut neljä liittyvät muihin tapauksiin...? Siinä mielessä kuunnelma ehkä onkin ihan aidosti novellin pituinen. Ensin tosiaan oletin, että kyseessä on ihan täyspitkä romaani ja mietin, että aika lyhyeksi tarinan saa vedettyä kun vetää mutkat suoriksi ja jättää kuvailun minimiin.

Englanniksi kuunnellessani alku vaikutti hankalalta, mutta nopeasti pääsin jutun jujuun kiinni, vaikka oli yöaika (imetyshupia) ja vieras kieli kuunnelmassa. Täytyy siis antaa englanninkieliselle kuunnelmalle toistekin mahdollisuus.

Itse tarina ei ollut kummoinen, eniten viehätyin jouluun liittyvästä teemasta sesongin ollessa kuumimmillaan. Kotoisa takkatuli ja joulupöydän ääreen kokoontuneet toisilleen vieraat ihmiset Englannin maaseudulla sijaitsevassa hotellissa toivat joulutunnelman kotisohvalle asti.

Ihmisen osa

Kari Hotakainen
2009
276 s./Siltala

Luin vuosi pari sitten ensimmäisen Hotakaiseni ja silloin en ollut niin vaikuttunut että olisin kokenut tarvetta uudelle lukukokemukselle. Ihmisen osa tuli äänikirjana vastaan kirjaston hyllyllä ja ajattelin, että on kai tuokin sitten vielä luettava. Ja tämänkin kokemuksen jälkeen totesin hiljaa mielessäni, että eiköhän Hotakaiset olleet nyt tässä. Paitsi että Juoksuhaudantie pitää varmaan vielä joskus kahlata läpi...

Luonnon laki ei tosiaan aikoinaan hirveästi innostanut, liian yhteiskunnallisesti kantaa ottava ja arkinen, jotta sopisi yksiin minun lukumakuni kanssa. Hotakaisen suosimista aiheista lukisin mielelläni asia-artikkeleita HS:n sivuilta, mutta kirjallisuudessa pysyttelen mieluummin muissa aiheissa. Ja kun Luonnon laki ja Ihmisen osa olivat keskenään jotenkin niin samankaltaiset, niin vastareaktioni oli entistä isompi. Eksyin kuitenkin HS:n sivuille lukemaan, että kyseessä on "trilogia", johon kuuluu vielä Jumalan sana, joten sillä selittyykin sitten teemojen päällekkäisyys.

Ihmisen osassa Kirjailijalta on inspiraatio hukassa ja hän päättää ostaa entisen lankakauppiaan Salme Malmikunnaksen elämäntarinan. Ja Salmella riittääkin tarinoita ja mielipiteitä niin omasta avioliitosta, lapsistaan kuin nykypäivän Suomestakin. Osansa tarinasta saa liike-elämän koukerot, rahan asema ja maahanmuuttajat.

Kuuntelin kirjaa öisin imettäessäni. Oletin, että en muistaisi seuraavana aamuna kuuntelusessioista mitään, mutta yllättäen tämä äänikirja taitaakin olla yksi oman äänikirjahistoriani tarkimmalla korvalla kuunneltu teos. Sellaista ne äitiyshormonit näköjään teettää. Nyt ainakin uskaltaa jatkaa samalla linjalla, seuraavaksi on luvassa Christietä tai Pulkkista...

Saatana saapuu Moskovaan

Mihail Bulgakov
1966-1967 suom. 1969
503 s./ WSOY
äänikirjassa 16 CD-levyä

Kesän kunniaksi oli jälleen aika tarttua klassikkoon. Haastoin itseäni siinä määrin, että nappasin mukaani kirjan, jonka lukemisen olen kokenut suorastaan pakolliseksi ihan yleissivistyksen nimissä, mutta jonka tarinaan en ole kokenut minkäänlaista vetoa.

Saatana saapuu Moskovaan - viholliseni kirjamaailmassa jo ennen kuin olin lukenut ensimmäistäkään sivua. En sovi yhteen venäläisten klassikoiden kanssa ja sana satiiri saa niskakarvani pystyyn. Siinä luulisi olevan jo ihan tarpeeksi syitä pysyä kirjasta kaukana, mutta onnistuin vakuuttamaan itseni, että tämä on kuin onkin hyvä idea:

a) Ensinnäkin tämä olisi viimeinen venäläinen klassikko jonka pakottaisin itseni lukemaan.

b) Bulgakovin kirja tulee aina vastaan lähes kaikilla must-read-klassikkolistauksilla, ja kun olen jo sinnikkäästi kahlannut läpi Anna Kareninan ja Rikos ja rangaistus -teokset, niin tämä olisi vähän niin kuin pahuuden kolmion täydentymä. Ammakin tätä oli suositellut minulle jo vuosia sitten blogini 1-vuotispäivänä, kun kyselin hyvien lukukokemuksien perään.

c) Jäisin pian äitiyslomalle ja olisihan se hauskaa, jos ennen sitä olisi tällainen kiva luonnetta kasvattava projekti läpikäytynä.

d) Kuuntelisin kirjan äänikirjana, jolloin tarinan omaksuminen olisi ehkä himpun verran mielekkäämpää, kun samalla puuhailisin arkisia juttuja siivoamisesta ruoan tekemiseen.

Kuunnellessani paria ensimmäistä levyä olin yllättävän toiveikas. Mieskin huikkasi taustalta useaan otteeseen, että tarina vaikuttaa oikeasti hyvältä. No niinpä! Sitten mielenkiinto herpaantui. En oikein tiedä mitä tapahtui; Saatanan ensihetket Moskovassa, Mestarin astuminen kuvioihin ja lisäjuoni Pontius Pilatuksen ajata lähtivät kaikki ihan hyvin käyntiin. Alkuhuuman jälkeen huomasin kuitenkin miettiväni kirjaa kuunnellessani, että Saatanan edesottamukset Moskovassa eivät kuitenkaan jaksa pitää mielenkiintoani yllä. Pirulliset tempaukset, kansalaisten ajaminen hulluuden partaalle, kaupungin saaminen kaaoksen valtaan... Ihan kivoja juttuja joo, mutta silti jotenkin ihan turhanpäiväistä ja kaipailin jo kovasti jonkun tunnelmallisen lukuromaanin pariin, josta saisin JOTAIN IRTI.

Sain herätettyä tsemppihengen uudelleen 1,5 viikkoa ennen äitiyslomalle jäämistä ja silloin levyjä oli vielä 8 jäljellä. Siinä sitten kuunneltiin jokainen kotona vietetty hetki, mutta hyvää lukuflowta ei enää syntynyt. Tietenkin suurin ongelma oli aidon kiinnostuksen puuttuminen tarinaa kohtaan ja sehän ei tätä masokistia yllättänyt.

Mutta luettu on, hah hah haa (paholaisen naurua)! Ja no hard feelings, olit paljon parempi kuin uskalsin toivoa ja yllättävän helposti lähestyttäväkin. Mutta en kyllä lue uudelleen:D

Pilvilinna joka romahti

Stieg Larsson
2008 suom. 2008
698 s./Wsoy
äänikirjana 21 cd-levyä

Mitä tapahtui ja kenelle?
Kolmas kirja jatkuu suoraan siitä mihin toinen kirja loppuu: Lisbet Salander on kohdannut isänsä ja taistelu elämästä ja kuolemasta on kirjaimellisesti alkanut. Millenium-lehden tähtitoimittaja Mikael Blomkvist aikoo tehdä kaikkensa, jotta oikeat ihmiset joutuvat lopulta telkien taakse ja Salanderin maine saadaan puhdistettua julkisesti. Jotta tähän pisteeseen päästään, kaikenlaista ehtii sattua ja tapahtua, onhan Salanderilla ja Blomkvistilla aikamoisen mahtavia vihollisia.

Kirjan yllätysmomentti?
Tarina eteni odotetusti enkä oikeastaan osannut edes toivoa kirjalta sen kummempia yllätyksiä. Miehet jotka vihaavat naisia -kirjasta alkanut tarina saatiin kunnialla päätökseensä ja Lisbetille oikeutta, ei juoni mielestäni olisi oikein muuhunkaan suuntaan voinut haarautua. Kävi se minkä pitikin käydä.

Lukukokemuksesta.
Aloitin kirjan äänikirjaversion kuuntelemisen lokakuun alkupuolella, joten tarinan parissa ehti vierähtää melkein kaksi kuukautta. Uumoilin jo trilogian ensimmäisen osan luettuani, että se tulisi olemaan ehdoton suosikkini kolmen kimpasta ja näin kävikin. Vaikka Larssonin kirjat ovat melkeinpä vailla vertaa, niissä on se jokin, mikä ei ihan iske omaan lukumakuuni. Siksi en tunnustaudukaan Millenium-sarjan suurimmaksi faniksi, mutta kyllä tämä kolmaskin osa tarjosi hyvän lukukokemuksen ja varsinkin tarinan loppupuolen tapahtumat tyydyttivät oikeudennälkääni. Onhan se ehdottomasti niin, että jos jännityskirjallisuutta tykkää lukea, ei Larssonin kirjoja voi ohittaa.

Kuukauden nuortenkirja: Aarresaari

R.L. Stevenson
1883 suom. 1909
292 s./7 cd levyä
WSOY 2006

Nyt olen hieman aikataulusta myöhässä, mutta saanen vielä esitellä huhtikuun nuortenkirjan Aarresaari. Teos on poikakirjallisuuden suuri klassikko ja onpa kirjaa pidetty jopa kaikkien aikojen parhaana seikkailuromaaninakin.

Tarinan päähenkilönä on nuori poika Jim Hawkins, joka pitää äitinsä kanssa vaatimatonta majataloa. Eräänä päivänä taloksi asettuu vanha ja rähjäinen merirosvo, joka tuntuu koko ajan olevan hieman varuillaan ja peloissaan. Kun mies myöhemmin kuolee, Jim löytää hänen tavaroidensa joukosta salaperäisen kartan. Pian on selvää, että vaarallinen merirosvojoukkio tietää kartasta ja on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen sen käsiinsä. Jimin ei auta muu kuin uskoutua muutamalle herrasmiehelle aarteesta ja kohta matkan esivalmistelut onkin jo tehty. Miehistöä kuitenkin tarvitaan runsaasti ja yllättäen satamasta löytyykin monta kiinnostunutta miestä mukaan. Liian myöhään Jim ystävineen tajuavat, että laivan miehistöllä on pahat mielessä ja verinen jahti aarteesta alkaa.

Aarresaari on niitä klassikoita, joiden perusidea on ollut selvillä jo kauan - tässä tapauksessa on saari ja siellä aarre ja moni halajaa aaretta itselleen - mutta muuten tarinan sisältö tuli yllätyksenä. Ihan mukava poikien seikkailuromaani Aarresaari on, mutta odotin kieltämättä hieman enemmän menoa ja meininkiä. Odotin mielenkiintoisia henkilöhahmoja, paljon kaikenlaista kieroa vehkeilyä ja erilaisia jännittäviä arvoituksia, joiden selvittäminen veisi koko ajan lähemmäksi aarteen kätköpaikkaa. Tarina kuitenkin koostui pääosassa siitä, että rehti miehistön osa saa sattuman kautta tietää epärehellisistä miehistä ja kun saareen vihdoin päästään, joukko jakaantuu kahtia niin, että rehdeillä on kartta. Pian pyssyt paukkuvat ja saartotilanteita syntyy. Virallinen aarteenmetsästys kestää muutaman sivun verran.

Kun odottaa vähintään voodoo-noidan antamia varoituksensanoja seikkailijoille; kauhutarinoita siitä miten muiden aarteenetsijöiden on käynyt ja aivonystyröiden tositoimiin joutumista, ei pettymykseltä voi oikein välttyä. Odotukset olivat kutakuinkin Jack Sparrow meets Indiana Jones meets Peter Pan meets Roope Ankan rahasäiliö. Tarina jonka kuuntelin olikin vähän laimeampi ja vakavampi. Mutta kyllä tästäkin selvitään!

---

Seuraavaksi blogissani onkin luvassa elokuvakooste parilta edelliseltä kuukaudelta, uuden teemakuukauden lanseeraus aiheella Legendaariset naishahmot ja kevään 24 tunnin lukumaratonille treenaminen. Lukukuukaudesta tulee varmasti mitä mainioin, kunhan ensin selviän tästä vappujuhlinnan aiheuttamasta pöhnästä...

Robinson Crusoe

Daniel Defoe
1719 suom. 1847
700 s./12 cd-levyä
WSOY 2007

Löysin muutaman vuoden tauon jälkeen äänikirjat uudelleen. Sairastellessani helmikuun lopulla äänikirja osoittautui verrattomaksi kumppaniksi hetkiin, kun kirja ei millään tuntunut pysyvän kädessä. Flunssailun jälkeenkin oli usein mukavaa rentoutua heittäytymällä pitkäkseen sängylle ja kuuntelemalla Lars Svedbergin miellyttävää (ja unettavaa) ääntä. Mies puuhasteli usein omiaan vieressä, ja kuunteli sivukorvalla tarinan etenemistä, joten myöhemmässä vaiheessa oli mukava keskustella Robinson Crusoen seikkailuista toisen kanssa. Kaiken kaikkiaan kokemus oli niin positiivinen, että olen hankkinut Aarresaaren jo hyllyyn odottamaan seuraavaa äänikirjahetkeä.

Robinson Crusoe on aina kuulunut niiden klassikoiden joukkoon, jotka olen tiennyt lukevani jossain vaihessa elämääni. Minua on luonnollisestikin kiinnostanut, millaiseksi ihmisen elämä muodostuu täydellisessä erityksessä, miten erilaiset taidot hioutuvat ajansaatossa ja minkälaisella tekemisellä päivänsä täyttää. Aloitin kirjaversion lukemisen muutama vuosi sitten, mutta innostus lopahti nopeasti, koska tarinan alussa kerrataan melko yhdentekeviä hetkiä päähenkilön elämästä ennen kuin saari astuu kuvioihin. Toki jotain on hyvä tietää Crusoen menneisyydestäkin, mutta klassikkomaisesti yhtäkään kiveä ei jätetä kääntämättä ja päähenkilön vaiheet ovat moninaiset ennen kuin kohtalokas haaksirikko tapahtuu.

Klassikoiden lukeminen on antoisaa jo siinä mielessä, että yleensä alussa on jo valmiiksi tietoinen kirjan perusideasta, mutta tiiliskiven kokoisessa tarinassa on oltava toki paljon muutakin kuin se minkä valmiiksi tietää. Tiesin, että Crusoe viettää vuosikausia saarella, mutta 28 vuotta yllätti silti. Tiesin, että alkuasukaspalvelija Perjantai astuu jossain vaiheessa kuvioihin, mutta yllätyin siitä, että se tapahtuu niin loppuvaiheessa tarinaa. Yllätyin myös siitä, miten paljon seikkailuja päähenkilö kokee ennen saarelle joutumista, miten hyvä elintaso hänellä lopulta saarella on ja miten pitkällinen koko pelastusoperaatio lopulta on.

Kun tarina vihdoin viimein alkoi - eli kun Crusoe haaksirikkoutui Etelä-Amerikan pohjoisrannikon edustalla olevalle saarelle joskus 1600-luvulla - nautin kuuntelijana varsinkin tavallisen arjen kuvailusta. Oman kodin tekeminen ja sen turvaaminen, saareen tutustuminen ja sen eri osissa samoilu, ruoan hankkiminen ja elintason jatkuva parantaminen olivat kaikki todella mielenkiintoisia aiheita, joiden yksityiskohtaiseen kuvailuun en missään vaiheessa väsynyt. Odotin kuitenkin myös Crusoen sielunelämän tarkkanäköistä kuvailua, mutta se jäi jotenkin vaisuksi. Miten vuodesta toiseen jatkuva yksinäisyys vaikuttaa ihmiseen, miltä epätoivo tuntuu ja miten pelkojen kanssa oppii elämään sekoamatta? Siinäpä olisi ollut jutunjuurta monen levyllisen verran, mutta vaikka aiheita jonkin verran sivuttiinkin, syvällinen analyysi yksinäisyydestä ja sen vaikutuksista jäi puuttumaan.

Tietynlaisen syvällisyyden puuttuminen johdattaakin aasinsillan kautta seuraavaan aiheeseen eli ketutuksen tunteeseen. Kun aikoinaan on kirjoitettu klassikoksi päätyvä kirja ainutlaatuisesta aiheesta, sitä ei oikeastaan kukaan voi kirjoittaa uudelleen. Defoen tarina ei mielestäni ole paras mahdollinen, mitä aineksista olisi voitu kursia kasaan, mutta minkäs teet. Kukaan tuskin haluaa uuttakaan haaksirikkotarinaa kirjoittaa, koska sitä tietenkin pidettäisiin ikuisesti Robinson Crusoe -kopiona. Harry Pottereista inspiroitunut kirjailija voi kyllä sijoittaa tarinansa tapahtumat velhokouluun ja yrittää muilla keinoilla tehdä tarinasta mahdollisimman erilainen, jotta se ei olisi täydellinen Potter -kopio. Mutta laitapa uusi mies saarelle tekemään periaatteessa samoja asioita kuin Crusoe, mutta hieman erilaisella lähestymistavalla... Ei tule mitään! Defoe ei tosiaan juurikaan päähenkilönsä mielenliikkeitä avannut lukijalle, vaan Crusoe vaikuttaa henkisesti supervahvalta ihmiseltä, joka pian ymmärtää ettei pelastusta ole luvassa lähiaikoina ja päättää elellä saarella niin mukavasti kuin mahdollista. Tarinan aihe on jo itsessään niin mielenkiintoinen, etten myöskään oikein ymmärrä tarvetta pitkitettyyn pelastusoperaatioon, joka oli monen levyllisen pituinen. Minulle olisi riittänyt, että saarelle olisi yllättäen ilmestynyt esimerkiksi varakas huviseurue, joka olisi kohdannut Crusoen ja lopulta vienyt tämän sivistyksen pariin. Ja klassikosta kun on kyse, niin tietenkään tarina ei voi loppua pelastukseen, vai sitten käydään vielä muutaman levyllisen verran läpi vaiheita, jotka seurasivat pelastunutta miestä muutamien vuosien ajan.

Crusoen tarinaa kuunnellessani tajusin vihdoin, mikä vanhemmissa klassikoissa yleensä uuvuttaa minut jo heti alkuunsa: tarinan kronologinen eteneminen. Kun suurin osa lukemistani tarinoista etenee aikatasojen vaihdellessa useasti, kronologinen eteneminen voi tuntua hyvinkin tylsältä. Pidän siitä, että henkilöhahmot, jotka elävät nykyisyydessä, kertaavat itsekseen menneisyyttään ja sitä kautta lukija oppii tuntemaan henkilön kokonaisuutena ja kiinnostus pysyy yllä. Kuunneltuna Robinson Crusoe ei tietenkään ollut niin puuduttava, mutta osaan kuvitella, että tarina olisi kevyempi lukea, jos Crusoe saarella ollessaan välillä muistelisi lapsuuttaan ja nuoruuttaan ja lukija oppisi hänestä lisää pikkuhiljaa saaren arjen keskellä. No, epäreiluahan tällainen nilittäminen on 2000-luvun lukijalta, kun aikatasojen kikkailu ilmestyi kirjallisuuteen vasta Defoen ajan jälkeen. Osaako muuten kukaan lukija sanoa, missä tunnetussa romaanissa olisi ensimmäistä kertaa pistetty kronologisesti etenevä tarina hyllylle ja kokeiltu uutta tyyliä?

Daniel Defoen kirja kiinnosti siinä määrin, että kävin taas lukemassa mm. Wikipediasta taustatietoja kirjasta. Robinson Crusoe oli Defoen esikoiskirja ja aikoinaan maailman ensimmäinen "best seller". Kirjan alkukielinen nimi on hämmentävän pitkä: The Life and Strange Surprising Adventures of Robinson Crusoe of York, Mariner: who lived Eight and Twenty Years, all alone in an uninhabited Island on the coast of America, near the Mouth of the Great River of Oroonoque; Having been cast on Shore by Shipwreck, wherein all the Men perished but himself. With An Account how he was at last as strangely deliver'd by Pirates. Written by Himself:D Defoe kirjoitti myös jatkoa Crusoen tarinaan, jossa hän palaa saarelle katsomaan siirtokuntaa, jonka hän muodosti laivakapinallisista pelastumisensa aikoihin.

Kiinteistöhaaste - (8) eli huvila pystyssä

Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

Linda Olsson
2005 suom. 2009
344s./Gummerus
Lukijana Seela Sella

Päätin pitkästä aikaa lainata äänikirjan ja valinta osui tällä kertaa ruotsalaisen Olssonin esikoisteokseen. Lukukokemuksen puolesta valinta ei ollut paras mahdollinen vaan joku kevyempi tarina olisi ajanut ehkä asiansa paremmin. Ensinnäkin kirjan kuuntelemisessa hurahti pari kuukautta eli kuuntelu oli todella satunnaista. Kerralla kuuntelin tarinaa puolesta tunnista tuntiin, mutta kuuntelukertojen välit saattoivat venyä pitkiksikin. Ajatukset lähtivät myös helposti harhailemaan alkuvaiheessa ja minusta tuntuukin, että pääsin tarinan imuun vasta viimeisen kolmen levyn aikana, kun aloitin pyöräilemään työmatkat (päivässä n. 1,5h). Tällä kertaa en siis rakastunut tarinaan tai sen henkilöihin, valitettavasti.

Kirjassa kerrotaan nuoren Veronikan ja vanhan Astridin ylläen syntyvästä ystävyydestä. Astrid asuu erakoituneena pienessä kylässä omassa pienessä mummonmökissään, kunnes omia murheitaan pakoileva Veronika asettuu viereiseen mökkiin. Naiset tutustuvat ja löytävät aluksi lohdun ja lopulta elämänilon toistensa seurasta. Molemmat naiset ovat kokeneet elämänsä aikana suuria suruja ja läpikäytävää on paljon ennen kuin elämä voi taas jatkua.

Ajoittain tarina onnistui koskettamaankin ja varsinkin nuorempaan Veronikaan oli helppoa samaistua. Varsinkin alussa kirja tuntui kuitenkin liian hidastempoiselta ja liian tunnelmia maalailevalta. Vähitellen naisten tarinat syvenivät ja silloin kirjan lukeminenkin muuttui mielekkäämmäksi. Vaikea kuitenkin sanoa kuinka paljon kirjan konkreettinen lukeminen olisi muuttanut mielipidettäni kirjasta. Kirjassa on ehdottomasti omat hetkensä, mutta kokonaisuutena se ei ehkä kuitenkaan puhutellut minua tarpeeksi.

Onko kukaan muu kirjan lukenut ärsyyntynyt tavasta, jolla kirjan nimeä tankataan tarinan loppuvaiheessa uudelleen ja uudelleen? Tulin jo melkein vihaiseksi mokomasta toistosta. Hienolla nimellä varustetun kirjan lukemiseen kuuluu yleensä se löytämisen ja oivaltamisen ilo: "Ai tästä kirja on saanut nimensä, onpa nerokasta...", mutta tällä kertaa hienoa nimeä alleviivattiin niin monta kertaa, että nimi menetti jo merkityksensä.