Noidan rippi

Susan Fletcher
2010 suom. 2011
397 s./Like

Tartuin tänä vuonna jo toista kertaa irlantilaisen Fletcherin tuotantoon, tällä kertaa Hui, noitia! -teeman johdosta.

Jännä tämä minun ja Fletcherin suhde. Sydänystäviksi meistä ei selkeästi ole, mutta jokin hänen kirjoissaan silti kiehtoo ja kannustaa lukemaan lisää. Uskoisin, että kaunis kieli on liian kaunista omaan makuuni, ja se vähän seisoo meidän välissämme, mutta tällä kertaa kauneus edusti luontoa, vapautta ja itse elämää, joten siihen oli helpompi ihastua kuin Meriharakoissa.

Noidan rippi on sitä itseään: noidan avautumista kirkonmiehelle. Nuori Corrag pakenee Skotlantiin, kun hänen äitinsä teloitetaan noitana. Vaikka Ylämaassakin tytön noitamaisuus noteerataan, hän löytää sieltä oman paikkansa. Myöhemmin pelätyn klaanin mailla, jossa Corragkin asuu, tapahtuu verilöyly ja tyttö vangitaan. Odottaessaan kuolemantuomion toteutumista vanki kohtaa kirkonmiehen, jolle hän alkaa kertomaan tarinaansa. Onko kahden eri asioihin uskovan ihmisen mahdollista ystävystyä?

Jotkut tarinat saavat toivomaan, että minussa olisi ripaus jotain, mitä minussa ei ole. Luonnollisestikin Corragin tarina saa kaipaamaan luonnon ääreen, juoksemaan nummille pelkkä tuuli seurana, ikiaikaista viisautta sydämessä ja karhunvatukoita taskussa. Tässä ei nyt kuitenkaan olla muuttumassa luonnonlapseksi, joten olisi sentään hienoa päästä selvittämään, miltä Ylämaassa näyttäisi nyt. Näkisinkö sen mitä Corrag 1600-luvun lopulla?

En ihastunut tarinaan heti vaan kaikki tapahtui vähitellen. Yhtäkkiä huomasin pelkääväni Corragin viimeisiä päiviä ja hänen kertomansa tarinan loppuhuipennusta; Ylämaan verilöylyä. Tarina olikin hiipinyt ihon alle.

Kuukauden nuortenkirja: Noitavaellus

Margaret Mahy
1984 suom. 1990
213 s./Tammi

Lokakuun lukuteemaa jatkaa rakastetun uusiseelantilaisen lasten- ja nuortenkirjailija Margaret Mahyn yksi harvoista suomennetuista teoksista. Kirjailija sai elämäntyöstään H.C. Andersen -palkinnon vuonna 2006.

Tarinassa 14-vuotias Laura tutustuu salaperäiseen Sorry-poikaan tytön veljen sairastuttua vakavasti. Laura tietää, että hänen veljensä voi pelastua pelkästään noituuden avulla - ja Sorry on noita, ihan varmasti!

Olen lukenut Noitavaelluksen aikoinaan eräällä aurinkolomalla Kreikan auringon alla, ja vaikka en tarinasta voi sanoa juuri mitään muistaneeni, vei se silti heti minut takaisin rantatuoliin uima-altaan äärelle. Tunnelmassa oli siis jotain enemmänkin kuin tuttua. Olen myös tarinasta aikoinaan pitänyt, sillä olen muutama vuosi sitten sijoittanut Mahyn Tähtien tytär -kirjan Naiskirjailijoiden 100 kirjaa -listalle...

Mahyn kirja on täydellinen koulukirjaesimerkki tarinasta, jossa kohtaa pyhä kolminaisuus: viihdyttävyys, laadukkuus ja opettavaisuus. Tarina on niin just eikä melkein, että se on jo vähän yliampuvaa. Paitsi että ei ole. Tarinaa lukiessa ei voi kuin ihastella, miten palaset loksahtelevat paikalleen. Viihdyttävyys muodostuu noitiin liittyvistä asioista, sykähdyttävästä Sorrysta, josta ei oikein tiedä, onko hän vain kamala vai kamalanihana. Ja tietenkin tarinan pahis on suorastaan kauhistuttavan ahdistava tyyppi. Laadukkuudesta kertoo hyvä kieli, joka ei aliarvioi nuorta ja joka on kestänyt aikaa yllättävänkin hyvin. (No juu, ei siitä 80-luvusta nyt niin pitkä aika ole, mutta silti!) Henkilöhamot ovat myös ilahduttavan monipuolisia ja kompleksisia kokonaisuuksia. Opettavaisia ja ajatuksia herätteleviä asioita on ujutettu pitkin tarinaa: miten olla hyvä ja ymmärtäväinen tytär ja sisko, kun omaakin elämää pitäisi päästä elämään? Miten tulla toimeen vähällä ja olla mahdollisimman epäitsekäs? Millaista on aikuistua ja rakastua?

En yhtään ihmettele, että kirja löytyy edelleen erilaisilta koulujen lukulistoilta, se on ehdottomasti klassikoksi syntynyt. Vaikka kielellisesti tarina ei ole vanhentunut, on siinä toki paljon ehkä oman aikansa elementtejä. En tiedä Uudesta-Seelannista juuri mitään, vielä vähemmän tiedän 1980-luvusta kyseisessä maassa, mutta ainakaan Lauralla, tämän pikkuveljellä ja yksinhuoltajaäidillä ei ole helppoa taloudellisesti. Lauran äidin on mahdotonta olla poissa työpaikaltaan (kirjakauppa!) päivääkään, koska muuten hän voi saada potkut. Ja kun hän sitten joutuu olemaan pois, hän perehdyttää uuden miesystävänsä kaupan tavoille muutamassa tunnissa, jotta tämä voi toimia naisen sijaisena myymälävastaavana. Kirjakaupassa myös katsottiin pahalla, jos joku näytti synkältä, eikä siltä, että haluaisi ostaa kirjan:D Aikamoista viihdettä siis myös nuo kirjakaupan arkeen liittyvät asiat.

Tarinassa oli niin paljon elementtejä noituuden lisäksi, etten oikein osannut lukea tätä pelkästään noitatarinana. Toivottavasti siis kuun viimeinen noitaseikkailu, Susan Fletcherin Noidan rippi tarjoaisi sitä, mitä tältä teemalta lähdin alunperin hakemaan.

Kirjallinen maailmanvalloitus - Uusi-Seelanti

Noitanaisen älä anna elää

Leena Virtanen
2013
232 s./WSOY

Syksyn ihana synkkyys ajoi minut valitsemaan lokakuun lukuteemaksi tarinat noidista. En ole noitafani fanaattisimmasta päästä, mutta sanoisin olevani melko perinteisellä tavalla kiinnostunut tästä salaperäisestä ihmisryhmästä, joka tuntuu aina olevan yhtä ajankohtainen. Aiheesta voi ammentaa vaikka kuinka paljon: tarinat voivat olla viihdyttäviä, hauskoja, koskettavia, jännittäviä ja pelottaviakin.

Noitasuosikkejani ovat Buffy vampyyrintappaja -sarjan Willow ja Giles, Harry Potterin Hermione sekä Universumin tomu -trilogiasta tuttu Serafina Pekkala. Disneyn piirretyt ovat toki täynnä pahoja noitia ja kauhuelokuviakin on tullut nähtyä niin monia, ettei niitä enää edes massasta erota (Yhdysvaltojen syvän etelän noidat ovat kuitenkin aina yhtä pelottavia). Tv-sarjoista ja elokuvista mieleen pompsahti näin äkkiseltään Sabrina teininoita, Siskoni on noita, Noitapiiri, Noitavaino, Lumotut sisaret, Tähtisumua sekä Lumikki ja Metsästäjä. Kirjojakin on tullut luettua vinopino, mutta vahvaa suosikkia ei ole ilmaantunut.

Näiden positiivisten noita-aiheisten kokemuksien jälkeen uskalsin olettaa, että kirja Ahvenanmaan noitavainoista 1600-luvulla olisi tietoteos minun makuuni. Vaan luulin väärin. Virtasen teksti oli omaan makuuni aivan liian jäykkää (hyvin usein kirjaa lukiessani tuntui siltä kuin olisin pimeässä kellarissa yhden hehkulampun valossa tavaamassa vaikeaselkoista, pölykerroksen alle jäänyttä tekstiä, joka on kirjoitettu satoja vuosia sitten...). Tuntuu kuin minua olisi huijattu: mielenkiintoisesta aiheesta ei voi olla lopputuloksena melko puuduttavaa tarinointia. Tästä syystä päädyin lukemaan vain sivulle 232 asti, jonka jälkeen tuli vielä muutama kappale Ahvenanmaan ja noitavainojen historiasta sekä pakolliset liitteet yms. Kisakunto ei yksinkertaisesti vienyt pidemälle.

No, ehkä en kuitenkaan ole täysin kirjan kohderyhmää. Ehkä kirja olisi kirjoitettu eri tavalla, jos sillä olisi haluttu kosiskella ns. tavislukijoita, jotka eivät ole päättäneet omistaa koko elämäänsä tieteelliselle tekstille. Tai sitten olen lukenut lähiaikoina niin vetävästi kirjoitettuja tietokirjoja, että olen tullut krantuksi.

Ahvenanmaalla joka tapauksessa käynnistettiin todellinen ihmisjahti, kun paikallinen noitakanta haluttiin kitkeä pois hinnalla millä hyvänsä. Perheenjäsenet, naapurit, ystävät ja tuntemattomat olivat valmiita ilmiantamaan lähes kenet tahansa säästääkseen itsensä, joten mielikuvitus todella pääsi valloilleen ihmisten kuvaillessa kaikenlaisia noitariittejä kuten esimerkiksi erilaisia noitien yöllisiä pitoja, joissa itse Saatanakin oli läsnä.

Tämän lukukokemuksen myötä olenkin valmis lyömään hanskat tiskiin ja pysymään fiktion parissa. On tietenkin mielenkiintoista tietää, mitä noitavainojen aikaan on ihan oikeasti tapahtunut, mutta huomaan myös kaipaavani tietoa siitä, miten ihmiset ovat reagoineet, mitä he ovat ajatelleet, miltä pelko on tuntunut ja miten se on näkynyt tavallisen arjen keskellä. Ja näihin asioihinhan ei voida ottaa kantaa tutkimalla menneisyyttä, vaan on annettava hyvien tarinankertojien muokata mieleisiään tarinoita, joissa he antavat äänen niille, joita emme voi enää kuulla.

Koen 13 kotimaista kirjailijaa
Kansankynttiläin kokoontumisajot

Ruumis jääkellarissa

Minette Walters
1992 suom. 1995
334 s./WSOY

Streech Grangen kartanon mailta jääkellarista on löytynyt ruumis. Ylikomisario Walsh ja ylikonstaapeli McLaughlin ryhtyvät tutkimaan, liittyykö kuolemantapaus jotenkin kartanon entiseen isäntään, joka katosi kymmenen vuotta aikaisemmin. Kylällä on liikkunut jo vuosia toinen toistaan kummallisempia huhuja kartanon nykyään jakavasta naiskolmikosta. Ovatko he piilottaneet ruumiin jääkellariin noitariittiensä jälkimainingeissa?

Ajoitus on kaikki kaikessa, jännityskirjallisuudenkin suhteen. Kirja oli ihan hyvä ja mielenkiintoinen, mutta ehkä nyt ei vain ollut sen aika? Keskittymiskyky herpaantui jatkuvasti ja tapahtumia oli jotenkin hirveän vaikea seurata. Olen huomannut olevani lukija, joka ei pahemmin palaa lukemilleen sivuille. Eli jos huomaan jossain vaiheessa olevani pihalla niin olen sitä myös kirjan loppuun saakka. Kirjassa esiteltiin mm. kamala nainen kylältä, joka oli kasvattanut lapsistaankin kamalia ihmisiä ja heitä sivuttiin jossain vaiheessa tarinaa, enkä kiinnittänyt heihin sen kummemmin huomiota. Yhtäkkiä he olivatkin suuremmassa osassa ja en muistanut mitään mitä heistä ja heidän edesottamuksistaan oli kerrottu aikaisemmin. No, elämä on.

Huomasin lukiessani Ruumis jääkellarissa -kirjaa, että olen lukenut lähiaikoina melko uusia romaaneja tai sitten oikein kunnolla vanhoja kirjoja. Olikin oikeastaan aika nostalgista palata jännityskirjan parissa 1990-kuvun alkuun, jolloin poliisitutkintaa helpottamassa ei ole ollut kännykkää tai kannettavia tietokoneita. Kaikki toimenpiteet veivät aikaa ja lisää aikaa. Rasismi ei ole tietenkään tänä päivänäkään pois kitketty juttu, mutta tarinassa kylällä liikkuva sitkeä huhu naiskolmikon lesboudesta oli kuitenkin jotenkin niin... no, ysäriä:) Pienillä paikkakunnilla tuollaiset juorut voivat toki kukoistaa vieläkin, mutta ehkä kuitenkin joitain edistysaskeleita ihmisten asenteissa on jo otettu.


Sain tosiaan kirjalta sitä mitä odotinkin: omalla tavallaan hienostunutta murhatutkintaa ylväissä puitteissa. Henkilöhahmot olivat mielenkiintoisia, joskin hieman sietämättömiä. Olen kuitenkin sellainen lukija, joka hieman harmistuu siitä, jos henkilöhahmoissa ei ole ketään josta voisi pitää. Waltersin toinen romaani Kuvanveistäjä oli mielettömän hyvä lukukokemus viime vuonna, tämä ei tehnyt samanlaista vaikutusta, mutta jatkan varmasti kirjailijan parissa vielä myöhemminkin. Onko Waltersilla joku tietty kirja, jota ei kannata jättää lukematta?

Suoritan lukukokemuksella TB:n haasteen alakategorian Modern Thrillers.

Ars Magica

Nerea Riesco
2007 suom. 2011
400s./Otava

Vuonna 1610 noidat pitävät Espanjaa pelon vallassa. Lukuisat ihmiset ovat nähneet noitien lentävän yöllisiin kokouksiinsa, joissa jopa itse Pirun sanotaan vierailevan. Väki on kauhuissaan, ystävät ja naapurit ilmiantavat toisiaan ja muutamia noitia on jopa poltettu roviolla. Inkvisiittori Salazarin tehtäväksi lankeaa rauhan tuominen noitien terrorisoimille alueille. Salazar joutuu kamppailemaan pyhän tehtävänsä kanssa, sillä hän on alkanut kyseenalaistamaan noitien olemassaolon. Hänen asemassaan olevan miehen vain ei soisi hyssytellä tällaisissa vakavissa asioissa: tuloksia pitäisi syntyä ja mielellään uusien rovioiden muodossa. Oman osansa tarinasta saa Mayo-tyttönen, joka etsii kadonnutta kasvatusäitiään Ederraa. Hänet on luultavasti suljettu inkvisition vankityrmään, jossa viruu kymmeniä noidaksi epäiltyjä. Salazarin ryhmän seuraaminen näyttää olevan ainoa keino löytää Ederra.   

Heti noita-aiheisen uutuuden nähdessäni tiesin haluavani lukea sen. Kirjaa aloitellessani into hieman laantui, olin ehkä kohdistanut kirjaan turhan suuret odotukset. Ars Magica on kirja, josta olisin halunnut pitää oikein kovasti. Lukukokemus oli kuitenkin lopulta ihan kiva. On aina ilo sukeltaa vanhoihin ja mystisiin aikoihin. Tällaista kirjan muodossa tapahtuvaa pakoa arjesta olinkin odottanut jo hyvän tovin. Ainakin osaksi pettymystä aiheutti se, että kirja ei ollut tarina noidista vaan tarina aikakaudesta, jolloin uskottiin noitiin.

Tarina on luonnollisesti hyvin uskonnollissävytteinen, inkvisitio kokonaisuudessaan näyttelee isoa osaa. Olinkin ilahtunut siitä, että Salazar päähenkilönä kyseenalaistaa kristinuskon ja kykenee rationaaliseen ajatteluun aikana, jolloin olisi ollut helpointa ja turvallisinta mennä valtavirran mukana. Oli myös kutkuttavan ärsyttävää lukea niistä monista kymmenistä ihmisistä jotka taas olivat täysin muiden johdateltavissa. Kumpi olisin itse ollut noina aikoina? Maalaistalon nainen, joka pyörtyy nähdessään jotain kummaa metsän reunalla ja uskoo toivuttuaan nähneensä noidan vai maalaistalon nainen, joka pyörtyy nähdessään jotain kummaa metsän reunalla, mutta tietää toivuttuaan että pahuus on usein lähtöisin pahoista ihmisistä. Joukkohysterialla kun tahtoo olla oma voimansa. 

Ennen kirjan lukemista en tiennyt kuinka paljon tarina nojaa faktoihin. Niinpä päädyin siihen, ettei mitään lukemaansa kannata uskoa. Vasta kirjan lopussa selvisi, että esimerkiksi päivämäärät ja historialliset tiedot ovat kaikki totta. Myös manaukset, taiat ja maagiset rituaalit ovat kaikki sellaisia, joita noina aikoina käytettiin. Tämä tieto antoi ikään kuin uutta arvoa kirjalle ja muistelinkin tarinaa heti hellämielisemmin. Tietenkin olisi ollut ihan kätevää painattaa etusivulle tuo faktajulistus. Olisin lukenut tarinan jotenkin hartaammin, tietäen sen olevan osin todellista historiaa. Vaikka kaikki tarinat eivät tarvitsekaan loppuyhteenvetoa (mitä tapahtui kenellekin koko loppuelämän ajan), tähän kirjaan se sopi ja luin sen suurella mielenkiinnolla. Taisinpa jopa liikuttuakin hieman. Sitä se teettää, kun on historialliset henkilöt kyseessä.

Monet himolukijat tuntuvat usein kiinnittävän huomiota kirjoitusvirheisiin ja epäonnistuneisiin suomennoksiin. Itse olen vain harvoin huomannut näiden asioiden häiritsevän lukukokemusta. Toisin sanoen en tunne itsekään pilkkusääntöjä niin justiinsa. Ja aina en muista tuleeko pilkun jälkeen joka vai mikä vai miten se nyt meni. Kankeaan suomennokseen saatan ehkä välillä havahtua. Tästä kirjasta bongasin kuitenkin monia kirjoitusvirheitä, monia ylimääräiseltä tuntuvia pilkkuja ja outoja lausejärjestyksiä. Tulipa vastaan lausekin, jota ei oikein tahtonut uskoa 1600-luvulla eläneen hartaan miehen sanomaksi: "Herra, minun on kerrottava teille yksi juttu...Ei, ei, vaan kaksi juttua..." Mitäpä pienistä. Oli vain pakko jakaa tämä uskomaton havainnointikykyni!;)

Olisiko muita noita-aiheisia kirjoja, jotka kannattaisi lukaista? Tuntuu, että hyviä noitaelokuvia löytyy muutamiakin, mutta kirjojen suhteen lyö pää tyhjää.