Sivullinen

Albert Camus
1942 suom. 1947
160s./Otava

Tänään tiedän ainakin tämän: en tule koskaan ymmärtämään Sivullisen hienoutta. Ja koska tiedän erään, joka pitää kirjaa suuressa arvossa, aion vaatia että hän yrittää selittää kirjan mestarillisuutta kahvikupposen ääressä. En tosin lupaa olla ollenkaan myötämielinen.

Toivoa ehkä olisi, jos juuri nyt olisinkin yliopistossa osallistumassa luennoille, joissa käsitellään eksistentialismia ja absurdismia. Ja filosofian peruskurssikaan ei olisi pahitteeksi. Yksin lukiessa ja pähkäillessä ei kirjasta nimittäin irtoa mitään. Ja kiinnostukseni taso ei lopulta ole niin korkea, että jaksaisin tosissani pohdiskella sitä, mitä sieltä rivien väleistä oikein pitäisi ymmärtää.

Sivullisessa lukija tutustuu Meursault-nimiseen mieheen, joka tuntuu suhtautuvan elämänsä tapahtumiin varsin välinpitämättömästi. Romaanin alkupuolella miehen äiti kuolee ja Meursault matkustaa tämän hautajaisiin. Mies sopii myös avioliitosta Marie-nimisen naisen kanssa. Ja tappaa miehen. Hätkähdyttävän suuria asioita kaikki, mutta Meursaultia tapahtumat eivät tunnu hetkauttavan suuntaan tai toiseen. Kun oikeudenkäynti alkaa, on selvää ettei valamiehistö katso moista käytöstä hyvällä.

Eniten kiukuttaa se, että kirjailija on saanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon osittain tämän romaanin takia ja minä en saa siitä irti mitään. Toiseksi eniten kiukuttaa se, että joihinkin pienoisromaaneihin todella saadaan tiivistettyä koko elämä ja kaikki tärkeä, mutta Sivullinen jää lopulta todella kolkoksi tarinaksi. Ärsyynnyn nopeasti, jos kirjassa on vain vähän dialogia ja varsinkin silloin, jos kertoja paljastaa, että esimerkiksi henkilöhahmojen keskustelut ovat varsin merkityksellisiä, mutta sitten kyseisiä keskusteluja ei kuitenkaan lainkaan avata lukijalle.

Ei pysty ymmärtämään. 

Kultainen muistikirja




Doris Lessing
1962 suom. 1968
586 s./WSOY

Tarinassa tutustutaan Annaan, joka on vuosia sitten kirjoittanut menestyneen teoksen Sotarintamat. Suosio on johtanut siihen, ettei Anna uskalla kirjoittaa seuraavaa kirjaa. Niinpä hän rustailee muistikirjoihinsa sitä sun tätä. Musta muistikirja käsittelee kirjailijaa itseään, punainen tarkastelee politiikkaa, keltaiseen päätyvät tarinat Annan omista kokemuksista ja sininen toimii päiväkirjana. Kultainen muistikirja on nostettu tärkeäksi kirjaksi varsinkin sen naisnäkökulman takia. Tämä teema näkyikin kirjassa selvästi heti ensi sivuilta lähtien. Kirjan laaja tarina sisältää monenmoisia naiskohtaloita miesten hallitsemassa maailmassa.  

Myönnettävä se on: lukukokemus oli raskas ja suurilta osin puuduttava. Kirjan aihe itsessään ei ole rankka, mutta helpoksi ei ole tämän kirjan lukemista tehty. Kun 587 sivua jaetaan vain 10 kappaleeseen, niin pientä epätoivoa on havaittavissa ainakin tällä suunnalla. Arkipäiväiset väittelyt henkilöhahmojen kesken saattavat paisua 30-40 sivuisiksi ja itse aihe hukkuu jo alkumetreillä. Alussa yritin keskittyä oikein kovasti meneillään olevaan sivuun, jotta varmasti ymmärtäisin kaiken. Sivu loppui ja huomasin, että en ollut pysynyt mukana keskustelijoiden ajatuksenjuoksussa. Älymystön väittelyissä paneudutaan mm. feminismiin, kommunismiin, kylmään sotaan ja Arfikan rotuerotteluun. Isoja asioita joista kannattaisi tietää hieman enemmän, jotta pystyisi heittäytymään mukaan kiivaaksi yltyviin keskusteluihin.

Nyt seuraakin "oiva" esimerkki väittelyiden normaalista kulusta. Itsekeksitty esimerkki saattaa olla hieman yksinkertaistettu, mutta ainakin asia tulee selväksi:) Eli henkilö A ja B keskustelevat. A kysyy B:ltä, että juoko tämä nykyisin maitoa. B vastaa juovansa, vaikka tiedostaakin sen, että maito on kalliimpaa nykyisin. A närkästyy ja kertoo, ettei olisi ikinä uskonut kuulevansa B:n sanovan näin. Sitten puhutaan taas kommunismista ja feminismistä. Jäin jatkuvasti miettimään, miksi B ei olisi saanut sanoa mitä sanoi, mitä A olisi halunnut B:n sanovan mielummin ja miksi ihmeessä asia on sellainen, mistä A närkästyy syvästi. Ja kun lukijana ei ymmärrä miksi kukakin sanoo mitä sanoo, niin samaistuminen jää kyllä puolitiehen.

Enkä voinut sille tunteelle mitään, että monet keskustelut tuntuivat olevan "paljon melua tyhjästä". Jos älymystöön kuuluminen tarkoittaa jokaisesta asiasta väittelyn aloittamista, niin täytyy varmaankin olla iloinen ettei kuulu siihen sakkiin;) Kirjaa olisi minun puolestani saanut lyhentää rankallakin kädellä ilman että sen syvin ajatus olisi kärsinyt. Olisi varmasti korrektia pitää tätä kiinnostavana ja tärkeänä kirjana, mutta minuun sen teemat eivät iske ainakaan tämän kirjan muodossa. Ehkä paneelikeskustelun seuraaminen naisasiasta saattaisi olla minun juttuni, ken tietää.

Mutta heittäydytään positiiviseksi. Kielellisesti kirja on moderni, joten tarinaa ei ollut raskas lukea siinä mielessä. Henkilöhahmot olivat mielenkiintoisia ja lukijana halusin selvittää mitä kenellekin lopulta käy. Annan nuoruusmuistoissa oli sitä ihanaa nostalgiaa, mikä vetoaa minuun aina. Jotain hienoa on koettu jollain epämääräisellä porukalla ja ne ajat eivät enää palaa ja kukaan ei tiedä missä ryhmän jäsenet ovat tänäpäivänä. Pidin siitä, miten lukijalle paljastuu pikkuhiljaa Annan tarina kokonaisuudessaan eri muistikirjojen avulla. Anna on Anna mustassa muistikirjassa, mutta Anna onkin Ella keltaisessa muistikirjassa jne. Näitä tarinoita yhdistelemällä Annan elämäntarina alkoi selviämään.

Nobel-palkinto kirjailijalle vuonna 2007: "Kultainen muistikirja on feministisen liikkeen pioneerityö ja kuuluu kouralliseen kirjoja, jotka vaikuttivat vuosisadan näkemyksiin miehen ja naisen yhteiselämästä."