Laura Ingalls Wilder
Luumujen poukama
1937 suom. 1964
337 s./Gummerus
Vilhelm Moberg
Maastamuuttajat 3
1952 suom. 1959
268 s./Otava
Kirjarintamalla ollaan edetty melko laiskanletkeästi. Lukeminen ei ole oikein ottanut tuulta alleen, olen päätynyt puuhastelemaan kotosallakin jotain muuta. Toisaalta kotiaikakin on ollut useamman viikon ajan aika kortilla.
Olen pysytellyt lähiaikoina kiehtoneessa aiheessa eli siirtolaisuudessa ja siirtolaisten ponnisteluissa Uudessa maassa.
Tartuin jälleen Pieni talo preerialla -sarjan osaan, olen nyt suunnilleen puolivälissä. Olen lukenut sarjan osia vähän miten sattuu -järjestyksessä, ja siksi olenkin vähän sekaisin siitä milloin ja missä Ingallsin perhe on kulloinkin vaikuttanut. Luumujen poukamassa perhe asettuu vihdoin Minnesotaan, mihin tv-sarjakin sijoittuu. Aluksi he joutuvat asumaan turvemajassa maan sisässä, kunnes pääsevät muuttamaan perheen isän rakentamaan taloon preerian keskelle. Laura ja Marja aloittavat koulutaipaleensa ja kuvioihin astuu mm. kauppiaan tytär Nelli täydellisine kiharineen.
Maastamuuttajat -sarjan kolmannessa osassa ruotsalaiset talonpoikaisperheet ovat päässeet New Yorkiin asti ja aloittavat merimatkansa jälkeen viikkoja kestävän taivalluksen kohti viljavia maita. Myös heillä on päämääränä Minnesota. Pitkän matkan aikana he kohtaavat niin ystävällisiä maanmiehiä kuin huijareitakin. Kolera riehuu monessa paikassa ja matkalaisten varat hupenevat päivien kuluessa. Päästäänkö koskaan perille? Ja mikä perillä lopulta odottaa?
Osa molempien kirjojen viehätystä on se, miten yksinkertaista elämää uudisraivaajaperheet viettävät. Ei märehditä menneessä, eikä murehdita liikaa tulevaisuutta. Ei haalita liikaa tavaraa ympärille, eletään hetkessä. Ollaan tyytyväisiä, kun asiat menee hyvin. Ei jäädä tuleen makaamaan, jos tulee vastoinkäymisiä. Toteutetaan suuria unelmia ja uskotaan, että elämä kantaa. En tiedä johtuuko ajatukseni jonkinlaisesta mediaähkystä tai ehkäpä konmari-huumasta, mutta molemmat lukukokemukset olivat ennen kaikkea rauhoittavia.
Nyt on aika siirtyä muihin aiheisiin, muuten jään jumittamaan siirtolaisuuteen ties miten pitkäksi ajaksi. Haaveilen jo Tohtori tuli kaupunkiin ja Pieni talo preerialla -sarjamaratoneista ja Gangs of New Yorkinkin katsoin taas pitkästä aikaa. Rantalomalle pakkasinkin mukaan kepeää jännityskirjallisuutta, se sopi paremmin letkeisiin lomapäiviin.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Otava. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Otava. Näytä kaikki tekstit
perjantai 4. elokuuta 2017
maanantai 17. heinäkuuta 2017
Maastamuuttajat 2
Vilhelm Moberg
1949 suom. 1958
222 s./Otava
Mobergin kirjasarjan ensimmäiset osat ovat vieneet minut mennessään. En oikeastaan tiedä miksi kesti näin kauan tarttua toiseen osaan, kun ensimmäinenkin oli yksi kirjavuoteni kohokohdista muutama vuosi takaperin. Nyt aion vetää sarjan loppuun nopeammalla tempolla!
Kirjaa lukiessani en voinut kuin taas harmitella miten unohduksiin painunut kirja Maastamuuttajat on. Sain lukusuosituksen useampi vuosi sitten enkä ollut aikaisemmin kuullut kirjasarjasta. En kyllä ole törmännyt siihen sen jälkeenkään. Olen lähipäivinä muistellut erittäin lämpimästi sitä blogikollegaa, joka kirjasta minulle aikoinaan vinkkasi - tätä en olisi koskaan löytänyt ilman häntä!
Kirjasarjassa seurataan ruotsalaisia perheitä, jotka muuttavat Yhdysvaltoihin 1800-luvun puolivälissä. Ensimmäisessä osassa haaveet uudesta kotimaasta kasvavat pikku hiljaa ja valmisteluja aletaan tekemään. Toisessa osassa matkustetaan Atlantin yli kohti New Yorkia ja oletan, että kolmannessa osassa jatketaan matkaa tuleville kotikonnuille, missä ne sitten lienevätkin. Henkilöhahmot ovat todellisia, historiasta poimittuja ihmisiä.
Mobergin kirjoitustyyli on kestänyt aikaa hienosti ja lukiessa tuli useaan otteeseen mieli, että kirja voisi olla tänä päivänä kirjoitettu historiallinen romaani. Koen myös siirtolaisuusaiheen ihan äärettömän mielenkiintoisena. Kotimaisen kirjallisuuden kentältä verrokkikirjoja voisi olla esimerkiksi Pohjantähden alla tai Myrskyluodon Maija, mutta ne eivät ole onnistuneet pitämään mielenkiintoani yllä samaan tapaan kuin tämä ruotsalainen klassikko.
Kirjailija kuvaa talonpoikaisväkeä realistisesti ja vähäeleisesti, mutta onnistuu silti koskettamaan lukijaa. Sydän tuntuu raskaana rinnassa, kun kovaan työhön tottuneet maalaiset matkaavat viikosta toiseen Atlantin yli, osan joutuessa hautaamaan perheenjäseniään meren syövereihin erilaisten tautien jyllätessä täyteen ahdatussa laivassa. Silti unelma uudesta maasta ja paremmasta elämästä elää ja New York tulee päivä päivältä lähemmäs.
Aikaisemmin luulin, ettei minulla ole mitään tiettyä aikakautta tai historian tapahtumaa, jonka pariin palaisin uudelleen ja uudelleen kirjoja lukiessani. En ole ollut viehättynyt 1920-lukuun enkä ole ahminut kaikkea mahdollista toisesta maailmansodasta. Genrestä tiedän, että lukuromaanit ovat minun juttuni ja tapahtumapaikkana New York on ylitse muiden. Vanhaan kunnon Englantiin sijoittuvissa tarinoissa on oma tunnelmansa ja tarinat ystävyydestä koskettavat. Nyt kuitenkin tajusin, että siirtolaisuus Amerikkaan on jaksanut kiehtoa minua vuodesta toiseen, kirjasta kirjaan. Lukiessani Maastamuuttajat -sarjan toista osaa olenkin alkanut haaveilla New Yorkin siirtolaisuusmuseossa käymisestä entistä enemmän. Edellisen reissumme aikana museo oli kiinni hirmumyrskyn tuhojen takia, mutta seuraavalla kerralla museo tulee olemaan ykköskohteeni.
1949 suom. 1958
222 s./Otava
Mobergin kirjasarjan ensimmäiset osat ovat vieneet minut mennessään. En oikeastaan tiedä miksi kesti näin kauan tarttua toiseen osaan, kun ensimmäinenkin oli yksi kirjavuoteni kohokohdista muutama vuosi takaperin. Nyt aion vetää sarjan loppuun nopeammalla tempolla!
Kirjaa lukiessani en voinut kuin taas harmitella miten unohduksiin painunut kirja Maastamuuttajat on. Sain lukusuosituksen useampi vuosi sitten enkä ollut aikaisemmin kuullut kirjasarjasta. En kyllä ole törmännyt siihen sen jälkeenkään. Olen lähipäivinä muistellut erittäin lämpimästi sitä blogikollegaa, joka kirjasta minulle aikoinaan vinkkasi - tätä en olisi koskaan löytänyt ilman häntä!
Kirjasarjassa seurataan ruotsalaisia perheitä, jotka muuttavat Yhdysvaltoihin 1800-luvun puolivälissä. Ensimmäisessä osassa haaveet uudesta kotimaasta kasvavat pikku hiljaa ja valmisteluja aletaan tekemään. Toisessa osassa matkustetaan Atlantin yli kohti New Yorkia ja oletan, että kolmannessa osassa jatketaan matkaa tuleville kotikonnuille, missä ne sitten lienevätkin. Henkilöhahmot ovat todellisia, historiasta poimittuja ihmisiä.
Mobergin kirjoitustyyli on kestänyt aikaa hienosti ja lukiessa tuli useaan otteeseen mieli, että kirja voisi olla tänä päivänä kirjoitettu historiallinen romaani. Koen myös siirtolaisuusaiheen ihan äärettömän mielenkiintoisena. Kotimaisen kirjallisuuden kentältä verrokkikirjoja voisi olla esimerkiksi Pohjantähden alla tai Myrskyluodon Maija, mutta ne eivät ole onnistuneet pitämään mielenkiintoani yllä samaan tapaan kuin tämä ruotsalainen klassikko.
Kirjailija kuvaa talonpoikaisväkeä realistisesti ja vähäeleisesti, mutta onnistuu silti koskettamaan lukijaa. Sydän tuntuu raskaana rinnassa, kun kovaan työhön tottuneet maalaiset matkaavat viikosta toiseen Atlantin yli, osan joutuessa hautaamaan perheenjäseniään meren syövereihin erilaisten tautien jyllätessä täyteen ahdatussa laivassa. Silti unelma uudesta maasta ja paremmasta elämästä elää ja New York tulee päivä päivältä lähemmäs.
Aikaisemmin luulin, ettei minulla ole mitään tiettyä aikakautta tai historian tapahtumaa, jonka pariin palaisin uudelleen ja uudelleen kirjoja lukiessani. En ole ollut viehättynyt 1920-lukuun enkä ole ahminut kaikkea mahdollista toisesta maailmansodasta. Genrestä tiedän, että lukuromaanit ovat minun juttuni ja tapahtumapaikkana New York on ylitse muiden. Vanhaan kunnon Englantiin sijoittuvissa tarinoissa on oma tunnelmansa ja tarinat ystävyydestä koskettavat. Nyt kuitenkin tajusin, että siirtolaisuus Amerikkaan on jaksanut kiehtoa minua vuodesta toiseen, kirjasta kirjaan. Lukiessani Maastamuuttajat -sarjan toista osaa olenkin alkanut haaveilla New Yorkin siirtolaisuusmuseossa käymisestä entistä enemmän. Edellisen reissumme aikana museo oli kiinni hirmumyrskyn tuhojen takia, mutta seuraavalla kerralla museo tulee olemaan ykköskohteeni.
maanantai 19. kesäkuuta 2017
Kauniit kuolemat
Antonio Hill
2012 suom. 2013
411 s./Otava
Kesän tullen veri vetää lukemaan jännityskirjallisuutta ja tunnelmallisia tyttökirjallisuuden helmiä. Nyt tuli aloitettua ahmimalla jännäreitä, ja muutama odottaa vielä yöpöydällä. Kirjastoreissulta nappasin mukaan kuitenkin vähän muuta tasapainoittamaan lukuharrastusta.
Hillin kirja ehti olla lainassa itse asiassa jo useamman kuukauden, ja jossain välissä tuntui, etten lopulta edes tarttuisi siihen. Muistelin kuitenkin, että pidin espanjalaisen kirjailijan jännärisarjan aloitusosasta niin paljon, että päätin antaa jatko-osalle mahdollisuuden. Hyvä niin!
Barcelonaan sijoittuva Kauniit kuolemat jatkaa aika lailla siitä, mihin edellinen osa loppui. Komisario Salgadon (moniongelmainen, mutta sympaattinen päähenkilö) ex-vaimo on edelleen kateissa eikä uusia vihjeitä ole tullut pitkään aikaan. Äitiyslomalle väkipakolla jäänyt poliisi Leire Castro aikoo tutustua katoamistapaukseen tuorein silmin, hänellä kun on vain aikaa ennen kuin vauva syntyy. Salgado alkaa tutkimaan itsemurhilta vaikuttavia kuolemia, joiden uhrit ovat olleet työkavereita suuressa kosmetiikkayrityksessä. Tuleeko uhreja vielä lisää?
Periaatteessa kirjasarjassa ei ole mitään kovin erikoista, mutta kokonaisuus toimii hyvin. Päähenkilö ei ole ollenkaan ärsyttävä, vaikka hänessä onkin paljon genren kliseisiä luonteenpiirteitä. Molempien osien itsenäiset murhatarinat ovat olleet toimivia ja uskottavia. Salgadon omaan elämään liittyvät käänteet, dramaattisimpana ex-vaimo Ruthin katoaminen, ovat olleet kiinnostavaa luettavaa. Tietenkin Barcelona tarinan taustalla on vain pelkkää plussaa.
Jatkaisin mielelläni kolmanteen osaan, mutta sellaista ei ole kuulunut. Olenkin hieman huolissani, että aikookohan Otava enää suomentaa sarjaa. Espanjaksi kolmas osa on ilmestynyt jo vuonna 2014. Salgado-sarja tuntuu jääneen vähemmälle huomiolle ainakin Suomessa, eivätkä jännäreiden suurkuluttajat ole löytäneet sitä. Se on kyllä harmi se.
2012 suom. 2013
411 s./Otava
Kesän tullen veri vetää lukemaan jännityskirjallisuutta ja tunnelmallisia tyttökirjallisuuden helmiä. Nyt tuli aloitettua ahmimalla jännäreitä, ja muutama odottaa vielä yöpöydällä. Kirjastoreissulta nappasin mukaan kuitenkin vähän muuta tasapainoittamaan lukuharrastusta.
Hillin kirja ehti olla lainassa itse asiassa jo useamman kuukauden, ja jossain välissä tuntui, etten lopulta edes tarttuisi siihen. Muistelin kuitenkin, että pidin espanjalaisen kirjailijan jännärisarjan aloitusosasta niin paljon, että päätin antaa jatko-osalle mahdollisuuden. Hyvä niin!
Barcelonaan sijoittuva Kauniit kuolemat jatkaa aika lailla siitä, mihin edellinen osa loppui. Komisario Salgadon (moniongelmainen, mutta sympaattinen päähenkilö) ex-vaimo on edelleen kateissa eikä uusia vihjeitä ole tullut pitkään aikaan. Äitiyslomalle väkipakolla jäänyt poliisi Leire Castro aikoo tutustua katoamistapaukseen tuorein silmin, hänellä kun on vain aikaa ennen kuin vauva syntyy. Salgado alkaa tutkimaan itsemurhilta vaikuttavia kuolemia, joiden uhrit ovat olleet työkavereita suuressa kosmetiikkayrityksessä. Tuleeko uhreja vielä lisää?
Periaatteessa kirjasarjassa ei ole mitään kovin erikoista, mutta kokonaisuus toimii hyvin. Päähenkilö ei ole ollenkaan ärsyttävä, vaikka hänessä onkin paljon genren kliseisiä luonteenpiirteitä. Molempien osien itsenäiset murhatarinat ovat olleet toimivia ja uskottavia. Salgadon omaan elämään liittyvät käänteet, dramaattisimpana ex-vaimo Ruthin katoaminen, ovat olleet kiinnostavaa luettavaa. Tietenkin Barcelona tarinan taustalla on vain pelkkää plussaa.
Jatkaisin mielelläni kolmanteen osaan, mutta sellaista ei ole kuulunut. Olenkin hieman huolissani, että aikookohan Otava enää suomentaa sarjaa. Espanjaksi kolmas osa on ilmestynyt jo vuonna 2014. Salgado-sarja tuntuu jääneen vähemmälle huomiolle ainakin Suomessa, eivätkä jännäreiden suurkuluttajat ole löytäneet sitä. Se on kyllä harmi se.
maanantai 22. toukokuuta 2017
Hyvä naapuri & Mykkä tyttö - jännitystä kevääseen
Hyvä naapuri
Shari Lapena
2016 suom. 2017
315 s./Otava
Mykkä tyttö
Hjorth & Rosenfeldt
2014 suom. 2015
472 s./Bazar
Meinasin jo vauhtiin päästyäni jatkaa jännitysteemalla koko loppukuun, mutta vietän pari yötä yksin kuun vaihteessa ja taitaa olla järkevämpää lukea ennen nukkumaan menoa jotain vallan muuta kuin jännäriä. Ei sillä, että nämä lukemani kirjat olisivat kovinkaan hiuksia nostattavia aiheiltaan, mutta minun tuurillani kolmas kirja saisi mielikuvituksen laukkaamaan liian villisti.
---
Hyvää naapuria suitsutettiin kannen molemmin puolin siihen malliin ("Vuoden puhutuin uusi trilleri"), että tuntui, että nyt on heti pakko tarttua kirjaan ja kerrankin elää jonkun kirjan tarina sen nousukiidossa. No, aikamoinen mahalaskuhan siitä tuli.
Lapenan tarina käynnistyy, kun nuori pariskunta huomaa vauvansa kadonneen. Anne ja Marco ovat olleet naapurissa päivällisellä ja jättäneet vauvan kotiin nukkumaan. Kun pariskunta palaa yöllä kotiin, vauvaa ei ole missään. Poliisit aloittavat tutkimukset ja pian vanhemmatkin joutuvat epäiltyjen listalle. Mitä heidän menneisyydestään paljastuu ja saavatko he vauvaansa takaisin?
Kirjan vahvuus on ehdottomasti siinä, että tarina koukuttaa, sillä tapahtumat etenevät nopeasti ja "hätkähdyttäviä" käänteitä on useampi. Heikkoutena kuitenkin on, etteivät henkilöhahmot ole kovin samaistuttavia. Heidän vanhemmuutensa ei oikein vakuuta, heidän surunsa tuntuu liian vaisulta ja kirjasta muutenkin tuntuu puuttuvan sielu. Tarinasta olisi voinut saada todella sydäntä särkevän ja ahdistavan, mutta Lapenan tyyli lähestyä aihetta on ihan liian kevyt. Näin ollen jännäri tuntuukin kirjallisuuden Seiska-lehdeltä.
---
Kirjailijakaksikko Hjorth & Rosenfeldtin kirja on Sebastian Bergman -sarjan neljäs osa. Etenin kirjan kanssa todella hissukseen, se ei oikein tuntunut ottavan tuulta alleen ja kaiken käynnistymiseen meni omaan makuuni liikaa aikaa. Henkirikosyksikön siviilielämässä sattuu ja tapahtuu niin paljon, että puolet kirjasta tuntui menevän henkilökohtaisen elämän kiemuroihin.
Bergman ja henkirikosyksikkö kutsutaan selvittämään murhaa Torsbyhyn. Äiti, isä ja pikkupojat on ammuttu haulikolla kotiinsa ja paikallinen poliisi kaipaa apua tutkimuksissa. Pian selviää, että murhalla on ollut silminnäkijä, 10-vuotias Nicole-serkku on ollut vierailulla perheen luona ja lähtenyt karkuun murhaajaa. Ehtiikö poliisi löytää tytön ennen kuin murhaaja saa hänet vaiennettua?
Mykkä tyttö ei ole dekkarisarjan lempiosani, mutta kieltämättä taitavasti sekin on kasaan kudottu. Sanoisin kuitenkin, että tiettyihin toistuviin kuvioihin alan olla lukijana vähän kyllästynyt ja todella toivon, että asiat alkaisivat edistymään johonkin suuntaan viidennessä osassa. Jos asiat pysyvät vielä kauankin muuttumattomana, en usko että aihe enää kannattelee sarjaa. Sen verran hätkähdyttävä käänne henkirikosyksikön sisällä kuitenkin lopussa kävi, että aion iskeä viidenteen osaan kiinni heti kun mahdollista.
---
Summa summarum: Etsi parempaa luettavaa kuin Hyvä naapuri, sellaista ihan varmasti löytyy! Sebastian Bergman -sarjaan kannattaa ehdottomasti tutustua, mutta aloita ensimmäisestä osasta. Mykkä tyttö on hyvä kirja osana sarjaa, mutta itsenäisenä osana se ei toimi niin hyvin.
Shari Lapena
2016 suom. 2017
315 s./Otava
Mykkä tyttö
Hjorth & Rosenfeldt
2014 suom. 2015
472 s./Bazar
Meinasin jo vauhtiin päästyäni jatkaa jännitysteemalla koko loppukuun, mutta vietän pari yötä yksin kuun vaihteessa ja taitaa olla järkevämpää lukea ennen nukkumaan menoa jotain vallan muuta kuin jännäriä. Ei sillä, että nämä lukemani kirjat olisivat kovinkaan hiuksia nostattavia aiheiltaan, mutta minun tuurillani kolmas kirja saisi mielikuvituksen laukkaamaan liian villisti.
---
Hyvää naapuria suitsutettiin kannen molemmin puolin siihen malliin ("Vuoden puhutuin uusi trilleri"), että tuntui, että nyt on heti pakko tarttua kirjaan ja kerrankin elää jonkun kirjan tarina sen nousukiidossa. No, aikamoinen mahalaskuhan siitä tuli.
Lapenan tarina käynnistyy, kun nuori pariskunta huomaa vauvansa kadonneen. Anne ja Marco ovat olleet naapurissa päivällisellä ja jättäneet vauvan kotiin nukkumaan. Kun pariskunta palaa yöllä kotiin, vauvaa ei ole missään. Poliisit aloittavat tutkimukset ja pian vanhemmatkin joutuvat epäiltyjen listalle. Mitä heidän menneisyydestään paljastuu ja saavatko he vauvaansa takaisin?
Kirjan vahvuus on ehdottomasti siinä, että tarina koukuttaa, sillä tapahtumat etenevät nopeasti ja "hätkähdyttäviä" käänteitä on useampi. Heikkoutena kuitenkin on, etteivät henkilöhahmot ole kovin samaistuttavia. Heidän vanhemmuutensa ei oikein vakuuta, heidän surunsa tuntuu liian vaisulta ja kirjasta muutenkin tuntuu puuttuvan sielu. Tarinasta olisi voinut saada todella sydäntä särkevän ja ahdistavan, mutta Lapenan tyyli lähestyä aihetta on ihan liian kevyt. Näin ollen jännäri tuntuukin kirjallisuuden Seiska-lehdeltä.
---
Kirjailijakaksikko Hjorth & Rosenfeldtin kirja on Sebastian Bergman -sarjan neljäs osa. Etenin kirjan kanssa todella hissukseen, se ei oikein tuntunut ottavan tuulta alleen ja kaiken käynnistymiseen meni omaan makuuni liikaa aikaa. Henkirikosyksikön siviilielämässä sattuu ja tapahtuu niin paljon, että puolet kirjasta tuntui menevän henkilökohtaisen elämän kiemuroihin.
Bergman ja henkirikosyksikkö kutsutaan selvittämään murhaa Torsbyhyn. Äiti, isä ja pikkupojat on ammuttu haulikolla kotiinsa ja paikallinen poliisi kaipaa apua tutkimuksissa. Pian selviää, että murhalla on ollut silminnäkijä, 10-vuotias Nicole-serkku on ollut vierailulla perheen luona ja lähtenyt karkuun murhaajaa. Ehtiikö poliisi löytää tytön ennen kuin murhaaja saa hänet vaiennettua?
Mykkä tyttö ei ole dekkarisarjan lempiosani, mutta kieltämättä taitavasti sekin on kasaan kudottu. Sanoisin kuitenkin, että tiettyihin toistuviin kuvioihin alan olla lukijana vähän kyllästynyt ja todella toivon, että asiat alkaisivat edistymään johonkin suuntaan viidennessä osassa. Jos asiat pysyvät vielä kauankin muuttumattomana, en usko että aihe enää kannattelee sarjaa. Sen verran hätkähdyttävä käänne henkirikosyksikön sisällä kuitenkin lopussa kävi, että aion iskeä viidenteen osaan kiinni heti kun mahdollista.
---
Summa summarum: Etsi parempaa luettavaa kuin Hyvä naapuri, sellaista ihan varmasti löytyy! Sebastian Bergman -sarjaan kannattaa ehdottomasti tutustua, mutta aloita ensimmäisestä osasta. Mykkä tyttö on hyvä kirja osana sarjaa, mutta itsenäisenä osana se ei toimi niin hyvin.
perjantai 10. maaliskuuta 2017
Kuolema väärissä vaatteissa
Donna Leon
1994 suom. 1999
299 s./Otava
Margheran pahanmaineisilta kulmilta löytyy transvestiittiprostituoidun ruumis, ja pian selviää, että mies olikin yhteiskunnan arvostettu jäsen. Oliko miehellä salainen toinen elämä vai yrittääkö murhaaja vain peitellä jälkiään? Guido Brunetti jää helleaallon kourissa olevaan Venetsiaan aloittelemaan tutkimuksia hänen perheensä suunnatessa kesälomalle vuoristoon.
Leonin Brunetti-sarjan kolmatta osaa lukiessani en voinut kuin ajatella, että kuherruskuukauteni sarjan kanssa saattaa hyvinkin olla ohi.
Voi olla, että kahdessa ensimmäisessä osassa Venetsiaa kuvailtiin niin paljon, että se aiheutti pientä sydämentykytystä ja matkakuumetta murhatapauksen selvittelyn lomassa. Kolmannessa osassa en sanoisi Venetsian olevan yksi päähenkilöistä - kirjan tapahtumat olisivat voineet sijoittua ihan minne vain. Aikaisemmin sääkin on ollut romanttisempi ja tunnelman kannalta otollisempi. Lukija on saanut kurkistaa vanhojen kivitalojen sisään, jossa ikäloput naiset istuvat monien vilttikerrosten alla hytisemässä ja kaikki on ollut vähän synkkää ja ankeaa, vaikka rappiolla oleva Venetsia on tarjonnutkin kauniit puitteet tapahtumille. Kolmannessa osassa oleva helle, joka saa päähenkilönkin aivan epätoivoiseksi, onnistuu latistamaan lukijankin fiilikset.
Olin yllättynyt, kun huomasin, että Kuolema väärissä vaatteissa taitaa olla vauva/taaperovuoteni sekavin lukukokemus. Unen määrä ja sen sellaiset tärkeät jutut ovat kunnossa, eli keskittymiskykyni on mielestäni elämäntilanteen huomioon ottaen ihan hyvä, joten en voi kuin syyttää kirjaa pienestä tylsyydestä: välillä unohdin, että ruumiin henkilöllisyys oli jo selvinnyt ja välillä unohdin minkä niminen uhri oli ja mitä tämä teki työkseen ja miten kukakin sivuhenkilö hänen elämäänsä liittyi. En muista, että tällaista sekoilua olisi ollut edes synnytyssairaalassa sen hetkisen kirjan kanssa:D
Vaan ei siinä mitään, tuulta päin vaan. Venetsiaan sijoittuva jännityssarja on kuitenkin niin ihana, että varmasti tulen jatkamaan sen parissa vielä jossain vaiheessa. Nyt kuitenkin jotain muuta kuin korruptiota ja hienojen seurapiirien salakavalia juonia.
1994 suom. 1999
299 s./Otava
Margheran pahanmaineisilta kulmilta löytyy transvestiittiprostituoidun ruumis, ja pian selviää, että mies olikin yhteiskunnan arvostettu jäsen. Oliko miehellä salainen toinen elämä vai yrittääkö murhaaja vain peitellä jälkiään? Guido Brunetti jää helleaallon kourissa olevaan Venetsiaan aloittelemaan tutkimuksia hänen perheensä suunnatessa kesälomalle vuoristoon.
Leonin Brunetti-sarjan kolmatta osaa lukiessani en voinut kuin ajatella, että kuherruskuukauteni sarjan kanssa saattaa hyvinkin olla ohi.
Voi olla, että kahdessa ensimmäisessä osassa Venetsiaa kuvailtiin niin paljon, että se aiheutti pientä sydämentykytystä ja matkakuumetta murhatapauksen selvittelyn lomassa. Kolmannessa osassa en sanoisi Venetsian olevan yksi päähenkilöistä - kirjan tapahtumat olisivat voineet sijoittua ihan minne vain. Aikaisemmin sääkin on ollut romanttisempi ja tunnelman kannalta otollisempi. Lukija on saanut kurkistaa vanhojen kivitalojen sisään, jossa ikäloput naiset istuvat monien vilttikerrosten alla hytisemässä ja kaikki on ollut vähän synkkää ja ankeaa, vaikka rappiolla oleva Venetsia on tarjonnutkin kauniit puitteet tapahtumille. Kolmannessa osassa oleva helle, joka saa päähenkilönkin aivan epätoivoiseksi, onnistuu latistamaan lukijankin fiilikset.
Olin yllättynyt, kun huomasin, että Kuolema väärissä vaatteissa taitaa olla vauva/taaperovuoteni sekavin lukukokemus. Unen määrä ja sen sellaiset tärkeät jutut ovat kunnossa, eli keskittymiskykyni on mielestäni elämäntilanteen huomioon ottaen ihan hyvä, joten en voi kuin syyttää kirjaa pienestä tylsyydestä: välillä unohdin, että ruumiin henkilöllisyys oli jo selvinnyt ja välillä unohdin minkä niminen uhri oli ja mitä tämä teki työkseen ja miten kukakin sivuhenkilö hänen elämäänsä liittyi. En muista, että tällaista sekoilua olisi ollut edes synnytyssairaalassa sen hetkisen kirjan kanssa:D
Vaan ei siinä mitään, tuulta päin vaan. Venetsiaan sijoittuva jännityssarja on kuitenkin niin ihana, että varmasti tulen jatkamaan sen parissa vielä jossain vaiheessa. Nyt kuitenkin jotain muuta kuin korruptiota ja hienojen seurapiirien salakavalia juonia.
lauantai 25. helmikuuta 2017
Minä matkustan yksin
Samuel Bjork
2013 suom. 2016
428s./Otava
Saattaa olla muistiharhaa, mutta minulla on hirveän vahva fiilis, että olisin lähikuukausina lukenut pelkästään hyviä jännäreitä, sellaisia todellisia "page turner" -tyyppisiä. Minä matkustan yksin onnistuu kuitenkin erottumaan joukosta. Kannen ylistyssanoihin "Näin jännäri pitäisi kirjoittaa!" ja "Kerta kaikkiaan nerokas norjalainen dekkari, jossa on kaikki mitä haluat hyvältä tarinalta!" on tällä kertaa harvinaisen helppo yhtyä.
Poliisikaksikko Munch ja Krüger tiimeineen alkavat tutkia nukenvaatteisiin puettujen tyttöjen murhia. Pian on selvää, että kyseessä on sarjamurhaaja, joka etsii jo seuraavaa esikouluikäistä uhria. Murhatutkimusten edetessä tutustutaan uuden sarjan päähenkilöihin ja muihin tiimin jäseniin. Munch on vanhan koulukunnan poliisi, joka on vieraantunut perheestään keskityttyään työhön vuosikymmenet. Tyttärentytär on hänelle kaikki kaikessa ja ehkä yhteinen aika lapsen kanssa on myös keino hyvitellä menneitä virheitä. Krüger puolestaan kaipaa kuollutta kaksossiskoaan ja epäilee, ettei jatka poliisivoimissa enää tämän jutun jälkeen.
Aluksi pohdin voinko pienen lapsen äitinä saada minkäänlaista lukunautintoa kyseisestä jännäristä, mutta onneksi annoin yhdelle viime vuoden puhutuimmista jännäreistä mahdollisuuden. Murhilla ei mässäilty liikaa ja pääpaino oli enemmän päähenkilöissä ja poliisityön arjessa sekä tietenkin murhaajassa ja hänen motiiveissaan. Tarinassa tuntui olevan keskimääräistä enemmän henkilöhahmoja ja isoa osaa heistä seurattiin omissa kappaleissaan, joten näkökulma vaihtui tiuhaan. Parhaiten mieleeni jäi toisen uhrin löytäneen kolmetoistavuotiaan pojan tarina, joka kosketti, mutta jonka käänteiden parissa myös huomasin sykkeiden kohoavan eniten.
Näkökulman vaihtelut ja tarinan käänteiden ennalta-arvattavuus sai pohtimaan yhtä sun toista jännitysgenreen liittyvää. En ole itse törmännyt sarjaan, jossa seurattaisiin samaa tiimiä kirjasta toiseen, mutta niin, että päähenkilö vaihtuisi kirjasta toiseen. Olisi tervetullutta vaihtelua, jos Bjorkin sarjassa seuraavaksi seurattaisiin tarkemmin jotakuta muuta kuin Munchia ja Krügeria. Vaikka Minä matkustan yksin oli todella viihdyttävä ja sitä luki suorastaan ahmimalla niin varsinkin loppua kohden asiat loksahtelivat paikoilleen hyvinkin perinteisellä tavalla kunnioittaen ilmeisesti genren kirjoittamattomia sääntöjä. Olisi virkistävää ja vähän ravisuttelevaakin, jos silloin tällöin ei voisi olla ihan varma ehditäänkö uhri pelastamaan ajoissa. Kun oikein aloin miettimään niin kirjasta toiseen tuntuu toistuvan myös yli-inhimillisen nerokkaan murhaajan sekoaminen loppukohtauksessa. Sillekin kaipaisin välillä vaihtelua. Ja sekoaminen johtaa tietenkin kuolettaviin laukauksiin.
Edellisen kappaleen pohdinnoista huolimatta Minä matkustan yksin oli oikein oivallinen jännäri, nautin. Kirjaa suosittelen kaikille pohjoismaisten jännäreiden ystäville.
2013 suom. 2016
428s./Otava
Saattaa olla muistiharhaa, mutta minulla on hirveän vahva fiilis, että olisin lähikuukausina lukenut pelkästään hyviä jännäreitä, sellaisia todellisia "page turner" -tyyppisiä. Minä matkustan yksin onnistuu kuitenkin erottumaan joukosta. Kannen ylistyssanoihin "Näin jännäri pitäisi kirjoittaa!" ja "Kerta kaikkiaan nerokas norjalainen dekkari, jossa on kaikki mitä haluat hyvältä tarinalta!" on tällä kertaa harvinaisen helppo yhtyä.
Poliisikaksikko Munch ja Krüger tiimeineen alkavat tutkia nukenvaatteisiin puettujen tyttöjen murhia. Pian on selvää, että kyseessä on sarjamurhaaja, joka etsii jo seuraavaa esikouluikäistä uhria. Murhatutkimusten edetessä tutustutaan uuden sarjan päähenkilöihin ja muihin tiimin jäseniin. Munch on vanhan koulukunnan poliisi, joka on vieraantunut perheestään keskityttyään työhön vuosikymmenet. Tyttärentytär on hänelle kaikki kaikessa ja ehkä yhteinen aika lapsen kanssa on myös keino hyvitellä menneitä virheitä. Krüger puolestaan kaipaa kuollutta kaksossiskoaan ja epäilee, ettei jatka poliisivoimissa enää tämän jutun jälkeen.
Aluksi pohdin voinko pienen lapsen äitinä saada minkäänlaista lukunautintoa kyseisestä jännäristä, mutta onneksi annoin yhdelle viime vuoden puhutuimmista jännäreistä mahdollisuuden. Murhilla ei mässäilty liikaa ja pääpaino oli enemmän päähenkilöissä ja poliisityön arjessa sekä tietenkin murhaajassa ja hänen motiiveissaan. Tarinassa tuntui olevan keskimääräistä enemmän henkilöhahmoja ja isoa osaa heistä seurattiin omissa kappaleissaan, joten näkökulma vaihtui tiuhaan. Parhaiten mieleeni jäi toisen uhrin löytäneen kolmetoistavuotiaan pojan tarina, joka kosketti, mutta jonka käänteiden parissa myös huomasin sykkeiden kohoavan eniten.
Näkökulman vaihtelut ja tarinan käänteiden ennalta-arvattavuus sai pohtimaan yhtä sun toista jännitysgenreen liittyvää. En ole itse törmännyt sarjaan, jossa seurattaisiin samaa tiimiä kirjasta toiseen, mutta niin, että päähenkilö vaihtuisi kirjasta toiseen. Olisi tervetullutta vaihtelua, jos Bjorkin sarjassa seuraavaksi seurattaisiin tarkemmin jotakuta muuta kuin Munchia ja Krügeria. Vaikka Minä matkustan yksin oli todella viihdyttävä ja sitä luki suorastaan ahmimalla niin varsinkin loppua kohden asiat loksahtelivat paikoilleen hyvinkin perinteisellä tavalla kunnioittaen ilmeisesti genren kirjoittamattomia sääntöjä. Olisi virkistävää ja vähän ravisuttelevaakin, jos silloin tällöin ei voisi olla ihan varma ehditäänkö uhri pelastamaan ajoissa. Kun oikein aloin miettimään niin kirjasta toiseen tuntuu toistuvan myös yli-inhimillisen nerokkaan murhaajan sekoaminen loppukohtauksessa. Sillekin kaipaisin välillä vaihtelua. Ja sekoaminen johtaa tietenkin kuolettaviin laukauksiin.
Edellisen kappaleen pohdinnoista huolimatta Minä matkustan yksin oli oikein oivallinen jännäri, nautin. Kirjaa suosittelen kaikille pohjoismaisten jännäreiden ystäville.
perjantai 16. joulukuuta 2016
Vuoden mutsi 2
Satu Rämö & Katja Lahti
2014
344 s./Otava
Mrs Dallowayn jälkeinen lukujumi suli vihdoin, kun tartuin Vuoden mutsin jatko-osaan. Meillä vauva kasvoi taaperoikään kuukausi sitten ja olinkin säästellyt lukukokemusta tätä nimenomaista hetkeä silmällä pitäen.
Koin raskauden ja vauvavuoden yksiin kansiin tiivistävän Vuoden mutsin hyvänä vertaistukena ja ehkä myöskin järjen äänenä. Pienen lapsen kanssa ihan kaikkea ei voi saada, kaikkea ei ehdi tekemään ja omat taistelut kannattaa valita huolellisesti. Monessa asiassa olin jo valmiiksi samoilla linjoilla kirjailijoiden kanssa, joten lukukokemuksen oli helppo olla hyvä.
Jatko-osassa siirrytään tarkastelemaan taaperon sielunelämää ja mitä liikkumaan oppineen vipeltäjän koheltaessa kannattaa ottaa huomioon. Kiherrellen hotkaisin tämänkin kirjan muutamassa päivässä - humoristinen ote vie mukanaan ja olipa kirjan kansien väliin eksynyt monta ihan hyvää tiukkaa faktaa.
Suosittelen kirjaa todella lämpimästi kaikille, jotka jakavat elämänsä pienen ihmisen kanssa. Kirjan seurassa viihtyy vähemmänkin lukeva. Periaatteessa haluaisin iskeä kirjan osaksi vakituista kirjakokoelmaani, mutta toisaalta olen huono tarttumaan uudelleen jo luettuihin kirjoihin, että tämä menisi hukkaan hyllyn täytteenä. Niinpä kiedonkin ympärille punaista satiininauhaa ja kiikutan sen joululahjana ystäväni postilaatikkoon. Kaikista maailman kirjoista Vuoden mutsi 1 ja 2 on sellaisia, jotka olisin valmis antamaan lähes jokaiselle lapsen saavalle lahjaksi.
2014
344 s./Otava
Mrs Dallowayn jälkeinen lukujumi suli vihdoin, kun tartuin Vuoden mutsin jatko-osaan. Meillä vauva kasvoi taaperoikään kuukausi sitten ja olinkin säästellyt lukukokemusta tätä nimenomaista hetkeä silmällä pitäen.
Koin raskauden ja vauvavuoden yksiin kansiin tiivistävän Vuoden mutsin hyvänä vertaistukena ja ehkä myöskin järjen äänenä. Pienen lapsen kanssa ihan kaikkea ei voi saada, kaikkea ei ehdi tekemään ja omat taistelut kannattaa valita huolellisesti. Monessa asiassa olin jo valmiiksi samoilla linjoilla kirjailijoiden kanssa, joten lukukokemuksen oli helppo olla hyvä.
Jatko-osassa siirrytään tarkastelemaan taaperon sielunelämää ja mitä liikkumaan oppineen vipeltäjän koheltaessa kannattaa ottaa huomioon. Kiherrellen hotkaisin tämänkin kirjan muutamassa päivässä - humoristinen ote vie mukanaan ja olipa kirjan kansien väliin eksynyt monta ihan hyvää tiukkaa faktaa.
Suosittelen kirjaa todella lämpimästi kaikille, jotka jakavat elämänsä pienen ihmisen kanssa. Kirjan seurassa viihtyy vähemmänkin lukeva. Periaatteessa haluaisin iskeä kirjan osaksi vakituista kirjakokoelmaani, mutta toisaalta olen huono tarttumaan uudelleen jo luettuihin kirjoihin, että tämä menisi hukkaan hyllyn täytteenä. Niinpä kiedonkin ympärille punaista satiininauhaa ja kiikutan sen joululahjana ystäväni postilaatikkoon. Kaikista maailman kirjoista Vuoden mutsi 1 ja 2 on sellaisia, jotka olisin valmis antamaan lähes jokaiselle lapsen saavalle lahjaksi.
perjantai 9. joulukuuta 2016
Mrs Dalloway
Virginia Woolf
1925 suom. 1956/2003
293 s./Otava
Uuuuuh! Viimeinen kirja luettuna 100 naiskirjailijan kirjaa -listaltani. Olipahan loppukiri! Lopulta listaltani tuli luettua 75 kirjaa, tähän on hyvä päättää listan kanssa puuhastelu.
Luin muutama vuosi takaperin Woolfin Majakan ja ainakin muistot ovat kultaantuneet niin, että muistan lukukokemuksen olleen ihan miellyttävä. Tai ainakin niin, että todella mielelläni vielä tähän ehkä Woolfin tunnetuimpaan kirjaan tartuin.
Tällä kertaa en löytänyt yhteistä rytmiä kirjan kanssa. Tarinassahan käydään läpi Mrs Dallowayn päivää, kuinka hän valmistautuu illan juhliin ja mitä ajatuksia hänen päässään risteilee. Lisäksi seurataan muutaman muun mietteitä elämästä ja Mrs Dallowaysta.
Kirja on kokonaisuudessaan ns. tajunnanvirtaa, joten minkäänlaisia kappalejakoja ei ole. Jo tämä tyyli oli yllättävän raskas lukea ja logiikan nimeen vannovana oli todella vaikea löytää kohtaa, johon olisi luonnollista pistää kirjanmerkki. Ja jos ongelmia kehittää tällaisista asioista niin kyllä niitä ilmaantuu enemmänkin. Ylipäätään ajatuksia oli vaikea saada pidettyä pelkästään kirjan tapahtumissa. Tähän täytyi koko ajan kiinnittää huomiota, jotta en alkaisi miettimään omiani. Sanoisinkin, että tarinassa ei ollut minulle kylliksi kiinnostavaa sisältöä, jotta olisin mennyt tarinan mukana.
Olin lopulta pettynyt niin kirjan tarinaan kuin omiin fiiliksiini kirjasta. Olen aina kuvitellut, että jos oikeanlainen tajunnanvirta-teos tulisi vastaan, siitä voisi saada irti ihan mielettömästi. Valitettavasti Mrs Dallowayn ajatukset eivät oikein antaneet minulle mitään kättä pidempää, ei kuolemattomia sitaatteja tai ahaa-elämyksiä. Mutta Tunnit-elokuvan haluaisin nyt nähdä palavasti!
1925 suom. 1956/2003
293 s./Otava
Uuuuuh! Viimeinen kirja luettuna 100 naiskirjailijan kirjaa -listaltani. Olipahan loppukiri! Lopulta listaltani tuli luettua 75 kirjaa, tähän on hyvä päättää listan kanssa puuhastelu.
Luin muutama vuosi takaperin Woolfin Majakan ja ainakin muistot ovat kultaantuneet niin, että muistan lukukokemuksen olleen ihan miellyttävä. Tai ainakin niin, että todella mielelläni vielä tähän ehkä Woolfin tunnetuimpaan kirjaan tartuin.
Tällä kertaa en löytänyt yhteistä rytmiä kirjan kanssa. Tarinassahan käydään läpi Mrs Dallowayn päivää, kuinka hän valmistautuu illan juhliin ja mitä ajatuksia hänen päässään risteilee. Lisäksi seurataan muutaman muun mietteitä elämästä ja Mrs Dallowaysta.
Kirja on kokonaisuudessaan ns. tajunnanvirtaa, joten minkäänlaisia kappalejakoja ei ole. Jo tämä tyyli oli yllättävän raskas lukea ja logiikan nimeen vannovana oli todella vaikea löytää kohtaa, johon olisi luonnollista pistää kirjanmerkki. Ja jos ongelmia kehittää tällaisista asioista niin kyllä niitä ilmaantuu enemmänkin. Ylipäätään ajatuksia oli vaikea saada pidettyä pelkästään kirjan tapahtumissa. Tähän täytyi koko ajan kiinnittää huomiota, jotta en alkaisi miettimään omiani. Sanoisinkin, että tarinassa ei ollut minulle kylliksi kiinnostavaa sisältöä, jotta olisin mennyt tarinan mukana.
Olin lopulta pettynyt niin kirjan tarinaan kuin omiin fiiliksiini kirjasta. Olen aina kuvitellut, että jos oikeanlainen tajunnanvirta-teos tulisi vastaan, siitä voisi saada irti ihan mielettömästi. Valitettavasti Mrs Dallowayn ajatukset eivät oikein antaneet minulle mitään kättä pidempää, ei kuolemattomia sitaatteja tai ahaa-elämyksiä. Mutta Tunnit-elokuvan haluaisin nyt nähdä palavasti!
torstai 17. marraskuuta 2016
Tytöt
Emma Cline
2016 suom. 2016
297 s./Otava
En ole nyt äitiyslomalla juurikaan lukenut tämän hetken kärkikirjallisuutta, mutta saatuani Clinen esikoisromaanin ja törmättyäni sitä ylistäviin arvioihin tuntui luonnolliselta tarttua siihen hetimiten.
Kirjassa eletään kesää 1969, aikaa jonka maailma myöhemmin muistaisi rakkauden kesänä. Kalifornialaistyttö Evie on kyllästynyt parhaaseen ystäväänsä, jonka kanssa hän viettää aikaa oikeastaan vain vanhasta tottumuksesta. Jännittävä seikkailu tuntuukin olevan ihan kulman takana, kun Evie törmää puistossa hippityttö Suzanneen ja ihastuu tähän palavasti. Suzanne johdattaa nuoren ja vaikutuksille alttiin Evien kommuuniin, jota pyörittää Russell -niminen mies. Aluksi elämä maatilalla on pelkkää joutenoloa ja huumetrippejä, mutta pinnan alla kuohuu ja Russellin ympärille kehittyneen kultin päivät alkavat olla luetut.
Tytöt-romaanin taustalla vaikuttaa Charles Mansonin johtaman kultin vaiheet. Vaikka mies on nimenä hyvinkin tuttu ja pompahtaa vastaan siellä täällä, en silti muistanut kovinkaan tarkkaan mitä hän loppujen lopuksi oikein teki kultteineen. Näin ollen kirjan tarina kiinnosti kovasti ihan ensimmäisistä sivuista asti. Innostuin siinä määrin, että aloin Helsingin Sanomien vinkkaamana kuuntelemaan You Must Remenber This -podcastia, jossa käydään läpi Mansonin historiaa kymmenen osan verran. Kuuntelen podcastia omilla kävelylenkeilläni, joten en ole vielä edennyt edes puoliväliin, joten en osaa vielä ottaa kantaa miten paljon Clinen romaanin tapahtumat sivuavat todellisia historiallisia tapahtumia.
Historian havina on toimiva lisä romaanissa, mutta Clinen tapa käsitellä tyttönä olemista on kuitenkin se, miksi kirja jää mieleen pidemmäksi aikaa. Nuoren tytön elämä on juurikin täynnä surua, jolle ei ole syytä, ahdistavia ja hämmentäviä hetkiä, jatkuvaa epävarmuutta ja melkoista itsekeskeisyyttä. Se on myös jännittävää aikaa, jolloin kaikki tuntuu mahdolliselta ja se kaikki on saatava nytheti. Kaikesta epävarmuudesta huolimatta ei osaa pelätä, uskoo että elämä kantaa. Cline tavoittaa erilaiset tunnetilat todella hyvin, nyökyttelin jatkuvasti lukiessani hänen runollista kieltään.
Jokin syy kuitenkin on sille, että toteemikirjaksi tästä ei ole - ainakaan minulle. Evie ei ehkä kuitenkaan onnistunut herättämään minussa tarpeeksi sympatiaa. Hänestä ei ollut helppo pitää. Mutta ehkäpä tämän päivän nuoret tytöt saisivat tästä vielä enemmän irti. Ehkä tarina olisi parhaimmillaan nuorena tyttönä, niin kuin aikoinaan Spungenin Nancy.
2016 suom. 2016
297 s./Otava
En ole nyt äitiyslomalla juurikaan lukenut tämän hetken kärkikirjallisuutta, mutta saatuani Clinen esikoisromaanin ja törmättyäni sitä ylistäviin arvioihin tuntui luonnolliselta tarttua siihen hetimiten.
Kirjassa eletään kesää 1969, aikaa jonka maailma myöhemmin muistaisi rakkauden kesänä. Kalifornialaistyttö Evie on kyllästynyt parhaaseen ystäväänsä, jonka kanssa hän viettää aikaa oikeastaan vain vanhasta tottumuksesta. Jännittävä seikkailu tuntuukin olevan ihan kulman takana, kun Evie törmää puistossa hippityttö Suzanneen ja ihastuu tähän palavasti. Suzanne johdattaa nuoren ja vaikutuksille alttiin Evien kommuuniin, jota pyörittää Russell -niminen mies. Aluksi elämä maatilalla on pelkkää joutenoloa ja huumetrippejä, mutta pinnan alla kuohuu ja Russellin ympärille kehittyneen kultin päivät alkavat olla luetut.
Tytöt-romaanin taustalla vaikuttaa Charles Mansonin johtaman kultin vaiheet. Vaikka mies on nimenä hyvinkin tuttu ja pompahtaa vastaan siellä täällä, en silti muistanut kovinkaan tarkkaan mitä hän loppujen lopuksi oikein teki kultteineen. Näin ollen kirjan tarina kiinnosti kovasti ihan ensimmäisistä sivuista asti. Innostuin siinä määrin, että aloin Helsingin Sanomien vinkkaamana kuuntelemaan You Must Remenber This -podcastia, jossa käydään läpi Mansonin historiaa kymmenen osan verran. Kuuntelen podcastia omilla kävelylenkeilläni, joten en ole vielä edennyt edes puoliväliin, joten en osaa vielä ottaa kantaa miten paljon Clinen romaanin tapahtumat sivuavat todellisia historiallisia tapahtumia.
Historian havina on toimiva lisä romaanissa, mutta Clinen tapa käsitellä tyttönä olemista on kuitenkin se, miksi kirja jää mieleen pidemmäksi aikaa. Nuoren tytön elämä on juurikin täynnä surua, jolle ei ole syytä, ahdistavia ja hämmentäviä hetkiä, jatkuvaa epävarmuutta ja melkoista itsekeskeisyyttä. Se on myös jännittävää aikaa, jolloin kaikki tuntuu mahdolliselta ja se kaikki on saatava nytheti. Kaikesta epävarmuudesta huolimatta ei osaa pelätä, uskoo että elämä kantaa. Cline tavoittaa erilaiset tunnetilat todella hyvin, nyökyttelin jatkuvasti lukiessani hänen runollista kieltään.
Jokin syy kuitenkin on sille, että toteemikirjaksi tästä ei ole - ainakaan minulle. Evie ei ehkä kuitenkaan onnistunut herättämään minussa tarpeeksi sympatiaa. Hänestä ei ollut helppo pitää. Mutta ehkäpä tämän päivän nuoret tytöt saisivat tästä vielä enemmän irti. Ehkä tarina olisi parhaimmillaan nuorena tyttönä, niin kuin aikoinaan Spungenin Nancy.
sunnuntai 6. marraskuuta 2016
Jääkaksoset
S.K. Tremayne
2015 suom. 2016
349 s./Otava
Törmäsin tähän kirjaan useaan otteeseen, kun blogikollegat listasivat syksyn 2016 must read -kirjoja. Itse en tänä vuonna selaillut kustantajien luetteloita, vaan laitoin muutaman kirjan muistiin juurikin kollegoiden listoilta. Lopultahan Jääkaksoset taisi saada aika huonoja arvioita osakseen, mutta silti jokin kirjassa kutkutti ja päätin antaa sille kaikesta huolimatta mahdollisuuden.
Moorcroftin perhe muuttaa Skotlantiin syrjäiselle majakkasaarelle pakoon heitä kohdannutta tragediaa. On kulunut vuosi siitä kun toinen perheen identtisistä kaksostytöistä kuoli tapaturmaisesti. Perheen äiti Sarah on vasta toipunut menetyksestä, kun eloonjäänyt tytär Kirstie väittää olevansa Lydia eli tytär joka kuoli. Entä jos äidin suosikki, Lydia, onkin hengissä? Ovatko perheen vanhemmat voineet erehtyä kuolinpäivänä näin pahasti?
Tremaynen jännäri oli viihdyttävä, tunnelmakin oli kohdallaan. Tarina piti otteessaan ja olin ihan loppuun asti kiinnostunut siitä miten henkilöiden vielä käy ja kumpi kaksosista oikeasti on hengissä. Tarinan loppu olikin mielestäni onnistunut, tuttu kauhuelokuvien maailmasta.
Pienet epäloogisuudet vaivasivat myös tätä jännäriä - jännitysgenren perussynti. Kirjan imusta riippuu miten paljon epäloogisuudet lopulta haittaavat lukukokemusta. Jääkaksosissa vaivasi vanhempien halu lakaista kaiken maton alle piiloon. Aika hämmentävää, että oman lapsen mielenterveyden häilymistä katsoisi tuolla tavalla läpi sormien. Luulisi, että jos lapsi toistuvasti kertoisu olevansa kuollut kaksoissiskonsa niin edes kerran juttelisi asian läpi oikein kunnolla lapsen kanssa.
Jääkaksoset osoittautui kivaksi syysmyrskyjännäriksi, mutta pientä pettymystäkin oli ilmassa. Olen ehkä nähnyt niin monta demonilapsielokuvaa, että oletin kaksostarinassa olevan jotain oikein kamalaa, mutta kaikki oli lopulta melko arkipäiväistä. Tietenkin uskottavampaa näin.
2015 suom. 2016
349 s./Otava
Törmäsin tähän kirjaan useaan otteeseen, kun blogikollegat listasivat syksyn 2016 must read -kirjoja. Itse en tänä vuonna selaillut kustantajien luetteloita, vaan laitoin muutaman kirjan muistiin juurikin kollegoiden listoilta. Lopultahan Jääkaksoset taisi saada aika huonoja arvioita osakseen, mutta silti jokin kirjassa kutkutti ja päätin antaa sille kaikesta huolimatta mahdollisuuden.
Moorcroftin perhe muuttaa Skotlantiin syrjäiselle majakkasaarelle pakoon heitä kohdannutta tragediaa. On kulunut vuosi siitä kun toinen perheen identtisistä kaksostytöistä kuoli tapaturmaisesti. Perheen äiti Sarah on vasta toipunut menetyksestä, kun eloonjäänyt tytär Kirstie väittää olevansa Lydia eli tytär joka kuoli. Entä jos äidin suosikki, Lydia, onkin hengissä? Ovatko perheen vanhemmat voineet erehtyä kuolinpäivänä näin pahasti?
Tremaynen jännäri oli viihdyttävä, tunnelmakin oli kohdallaan. Tarina piti otteessaan ja olin ihan loppuun asti kiinnostunut siitä miten henkilöiden vielä käy ja kumpi kaksosista oikeasti on hengissä. Tarinan loppu olikin mielestäni onnistunut, tuttu kauhuelokuvien maailmasta.
Pienet epäloogisuudet vaivasivat myös tätä jännäriä - jännitysgenren perussynti. Kirjan imusta riippuu miten paljon epäloogisuudet lopulta haittaavat lukukokemusta. Jääkaksosissa vaivasi vanhempien halu lakaista kaiken maton alle piiloon. Aika hämmentävää, että oman lapsen mielenterveyden häilymistä katsoisi tuolla tavalla läpi sormien. Luulisi, että jos lapsi toistuvasti kertoisu olevansa kuollut kaksoissiskonsa niin edes kerran juttelisi asian läpi oikein kunnolla lapsen kanssa.
Jääkaksoset osoittautui kivaksi syysmyrskyjännäriksi, mutta pientä pettymystäkin oli ilmassa. Olen ehkä nähnyt niin monta demonilapsielokuvaa, että oletin kaksostarinassa olevan jotain oikein kamalaa, mutta kaikki oli lopulta melko arkipäiväistä. Tietenkin uskottavampaa näin.
sunnuntai 23. lokakuuta 2016
Mustat enkelit
Karleen Koen
2006 suom. 2007
653 s./Otava
Mustat enkelit on mahdollisesti pisimpään lukulistallani roikkunut kirja. Opiskelin kymmenen vuotta sitten kirjastolinjalla ja luokkakaverini Noora luki tuolloin kirjan ja suositteli sitä. On mielenkiintoista miten jotkut kirjat vain jäävät mieleen kummittelemaan - sillä jos jotain olen vuosien aikana saanut niin lukusuosituksia. Opiskeluajoilta on peräisin myös rakkauteni Lumikukka ja salainen viuhka -nimiseen kirjaan, jota Hannele suositteli erittäin painokkaasti. Anitaa puolestaan kiehtoi Jose Saramago ja portugalilaisen kirjailijan teoksia on tullutkin luettua useampi menneinä vuosina. Koen 1600-luvun leppoisan petollisesta hovielämästä kertova kirja on kuitenkin odottanut lukuhetkeään, liekö syynä tiiliskivimäinen olemus, joka aina jostain syystä ensisijaisesti jännittää minua. Tiesin kuitenkin kirjan olevan sellainen, jonka kirjoittaisin lukulistalle aina uudestaan ja uudestaan, joten olihan se jo aika tarttua siihen!
Lontoon hovissa kuohuu. Englannin rakastettu prinsessa Henrietta on kuollut Pariisissa, johon hän oli kuninkaallisten naimakauppojen myötä asettunut. Kuningas Kaarle on surun murtama menetettyään rakkaan sisarensa - varsinkin kun huhutaan myrkytyskuolemasta! Arkieläemä hovissa koostuu juoruilusta ja juonittelusta, irstailusta, shampanjasta ja juhlimisesta. Sodan uhka leijuu niin Englannin kuin Ranskankin päällä ja jokaisen on syytä miettiä tarkkaan, kehen voi luottaa ja kehen ei. Lukija pääsee kurkistamaan hovielämän kiemuroihin Alicen kautta, joka aikoinaan lähti Ranskaan prinsessa Henriettan hovineidoksi ja tämän kuoltua palasi takaisin Lontoon hoviin palvellakseen kuningatar Katariinaa.
Mietin jo lukemista aloitellessani, jospa nyt olisi hyvä kirjata henkilöhahmoja jonkinlaiseen mind mapiin, jotta lukeminen ei kärsisi laajasta henkilökaartista. Päätin kuitenkin olla tarttumatta kynään ja paperiin ja se oli ihan passeli päätös. Jokaisen henkilön titteli ei ehkä aina ollut muistissa ja sukulaisuussuhteet menivät välillä iloisesti sekaisin, mutta kärryillä pysyi ihan hyvin.
Äärettömän harvoin tulee luettua hovielämästä, elokuvia puolestaan muistan nähneeni useampiakin. Hovijuonitteluilla on taattua viihdearvoa, puvustus on silmiä hivelevän mahtipontista ja rakkauskin tuntuu aina olevan kiellettyä ja jotenkin väkevämpää kuin nykyään. Mustat enkelit oli kuitenkin todella toimiva mystistä hovielämää raottava kirja. Nautin ensisijaisesti historian havinasta ja mielenkiintoisesta ajankuvasta, mutta kepeä juonittelu ja nykyihmisen näkökulmasta aivan käsittämätön joutilaisuuteen perustuva elämäntapa pitivät otteessaan alusta lähtien.
Lopuksi jäin toki miettimään, miten paljon kirjassa oli esimerkiksi todellisia historiallisia henkilöhahmoja kuninkaiden lisäksi. Lukukokemuksen kirsikka kakun päällä olisi ollut, kun olisi jaksanut googlettaa jokaisen linnan ja tapahtumapaikan, jotka kirjassa mainittiin, sillä niin paljon todellista historiaa tarinaan kuitenkin sisältyi vaikka tarina itsessään taitaa olla ihan täysin fiktiota. On lähes käsittämätöntä, että joskus joku on todella asuttanut huoneita, jotka nykyään ovat vain osa museotoimintaa.
2006 suom. 2007
653 s./Otava
Mustat enkelit on mahdollisesti pisimpään lukulistallani roikkunut kirja. Opiskelin kymmenen vuotta sitten kirjastolinjalla ja luokkakaverini Noora luki tuolloin kirjan ja suositteli sitä. On mielenkiintoista miten jotkut kirjat vain jäävät mieleen kummittelemaan - sillä jos jotain olen vuosien aikana saanut niin lukusuosituksia. Opiskeluajoilta on peräisin myös rakkauteni Lumikukka ja salainen viuhka -nimiseen kirjaan, jota Hannele suositteli erittäin painokkaasti. Anitaa puolestaan kiehtoi Jose Saramago ja portugalilaisen kirjailijan teoksia on tullutkin luettua useampi menneinä vuosina. Koen 1600-luvun leppoisan petollisesta hovielämästä kertova kirja on kuitenkin odottanut lukuhetkeään, liekö syynä tiiliskivimäinen olemus, joka aina jostain syystä ensisijaisesti jännittää minua. Tiesin kuitenkin kirjan olevan sellainen, jonka kirjoittaisin lukulistalle aina uudestaan ja uudestaan, joten olihan se jo aika tarttua siihen!
Lontoon hovissa kuohuu. Englannin rakastettu prinsessa Henrietta on kuollut Pariisissa, johon hän oli kuninkaallisten naimakauppojen myötä asettunut. Kuningas Kaarle on surun murtama menetettyään rakkaan sisarensa - varsinkin kun huhutaan myrkytyskuolemasta! Arkieläemä hovissa koostuu juoruilusta ja juonittelusta, irstailusta, shampanjasta ja juhlimisesta. Sodan uhka leijuu niin Englannin kuin Ranskankin päällä ja jokaisen on syytä miettiä tarkkaan, kehen voi luottaa ja kehen ei. Lukija pääsee kurkistamaan hovielämän kiemuroihin Alicen kautta, joka aikoinaan lähti Ranskaan prinsessa Henriettan hovineidoksi ja tämän kuoltua palasi takaisin Lontoon hoviin palvellakseen kuningatar Katariinaa.
Mietin jo lukemista aloitellessani, jospa nyt olisi hyvä kirjata henkilöhahmoja jonkinlaiseen mind mapiin, jotta lukeminen ei kärsisi laajasta henkilökaartista. Päätin kuitenkin olla tarttumatta kynään ja paperiin ja se oli ihan passeli päätös. Jokaisen henkilön titteli ei ehkä aina ollut muistissa ja sukulaisuussuhteet menivät välillä iloisesti sekaisin, mutta kärryillä pysyi ihan hyvin.
Äärettömän harvoin tulee luettua hovielämästä, elokuvia puolestaan muistan nähneeni useampiakin. Hovijuonitteluilla on taattua viihdearvoa, puvustus on silmiä hivelevän mahtipontista ja rakkauskin tuntuu aina olevan kiellettyä ja jotenkin väkevämpää kuin nykyään. Mustat enkelit oli kuitenkin todella toimiva mystistä hovielämää raottava kirja. Nautin ensisijaisesti historian havinasta ja mielenkiintoisesta ajankuvasta, mutta kepeä juonittelu ja nykyihmisen näkökulmasta aivan käsittämätön joutilaisuuteen perustuva elämäntapa pitivät otteessaan alusta lähtien.
Lopuksi jäin toki miettimään, miten paljon kirjassa oli esimerkiksi todellisia historiallisia henkilöhahmoja kuninkaiden lisäksi. Lukukokemuksen kirsikka kakun päällä olisi ollut, kun olisi jaksanut googlettaa jokaisen linnan ja tapahtumapaikan, jotka kirjassa mainittiin, sillä niin paljon todellista historiaa tarinaan kuitenkin sisältyi vaikka tarina itsessään taitaa olla ihan täysin fiktiota. On lähes käsittämätöntä, että joskus joku on todella asuttanut huoneita, jotka nykyään ovat vain osa museotoimintaa.
keskiviikko 19. lokakuuta 2016
Kuolema vieraalla maalla
Donna Leon
1997 suom. 1998
317 s./Otava
Kanaalista löytyy nuoren amerikkalaismiehen ruumis. Samoihin aikoihin teollisuudessa miljoonaomaisuuden tahkonneelta mieheltä varastetaan kolme hyvin arvokasta taulua. Brunetti aloittaa tutkimukset, jossa osallisena on niin mafia, Italian hallitus, Yhdysvaltojen armeija kuin Italian rikkaimpia henkilöitä. Jos jotain lopulta selviääkin niin saadaanko asianomaiset lukkojen taakse vai onko korruptio levinnyt jo liian laajalle?
Ihastuin loppukesästä lukemaani ensimmäiseen Guido Brunettista kertovan sarjan osaan niin, että halusin mahdollisimman pian jatkaa Venetsian maisemissa. Aluksi olin vähän pettynyt aloitellessani tätä sarjan toista osaa. Jotenkin armeija ja taidevarkaus eivät vakuuttaneet jännityskirjallisuuden aiheina. Tarina tuntuikin siis auttamatta liian pliisulta, mutta lopulta tunnelma vei voiton ja juoni lähti vetämään paremmin. Lopputulos siis ihan hyvä ja varmasti tulee jatkettua vielä Leonin matkassa.
Brunetti on todella miellyttävä henkilöhahmo, niin hämmästyttävän normaali keski-ikäinen mies ilman sen suurempia luurankoja kaapissa. Suorastaan virkistävä poikkeus kun vertaa muihin jännityskirjallisuuden päähenkilöihin. Venetsia puolestaan on niin kaukana omista kotimaisemista kuin olla voi, joten osa sarjan viehätystä on varmasti siinä, että pääsee näin koluamaan kauniin ja ainutlaatuisen kaupungin katuja ja kanaaleja.
1997 suom. 1998
317 s./Otava
Kanaalista löytyy nuoren amerikkalaismiehen ruumis. Samoihin aikoihin teollisuudessa miljoonaomaisuuden tahkonneelta mieheltä varastetaan kolme hyvin arvokasta taulua. Brunetti aloittaa tutkimukset, jossa osallisena on niin mafia, Italian hallitus, Yhdysvaltojen armeija kuin Italian rikkaimpia henkilöitä. Jos jotain lopulta selviääkin niin saadaanko asianomaiset lukkojen taakse vai onko korruptio levinnyt jo liian laajalle?
Ihastuin loppukesästä lukemaani ensimmäiseen Guido Brunettista kertovan sarjan osaan niin, että halusin mahdollisimman pian jatkaa Venetsian maisemissa. Aluksi olin vähän pettynyt aloitellessani tätä sarjan toista osaa. Jotenkin armeija ja taidevarkaus eivät vakuuttaneet jännityskirjallisuuden aiheina. Tarina tuntuikin siis auttamatta liian pliisulta, mutta lopulta tunnelma vei voiton ja juoni lähti vetämään paremmin. Lopputulos siis ihan hyvä ja varmasti tulee jatkettua vielä Leonin matkassa.
Brunetti on todella miellyttävä henkilöhahmo, niin hämmästyttävän normaali keski-ikäinen mies ilman sen suurempia luurankoja kaapissa. Suorastaan virkistävä poikkeus kun vertaa muihin jännityskirjallisuuden päähenkilöihin. Venetsia puolestaan on niin kaukana omista kotimaisemista kuin olla voi, joten osa sarjan viehätystä on varmasti siinä, että pääsee näin koluamaan kauniin ja ainutlaatuisen kaupungin katuja ja kanaaleja.
tiistai 9. elokuuta 2016
Kuolema oopperassa
Donna Leon
1992 suom. 1997
272 s./ Otava
Yllätysihastuminen! Uusi jännärisuosikki! Venetsia, täältä tullaan!
Pari vuotta 100 naiskirjailijan kirjaa -listalla roikkunut Leonin kirja ei herättänyt kummoista lukuintoa edes hankittuani sen kirjastosta kesäkirjapinoni jatkeeksi. Totesin kuitenkin, että nyt on pakko antaa kirjailijalle mahdollisuus tai unohtaa koko tyyppi - ja kappas, tykästyinkin ihan täysillä!
Muutama sananen listoista vielä. Oletteko te muut lukeneet kirjoja ahkerasti noilta listoilta, joita tehtiin muutama vuosi takaperin oikein urakalla? Mulla on listat kulkeneet matkassa mukana hyvinkin aktiivisesti ja silti tuntuu, että ne ei ikinä tule päätökseensä. No, tätä vuotta pidemmälle en 100 naiskirjailijan kirjaa ja 50 mieskirjailijan kirjaa -listoja katsele! Eli niin sanotusti loppuspurtti meneillään ja mietintämyssy päässä, että mitkä kirjat haluan _ihanoikeasti_ lukea.
Kuolema oopperassa on Leonin ensimmäinen Guido Brunetti -jännäri. Siinä nimensä mukaisesti tapahtuu murha oopperatalolla kesken ensi-illan. Kuuluisa kapellimestari myrkytetään väliajalla ja Venetsian taidepiirit kohisevat! Komisario Brunetti haastattelee mestarin tunteneita ihmisiä ja saa pikku hiljaa selville millainen mies murhattu Wellauer oli.
Mistä sitten pidin Leonin tarinassa? Apua, mistä aloittaisin! Keski-ikäinen komisario Brunetti hoitaa työasiat tunnollisesti, mutta perhe tulee silti ensimmäisenä. Päähenkilö on suorastaan kirjan sydän ja hänestä puuttuu kaikki genren kliseiset piirteet ja toimintatavat - virkistävää! Venetsia ei ole koskaan oikeastaan ollut mielessäni seuraavaa matkakohdetta punnitessani, mutta Leonin Venetsia on kiehtovan monitasoinen ja rosoinen, todella kiinnostava ja tunnelmallinen! Myöskin tarinat murhan taustalla koskettivat.
Murha tarinassa on hyvinkin kesy, kun vertaa jo muutaman vuoden pinnalla olleisiin aika järkyttäviinkin murhatarinoihin. Pidin siitä, että kirja yllätti minut. En ole aikaisemmin kokenut olevani leppoisampien jännäreiden kohderyhmää, esimerkiksi McCall Smithin elämänmakuiset jännärit eivät jaksaneet pitää mielenkiintoani yllä niin, että jaksaisin vaivautua lukemaan lisää. Oletin Brunetti-sarjan luiskahtavan samaan kastiin, mutta liekö jonkinlainen tylsistyminen tullut osakseni liittyen rankempiin jännäreihin vai mitä on tapahtunut, mutta Leon kolahti.
Olen siinä pisteessä, että nyt haluaisin lukea koko sarjan ja saada selville pysyykö Brunettin ja hänen vaimonsa suhde yhtä tasapainoisena, liittyvätkö Paola-vaimon aatelisvanhemmat johonkin tulevaan tarinaan, mitä pariskunnan lapsista kehkeytyy ja miten Venetsia elää tässä kaikessa mukana.
Nyt lähden googlettamaan kuvia Venetsiasta, mökillä odotin vain, että pääsen kotiin koneen ääreen, että pääsen käsiksi kuvamateriaaleihin! Tämä on totaalinen hurahdus, tervetullut sellainen!:D
1992 suom. 1997
272 s./ Otava
Yllätysihastuminen! Uusi jännärisuosikki! Venetsia, täältä tullaan!
Pari vuotta 100 naiskirjailijan kirjaa -listalla roikkunut Leonin kirja ei herättänyt kummoista lukuintoa edes hankittuani sen kirjastosta kesäkirjapinoni jatkeeksi. Totesin kuitenkin, että nyt on pakko antaa kirjailijalle mahdollisuus tai unohtaa koko tyyppi - ja kappas, tykästyinkin ihan täysillä!
Muutama sananen listoista vielä. Oletteko te muut lukeneet kirjoja ahkerasti noilta listoilta, joita tehtiin muutama vuosi takaperin oikein urakalla? Mulla on listat kulkeneet matkassa mukana hyvinkin aktiivisesti ja silti tuntuu, että ne ei ikinä tule päätökseensä. No, tätä vuotta pidemmälle en 100 naiskirjailijan kirjaa ja 50 mieskirjailijan kirjaa -listoja katsele! Eli niin sanotusti loppuspurtti meneillään ja mietintämyssy päässä, että mitkä kirjat haluan _ihanoikeasti_ lukea.
Kuolema oopperassa on Leonin ensimmäinen Guido Brunetti -jännäri. Siinä nimensä mukaisesti tapahtuu murha oopperatalolla kesken ensi-illan. Kuuluisa kapellimestari myrkytetään väliajalla ja Venetsian taidepiirit kohisevat! Komisario Brunetti haastattelee mestarin tunteneita ihmisiä ja saa pikku hiljaa selville millainen mies murhattu Wellauer oli.
Mistä sitten pidin Leonin tarinassa? Apua, mistä aloittaisin! Keski-ikäinen komisario Brunetti hoitaa työasiat tunnollisesti, mutta perhe tulee silti ensimmäisenä. Päähenkilö on suorastaan kirjan sydän ja hänestä puuttuu kaikki genren kliseiset piirteet ja toimintatavat - virkistävää! Venetsia ei ole koskaan oikeastaan ollut mielessäni seuraavaa matkakohdetta punnitessani, mutta Leonin Venetsia on kiehtovan monitasoinen ja rosoinen, todella kiinnostava ja tunnelmallinen! Myöskin tarinat murhan taustalla koskettivat.
Murha tarinassa on hyvinkin kesy, kun vertaa jo muutaman vuoden pinnalla olleisiin aika järkyttäviinkin murhatarinoihin. Pidin siitä, että kirja yllätti minut. En ole aikaisemmin kokenut olevani leppoisampien jännäreiden kohderyhmää, esimerkiksi McCall Smithin elämänmakuiset jännärit eivät jaksaneet pitää mielenkiintoani yllä niin, että jaksaisin vaivautua lukemaan lisää. Oletin Brunetti-sarjan luiskahtavan samaan kastiin, mutta liekö jonkinlainen tylsistyminen tullut osakseni liittyen rankempiin jännäreihin vai mitä on tapahtunut, mutta Leon kolahti.
Olen siinä pisteessä, että nyt haluaisin lukea koko sarjan ja saada selville pysyykö Brunettin ja hänen vaimonsa suhde yhtä tasapainoisena, liittyvätkö Paola-vaimon aatelisvanhemmat johonkin tulevaan tarinaan, mitä pariskunnan lapsista kehkeytyy ja miten Venetsia elää tässä kaikessa mukana.
Nyt lähden googlettamaan kuvia Venetsiasta, mökillä odotin vain, että pääsen kotiin koneen ääreen, että pääsen käsiksi kuvamateriaaleihin! Tämä on totaalinen hurahdus, tervetullut sellainen!:D
tiistai 26. heinäkuuta 2016
Säkenöivät hetket
Katja Kallio
2013
413 s./Otava
Säkenöivät hetket osui juuri oikeaan hetkeen lukuromaania kaipaillessani. En liioittele yhtään sanoessani, että kirja on yksi kaikkien aikojen suosikkejani kotimaisen kirjallisuuden piiristä!
Oli vähällä, etten olisi lopulta lukenut kirjaa ollenkaan, vaikka sen aikoinaan antikvariaatista kotiin kannoinkin. Tänä kesänä Hangon reissu kuitenkin kuului suunnitelmiimme ja koska Kallion romaanin tapahtumat sijoittuvat kyseiseen kesäkaupunkiin, päätin antaa sille siellä mahdollisuuden.
Kirjan alussa en ollut yhtään niin vaikuttunut, pikemminkin vähän ärtynyt. Kallio kirjoittaa kauniisti, mutta varsinkin alussa maiseman kuvailua oli omaan makuuni liikaa ja se alkoi tuntumaan turhan runolliselta. Lähinnä ongelmana oli, että tuntui että yritystä oli liikaa. Toisaalta kun nyt yritin selailla kirjan alkua ja etsiä esimerkkiä niin silmiin ei osunut yhtään niin ärsyttävää kohtaa tekstissä, että saattaa olla, että lukuhetkessä oli jotain vikaa.
Elly päätyy Hankoon vuonna 1914 tullessaan äitinsä kanssa kylpylälomalle Bellevuen hotelliin. Yksi asia johtaa toiseen ja yllättäen myös Ellyn koko tulevaisuus on tässä kauniissa pitsihuviloiden kylässä. Kaksikymmentä vuotta kuluu ja Ellyn tyttäret ovat matkalla kohti aikuisuutta. Varsinkin keskimmäinen tytär Beata aiheuttaa äidilleen ylimääräistä huolta ja äidin ja tyttären tiet eroavat.
Kirjailijaa kuvataan kirjan lievetekstissä tarkkavaistoiseksi ihmismielen kuvaajaksi ja juuri siinä kirjan taika piileekin. Kalliolla on selvästi silmää yksityiskohdille, sen olen huomannut jo hänen aikaisemmista kirjoistaan Elokuvamuisti ja Tyypit. Säkenöivät hetket on selkeästi tunnelmaltaan vakavampi, mutta ei silti sorru samanlaiseen synkistelyyn kuin iso osa kotimaisista romaaneista. Kallion kirja on kauniisti kirjoitettu ja koskettava tarina kolmen sukupolven naisista, jotka ovat kaikki saaneet pettyä kohtalon käänteisiin, mutta toivoa kuitenkin aina on.
2013
413 s./Otava
Säkenöivät hetket osui juuri oikeaan hetkeen lukuromaania kaipaillessani. En liioittele yhtään sanoessani, että kirja on yksi kaikkien aikojen suosikkejani kotimaisen kirjallisuuden piiristä!
Oli vähällä, etten olisi lopulta lukenut kirjaa ollenkaan, vaikka sen aikoinaan antikvariaatista kotiin kannoinkin. Tänä kesänä Hangon reissu kuitenkin kuului suunnitelmiimme ja koska Kallion romaanin tapahtumat sijoittuvat kyseiseen kesäkaupunkiin, päätin antaa sille siellä mahdollisuuden.
Kirjan alussa en ollut yhtään niin vaikuttunut, pikemminkin vähän ärtynyt. Kallio kirjoittaa kauniisti, mutta varsinkin alussa maiseman kuvailua oli omaan makuuni liikaa ja se alkoi tuntumaan turhan runolliselta. Lähinnä ongelmana oli, että tuntui että yritystä oli liikaa. Toisaalta kun nyt yritin selailla kirjan alkua ja etsiä esimerkkiä niin silmiin ei osunut yhtään niin ärsyttävää kohtaa tekstissä, että saattaa olla, että lukuhetkessä oli jotain vikaa.
Elly päätyy Hankoon vuonna 1914 tullessaan äitinsä kanssa kylpylälomalle Bellevuen hotelliin. Yksi asia johtaa toiseen ja yllättäen myös Ellyn koko tulevaisuus on tässä kauniissa pitsihuviloiden kylässä. Kaksikymmentä vuotta kuluu ja Ellyn tyttäret ovat matkalla kohti aikuisuutta. Varsinkin keskimmäinen tytär Beata aiheuttaa äidilleen ylimääräistä huolta ja äidin ja tyttären tiet eroavat.
Kirjailijaa kuvataan kirjan lievetekstissä tarkkavaistoiseksi ihmismielen kuvaajaksi ja juuri siinä kirjan taika piileekin. Kalliolla on selvästi silmää yksityiskohdille, sen olen huomannut jo hänen aikaisemmista kirjoistaan Elokuvamuisti ja Tyypit. Säkenöivät hetket on selkeästi tunnelmaltaan vakavampi, mutta ei silti sorru samanlaiseen synkistelyyn kuin iso osa kotimaisista romaaneista. Kallion kirja on kauniisti kirjoitettu ja koskettava tarina kolmen sukupolven naisista, jotka ovat kaikki saaneet pettyä kohtalon käänteisiin, mutta toivoa kuitenkin aina on.
tiistai 5. huhtikuuta 2016
Ajan lapsi
Ian McEwan
1987 suom. 1990
256 s./Otava
Kirjassa tutustutaan Stephen Lewisiin, joka kadotti 3-vuotiaan tyttärensä muutama vuosi takaperin. Tavallisella piipahduksella läheisessä valintatalossa oli karmaiseva loppu, kun pikku-Kate hävisi teille tietämättömille. Katoaminen johti Stephenin ja tämän vaimon avioliiton hajoamiseen ja kun Stephen tuntee menettäneensä kaiken, välinpitämättömyys lähes kaikkea kohtaan nostaa päätään. Menetyksen ja surun tunnelmista piipahdetaan välillä komitean kokouksiin, jossa käsitellään lukemista ja kirjoittamista. Kokousten lisäksi ystävät Thelma ja Drake ovat Stephenin henkireikä. Yksi kirjan suurista kysymyksistä on miksi Drake ja tämän vaimo muuttivat yllättäen keskelle metsää ja jättivät poliittisen elämänsä taakseen. Kirjan edetessä tarina saa maagisen realismin vivahteita.
Voi hallelujaa miten uuvuttava kirja! En tiedä olisiko edes tuoreempi suomennos voinut virkistää tekstiä jotenkin, mutta kaiken kaikkiaan minulla oli koko kirjan ajan sellainen olo, että tekstiä oli vain ihan äärimmäisen vaikea l u k e a.
Luen ihan liian harvoin suosikkikirjailijoideni teoksia - ärsyttävä säästelytapa, josta yritän ravistautua irti äitiysloman aikana ja itse asiassa seuraava arvostelemani kirja onkin auttanut minua ottamaan aimo harppauksen eteenpäin tällä tiellä! Mutta siitä lisää myöhemmin... Joka tapauksessa, kun vihdoin viimein saa itsensä ylipuhutuksi tarttumaan suosikkikirjailijansa teokseen sillä verukkeella, että nyt vihdoin on loistava aika siihen, niin luonnollisestikin odotukset ovat kovat.
No, niin kuin totesinkin, tarina oli todella tylsä, mitä ei uskoisi kun aihe teoriassa on hyvinkin mielenkiintoinen eli miten selvitä oman lapsen katoamisesta. Tällä kertaa tarina oli keitelty kasaan jotenkin oudoista aineksista. Positiivari voisi sanoa, että eipä ainakaan arvannut etukäteen mihin päin tarina kehittyy, mutta en kyllä lämmennyt tarinalle ollenkaan. Ehdottomasti McEwanin heikoin teos.
Mitens te muut kirjailijan teoksia lukeneet, oliko hitti vai huti? Olen McEwanilta seitsemän kirjaa, joista Rannalla ja Sovitus oli todella hienoja, Sementtipuutarha ja Vieraan turva hienoja, Lauantai ei jättänyt oikein mitään sen suurempaa käteen ja Makeannälkä oli pettymys.
1987 suom. 1990
256 s./Otava
Kirjassa tutustutaan Stephen Lewisiin, joka kadotti 3-vuotiaan tyttärensä muutama vuosi takaperin. Tavallisella piipahduksella läheisessä valintatalossa oli karmaiseva loppu, kun pikku-Kate hävisi teille tietämättömille. Katoaminen johti Stephenin ja tämän vaimon avioliiton hajoamiseen ja kun Stephen tuntee menettäneensä kaiken, välinpitämättömyys lähes kaikkea kohtaan nostaa päätään. Menetyksen ja surun tunnelmista piipahdetaan välillä komitean kokouksiin, jossa käsitellään lukemista ja kirjoittamista. Kokousten lisäksi ystävät Thelma ja Drake ovat Stephenin henkireikä. Yksi kirjan suurista kysymyksistä on miksi Drake ja tämän vaimo muuttivat yllättäen keskelle metsää ja jättivät poliittisen elämänsä taakseen. Kirjan edetessä tarina saa maagisen realismin vivahteita.
Voi hallelujaa miten uuvuttava kirja! En tiedä olisiko edes tuoreempi suomennos voinut virkistää tekstiä jotenkin, mutta kaiken kaikkiaan minulla oli koko kirjan ajan sellainen olo, että tekstiä oli vain ihan äärimmäisen vaikea l u k e a.
Luen ihan liian harvoin suosikkikirjailijoideni teoksia - ärsyttävä säästelytapa, josta yritän ravistautua irti äitiysloman aikana ja itse asiassa seuraava arvostelemani kirja onkin auttanut minua ottamaan aimo harppauksen eteenpäin tällä tiellä! Mutta siitä lisää myöhemmin... Joka tapauksessa, kun vihdoin viimein saa itsensä ylipuhutuksi tarttumaan suosikkikirjailijansa teokseen sillä verukkeella, että nyt vihdoin on loistava aika siihen, niin luonnollisestikin odotukset ovat kovat.
No, niin kuin totesinkin, tarina oli todella tylsä, mitä ei uskoisi kun aihe teoriassa on hyvinkin mielenkiintoinen eli miten selvitä oman lapsen katoamisesta. Tällä kertaa tarina oli keitelty kasaan jotenkin oudoista aineksista. Positiivari voisi sanoa, että eipä ainakaan arvannut etukäteen mihin päin tarina kehittyy, mutta en kyllä lämmennyt tarinalle ollenkaan. Ehdottomasti McEwanin heikoin teos.
Mitens te muut kirjailijan teoksia lukeneet, oliko hitti vai huti? Olen McEwanilta seitsemän kirjaa, joista Rannalla ja Sovitus oli todella hienoja, Sementtipuutarha ja Vieraan turva hienoja, Lauantai ei jättänyt oikein mitään sen suurempaa käteen ja Makeannälkä oli pettymys.
lauantai 27. helmikuuta 2016
Yösyöttö
Eve Hietamies
2010
383 s./Otava
Alkuvuodesta tuli useaan otteeseen valittua vääränlaisia kirjoja luettavaksi. Vihdoin löin hynttyyt yhteen Yösyötön kanssa ja ihan aito lukuilo palasi kehiin.
Muunkin tyyppiset tarinat olisivat varmasti toimineet tähän hätään, mutta Yösyöttö osui toki asian ytimeen nyt kun itsekin olen ollut edelliset kuukaudet kotona kohta nelikuukautisen vauvan kanssa. Vauva-arjen kuvailuun keskittyvä tarina onkin oivaa vertaistukea vaikka kovin erilaisista lähtökohdista vanhemmuutta lähestymmekin kirjan päähenkilön kanssa. Osaisin kuitenkin kuvitella, että tarina olisi ollut ihan mukaansa tempaava myös ilman tämänhetkistä elämäntilannetta.
Yösyötössä tutustutaan Antti Pasasen ja hänen Paavo-poikansa edesottamuksiin. Antti jää yllättäen yksinhuoltajaisäksi, kun hänen vaimonsa Pia häipyy kuvioista pian synnytyksen jälkeen. Miten toimittaja-isä selviytyy uusista haasteista koti-isänä?
Oli ihan hyvä ratkaisu jättää Hietamiehen kirjan lukeminen näihin päiviin, kirjahan on roikkunut lukulistallani jo useamman vuoden ajan. En kovinkaan usein valitse luettavaksi ihan näin kepeitä tarinoita (vaikka toki tässäkin kirjassa käsitellään elämän nurjaa puolta masennuksesta lapsen hylkäämiseen jne) vaan olen tottunut nauttimaan tämän tyyppiset tarinat elokuvallisessa muodossa.
Yösyötön jatko-osa Tarhapäivä tulee varmasti luettua jossain vaiheessa, mutta taidan taktisesti jättää senkin juuri oikeaan hetkeen. Luulisin kuitenkin, että vanhemmuutta käsittelevät kirjat eivät vielä olleet tässä - mitäköhän muuta sitä lukisi vielä äitiysloman aikana? Muistan viihtyneeni mm. Tiikeriäidin taistelulaulun parissa hurjan hyvin. Saa vinkata, jos tulee joku kirja mieleen!
2010
383 s./Otava
Alkuvuodesta tuli useaan otteeseen valittua vääränlaisia kirjoja luettavaksi. Vihdoin löin hynttyyt yhteen Yösyötön kanssa ja ihan aito lukuilo palasi kehiin.
Muunkin tyyppiset tarinat olisivat varmasti toimineet tähän hätään, mutta Yösyöttö osui toki asian ytimeen nyt kun itsekin olen ollut edelliset kuukaudet kotona kohta nelikuukautisen vauvan kanssa. Vauva-arjen kuvailuun keskittyvä tarina onkin oivaa vertaistukea vaikka kovin erilaisista lähtökohdista vanhemmuutta lähestymmekin kirjan päähenkilön kanssa. Osaisin kuitenkin kuvitella, että tarina olisi ollut ihan mukaansa tempaava myös ilman tämänhetkistä elämäntilannetta.
Yösyötössä tutustutaan Antti Pasasen ja hänen Paavo-poikansa edesottamuksiin. Antti jää yllättäen yksinhuoltajaisäksi, kun hänen vaimonsa Pia häipyy kuvioista pian synnytyksen jälkeen. Miten toimittaja-isä selviytyy uusista haasteista koti-isänä?
Oli ihan hyvä ratkaisu jättää Hietamiehen kirjan lukeminen näihin päiviin, kirjahan on roikkunut lukulistallani jo useamman vuoden ajan. En kovinkaan usein valitse luettavaksi ihan näin kepeitä tarinoita (vaikka toki tässäkin kirjassa käsitellään elämän nurjaa puolta masennuksesta lapsen hylkäämiseen jne) vaan olen tottunut nauttimaan tämän tyyppiset tarinat elokuvallisessa muodossa.
Yösyötön jatko-osa Tarhapäivä tulee varmasti luettua jossain vaiheessa, mutta taidan taktisesti jättää senkin juuri oikeaan hetkeen. Luulisin kuitenkin, että vanhemmuutta käsittelevät kirjat eivät vielä olleet tässä - mitäköhän muuta sitä lukisi vielä äitiysloman aikana? Muistan viihtyneeni mm. Tiikeriäidin taistelulaulun parissa hurjan hyvin. Saa vinkata, jos tulee joku kirja mieleen!
torstai 4. helmikuuta 2016
Vieras
Riikka Pulkkinen
2012
299 s./8 cd-levyä/Otava
Kun ulkomaalaistaustainen pikkutyttö pahoinpidellään, seurakuntapastorina työskentelevä Maria jättää kaiken tutun taakseen ja suuntaa kohti New Yorkia. Miljoonakaupungissa, kaikille tuntemattomana, on aikaa pohtia omaa uskoaan, menneisyyttään ja sitä mitä tapahtui pikku-Jasminalle.
Riikka Pulkkinen saattaa hyvinkin olla ainoa kotimainen kirjailija, jonka koko tuotannon olen lukenut. Luonnollisestikin pidän kirjailijan tyylistä, mutta loppujen lopuksi Pulkkinen ei kuitenkaan kuulu suursuosikkieni joukkoon. Siinä mielessä onkin vähän hämmentävää, että esimerkiksi Irvingiltä, McEwanilta ja Atwoodilta on lukematta vielä vino pino kirjoja, mutta sen sijaan olen lukenut kaikki Pulkkisen kirjat. Tarinat itsessään eivät juurikaan jää mieleen, mutta Pulkkinen on lahjakas kirjoittamaan kauniisti, valitsemaan oikeat sanat.
Vieras ei ole oikeastaan missään vaiheessa kiinnostanut minua kovinkaan paljon. Uskonto on musiikin ja vaikean isäsuhteen ohella yksi niistä kirjallisista aiheista, jotka eivät ensisijaisesti herätä mielenkiintoani. Kirja kuitenkin päätyi aikoinaan 100 naiskirjailijan kirjaa -listalleni ja kun teos tuli kirjastossa äänikirjana vastaan, päätin ottaa sen illan imetyshetkiä täydentämään.
Marian itsensä etsimiseen keskittyvä tarina ei mullistanut maailmaani, mutta hyvin ajankohtainen sivujuonne pysäytti miettimään rasismia, koulukiusaamista, koulumaailmaa... Tuoreena äitinä kävinkin näiden ajatusten kanssa aika syvissä vesissä. Kaikenlaiselta pitäisi osata lastaan suojella, miten siinä mitenkään pystyy onnistumaan?
Nyt jään odottamaan Pulkkiselta jotain Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän -tyyppistä teosta, se on ehdoton suosikkini hänen tuotannostaan.
2012
299 s./8 cd-levyä/Otava
Kun ulkomaalaistaustainen pikkutyttö pahoinpidellään, seurakuntapastorina työskentelevä Maria jättää kaiken tutun taakseen ja suuntaa kohti New Yorkia. Miljoonakaupungissa, kaikille tuntemattomana, on aikaa pohtia omaa uskoaan, menneisyyttään ja sitä mitä tapahtui pikku-Jasminalle.
Riikka Pulkkinen saattaa hyvinkin olla ainoa kotimainen kirjailija, jonka koko tuotannon olen lukenut. Luonnollisestikin pidän kirjailijan tyylistä, mutta loppujen lopuksi Pulkkinen ei kuitenkaan kuulu suursuosikkieni joukkoon. Siinä mielessä onkin vähän hämmentävää, että esimerkiksi Irvingiltä, McEwanilta ja Atwoodilta on lukematta vielä vino pino kirjoja, mutta sen sijaan olen lukenut kaikki Pulkkisen kirjat. Tarinat itsessään eivät juurikaan jää mieleen, mutta Pulkkinen on lahjakas kirjoittamaan kauniisti, valitsemaan oikeat sanat.
Vieras ei ole oikeastaan missään vaiheessa kiinnostanut minua kovinkaan paljon. Uskonto on musiikin ja vaikean isäsuhteen ohella yksi niistä kirjallisista aiheista, jotka eivät ensisijaisesti herätä mielenkiintoani. Kirja kuitenkin päätyi aikoinaan 100 naiskirjailijan kirjaa -listalleni ja kun teos tuli kirjastossa äänikirjana vastaan, päätin ottaa sen illan imetyshetkiä täydentämään.
Marian itsensä etsimiseen keskittyvä tarina ei mullistanut maailmaani, mutta hyvin ajankohtainen sivujuonne pysäytti miettimään rasismia, koulukiusaamista, koulumaailmaa... Tuoreena äitinä kävinkin näiden ajatusten kanssa aika syvissä vesissä. Kaikenlaiselta pitäisi osata lastaan suojella, miten siinä mitenkään pystyy onnistumaan?
Nyt jään odottamaan Pulkkiselta jotain Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän -tyyppistä teosta, se on ehdoton suosikkini hänen tuotannostaan.
lauantai 26. joulukuuta 2015
4x joulukirja
Kävin muutama viikko sitten lapsuudenkodissani läpi vanhoja keräilylaatikoita. Aikoinaan on tullut keräiltyä yhtä sun toista tarroista kirjepapereihin. Silloin mietin, että en taida tänä päivänä keräillä mitään, mutta sitten minulla välähti: mieheni kanssa keräillään lautapelejä ja itsekseni pyrin kerryttämään joulukirjakokoelmiani. Tänä vuonna joukon jatkoksi on ilmaantunut Tatun ja Patun joulukirjaa, Ankkalinnan joulukertomusta ja Richard Scarryn joulukirjaa. Näiden lisäksi luin myös lapsuudesta tutun Mikin joulukirjan. Kokoelmaa täytyy seuraavina vuosina kerryttää entisestään sillä tajusin juuri, että kunhan tytär on vähän vanhempi, meillä pidetään joulusatukalenteri eli tähdätään siis 24 eri joulusatuun, jotta kalenteriin on tarpeeksi materiaalia.
Tatun ja Patun ihmeellinen joulu
Havukainen & Toivonen
2015
32 s./Otava
Olen muutaman Tatun ja Patun lukenut vuosien varrella, mutta en ole oikein päässyt samalle aaltopituudelle. Lastenkirjojen suhteen en ole kovin huumorivetoinen, en ollut edes lapsena. Ei siis ehkä ihme, että pikkupoikien herttaiset kohellukset ovat mukavuusalueeni ulkopuolella. Kuvituskaan ei ihan kolahda, mutta pidän siitä miten paljon yksityiskohtia aukeamat sisältävät. Tällä kertaa Tatu ja Patu lähtevät Veeran luokse jouluksi. Aika monta juttua menee pieleen ennen kuin lapset voivat rauhoittua joulunviettoon.
Ankkalinnan valkea joulu
Walt Disney
1983 suom. 1985
41 s./Lasten oma kirjakerho
Lapsena kirjahyllyyn eksyi monen monituista Lasten oma kirjakerhon kirjaa, joista suurin osa oli Walt Disneyn, joten rakkaimmat joulukirjatkin ovat Disneyn versioita. Tätä minulla ei vielä ollut, joten tämä oli loistava kirpparilöytö. Ihan hirveästi näissä kirjoissa ei loppujen lopuksi tapahdu, Ankkalinnan asukkaat valmistautuvat jouluun ja voittavat pieniä arkisia esteitä ennen istahtamista joulupöytään. Rauhallinen tunnelma, kauniit lumiset maisemat ja koreat joulukuuset puhuttelevat vuodesta toiseen.
Kaikkein paras joulukirja
Richard Scarry
1981 suom. 2004
43 s./Tammi
Nimensä veroisesti paras joulukirja. En ole ennen lukenut Scarryn tuotantoa, mutta tämä oli kyllä suorastaan ihastuttava. Piirrokset ovat veikeitä, hahmot hassuja ja sympaattisia. Useat eri tarinat sivuavat joulua monin eri tavoin. Tästä tuli kertaheitolla kokoelman tärkeimpiä kirjoja.
Mikin joulu
Walt Disney
1994 suom. 1994
44 s./Lasten oma kirjakerho
Kirja on ollut minulla lapsesta saakka, mutta en muistanut tästä juuri mitään, joten se ei ole kuulunut suosikkeihini. Yleisesti ottaen pidin enemmän Aku Ankasta ja hänen sukulaisistaan kuin Mikistä kumppaneineen. Tässä on kuitenkin ihan kiva joulutarina, mutta kuvitus on modernimpi kuin 80-luvun kirjoissa, joten ei puhuttele minua samalla tavalla kuin vanhemmat kirjat.
Tatun ja Patun ihmeellinen joulu
Havukainen & Toivonen
2015
32 s./Otava
Olen muutaman Tatun ja Patun lukenut vuosien varrella, mutta en ole oikein päässyt samalle aaltopituudelle. Lastenkirjojen suhteen en ole kovin huumorivetoinen, en ollut edes lapsena. Ei siis ehkä ihme, että pikkupoikien herttaiset kohellukset ovat mukavuusalueeni ulkopuolella. Kuvituskaan ei ihan kolahda, mutta pidän siitä miten paljon yksityiskohtia aukeamat sisältävät. Tällä kertaa Tatu ja Patu lähtevät Veeran luokse jouluksi. Aika monta juttua menee pieleen ennen kuin lapset voivat rauhoittua joulunviettoon.
Ankkalinnan valkea joulu
Walt Disney
1983 suom. 1985
41 s./Lasten oma kirjakerho
Lapsena kirjahyllyyn eksyi monen monituista Lasten oma kirjakerhon kirjaa, joista suurin osa oli Walt Disneyn, joten rakkaimmat joulukirjatkin ovat Disneyn versioita. Tätä minulla ei vielä ollut, joten tämä oli loistava kirpparilöytö. Ihan hirveästi näissä kirjoissa ei loppujen lopuksi tapahdu, Ankkalinnan asukkaat valmistautuvat jouluun ja voittavat pieniä arkisia esteitä ennen istahtamista joulupöytään. Rauhallinen tunnelma, kauniit lumiset maisemat ja koreat joulukuuset puhuttelevat vuodesta toiseen.
Kaikkein paras joulukirja
Richard Scarry
1981 suom. 2004
43 s./Tammi
Nimensä veroisesti paras joulukirja. En ole ennen lukenut Scarryn tuotantoa, mutta tämä oli kyllä suorastaan ihastuttava. Piirrokset ovat veikeitä, hahmot hassuja ja sympaattisia. Useat eri tarinat sivuavat joulua monin eri tavoin. Tästä tuli kertaheitolla kokoelman tärkeimpiä kirjoja.
Mikin joulu
Walt Disney
1994 suom. 1994
44 s./Lasten oma kirjakerho
Kirja on ollut minulla lapsesta saakka, mutta en muistanut tästä juuri mitään, joten se ei ole kuulunut suosikkeihini. Yleisesti ottaen pidin enemmän Aku Ankasta ja hänen sukulaisistaan kuin Mikistä kumppaneineen. Tässä on kuitenkin ihan kiva joulutarina, mutta kuvitus on modernimpi kuin 80-luvun kirjoissa, joten ei puhuttele minua samalla tavalla kuin vanhemmat kirjat.
perjantai 27. marraskuuta 2015
Oryx ja Crake
Margaret Atwood
2003 suom. 2003
483 s./Otava
Ennen synnytystä tahti ehti hidastua vähän liiaksikin ja kotiseinät alkoivat kaatua päälle. Olikin ihan ehdottoman tärkeää, että meneillään oleva kirja olisi sellainen mitä ei malttaisi laskea käsistään. Onneksi kuvioihin astui yksi suosikkikirjailijoistani ja hänen dystopia-trilogiansa.
Sarjan aloitusosa Oryx ja Crake esittelee kaikki keskeiset henkilöt, joiden edesottamukset geenimanipulaation maailmassa johtavat ihmisrodun lähes sukupuuton partaalle. Tarinaa kertoo Lumimies, mahdollisesti ainoa eloonjäänyt ihminen, joka harhailee merenrannalla olevan tukikohdan lähettyvillä ja pitää huolta kloonijoukosta, joka on jäänyt hänen vastuulleen. Päivät ovat täynnä vaaroja, sillä uudenlaiset eläinristeymät ovat päässeet luontoon ja syrjäyttäneet alkuperäisiä eläinlajeja. Ja onko ylipäätänsä järkeä pysytellä hengissä, jos kaikki on jo ohi?
Olipa kiva lukea Atwoodilta muutakin kuin perinteisempää kaunokirjallisuutta. Tässä on sarja joka on ehdottomasti luettava kokonaan - seuraava osa on jo lainattukin kirjastosta!
Tarina oli kaiken kaikkiaan juuri sellainen kuin toivoinkin: aiheeltaan ehdottoman kiinnostava ja viihdyttävä, älykäs ja laadukas lukuromaani. Taattua Sinisen kirjaston tavaraa. Tällä kertaa henkilöhahmot eivät jääneet ensisijaisesti mieleen vaan mentiin tarina edellä, mutta se ei haitannut lainkaan. Voi olla, että toisenlaisessa elämäntilanteessa ihmiskohtalot olisivat koskettaneet enemmänkin, mutta nyt tosiaan kiinnostuin varsinkin siitä miksi tapahtui mitä tapahtui ja koin kirjan olevan melkoinen page turner.
2003 suom. 2003
483 s./Otava
Ennen synnytystä tahti ehti hidastua vähän liiaksikin ja kotiseinät alkoivat kaatua päälle. Olikin ihan ehdottoman tärkeää, että meneillään oleva kirja olisi sellainen mitä ei malttaisi laskea käsistään. Onneksi kuvioihin astui yksi suosikkikirjailijoistani ja hänen dystopia-trilogiansa.
Sarjan aloitusosa Oryx ja Crake esittelee kaikki keskeiset henkilöt, joiden edesottamukset geenimanipulaation maailmassa johtavat ihmisrodun lähes sukupuuton partaalle. Tarinaa kertoo Lumimies, mahdollisesti ainoa eloonjäänyt ihminen, joka harhailee merenrannalla olevan tukikohdan lähettyvillä ja pitää huolta kloonijoukosta, joka on jäänyt hänen vastuulleen. Päivät ovat täynnä vaaroja, sillä uudenlaiset eläinristeymät ovat päässeet luontoon ja syrjäyttäneet alkuperäisiä eläinlajeja. Ja onko ylipäätänsä järkeä pysytellä hengissä, jos kaikki on jo ohi?
Olipa kiva lukea Atwoodilta muutakin kuin perinteisempää kaunokirjallisuutta. Tässä on sarja joka on ehdottomasti luettava kokonaan - seuraava osa on jo lainattukin kirjastosta!
Tarina oli kaiken kaikkiaan juuri sellainen kuin toivoinkin: aiheeltaan ehdottoman kiinnostava ja viihdyttävä, älykäs ja laadukas lukuromaani. Taattua Sinisen kirjaston tavaraa. Tällä kertaa henkilöhahmot eivät jääneet ensisijaisesti mieleen vaan mentiin tarina edellä, mutta se ei haitannut lainkaan. Voi olla, että toisenlaisessa elämäntilanteessa ihmiskohtalot olisivat koskettaneet enemmänkin, mutta nyt tosiaan kiinnostuin varsinkin siitä miksi tapahtui mitä tapahtui ja koin kirjan olevan melkoinen page turner.
tiistai 13. lokakuuta 2015
Hietakehto
Sirpa Kähkönen
2012
336 s./Otava
En ole koskaan kokenut suurta imua Kähkösen Kuopio-sarjan pariin, mutta hänen kirjojaan on useaan otteeseen suositeltu minulle (mm. Jaana blogini 1-vuotissynttäripäivänä), joten olen vähitellen lämmennyt ajatukselle lukea niistä yksi. Hietakehto on sarjan itsenäinen kuudes osa.
Tarinan keskiössä on Kesäkallio, Selma Kelon huvila. Eletään vuotta 1943 ja elokuu on kauneimmillaan; kesäpäivät ovat pitkiä ja kuumia. Huvila on täynnä elämää, kun sukulaiset ja ystävät kokoontuvat paikalle ja henkilökuntaakin riittää ruokaa tekemään ja lapsia vahtimaan. Toinen maailmansota velloo ympärillä eivätkä lapsetkaan voi välttyä kuulemasta uusimmista käänteistä.
No, lukukokemukseen ei liity sen suurempaa draamaa, en vain ihastunut kirjaan. Yritin aluksi lukea kirjaa niin kuin lukuromaania, mutta tuntui ettei mieleenpainuvia henkilöitä tai kohtaloita oikein ollut ja henkilöhahmoja oli paljon. Lopulta tarina alkoi vain tuntumaan todella raskaalta lukea. Ajattelin pelastaa tilanteen ja jatkaa lukemista painottaen ajatukseni enemmän Suomen historiaan ja miten kiinnostavaa olisi saada lisätietoa 1940-luvun alusta, mutta näköjään luen mieluummin historian käänteistä ihan tietokirjoista, joten B-suunnitelmakin epäonnistui.
Sanoisin, että sodan käsittely lapsen näkökulmasta teki tarinasta mielenkiintoisen. Tunnelma oli pahanenteinen heti kirjan alusta lähtien ja se miten ajattelemattomasti aikuiset vetivät lapset osaksi sota-ajan kauhuja silloinkin kun se ei olisi ollut välttämätöntä... Mutta valitettavasti siinä ei ollut tarpeeksi, jotta olisin tykästynyt tarinaan.
Tässä taisi siis olla minun osaltani Kuopio-sarjaan tutustuminen. En luultavasti tule enää tarttumaan muihin osiin. Minulle kuppi jotain ihan muuta teetä, kiitos!
2012
336 s./Otava
En ole koskaan kokenut suurta imua Kähkösen Kuopio-sarjan pariin, mutta hänen kirjojaan on useaan otteeseen suositeltu minulle (mm. Jaana blogini 1-vuotissynttäripäivänä), joten olen vähitellen lämmennyt ajatukselle lukea niistä yksi. Hietakehto on sarjan itsenäinen kuudes osa.
Tarinan keskiössä on Kesäkallio, Selma Kelon huvila. Eletään vuotta 1943 ja elokuu on kauneimmillaan; kesäpäivät ovat pitkiä ja kuumia. Huvila on täynnä elämää, kun sukulaiset ja ystävät kokoontuvat paikalle ja henkilökuntaakin riittää ruokaa tekemään ja lapsia vahtimaan. Toinen maailmansota velloo ympärillä eivätkä lapsetkaan voi välttyä kuulemasta uusimmista käänteistä.
No, lukukokemukseen ei liity sen suurempaa draamaa, en vain ihastunut kirjaan. Yritin aluksi lukea kirjaa niin kuin lukuromaania, mutta tuntui ettei mieleenpainuvia henkilöitä tai kohtaloita oikein ollut ja henkilöhahmoja oli paljon. Lopulta tarina alkoi vain tuntumaan todella raskaalta lukea. Ajattelin pelastaa tilanteen ja jatkaa lukemista painottaen ajatukseni enemmän Suomen historiaan ja miten kiinnostavaa olisi saada lisätietoa 1940-luvun alusta, mutta näköjään luen mieluummin historian käänteistä ihan tietokirjoista, joten B-suunnitelmakin epäonnistui.
Sanoisin, että sodan käsittely lapsen näkökulmasta teki tarinasta mielenkiintoisen. Tunnelma oli pahanenteinen heti kirjan alusta lähtien ja se miten ajattelemattomasti aikuiset vetivät lapset osaksi sota-ajan kauhuja silloinkin kun se ei olisi ollut välttämätöntä... Mutta valitettavasti siinä ei ollut tarpeeksi, jotta olisin tykästynyt tarinaan.
Tässä taisi siis olla minun osaltani Kuopio-sarjaan tutustuminen. En luultavasti tule enää tarttumaan muihin osiin. Minulle kuppi jotain ihan muuta teetä, kiitos!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)