Stoner

John Williams
1965 suom. 2015
306 s./ Bazar

Mitä tapahtuu ja kenelle?
William Stoner on maatilan kasvatti, joka päätyy opiskelijaksi yliopistoon ja lopulta saman laitoksen kirjallisuuden opettajaksi. Hän tapaa kiehtovan tytön, jota lopulta kosii ja joutuu katumaan koko loppuelämänsä hätiköityä päätöstään. Tytär on kuin valonpilkahdus kaiken keskellä, mutta lopulta äiti onnistuu erottamaan toisistaan rakastavan isän ja tyttären. Stoner rakastaa työtänsä, mutta yliopistomaailmassa pitäisi osata pelata muiden laatimien sääntöjen mukaan ja omapäisyydellä voi olla kauaskantoiset vaikutukset. 

Mikä kirjassa puhutteli?
Flunssasta johtuvan alakulon kaveriksi sopi täydellisesti Williamsin hieno Stoner. Kirjallisuus on täynnä kutkuttavia seikkailuja, suurta intohimoa, kaiken voittavaa rakkautta, kurjia elämänkohtaloita ja inspiroivia henkilöhahmoja. Stoner elää koko elämänsä varjossa, todelliset onnenhetket tuntuvat olevan harvassa. Realistina ei kannata kulkea pää pilvissä, haaveiden ei ole tarkoituskaan toteutua. Ja ennen kuin sitä huomaakaan, elämä alkaa olla ohi ja menneisyyden vääriä ratkaisuja on turha jäädä vatvomaan. Stonerin vaiheita ei voi kadehtia, mutta hänen elämäntarinansa todella kuuluu suurten amerikkalaisten tarinoiden joukkoon.

Päällimmäinen asia, joka jäi mieleen kirjan luettuani?
Vaikka Stoner tuntuikin elämänsä lopulla olevan sinut menneisyytensä kanssa, toivoisin silti itselleni enemmän kuin mitä hänellä koskaan oli. Haluan uskoa, että jokainen on oman elämänsä seppä, että jokainen voi vaikuttaa lopputulokseen.

William N. päiväkirja

Kristina Carlson
2011
153s./Otava

Mitä tapahtui ja kenelle?
Kasvitieteilijä William Nylander elää yksinäistä tutkijan elämää Pariisissa 1800-luvun lopussa. Vanha mies on vuosien mittaan erkaantunut muusta yliopiston väestä ja päivät kuluvat jäkälänäytteitä tutkien ja päiväkirjaan arkisia mietteitä ylös merkiten.

Lukukokemuksesta.
William N. päiväkirja oli minulla mukana minilomalla Kööpenhaminassa. Carlsonin kirja toi mukavaa vastapainoa kaupunkilomalle, vaikka ensimmäisiä sivuja tavaillessani pelkäsinkin tehneeni virhearvioinnin. Vanhan tutkijan merkinnät ovat lyhykäisiä, samasta asiasta harvoin jatketaan enää myöhemmin, joten ei haitannut, että lukeminen oli välillä hyvinkin pirstaleista. Paluulennolla saavutin juuri oikean tunnelman käpertyessäni lämpimän huivin alle, siemaillessani teetä ja saattaessani Nylanderin tarinan loppuun.

Miksi kirja voitti minut lopulta puolelleen?
Carlsonin kirja oli kerännyt pölyä kirjahyllyssäni jo ilmestymisestään asti, mutta koska ajattelin sen sopivan pituutensa takia mahdolliseksi lukumaratonkirjaksi, en ole raaskinut hankkiutua siitä eroonkaan. Matkaa varten en viitsinyt pakata mukaan kovinkaan paksua teosta ja ajattelinpa jopa niin pitkälle, että jos olisin saanut kirjan luettua jo matkakohteessa, olisin voinut hylätä sen sinne. Yllätyinkin, kun huomasin liikuttuvani äreän ja yksinäisen miehen mielenliikkeistä. Köyhyyden rajamailla elävän tutkijan vähäeleiset päiväkirjamerkinnät maalaavat kuvaa syrjäytyneestä miehestä, jolla ei ole elämässä enää muuta kuin intohimo omaa työtä kohtaan. Kun on liian kauan pitänyt muita etäällä, paluuta entiseen ei enää ole.

Tuulisen saaren kirjakauppias



Gabrielle Zevin
2014 suom. 2014
239 s./Gummerus
Koen, että hyvän mielen tarinoissa on lähes aina se ongelma, että odotukset tarinaa kohtaan kasvavat ihan huomaamattaan liian suuriksi. Voin olla hyvinkin armollinen esimerkiksi täysin keskinkertaiselle jännitystarinalle enkä kovinkaan usein muistele pahalla, vaikka olisin lukenut ihan samanlaisen tarinan hetki sitten. Kun kyseessä on kustantajan viehättäväksi ja tunnelmalliseksi kehuma teos, en tunne armoa lainkaan. Odotan, että tarina todella lunastaa odotukset täysin. 

Tuulisen saaren kirjakauppias oli varsinkin aluksi kutkuttavan lupaava ja odotin kovasti, että tarina pääsisi kunnolla käyntiin ja saisin nauttia kirjasta, joka muistuttaa lukijaa siitä, miksi kirjoja oikein luetaan. Lopahtiko sitten pikkuhiljaa oma kiinnostukseni vai mitä tapahtui, mutta lopulta huomasin, että en saanutkaan sellaista lukukokemusta, jonka olisin halunnut. Toisaalta en edes koe olevani tarinan kohdeyleisöä, koska pidän yleensä hieman rosoisemmista tarinoista, mutta kyllä aina yksi hyvä sympaattinen tarina lukuvuoteen mahtuu...

Tarinassa nelikymppinen kirjakauppias A.J. Fikry on hyvää vauhtia katkeroitumassa, sillä rakas vaimo on kuollut muutama vuosi sitten eikä kirjaharrastuskaan tuota enää samaa iloa kuin ennen. Fikryn elämä saa yllättäen uutta potkua, kun häneltä ensin varastetaan eräs keräilyharvinaisuus ja pian sen jälkeen takahuoneesta löytyy hylätty lapsi. Onko elämässä mahdollista aloittaa kaikki alusta? Mitä tapahtuu, kun lukuinto palaa ja kyläläiset tuntuvatkin taas tutustumisen arvoisilta ihmisiltä?

Sanotaan näin, että odotin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville -kirjan tyylistä herttaista, mutta koskettavaa tarinaa. Ja toisaalta Epätavallinen lukija -kirjan kerrontaa pilke silmäkulmassa ja varsin osuvia huomioita lukemisesta ja kirjallisuudesta. Ihan näiden kirjojen tasolle Tuulisen saaren kirjakauppias ei kohonnut, mutta lukukokemus oli silti ihan kiva - vaikka se ei tälle lukijalle tällä kertaa riittänytkään.

Kustantaja esittelee kirjan täällä.

Missä olet, Bernadette?

Maria Semple
2012 suom. 2013
319 s./Gummerus

Nyt tiedän miten Bernadetten kävi! Aika viihdyttävän ja nimenomaan omaperäisen tarinan on Semple kieltämättä kynäillyt.

Bernadette on viisissäkymmenissä oleva erakoitunut arkkitehti, jolle aikoinaan povattiin suurta menestystä. Elämässä kävi kuitenkin niin ja näin ja Bernadette perheineen päätyi Seattleen kaikkien aikojen pahimpaan murjuun. Vuosien varrella tarinan sankaritar huomaa ärsyyntyvänsä muiden ihmisten seurassa ja pikkuhiljaa hän alkaa vetäytymään omiin oloihinsa. Onneksi nykyaikana rahalla voi hankkia vaikka assistentin Intiasta, niin ei tarvitse pelätä joutuvansa itse hoitamaan sellaisia arkisia asioita kuten esimerkiksi kaupassa käyntiä.

Uskoisin, että Bernadetten taika on siinä, että muille kummallinen ex-arkkitehti näyttäytyy hieman hulluna, ehdottoman raivostuttavana ja äärettömän itsekkäänä, kun taas tyttärelleen Beelle hän on ihana äiti ja paras ystävä. Kun Bernadette katoaa, Bee on ensimmäisenä etsimässä häntä, selvittelemässä sähköpostiviestien, laskujen ja muiden lappusten avulla äitinsä katoamisen taustoja. Minä en päässyt tarinan kanssa ihan siihen pisteeseen, että olisin nähnyt Bernadetten omituisuuksia syvemmälle, joten en voi sanoa täysin hullaantuneeni tähän suhdesoppaan. Useimmiten Bernadette meni mielestäni ihan liian pitkälle.

Kirjan takakannessa Brooklyn Eagle hehkuttaa, että kyseessä on häikäisevä satiiri, yksi vuoden riemukkaimpia kirjoja. Minulta puuttuu selkeästi jokin kirjallinen hilpeys-kromosomi, sillä en osaa suhtautua satiireihin oikein. Ja riemukkaat kirjat, mitä ne ovat? En varmasti osaisi sellaista mainita, vaikka ase olisi ohimolla... Minulla on oikeasti todella laaja huumorintaju, mutta sori, satiireihin asti en vain taivu!

Missä olet Bernadette? jää varmasti pitkäksi aikaa mieleen juuri kerrontatyylinsä puolesta, mutta henkilökohtaiseksi kirja-aarteeksi siitä ei ole.

So American - Washington
Kirjallinen maailmanvalloitus - Antarktis

Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

Linda Olsson
2005 suom. 2009
344s./Gummerus
Lukijana Seela Sella

Päätin pitkästä aikaa lainata äänikirjan ja valinta osui tällä kertaa ruotsalaisen Olssonin esikoisteokseen. Lukukokemuksen puolesta valinta ei ollut paras mahdollinen vaan joku kevyempi tarina olisi ajanut ehkä asiansa paremmin. Ensinnäkin kirjan kuuntelemisessa hurahti pari kuukautta eli kuuntelu oli todella satunnaista. Kerralla kuuntelin tarinaa puolesta tunnista tuntiin, mutta kuuntelukertojen välit saattoivat venyä pitkiksikin. Ajatukset lähtivät myös helposti harhailemaan alkuvaiheessa ja minusta tuntuukin, että pääsin tarinan imuun vasta viimeisen kolmen levyn aikana, kun aloitin pyöräilemään työmatkat (päivässä n. 1,5h). Tällä kertaa en siis rakastunut tarinaan tai sen henkilöihin, valitettavasti.

Kirjassa kerrotaan nuoren Veronikan ja vanhan Astridin ylläen syntyvästä ystävyydestä. Astrid asuu erakoituneena pienessä kylässä omassa pienessä mummonmökissään, kunnes omia murheitaan pakoileva Veronika asettuu viereiseen mökkiin. Naiset tutustuvat ja löytävät aluksi lohdun ja lopulta elämänilon toistensa seurasta. Molemmat naiset ovat kokeneet elämänsä aikana suuria suruja ja läpikäytävää on paljon ennen kuin elämä voi taas jatkua.

Ajoittain tarina onnistui koskettamaankin ja varsinkin nuorempaan Veronikaan oli helppoa samaistua. Varsinkin alussa kirja tuntui kuitenkin liian hidastempoiselta ja liian tunnelmia maalailevalta. Vähitellen naisten tarinat syvenivät ja silloin kirjan lukeminenkin muuttui mielekkäämmäksi. Vaikea kuitenkin sanoa kuinka paljon kirjan konkreettinen lukeminen olisi muuttanut mielipidettäni kirjasta. Kirjassa on ehdottomasti omat hetkensä, mutta kokonaisuutena se ei ehkä kuitenkaan puhutellut minua tarpeeksi.

Onko kukaan muu kirjan lukenut ärsyyntynyt tavasta, jolla kirjan nimeä tankataan tarinan loppuvaiheessa uudelleen ja uudelleen? Tulin jo melkein vihaiseksi mokomasta toistosta. Hienolla nimellä varustetun kirjan lukemiseen kuuluu yleensä se löytämisen ja oivaltamisen ilo: "Ai tästä kirja on saanut nimensä, onpa nerokasta...", mutta tällä kertaa hienoa nimeä alleviivattiin niin monta kertaa, että nimi menetti jo merkityksensä.

Beige




Kreetta Onkeli
2005
127 s./Sammakko

Pienen kyläpahasen kasvatti, nuoreksi naiseksi kasvanut Vappu on kipeästi miehen tarpeessa. Helsingin on määrä olla paikka, jossa kaikki unelmat käyvät toteen. Uudessa kaupungissa Vappu tietää keräävänsä lukuisten miesten ihailevat katseet ja elämä muiden syrjimänä lihavana ällötyksenä jää menneisyyteen. Kesän alussa Vappu hurauttaa bussilla Helsinkiin ja päätyy töihin paikalliseen pikkukirjastoon. Päivät kuluvat, mutta uusi elämänvaihe ei näytäkään tarjoavan miehiä ja erotiikkaa. Sen sijaan toteutumattomat fantasiat ja yksinäisyys valtaavat tytön mielen.

Beige valikoitui lukupiirimme tämänkertaiseksi kirjaksi. Odotimme kaikki tarinalta enemmän tai vähemmän kepeää eloa ja pientä arjen erotiikkaa, mutta kirja olikin tunnelmaltaan ahdistava ja surumielinen. Henkisesti pahoinvoiva Vappu ei ole kovin hilpeä pääosan esittäjä. Kukaan ei tunnu huomaavan tyttöä - paitsi kun on aika antaa asiatonta palautetta Vapun runsaista muodoista. Vapun miesfantasiat alkavat pikkuhiljaa lipua vaarallisille vesille, kun pienimuotoinen haaveilu vaihtuu omissa kuvitelmissa elämiseen.

Pienoisromaanin tarina on kaiken kaikkiaan onnistunut: olennainen kerrotaan tarkasti valituilla lauseilla ja kohtauksilla. Hienosta kerronnasta olisin varmasti saanut enemmänkin irti, jos vain olisi ollut aikaa lukea kirja yhdellä kertaa. Tipottain luettuna tarina muuttui välillä hieman sekavaksi. Pidin siis kirjasta vaikkei se ollutkaan sellainen kuin olin nimen perusteella olettanut. Lasten ja nuorten kiusaaminen käy aina sydämeen, enemmän kuin mikään muu aihe maailmassa. Silti mitä luultavimmin en olisi ollut Vapun ystävä Hiekkakylässä. 

Tulevaisuudessa tulen varmasti tutustumaan Onkelin muuhunkin tuotantoon. Ainakin Iloista taloa on suositeltu kovasti.

Nenäpäivä

Mikko Rimminen
2010
339 s./Teos


Lyhyestä virsi kaunis: Kirjassa ihmisrakas, mutta yksinäinen Irma huomaa toistuvastiajautuvansa pimpottelemaan vieraiden ihmisten ovikelloja. Irma päättää esiintyä tutkimuskyselijänä, sillä onhan jotain asiaakin oltava, kun norkoilee toisten ovilla. Täällä ei tyttö voisi olla pettyneempi. Odotukset olivat kovat, takakannen perusteella tarina vaikutti mukaansa tempaavalta ja hauskalta. No ei ollut. Buu! Ja olin vielä ehtinyt juuri haastaa itseni lukemaan kaikki Finlandia-palkintoa tavoittelevat kirjat ennen joulua. Ei alkanut kovin vauhdikkaasti tämä projekti.

Aluksi ajattelin, että Rimminen kirjoittaa oivaltavasti: tekstissä tulee jatkuvasti eteen mielenkiintoisia yksityiskohtia ja näkemyksiä ihmisistä ja ympäristöstä. Ajattelin, että on persoonallista käyttää niin paljon hassuja sanoja ("Tattiuduin takkiin ja rupesin hivuttautumaan ovelle.") Sitten ärtymys tuli jäädäkseen. Irma koheltaa minne ikinä meneekin ja se ei vain jaksa naurattaa. Tai ei varmaan pitäisikään naurattaa, mutta silti. Irmalla ei myöskään tunnu olevan kummoisia sosiaalisia taitoja, mikä johtaa siihen, että kirjassa käytetään runsaasti sivutilaa kuvailuun. Se on pidemmän päälle tylsää. Ketä kiinnostaa millainen liikenne Hämeentiellä on joka kerta kun Irma menee siitä ohi, kun tilanne on lähes joka kerta samanlainen: paljon porukkaa, paljon ääniä, likaista ja harmaata. Tietenkin sen kerran, kun Irma onnistuu sanomaan pidemmänkin lauseen niin laatu on päätähuimaavaa: "Onnistuin kakistelemaan että teen kyselytutkimusta, tutkin, tai siis kyselen. Kulutusta. Kulutustottumuksia. Kyselyä. Kyselytutkimusta."

Ja ihan oikeasti. Minä olen ainakin niin järjestelmällinen etten lähtisi esittämään gallup-tutkijaa kysymyksillä, jotka on kirjoitettu ryppyiselle pikkupaperille ja ovat luokkaa "Tykkätkö broilerinmaksasta?". Ei näin Irma, ei näin! Koheltamisesta huolimatta Irma pääsee muutamista ovista kyökin puolelle ja näyttää kohtaavan muitakin yksinäisiä. Minua vain olisi kiinnostanut ne yksinäisten tarinat enemmän kuin Irman non-stop sekoilu. Kehtaako tätä nyt kertoakaan, mutta oman kohokohtani löysin sivulta 251. Rimminen oli huomannut Ridgen salakavalan taidon kasvattaa sänki aina mainostauon aikana, jos kohtalo oli ruvennut potkimaan päähän:)

Minä taisin saada Rimmisestä tarpeekseni tällä erää. Entäs te muut? Onko joku lukenut Rimmistä tai aikomassa lukea? Olen nähnyt junassa lähiaikoina aika monella tyypillä Pussikalja-romaanin, joten ilmeisesti kirjailijalla on tykkääjiäkin. No, itse en kai vain osannut suhtautua kirjaan sen vaatimalla hyväntahtoisuudella...

P.S. En yhtään ihmettele miksi mulla on aina kovat ennakkoluulot suomalaisia kirjoja kohtaan. Tää on niin tätä.