Hyvä naapuri
Shari Lapena
2016 suom. 2017
315 s./Otava
Mykkä tyttö
Hjorth & Rosenfeldt
2014 suom. 2015
472 s./Bazar
Meinasin jo vauhtiin päästyäni jatkaa jännitysteemalla koko loppukuun, mutta vietän pari yötä yksin kuun vaihteessa ja taitaa olla järkevämpää lukea ennen nukkumaan menoa jotain vallan muuta kuin jännäriä. Ei sillä, että nämä lukemani kirjat olisivat kovinkaan hiuksia nostattavia aiheiltaan, mutta minun tuurillani kolmas kirja saisi mielikuvituksen laukkaamaan liian villisti.
---
Hyvää naapuria suitsutettiin kannen molemmin puolin siihen malliin ("Vuoden puhutuin uusi trilleri"), että tuntui, että nyt on heti pakko tarttua kirjaan ja kerrankin elää jonkun kirjan tarina sen nousukiidossa. No, aikamoinen mahalaskuhan siitä tuli.
Lapenan tarina käynnistyy, kun nuori pariskunta huomaa vauvansa kadonneen. Anne ja Marco ovat olleet naapurissa päivällisellä ja jättäneet vauvan kotiin nukkumaan. Kun pariskunta palaa yöllä kotiin, vauvaa ei ole missään. Poliisit aloittavat tutkimukset ja pian vanhemmatkin joutuvat epäiltyjen listalle. Mitä heidän menneisyydestään paljastuu ja saavatko he vauvaansa takaisin?
Kirjan vahvuus on ehdottomasti siinä, että tarina koukuttaa, sillä tapahtumat etenevät nopeasti ja "hätkähdyttäviä" käänteitä on useampi. Heikkoutena kuitenkin on, etteivät henkilöhahmot ole kovin samaistuttavia. Heidän vanhemmuutensa ei oikein vakuuta, heidän surunsa tuntuu liian vaisulta ja kirjasta muutenkin tuntuu puuttuvan sielu. Tarinasta olisi voinut saada todella sydäntä särkevän ja ahdistavan, mutta Lapenan tyyli lähestyä aihetta on ihan liian kevyt. Näin ollen jännäri tuntuukin kirjallisuuden Seiska-lehdeltä.
---
Kirjailijakaksikko Hjorth & Rosenfeldtin kirja on Sebastian Bergman -sarjan neljäs osa. Etenin kirjan kanssa todella hissukseen, se ei oikein tuntunut ottavan tuulta alleen ja kaiken käynnistymiseen meni omaan makuuni liikaa aikaa. Henkirikosyksikön siviilielämässä sattuu ja tapahtuu niin paljon, että puolet kirjasta tuntui menevän henkilökohtaisen elämän kiemuroihin.
Bergman ja henkirikosyksikkö kutsutaan selvittämään murhaa Torsbyhyn. Äiti, isä ja pikkupojat on ammuttu haulikolla kotiinsa ja paikallinen poliisi kaipaa apua tutkimuksissa. Pian selviää, että murhalla on ollut silminnäkijä, 10-vuotias Nicole-serkku on ollut vierailulla perheen luona ja lähtenyt karkuun murhaajaa. Ehtiikö poliisi löytää tytön ennen kuin murhaaja saa hänet vaiennettua?
Mykkä tyttö ei ole dekkarisarjan lempiosani, mutta kieltämättä taitavasti sekin on kasaan kudottu. Sanoisin kuitenkin, että tiettyihin toistuviin kuvioihin alan olla lukijana vähän kyllästynyt ja todella toivon, että asiat alkaisivat edistymään johonkin suuntaan viidennessä osassa. Jos asiat pysyvät vielä kauankin muuttumattomana, en usko että aihe enää kannattelee sarjaa. Sen verran hätkähdyttävä käänne henkirikosyksikön sisällä kuitenkin lopussa kävi, että aion iskeä viidenteen osaan kiinni heti kun mahdollista.
---
Summa summarum: Etsi parempaa luettavaa kuin Hyvä naapuri, sellaista ihan varmasti löytyy! Sebastian Bergman -sarjaan kannattaa ehdottomasti tutustua, mutta aloita ensimmäisestä osasta. Mykkä tyttö on hyvä kirja osana sarjaa, mutta itsenäisenä osana se ei toimi niin hyvin.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Bazar. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Bazar. Näytä kaikki tekstit
maanantai 22. toukokuuta 2017
perjantai 7. lokakuuta 2016
Salaisuuden kantaja
Kate Morton
2012 suom. 2016
666 s./Bazar
Lukeminen sujuu ilman takkuilua, mutta toista viikkoa minua vaivaa jonkinasteinen kirjoitustukos. Ei vain millään huvittaisi kirjoittaa riviäkään, mutta vielä enemmän ärsyttää ajatus siitä, että kirjan blogimerkintä jäisi roikkumaan hamaan tulevaisuuteen siispä muutama sananen lukukokemuksesta. Muistelisin, että blogihistoriani aikana en ole jättänyt kirjoittamatta kuin yhdestä kirjasta (Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa tms.) ja siitäkin kirjoittaminen vain jäi roikkumaan, lukukokemus oli ihan passeli.
Mortonin ensimmäinen kirja Paluu Rivertoniin oli todellinen napakymppi minulle. Hylätyssä puutarhassa oli selkeästi hetkensä, vaikka nykyaikaan keskityttiin mielestäni liikaa. Kaukaiset hetket puolestaan kutkutti vanhoista linnoista ja sukusalaisuuksista kiinnostunutta mieltäni kovastikin, vaikka vähän täyteen ahdattuhan kirja osittain oli. Salaisuuden kantajassa oli paljon hyvää ja lukukokemus oli oikein nautittava, mutta aikaisempiin kirjoihin verrattuna tässä oli vähemmän sitä jotain.
Nykyajassa seitsemänkymppinen näyttelijätärkuuluisuus Laurel alkaa selvittämään äitinsä menneisyyttä. Yhdeksänkymppisen äidin lähdön hetki on lähellä ja vanhin tyttäristä haluaa tietää mitä todella tapahtui hänen lapsuudenkodissaan eräänä kauniina kesäpäivänä 60-luvun alussa, kun Dorothy-äiti puukotti heidän kotipihalleen saapunutta tuntematonta miestä. Tarina vie Lontoon pommitusten vuosiin, Dorothyn nuoruudenmaisemiin. Kuka oli Jimmy ja miksi äiti ei koskaan kertonut rakkaasta ystävästään Vivienistä?
Salaisuuden kantaja tarjoaa tunnelmallisen lukukokemuksen ja hiukan modernimpaa Mortonia, jos näin voi sanoa. Olen itse enemmän hämärän menneisyyden ystäviä, jotenkin 40-luku ja sotavuodet tuntuivat liian läheisiltä, jotta olisin ihan täysin uppoutunut tarinan imuun, mutta joku toinen voi nauttia senkin edestä. Kaikki Mortonin kirjat lukeneena arvostin myös kirjan loppua, jossa matto vedetään lukijan alta, hyvä! Kirja sai muutenkin miettimään paljon perhesuhteita ja -salaisuuksia, joita varmaan jokaisella suvulla riittäisi, jos joku niitä jaksaisi alkaa penkomaan.
Nyt odottamaan seuraavaa Mortonin kirjaa.
2012 suom. 2016
666 s./Bazar
Lukeminen sujuu ilman takkuilua, mutta toista viikkoa minua vaivaa jonkinasteinen kirjoitustukos. Ei vain millään huvittaisi kirjoittaa riviäkään, mutta vielä enemmän ärsyttää ajatus siitä, että kirjan blogimerkintä jäisi roikkumaan hamaan tulevaisuuteen siispä muutama sananen lukukokemuksesta. Muistelisin, että blogihistoriani aikana en ole jättänyt kirjoittamatta kuin yhdestä kirjasta (Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa tms.) ja siitäkin kirjoittaminen vain jäi roikkumaan, lukukokemus oli ihan passeli.
Mortonin ensimmäinen kirja Paluu Rivertoniin oli todellinen napakymppi minulle. Hylätyssä puutarhassa oli selkeästi hetkensä, vaikka nykyaikaan keskityttiin mielestäni liikaa. Kaukaiset hetket puolestaan kutkutti vanhoista linnoista ja sukusalaisuuksista kiinnostunutta mieltäni kovastikin, vaikka vähän täyteen ahdattuhan kirja osittain oli. Salaisuuden kantajassa oli paljon hyvää ja lukukokemus oli oikein nautittava, mutta aikaisempiin kirjoihin verrattuna tässä oli vähemmän sitä jotain.
Nykyajassa seitsemänkymppinen näyttelijätärkuuluisuus Laurel alkaa selvittämään äitinsä menneisyyttä. Yhdeksänkymppisen äidin lähdön hetki on lähellä ja vanhin tyttäristä haluaa tietää mitä todella tapahtui hänen lapsuudenkodissaan eräänä kauniina kesäpäivänä 60-luvun alussa, kun Dorothy-äiti puukotti heidän kotipihalleen saapunutta tuntematonta miestä. Tarina vie Lontoon pommitusten vuosiin, Dorothyn nuoruudenmaisemiin. Kuka oli Jimmy ja miksi äiti ei koskaan kertonut rakkaasta ystävästään Vivienistä?
Salaisuuden kantaja tarjoaa tunnelmallisen lukukokemuksen ja hiukan modernimpaa Mortonia, jos näin voi sanoa. Olen itse enemmän hämärän menneisyyden ystäviä, jotenkin 40-luku ja sotavuodet tuntuivat liian läheisiltä, jotta olisin ihan täysin uppoutunut tarinan imuun, mutta joku toinen voi nauttia senkin edestä. Kaikki Mortonin kirjat lukeneena arvostin myös kirjan loppua, jossa matto vedetään lukijan alta, hyvä! Kirja sai muutenkin miettimään paljon perhesuhteita ja -salaisuuksia, joita varmaan jokaisella suvulla riittäisi, jos joku niitä jaksaisi alkaa penkomaan.
Nyt odottamaan seuraavaa Mortonin kirjaa.
perjantai 26. elokuuta 2016
Tunturihauta
Hjorth & Rosenfeldt
suom. 2013
473 s./Bazar
Pohjois-Ruotsissa vaeltamassa olleet ystävykset löytävät haudan, jossa on kuusi ruumista. Keskusrikospoliisin tutkintaryhmä Sebastian Bergmanin kera matkustavat paikan päälle tutkimaan tapausta. Tutkintaryhmän sisällä kuohuu tavalla jos toisellakin: Sebastian pyrkii lähestymään Vanjaa, joka puolestaan toivoo pääsevänsä opiskelemaan FBI:n oppiin. Ursula on eronnut miehestään, mutta ei silti halua vakavampaa suhdetta esimiehensä Torkelin kanssa. Billyn ja Vanjan ystävyyssuhde ei ole palannut entiselleen edellisen tutkinnan yhteydessä sanottujen sanojen takia, joten Billy tutustuu enemmän kuin mielellään Jenniferiin, joka on liittymässä ryhmään Vanjan korvaajana. Ja tässä vasta raapaistaan pintaa!
Huh! Tässä luetteloidessa tutkintaryhmän henkilökohtaisen elämän käänteitä alkaa kyllä vakavasti miettimään, että onkohan nyt tungettu yhteen tarinaan vähän liikaa kaikkea. Vastaus on kyllä. Murhatutkintaan liittyvät juonenpätkät pitävät otteessaan vaikka varsinaista jännitystä kirjasta on turha hakea. Kaikki mielenkiintoinen jää kuitenkin auttamatta kaikenlaisen draaman alle, joka on kyllä harmi.
Sinänsä hassu lukukokemus, että lukiessa pidin juonesta paljonkin ja se oli oikein viihdyttävä, mutta nyt myöhemmin miettiessäni kirjan tapahtumia minua lähinnä ketuttaa. Hurmaavaksikin kehuttu Sebastian Bergman ärsyttää - en osaa antaa tuumaakaan periksi ajatukselle, että hän on ihan ok, kunhan pinnan alle kurkistaa. Ja jotenkin murhatarina on lopulta hetkessä unohtunut, vaikka siinäkin oli jos jonkinlaista käännettä ja isoja paukkuja.
Vaan kyllä tästä toivutaan, Mykkä tyttö eli sarjan seuraava osa on jo varattuna kirjastosta ja sitä odotan kovasti, koska muistaakseni se on saanut paljon hyviä arvioita.
suom. 2013
473 s./Bazar
Pohjois-Ruotsissa vaeltamassa olleet ystävykset löytävät haudan, jossa on kuusi ruumista. Keskusrikospoliisin tutkintaryhmä Sebastian Bergmanin kera matkustavat paikan päälle tutkimaan tapausta. Tutkintaryhmän sisällä kuohuu tavalla jos toisellakin: Sebastian pyrkii lähestymään Vanjaa, joka puolestaan toivoo pääsevänsä opiskelemaan FBI:n oppiin. Ursula on eronnut miehestään, mutta ei silti halua vakavampaa suhdetta esimiehensä Torkelin kanssa. Billyn ja Vanjan ystävyyssuhde ei ole palannut entiselleen edellisen tutkinnan yhteydessä sanottujen sanojen takia, joten Billy tutustuu enemmän kuin mielellään Jenniferiin, joka on liittymässä ryhmään Vanjan korvaajana. Ja tässä vasta raapaistaan pintaa!
Huh! Tässä luetteloidessa tutkintaryhmän henkilökohtaisen elämän käänteitä alkaa kyllä vakavasti miettimään, että onkohan nyt tungettu yhteen tarinaan vähän liikaa kaikkea. Vastaus on kyllä. Murhatutkintaan liittyvät juonenpätkät pitävät otteessaan vaikka varsinaista jännitystä kirjasta on turha hakea. Kaikki mielenkiintoinen jää kuitenkin auttamatta kaikenlaisen draaman alle, joka on kyllä harmi.
Sinänsä hassu lukukokemus, että lukiessa pidin juonesta paljonkin ja se oli oikein viihdyttävä, mutta nyt myöhemmin miettiessäni kirjan tapahtumia minua lähinnä ketuttaa. Hurmaavaksikin kehuttu Sebastian Bergman ärsyttää - en osaa antaa tuumaakaan periksi ajatukselle, että hän on ihan ok, kunhan pinnan alle kurkistaa. Ja jotenkin murhatarina on lopulta hetkessä unohtunut, vaikka siinäkin oli jos jonkinlaista käännettä ja isoja paukkuja.
Vaan kyllä tästä toivutaan, Mykkä tyttö eli sarjan seuraava osa on jo varattuna kirjastosta ja sitä odotan kovasti, koska muistaakseni se on saanut paljon hyviä arvioita.
torstai 30. kesäkuuta 2016
Kaksoiselämä
S.J. Watson
2015 suom. 2015
446 s./Bazar
Watsonin esikoisjännäri Kun suljen silmäni oli mieleenpainuva lukukokemus muutama vuosi sitten. Toisin kuin yleensä jännitysgenren ollessa kyseessä, siinä ei seurata rikostutkinnan etenemistä ja murhaajan kuurupiiloa vaan tarina perustuu pitkälti ihan arkipäiväisien asioiden ympärille. Tarina oli paikoin vähän laahaava ja jännityksen kasvuakin sai välillä ihan tosissaan odotella, mutta kokonaisuus oli erilainen ja erityinen verrattuna perusjännäreihin.
Kaksoiselämä jatkaa samalla hyväksi todetulla linjalla, sillä tarinan keskiössä on Lontoossa asuva Julia, jonka pikkusisko Kate on murhattu Pariisissa. Poliisi ei etene murhatutkimuksissa, joten saadakseen mielenrauhan Julia päättää itse alkaa selvittelemään Katen henkilökohtaista elämää. Seuratessaan siskonsa jalanjälkiä Julia huomaa pian olevansa liian syvällä nettideittailun uumenissa ja hänen täytyy tosissaan valita tutkimustensa ja perheensä hyvinvoinnin väliltä.
Aluksi uumoilin, jahka Kaksoiselämä olisi liian samankaltainen Luptonin Sisar-jännärin kanssa, sillä alkuasetelma oli hyvinkin yhtenevä parin vuoden takaisen hittikirjan kanssa. Pian Watsonin uusin alkoi kuitenkin elämään ihan omaa elämäänsä ja vertailu jäi sikseen.
Lukukokemus oli ehdottomasti mieluisa, jännitys ja varsinkin ahdistava tunnelma kasaantui lukijan harteille pikkuhiljaa. Sitä odotellessa tutustuttiin rauhassa tarinan päähenkilöihin ja heidän taustoihinsa. Taitavasti kirjailija sai vedettyä mattoa ainakin minun altani useampaan otteeseen ja onnistuneesti vielä ihan viime metreilläkin - erinomaista!
Kierrellen ja kaarrellen joudun vähän kritisoimaankin tarinaa, mutta mitään kovin suoraa en tohdi sanoa etten spoilaisi. Jännityskirjallisuudessa ihan yleisestikin on tietenkin aina se ongelma, että päähenkilö toimii vähän typerästi vaikka olisi kaikki maailman mahdollisuudet toimia niin, että vaaratilanteita ei sattuisi. Vähän pitää osata antaa anteeksi, että jännitykselle saadaan tilaa, mutta tosiaan muutamaan otteeseen jouduin kuvainnollisesti lyömään päätä seinään Julian toimintaa vierestä seuratessa. Kun on mahdollisuus joko selittää asiat järkevästi, loogisesti ja uskottavasti tai puolestaan sekavasti, epäuskottavasti ja vähän mielipuolisen kuuloisesti niin tietenkin päähenkilö aina sortuu tuohon jälkimmäiseen ja näin jännitys tiivistyy entisestään;)
Hyvä lukukokemus joka tapauksessa ja nyt jäänkin odottelemaan Kun suljen silmäni -elokuvaversiota, sillä jos en väärin muista niin sellainen oli kehitteillä... Vai onkohan se tullut (jo aikapäiviä sitten)?
2015 suom. 2015
446 s./Bazar
Watsonin esikoisjännäri Kun suljen silmäni oli mieleenpainuva lukukokemus muutama vuosi sitten. Toisin kuin yleensä jännitysgenren ollessa kyseessä, siinä ei seurata rikostutkinnan etenemistä ja murhaajan kuurupiiloa vaan tarina perustuu pitkälti ihan arkipäiväisien asioiden ympärille. Tarina oli paikoin vähän laahaava ja jännityksen kasvuakin sai välillä ihan tosissaan odotella, mutta kokonaisuus oli erilainen ja erityinen verrattuna perusjännäreihin.
Kaksoiselämä jatkaa samalla hyväksi todetulla linjalla, sillä tarinan keskiössä on Lontoossa asuva Julia, jonka pikkusisko Kate on murhattu Pariisissa. Poliisi ei etene murhatutkimuksissa, joten saadakseen mielenrauhan Julia päättää itse alkaa selvittelemään Katen henkilökohtaista elämää. Seuratessaan siskonsa jalanjälkiä Julia huomaa pian olevansa liian syvällä nettideittailun uumenissa ja hänen täytyy tosissaan valita tutkimustensa ja perheensä hyvinvoinnin väliltä.
Aluksi uumoilin, jahka Kaksoiselämä olisi liian samankaltainen Luptonin Sisar-jännärin kanssa, sillä alkuasetelma oli hyvinkin yhtenevä parin vuoden takaisen hittikirjan kanssa. Pian Watsonin uusin alkoi kuitenkin elämään ihan omaa elämäänsä ja vertailu jäi sikseen.
Lukukokemus oli ehdottomasti mieluisa, jännitys ja varsinkin ahdistava tunnelma kasaantui lukijan harteille pikkuhiljaa. Sitä odotellessa tutustuttiin rauhassa tarinan päähenkilöihin ja heidän taustoihinsa. Taitavasti kirjailija sai vedettyä mattoa ainakin minun altani useampaan otteeseen ja onnistuneesti vielä ihan viime metreilläkin - erinomaista!
Kierrellen ja kaarrellen joudun vähän kritisoimaankin tarinaa, mutta mitään kovin suoraa en tohdi sanoa etten spoilaisi. Jännityskirjallisuudessa ihan yleisestikin on tietenkin aina se ongelma, että päähenkilö toimii vähän typerästi vaikka olisi kaikki maailman mahdollisuudet toimia niin, että vaaratilanteita ei sattuisi. Vähän pitää osata antaa anteeksi, että jännitykselle saadaan tilaa, mutta tosiaan muutamaan otteeseen jouduin kuvainnollisesti lyömään päätä seinään Julian toimintaa vierestä seuratessa. Kun on mahdollisuus joko selittää asiat järkevästi, loogisesti ja uskottavasti tai puolestaan sekavasti, epäuskottavasti ja vähän mielipuolisen kuuloisesti niin tietenkin päähenkilö aina sortuu tuohon jälkimmäiseen ja näin jännitys tiivistyy entisestään;)
Hyvä lukukokemus joka tapauksessa ja nyt jäänkin odottelemaan Kun suljen silmäni -elokuvaversiota, sillä jos en väärin muista niin sellainen oli kehitteillä... Vai onkohan se tullut (jo aikapäiviä sitten)?
lauantai 9. huhtikuuta 2016
KonMari - Siivouksen elämänmullistava taika
Marie Kondo
2011 suom. 2015
214 s./Bazar
En alun perin edes aikonut lukea KonMaria, sillä olin jo lukenut monia erilaisia (suurimmaksi osaksi hurmioituneita) arvosteluja ja tuntui että niiden yhteenlaskettu tietomäärä vastaisi kirjan lukemista. Lopulta en kuitenkaan voinut vastustaa kiusausta, olenhan järjestelijä ja tavaramäärän karsija henkeen ja vereen, tämän jos minkä pitäisi olla minun kirjani.
KonMari-menetelmän avulla laitetaan kuntoon niin koti kuin mielikin. Menetelmä koostuu tavaramäärän huomattavasta karsimisesta ja jäljelle jääneiden tavaroiden uudelleen sijoittamisesta. Karsimisvaihe suoritetaan pitelemällä jokaista tavaraa kädessä ja pohtimalla tuottaako tavara niin paljon iloa, että se kannattaa säilyttää. Tarkoituksena on päästä eroon kaikesta turhasta roinasta jota kaapin perukoilla säilyttelee. Lopulta siisti ja turhasta tavarasta tyhjentynyt koti johtaa seesteiseen mieleen, joka on vastaanottavaisempi kaikelle muulle, koska oman kodin arkiset rutiinit eivät enää ahdista.
Aluksi on todettava, että oli hyvä, että tiesin kirjasta jo yhtä sun toista, muuten lukukokemus olisi voinut olla erilainen (lue: mahdollisesti vähän ärsyyntynyt). Sintolaisuuteen liittyvä esineiden elollistaminen oli paljon helpompi hyväksyä osaksi kirjan sanomaa, kun muisti ottaa huomioon kulttuurien erilaisuuden. Osasinkin heti suhtautua kodin tervehtimiseen, laukun kiittämiseen ja talvivaatteiden silittämiseen niin, että Kondo kehottaa arvostamaan tavaroitaan enemmän, jolloin lopulta vähemmän on enemmän oli kyse sitten vaatteista, kirjoista, sisustustavaroista tai mistä vain.
Toinen kritiikkiä kerännyt asia kirjassa on se, että siinä ei oteta kantaa turhan tavaran kierrättämiseen. Kirjan esimerkkitapauksissa kodeista kannetaan muovikassi toisensa jälkeen pois turhaa roinaa, mutta jää epäselväksi mitä tavaroille sitten tapahtuu. En tiedä millä tolalla kierrätysasiat ovat Japanissa, mutta toki suomalaisena lukijana oletan, että vaikka koti tyhjenee itselle turhasta roinasta niin niiden loppusijoituspaikka ei kuitenkaan ensisijaisesti ole kaatopaikka. Toki maailmanlaajuiseksi ilmiöksi kohonneen siivouskirjan olisi hyvä kannustaa kierrättämiseen edes sivulauseessa, mutta eri maissa on joka tapauksessa niin erilaisia käytäntöjä, että... On kai kuitenkin itsestään selvää, että pois heitettävät lastenkirjat voi halutessaan lahjoittaa läheiseen päiväkotiin, dvd:t sairaalaan pitkäaikaispotilaiden iloksi jne ihan oman innokkuuden ja viitseliäisyyden mukaan. Olen itse karsinut kodistamme tavaraa jo vuosien ajan eikä juuri mikään ole päätynyt suoraan roskikseen paitsi huonossa kunnossa olevat tavarat. Oletankin, että tämän asian suhteen lukijan täytyy käyttää maalaisjärkeään ja oman kotipaikan mahdollisuuksia ja niihin on ehkä Japanista käsin vähän vaikea ottaa kantaa;)
Minulle KonMari oli oikein oiva lukukokemus, vaikka olenkin aina ollut aika hyvä luopumaan tavarasta. Sain kuitenkin muutaman tärkeän oivalluksen kirjaa lukiessani. Suuri viisaus piilee näissä sanoissa: "Joka tavaralla on oma roolinsa. Kaikki vaatteet eivät ole tulleet elämääsi siinä tarkoituksessa, että kuluttaisit ne nukkavieruiksi... Kun kohtaat esineen, jota et voi heittää pois, mieti tarkkaan sen todellista tarkoitusta elämässäsi. Huomaat hämmennykseksesi, kuinka moni omistamasi tavara on jo tehnyt tehtävänsä. Kun tunnustat niiden roolisuorituksen ja päästät niitä irti kiitoksen kanssa, pystyt panemaan kotisi ja elämäsi ojennukseen." Aivan niin!
Tällä kerralla kevätsiivouksessa huutia saivat mm. astiastosetit, jotka olen aikoinaan saanut sukulaistädiltä oman kodin perustamisvaiheessa. Kalliita merkkiastioita, mutta omaan silmään susirumia ja emme ole käyttäneet niitä kymmenen vuoden aikana lähes ollenkaan. Aivan järjetöntä säästää! Vaikka tarkoituksena ei olekaan hankkia poisheitettävien tilalle uutta, niin nyt säilytystilaa on ja omatunto ei soimaa käyttämättömistä astioista kaapin perukoilla. Ehkä joku päivä hankimmekin jotain joka todella miellyttää omaa silmää ja näin ollen pääsee päivittäiseen käyttöön.
Kirjoihin ja lukemiseen liittyy yksi suurimmista ahaa-elämyksistä. Olen monta vuotta valinnut lukulistalle täysin vääriä kirjoja. Kun kirjavalintoja säätelee utelias ja kehittymiseen tähtäävä luonteenlaatuni ja projekteista innostuva mieleni ja soppaan heitetään vielä kirja-alaan liittyvä työpaikka niin lukemani kirjat tuppaavat olemaan kiinnostavia uutuuksia, minulle uusien kirjailijoiden tuotoksia, yleissivistystä tukevia klassikoita ja muiden vahvoja suosituksia. Nopeasti ollaankin tilanteessa, jossa huomaan lukeneeni suosikkikirjailijoideni teoksia kaksi vuotta sitten ja siirtäneeni niitä jonoksi lukulistalle odottamaan sitä kuuluisaa hyvää hetkeä. Ei näin enää koskaan! Marie Kondokin sen tietää, että paras hetki lukea itseä puhutteleva kirja on juuri nyt. Tästä eteenpäin mennään vahvasti intuitio edellä. Jos tavaroita kuuluu valita säilytettäväksi sillä periaatteella, että ne tuottavat iloa niin kyllä kirjojen suhteen pitäisi pyrkiä samaan. Kevätsiivouksessa lukemattomien kirjojen määrä väheni heti puolella ja kaiken maailman periaatteessa-kiinnostavat-muttei-kuitenkaan-tarpeeksi-tyyppiset kirjat saivat lähtöpassit. Hyllyyn jäi vain kirjat jotka voisin lukea vaikka heti. Kyllä keveni mieli ja siihenhän Kondon kirja kokonaisuudessaan tähtääkin: ei enää keskivertoa kun voi saada vain parasta.
Tästä on hyvä jatkaa ja tasan suosittelen kirjaa ihan jokaiselle joka jaksaa paasaustani kuunnella. Mutta niin kuin Kondo sanoo, tavarankarsinta kannattaa tehdä juuri niin kuin hän neuvoo tai muuten luultavasti tulee takapakkia. Siis jos haluaa oikeasti kaikesta turhasta eroon eikä vain vähän sieltä sun täältä lattiatilaa lisää:)
2011 suom. 2015
214 s./Bazar
En alun perin edes aikonut lukea KonMaria, sillä olin jo lukenut monia erilaisia (suurimmaksi osaksi hurmioituneita) arvosteluja ja tuntui että niiden yhteenlaskettu tietomäärä vastaisi kirjan lukemista. Lopulta en kuitenkaan voinut vastustaa kiusausta, olenhan järjestelijä ja tavaramäärän karsija henkeen ja vereen, tämän jos minkä pitäisi olla minun kirjani.
KonMari-menetelmän avulla laitetaan kuntoon niin koti kuin mielikin. Menetelmä koostuu tavaramäärän huomattavasta karsimisesta ja jäljelle jääneiden tavaroiden uudelleen sijoittamisesta. Karsimisvaihe suoritetaan pitelemällä jokaista tavaraa kädessä ja pohtimalla tuottaako tavara niin paljon iloa, että se kannattaa säilyttää. Tarkoituksena on päästä eroon kaikesta turhasta roinasta jota kaapin perukoilla säilyttelee. Lopulta siisti ja turhasta tavarasta tyhjentynyt koti johtaa seesteiseen mieleen, joka on vastaanottavaisempi kaikelle muulle, koska oman kodin arkiset rutiinit eivät enää ahdista.
Aluksi on todettava, että oli hyvä, että tiesin kirjasta jo yhtä sun toista, muuten lukukokemus olisi voinut olla erilainen (lue: mahdollisesti vähän ärsyyntynyt). Sintolaisuuteen liittyvä esineiden elollistaminen oli paljon helpompi hyväksyä osaksi kirjan sanomaa, kun muisti ottaa huomioon kulttuurien erilaisuuden. Osasinkin heti suhtautua kodin tervehtimiseen, laukun kiittämiseen ja talvivaatteiden silittämiseen niin, että Kondo kehottaa arvostamaan tavaroitaan enemmän, jolloin lopulta vähemmän on enemmän oli kyse sitten vaatteista, kirjoista, sisustustavaroista tai mistä vain.
Toinen kritiikkiä kerännyt asia kirjassa on se, että siinä ei oteta kantaa turhan tavaran kierrättämiseen. Kirjan esimerkkitapauksissa kodeista kannetaan muovikassi toisensa jälkeen pois turhaa roinaa, mutta jää epäselväksi mitä tavaroille sitten tapahtuu. En tiedä millä tolalla kierrätysasiat ovat Japanissa, mutta toki suomalaisena lukijana oletan, että vaikka koti tyhjenee itselle turhasta roinasta niin niiden loppusijoituspaikka ei kuitenkaan ensisijaisesti ole kaatopaikka. Toki maailmanlaajuiseksi ilmiöksi kohonneen siivouskirjan olisi hyvä kannustaa kierrättämiseen edes sivulauseessa, mutta eri maissa on joka tapauksessa niin erilaisia käytäntöjä, että... On kai kuitenkin itsestään selvää, että pois heitettävät lastenkirjat voi halutessaan lahjoittaa läheiseen päiväkotiin, dvd:t sairaalaan pitkäaikaispotilaiden iloksi jne ihan oman innokkuuden ja viitseliäisyyden mukaan. Olen itse karsinut kodistamme tavaraa jo vuosien ajan eikä juuri mikään ole päätynyt suoraan roskikseen paitsi huonossa kunnossa olevat tavarat. Oletankin, että tämän asian suhteen lukijan täytyy käyttää maalaisjärkeään ja oman kotipaikan mahdollisuuksia ja niihin on ehkä Japanista käsin vähän vaikea ottaa kantaa;)
Minulle KonMari oli oikein oiva lukukokemus, vaikka olenkin aina ollut aika hyvä luopumaan tavarasta. Sain kuitenkin muutaman tärkeän oivalluksen kirjaa lukiessani. Suuri viisaus piilee näissä sanoissa: "Joka tavaralla on oma roolinsa. Kaikki vaatteet eivät ole tulleet elämääsi siinä tarkoituksessa, että kuluttaisit ne nukkavieruiksi... Kun kohtaat esineen, jota et voi heittää pois, mieti tarkkaan sen todellista tarkoitusta elämässäsi. Huomaat hämmennykseksesi, kuinka moni omistamasi tavara on jo tehnyt tehtävänsä. Kun tunnustat niiden roolisuorituksen ja päästät niitä irti kiitoksen kanssa, pystyt panemaan kotisi ja elämäsi ojennukseen." Aivan niin!
Tällä kerralla kevätsiivouksessa huutia saivat mm. astiastosetit, jotka olen aikoinaan saanut sukulaistädiltä oman kodin perustamisvaiheessa. Kalliita merkkiastioita, mutta omaan silmään susirumia ja emme ole käyttäneet niitä kymmenen vuoden aikana lähes ollenkaan. Aivan järjetöntä säästää! Vaikka tarkoituksena ei olekaan hankkia poisheitettävien tilalle uutta, niin nyt säilytystilaa on ja omatunto ei soimaa käyttämättömistä astioista kaapin perukoilla. Ehkä joku päivä hankimmekin jotain joka todella miellyttää omaa silmää ja näin ollen pääsee päivittäiseen käyttöön.
Kirjoihin ja lukemiseen liittyy yksi suurimmista ahaa-elämyksistä. Olen monta vuotta valinnut lukulistalle täysin vääriä kirjoja. Kun kirjavalintoja säätelee utelias ja kehittymiseen tähtäävä luonteenlaatuni ja projekteista innostuva mieleni ja soppaan heitetään vielä kirja-alaan liittyvä työpaikka niin lukemani kirjat tuppaavat olemaan kiinnostavia uutuuksia, minulle uusien kirjailijoiden tuotoksia, yleissivistystä tukevia klassikoita ja muiden vahvoja suosituksia. Nopeasti ollaankin tilanteessa, jossa huomaan lukeneeni suosikkikirjailijoideni teoksia kaksi vuotta sitten ja siirtäneeni niitä jonoksi lukulistalle odottamaan sitä kuuluisaa hyvää hetkeä. Ei näin enää koskaan! Marie Kondokin sen tietää, että paras hetki lukea itseä puhutteleva kirja on juuri nyt. Tästä eteenpäin mennään vahvasti intuitio edellä. Jos tavaroita kuuluu valita säilytettäväksi sillä periaatteella, että ne tuottavat iloa niin kyllä kirjojen suhteen pitäisi pyrkiä samaan. Kevätsiivouksessa lukemattomien kirjojen määrä väheni heti puolella ja kaiken maailman periaatteessa-kiinnostavat-muttei-kuitenkaan-tarpeeksi-tyyppiset kirjat saivat lähtöpassit. Hyllyyn jäi vain kirjat jotka voisin lukea vaikka heti. Kyllä keveni mieli ja siihenhän Kondon kirja kokonaisuudessaan tähtääkin: ei enää keskivertoa kun voi saada vain parasta.
Tästä on hyvä jatkaa ja tasan suosittelen kirjaa ihan jokaiselle joka jaksaa paasaustani kuunnella. Mutta niin kuin Kondo sanoo, tavarankarsinta kannattaa tehdä juuri niin kuin hän neuvoo tai muuten luultavasti tulee takapakkia. Siis jos haluaa oikeasti kaikesta turhasta eroon eikä vain vähän sieltä sun täältä lattiatilaa lisää:)
sunnuntai 16. elokuuta 2015
Kaukaiset hetket
Kate Morton
2010 suom. 2015
724 s. /Bazar
Mitä tapahtuu ja kenelle?
Edie Burchillille selviää, että hänen äitinsä on aikoinaan evakoitu sodan jaloista Kentin maaseudulle Milderhurstin kartanoon. Parhaat päivänsä nähneessä kartanossa asuu edelleen kolme Blythen siskosta, jotka ovat eristäytyneet muusta maailmasta vuosien saatossa. Äitinsä menneisyydestä kiinnostunut Edie päätyy vierailemaan kartanossa ja huomaa pian tempautuneensa täysin menneisyyden valtaan. Rapistuneen kartanon pimeät käytävät kätkevät yhden jos toisenkin sukusalaisuuden...
Lukukokemuksen plussat...
Mortonilla on niin mukava ote kirjoittamiseen, vetävää tarinaa lukee mielellään ja uppoutuminen tarinan syövereihin tapahtuu ihanan vaivattomasti. Kesälukemisena pitää aina olla yksi tällainen järkälemäinen tiiliskivi, jonka tarinan koukeroissa saa vietettyä aikaa viikon ellei kaksikin. Mortonin uusimmassa yhdistyy jälleen monia elementtejä joista nautin hyvissä lukuromaaneissa: sukusalaisuuksia, synkeän kartanon tunnelma, pientä melankoliaa, menneisyyden haamuja... Tykkäsin!
...ja miinukset
Jos ajattelisin objektiivisesti, olisi helppo todeta, että tarinaan on ympätty ihan liikaa kaikkea. Kaiken maailman traagiset tapahtumat Blythen suvun historiassa olivat ehkä turhankin runsaasti edustettuina. Kartanon asukkaiden lisäksi henkilökaartiin liittyivät monet muutkin menneisyyden ja nykyisyyden hahmot, kaikki jollain tavalla linkittyneinä kartanon tapahtumiin vuosikymmenien aikana. Sivumäärää olisi saanut karsittua helposti, jos kirjailija olisi päättänyt, että vähemmälläkin pärjätään. Lisäksi kirjan loppu, jossa viimeistään kaikki loputkin langanpätkät solmitaan, oli ehkä turhankin selittelevä. Joskus on mukava, kun lukijat eivät saa tietää kaikkea.
Kaukaiset hetket tuli luettua juuri oikeaan aikaan, joten lähinnä lukukokemuksen hyvillä puolilla oli lopulta väliä. En siis päätynyt vaivaamaan päätäni tarinan ontuvilla osasilla vaan annoin hyvän tarinan viedä mukanaan. Ja viihdyin!
2010 suom. 2015
724 s. /Bazar
Mitä tapahtuu ja kenelle?
Edie Burchillille selviää, että hänen äitinsä on aikoinaan evakoitu sodan jaloista Kentin maaseudulle Milderhurstin kartanoon. Parhaat päivänsä nähneessä kartanossa asuu edelleen kolme Blythen siskosta, jotka ovat eristäytyneet muusta maailmasta vuosien saatossa. Äitinsä menneisyydestä kiinnostunut Edie päätyy vierailemaan kartanossa ja huomaa pian tempautuneensa täysin menneisyyden valtaan. Rapistuneen kartanon pimeät käytävät kätkevät yhden jos toisenkin sukusalaisuuden...
Lukukokemuksen plussat...
Mortonilla on niin mukava ote kirjoittamiseen, vetävää tarinaa lukee mielellään ja uppoutuminen tarinan syövereihin tapahtuu ihanan vaivattomasti. Kesälukemisena pitää aina olla yksi tällainen järkälemäinen tiiliskivi, jonka tarinan koukeroissa saa vietettyä aikaa viikon ellei kaksikin. Mortonin uusimmassa yhdistyy jälleen monia elementtejä joista nautin hyvissä lukuromaaneissa: sukusalaisuuksia, synkeän kartanon tunnelma, pientä melankoliaa, menneisyyden haamuja... Tykkäsin!
...ja miinukset
Jos ajattelisin objektiivisesti, olisi helppo todeta, että tarinaan on ympätty ihan liikaa kaikkea. Kaiken maailman traagiset tapahtumat Blythen suvun historiassa olivat ehkä turhankin runsaasti edustettuina. Kartanon asukkaiden lisäksi henkilökaartiin liittyivät monet muutkin menneisyyden ja nykyisyyden hahmot, kaikki jollain tavalla linkittyneinä kartanon tapahtumiin vuosikymmenien aikana. Sivumäärää olisi saanut karsittua helposti, jos kirjailija olisi päättänyt, että vähemmälläkin pärjätään. Lisäksi kirjan loppu, jossa viimeistään kaikki loputkin langanpätkät solmitaan, oli ehkä turhankin selittelevä. Joskus on mukava, kun lukijat eivät saa tietää kaikkea.
Kaukaiset hetket tuli luettua juuri oikeaan aikaan, joten lähinnä lukukokemuksen hyvillä puolilla oli lopulta väliä. En siis päätynyt vaivaamaan päätäni tarinan ontuvilla osasilla vaan annoin hyvän tarinan viedä mukanaan. Ja viihdyin!
maanantai 27. heinäkuuta 2015
Mies joka ei ollut murhaaja & Oppipoika
Hjorth & Rosenfeldt
2010 ja 2011 suom. 2011 ja 2012
472 s. ja 558 s. /Bazar
Mitä tapahtuu ja kenelle?
Sebastian Bergman on ollut tuuliajolla vaimonsa ja tyttärensä kuolemasta lähtien. Sattuman oikusta hän kohtaa vanhan työtiiminsä ollessaan myymässä perintöasuntoaan Västeråsissa. Pian entinen rikospsykologi huomaa veren vetävän takaisin poliisityön pariin. Bergman vain ei ole työkaverina helpoimmasta päästä ja monta ristiriitatilannetta odottaakin keskusrikospoliisin ryhmässä Bergmanin liityttyä joukon jatkoksi.
Mies joka ei ollut murhaaja.
16-vuotias poika katoaa ja pari päivää myöhemmin ruumis löytyy läheisestä metsästä. Tutkinnan edetessä käy ilmi, ettei kukaan oikeastaan tuntenut kadonnutta poikaa ja tämän sielunelämää. Löytyykö syyllinen yksityiskoulusta, joka on rankattu maan parhaiden koulujen joukkoon?
Oppipoika.
Kolme naista on kuollut ja murhat muistuttavat pienintä yksityiskohtaa myöten sarjamurhaaja Hinden aikoinaan tekemiä murhia. Kuka voi olla kopiomurhien takana kun Hinde istuu edelleen elinkautistaan vankilassa? Entä miten Bergman päätyy taas yhdistämään voimansa entisen työryhmänsä kanssa, vaikka edellinen yhteistyön rutistus ei loppunut hyvin?
Sebastian Bergman -sarjan juju?
Hyvin harvoin tulee innostuttua jännityssarjasta siinä määrin, että lukisin useamman osan putkeen. Mies joka ei ollut murhaaja ei ehkä jännitystarinan suhteen ollut ravisutteleva ja Sebastian Bergmankin onnistui enemmän vihastuttamaan kuin ihastuttamaan, mutta tarina oli silti viihdyttävä ja varsinkin muu henkilökaarti herätti heti mielenkiintoni. Oppipojassa sarjamurhaajatarina imaisi heti mukaansa ja kun muiden henkilöiden edesottamukset kiinnostivat toinen toistaan enemmän, ei Bergmankaan onnistunut pilaamaan kirjaa. Toinen osa loppui niin kutkuttavasti, että kolmanteenkin kirjaan on tartuttava ihan lähiaikoina!
2010 ja 2011 suom. 2011 ja 2012
472 s. ja 558 s. /Bazar
Mitä tapahtuu ja kenelle?
Sebastian Bergman on ollut tuuliajolla vaimonsa ja tyttärensä kuolemasta lähtien. Sattuman oikusta hän kohtaa vanhan työtiiminsä ollessaan myymässä perintöasuntoaan Västeråsissa. Pian entinen rikospsykologi huomaa veren vetävän takaisin poliisityön pariin. Bergman vain ei ole työkaverina helpoimmasta päästä ja monta ristiriitatilannetta odottaakin keskusrikospoliisin ryhmässä Bergmanin liityttyä joukon jatkoksi.
Mies joka ei ollut murhaaja.
16-vuotias poika katoaa ja pari päivää myöhemmin ruumis löytyy läheisestä metsästä. Tutkinnan edetessä käy ilmi, ettei kukaan oikeastaan tuntenut kadonnutta poikaa ja tämän sielunelämää. Löytyykö syyllinen yksityiskoulusta, joka on rankattu maan parhaiden koulujen joukkoon?
Oppipoika.
Kolme naista on kuollut ja murhat muistuttavat pienintä yksityiskohtaa myöten sarjamurhaaja Hinden aikoinaan tekemiä murhia. Kuka voi olla kopiomurhien takana kun Hinde istuu edelleen elinkautistaan vankilassa? Entä miten Bergman päätyy taas yhdistämään voimansa entisen työryhmänsä kanssa, vaikka edellinen yhteistyön rutistus ei loppunut hyvin?
Sebastian Bergman -sarjan juju?
Hyvin harvoin tulee innostuttua jännityssarjasta siinä määrin, että lukisin useamman osan putkeen. Mies joka ei ollut murhaaja ei ehkä jännitystarinan suhteen ollut ravisutteleva ja Sebastian Bergmankin onnistui enemmän vihastuttamaan kuin ihastuttamaan, mutta tarina oli silti viihdyttävä ja varsinkin muu henkilökaarti herätti heti mielenkiintoni. Oppipojassa sarjamurhaajatarina imaisi heti mukaansa ja kun muiden henkilöiden edesottamukset kiinnostivat toinen toistaan enemmän, ei Bergmankaan onnistunut pilaamaan kirjaa. Toinen osa loppui niin kutkuttavasti, että kolmanteenkin kirjaan on tartuttava ihan lähiaikoina!
sunnuntai 19. heinäkuuta 2015
On ilo juoda teetä kanssasi
Mamen Sánchez
2013 suom. 2015
304 s./Bazar
Mitä tapahtuu ja kenelle?
Perienglantilainen Atticus Craftsman pakkaa Earl Grey -teensä ja lempikirjansa ja matkustaa Madridiin. Paikan päällä häntä odottaa sangen ikävä tehtävä: kannattamattoman Librarte-lehden lopettaminen ja työntekijöiden irtisanominen. Miehen vierailu Espanjassa kuitenkin pitkittyy, kun lehden neuvokkaat työntekijät punovat juonen, jonka avulla heidän työpaikkansa saataisiin pelastetuksi. Pian Craftsman julistetaankin kadonneeksi ja soppaan sekaantuu niin miehen perhe kuin paikallinen poliisi ystävineen.
Lukukokemuksesta?
Ajattelin, että lomalla pitää olla mukana yksi vähän kevyempikin kirja ja näin ollen jossain välissä vähän väkipakolla lähdin lukemaan ensimmäisiä sivuja. Pian huomasin hymyileväni leveästi lukiessani hulvattoman poliisin edesottamuksista ja Espanjan rento tunnelma sai minutkin kunnon lomamoodiin. On aika harvinaista, että kirja saa minut näin hyvälle tuulelle, sillä yleensä pyrin etsimään päivän huumoriannoksen jostain ihan muualta kuin kirjallisuuden parista. Pääjuoni sinällään ei ollut tarinan parasta antia, vaan nautin enemmän pienistä elämäntarinoista, joita kirja oli pullollaan. Oikein varteenotettava välipalakirja, joka ei ollutkaan niin höttöisä kuin miksi sen alun perin kuvittelin.
2013 suom. 2015
304 s./Bazar
Mitä tapahtuu ja kenelle?
Perienglantilainen Atticus Craftsman pakkaa Earl Grey -teensä ja lempikirjansa ja matkustaa Madridiin. Paikan päällä häntä odottaa sangen ikävä tehtävä: kannattamattoman Librarte-lehden lopettaminen ja työntekijöiden irtisanominen. Miehen vierailu Espanjassa kuitenkin pitkittyy, kun lehden neuvokkaat työntekijät punovat juonen, jonka avulla heidän työpaikkansa saataisiin pelastetuksi. Pian Craftsman julistetaankin kadonneeksi ja soppaan sekaantuu niin miehen perhe kuin paikallinen poliisi ystävineen.
Lukukokemuksesta?
Ajattelin, että lomalla pitää olla mukana yksi vähän kevyempikin kirja ja näin ollen jossain välissä vähän väkipakolla lähdin lukemaan ensimmäisiä sivuja. Pian huomasin hymyileväni leveästi lukiessani hulvattoman poliisin edesottamuksista ja Espanjan rento tunnelma sai minutkin kunnon lomamoodiin. On aika harvinaista, että kirja saa minut näin hyvälle tuulelle, sillä yleensä pyrin etsimään päivän huumoriannoksen jostain ihan muualta kuin kirjallisuuden parista. Pääjuoni sinällään ei ollut tarinan parasta antia, vaan nautin enemmän pienistä elämäntarinoista, joita kirja oli pullollaan. Oikein varteenotettava välipalakirja, joka ei ollutkaan niin höttöisä kuin miksi sen alun perin kuvittelin.
sunnuntai 12. huhtikuuta 2015
Stoner
John Williams
1965 suom. 2015
306 s./ Bazar
Mitä tapahtuu ja kenelle?
William Stoner on maatilan kasvatti, joka päätyy opiskelijaksi yliopistoon ja lopulta saman laitoksen kirjallisuuden opettajaksi. Hän tapaa kiehtovan tytön, jota lopulta kosii ja joutuu katumaan koko loppuelämänsä hätiköityä päätöstään. Tytär on kuin valonpilkahdus kaiken keskellä, mutta lopulta äiti onnistuu erottamaan toisistaan rakastavan isän ja tyttären. Stoner rakastaa työtänsä, mutta yliopistomaailmassa pitäisi osata pelata muiden laatimien sääntöjen mukaan ja omapäisyydellä voi olla kauaskantoiset vaikutukset.
Mikä kirjassa puhutteli?
Flunssasta johtuvan alakulon kaveriksi sopi täydellisesti Williamsin hieno Stoner. Kirjallisuus on täynnä kutkuttavia seikkailuja, suurta intohimoa, kaiken voittavaa rakkautta, kurjia elämänkohtaloita ja inspiroivia henkilöhahmoja. Stoner elää koko elämänsä varjossa, todelliset onnenhetket tuntuvat olevan harvassa. Realistina ei kannata kulkea pää pilvissä, haaveiden ei ole tarkoituskaan toteutua. Ja ennen kuin sitä huomaakaan, elämä alkaa olla ohi ja menneisyyden vääriä ratkaisuja on turha jäädä vatvomaan. Stonerin vaiheita ei voi kadehtia, mutta hänen elämäntarinansa todella kuuluu suurten amerikkalaisten tarinoiden joukkoon.
Päällimmäinen asia, joka jäi mieleen kirjan luettuani?
Vaikka Stoner tuntuikin elämänsä lopulla olevan sinut menneisyytensä kanssa, toivoisin silti itselleni enemmän kuin mitä hänellä koskaan oli. Haluan uskoa, että jokainen on oman elämänsä seppä, että jokainen voi vaikuttaa lopputulokseen.
1965 suom. 2015
306 s./ Bazar
Mitä tapahtuu ja kenelle?
William Stoner on maatilan kasvatti, joka päätyy opiskelijaksi yliopistoon ja lopulta saman laitoksen kirjallisuuden opettajaksi. Hän tapaa kiehtovan tytön, jota lopulta kosii ja joutuu katumaan koko loppuelämänsä hätiköityä päätöstään. Tytär on kuin valonpilkahdus kaiken keskellä, mutta lopulta äiti onnistuu erottamaan toisistaan rakastavan isän ja tyttären. Stoner rakastaa työtänsä, mutta yliopistomaailmassa pitäisi osata pelata muiden laatimien sääntöjen mukaan ja omapäisyydellä voi olla kauaskantoiset vaikutukset.
Mikä kirjassa puhutteli?
Flunssasta johtuvan alakulon kaveriksi sopi täydellisesti Williamsin hieno Stoner. Kirjallisuus on täynnä kutkuttavia seikkailuja, suurta intohimoa, kaiken voittavaa rakkautta, kurjia elämänkohtaloita ja inspiroivia henkilöhahmoja. Stoner elää koko elämänsä varjossa, todelliset onnenhetket tuntuvat olevan harvassa. Realistina ei kannata kulkea pää pilvissä, haaveiden ei ole tarkoituskaan toteutua. Ja ennen kuin sitä huomaakaan, elämä alkaa olla ohi ja menneisyyden vääriä ratkaisuja on turha jäädä vatvomaan. Stonerin vaiheita ei voi kadehtia, mutta hänen elämäntarinansa todella kuuluu suurten amerikkalaisten tarinoiden joukkoon.
Päällimmäinen asia, joka jäi mieleen kirjan luettuani?
Vaikka Stoner tuntuikin elämänsä lopulla olevan sinut menneisyytensä kanssa, toivoisin silti itselleni enemmän kuin mitä hänellä koskaan oli. Haluan uskoa, että jokainen on oman elämänsä seppä, että jokainen voi vaikuttaa lopputulokseen.
sunnuntai 26. lokakuuta 2014
Syysloman lukukokemukset
Elämän lempeät maut
Erica Bauermeister
2009 suom. 2009
216 s./Bazar
Norkku suositteli minulle Bauermeisterin esikoisteosta muutama vuosi takaperin. En yleensä lue ruoanfiilistelykirjoja, joten kirjaan ei tullut tartuttua sitten millään. Rantalomalle tarina tuntui kuitenkin sopivan ja nappasin kirjan mukaani sen kauemmin arpomatta.
Lempeiden makujen kokkikoulussa erilaisista elämäntilanteista ponnistavat ihmiset kohtaavat ja kokevat vahvaa yhtenäisyyden tunnetta. Ruoanlaiton ohessa oma elämä saa uutta suuntaa ja siinä samalla tehdään toisillekin hyvää.
Sydämellisen tarinan vahvuus on juurikin ruokaan liittyvissä asioissa. Lukija seuraa vesi kielellä ateriakokonaisuuksien valmistumista ja haaveilee itsekin pysähtyvänsä ruoan ääreen nautiskelemaan elämästä. Kirjan ihmiskohtalot ovat omaan makuuni ehkä turhankin valmiiksi pureskeltuja ja pliisuja, mutta kokonaisuutena kirja sopi loman fiilikseen hyvin.
---
Maresi
Maria Turtscaninoff
2014
212 s./Tammi
Kirjailijan Helsingin alla on yksi nuortenkirjasuosikeistani muutaman vuoden takaa. Maresiin ei ollut ollenkaan vaikea tarttua, luotin saavani lukea laatutarinan ja en joutunut pettymään.
Maresin maailmassa on olemassa saari, johon miehillä ei ole asiaa. Alkusisaret ovat aikaa sitten rakentaneet saarelle luostarin, jonne naiset kautta maailman ovat tulleet elämänkouluun ja turvaan vaikeita oloja. Nyt saarelle pakenee salaperäinen tyttö, joka pelkää kuollakseen isänsä kostoa. Luostarin naisten on tehtävä kaikkensa, jotta verilöylyltä säästyttäisiin.
Nautin valtavasti tarinan historiallisesta otteesta, vaikka maailma onkin täysin kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Kokonaisuus oli toimiva: kiinnostava päähenkilö, luostarimaailman mystiikka ja vauhdilla etenevä tarina. Oivaa lomalukemista!
Ymmärsin, että kirjailijan muutama muukin teos sijoittuisi tähän samaan maailmaan, joten saattaa hyvinkin olla, että nekin luen jossain vaiheessa.
---
Hyvä elämä - lyhyt oppimäärä
Saku Tuominen
2013
103 s./Paasilinna
Lomalla rentoutuessa oli myös hyvä pysähtyä miettimään mikä elämässä oikein onkaan tärkeää.
Ymmärrän hyvin, että Tuomisen Hyvä elämä on puhutellut monia ja saanut pohtimaan elämän peruskysymyksiä. Tiiviiksi kokonaisuudeksi kirjoitettu hyvän elämän fiilistelykirja antaa aihetta lukuisille ahaa-elämyksille. Minäkin olisin varmasti hullaantunut täysin, jos kyseessä olisi ollut ensikosketukseni tähän tärkeään aiheeseen. Nyt kirja jäi vähän aikaisempien lukukokemuksien varjoon, mutta kiva lukukokemus silti!
Hyvä elämä oli kiva jättää hotellin kirjahyllyyn odottamaan seuraavaa lukijaa, jota aihe toivottavasti puhuttelee.
Erica Bauermeister
2009 suom. 2009
216 s./Bazar
Norkku suositteli minulle Bauermeisterin esikoisteosta muutama vuosi takaperin. En yleensä lue ruoanfiilistelykirjoja, joten kirjaan ei tullut tartuttua sitten millään. Rantalomalle tarina tuntui kuitenkin sopivan ja nappasin kirjan mukaani sen kauemmin arpomatta.
Lempeiden makujen kokkikoulussa erilaisista elämäntilanteista ponnistavat ihmiset kohtaavat ja kokevat vahvaa yhtenäisyyden tunnetta. Ruoanlaiton ohessa oma elämä saa uutta suuntaa ja siinä samalla tehdään toisillekin hyvää.
Sydämellisen tarinan vahvuus on juurikin ruokaan liittyvissä asioissa. Lukija seuraa vesi kielellä ateriakokonaisuuksien valmistumista ja haaveilee itsekin pysähtyvänsä ruoan ääreen nautiskelemaan elämästä. Kirjan ihmiskohtalot ovat omaan makuuni ehkä turhankin valmiiksi pureskeltuja ja pliisuja, mutta kokonaisuutena kirja sopi loman fiilikseen hyvin.
---
Maresi
Maria Turtscaninoff
2014
212 s./Tammi
Kirjailijan Helsingin alla on yksi nuortenkirjasuosikeistani muutaman vuoden takaa. Maresiin ei ollut ollenkaan vaikea tarttua, luotin saavani lukea laatutarinan ja en joutunut pettymään.
Maresin maailmassa on olemassa saari, johon miehillä ei ole asiaa. Alkusisaret ovat aikaa sitten rakentaneet saarelle luostarin, jonne naiset kautta maailman ovat tulleet elämänkouluun ja turvaan vaikeita oloja. Nyt saarelle pakenee salaperäinen tyttö, joka pelkää kuollakseen isänsä kostoa. Luostarin naisten on tehtävä kaikkensa, jotta verilöylyltä säästyttäisiin.
Nautin valtavasti tarinan historiallisesta otteesta, vaikka maailma onkin täysin kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Kokonaisuus oli toimiva: kiinnostava päähenkilö, luostarimaailman mystiikka ja vauhdilla etenevä tarina. Oivaa lomalukemista!
Ymmärsin, että kirjailijan muutama muukin teos sijoittuisi tähän samaan maailmaan, joten saattaa hyvinkin olla, että nekin luen jossain vaiheessa.
---
Hyvä elämä - lyhyt oppimäärä
Saku Tuominen
2013
103 s./Paasilinna
Lomalla rentoutuessa oli myös hyvä pysähtyä miettimään mikä elämässä oikein onkaan tärkeää.
Ymmärrän hyvin, että Tuomisen Hyvä elämä on puhutellut monia ja saanut pohtimaan elämän peruskysymyksiä. Tiiviiksi kokonaisuudeksi kirjoitettu hyvän elämän fiilistelykirja antaa aihetta lukuisille ahaa-elämyksille. Minäkin olisin varmasti hullaantunut täysin, jos kyseessä olisi ollut ensikosketukseni tähän tärkeään aiheeseen. Nyt kirja jäi vähän aikaisempien lukukokemuksien varjoon, mutta kiva lukukokemus silti!
Hyvä elämä oli kiva jättää hotellin kirjahyllyyn odottamaan seuraavaa lukijaa, jota aihe toivottavasti puhuttelee.
tiistai 26. elokuuta 2014
Hylätty puutarha
Kate Morton
2008 suom. 2014
669 s./Bazar
Australialaisen Kate Mortonin Paluu Rivertoniin oli yksi kirjavuoteni helmiä pari vuotta sitten. Tartuinkin suurella mielenkiinnolla nyt julkaistuun Hylätty puutarha -lukuromaaniin. Moni englanniksi lukeva blogikollega on tutustunut kirjaan jo hyvissä ajoin englanniksi, mutta jostain syystä päätin itse odottaa, että kirja tulee suomeksi ja nyt odotus palkittiin.
Hylätty puutarha on hieman surumielinen kokoelma itseään ja elämäntarkoitustaan pohtivia ihmisiä. 1900-luvun alussa yksin jäänyt pieni Eliza-tyttönen suree äitinsä ja veljensä kohtaloa Lontoon likaisia ja häijyjä katuja kulkiessaan. Samaan aikaan rikas Rose värjöttelee omassa huoneessaan isossa kartanossa ja pelkää että koko hänen loppuelämänsä kuluu neljän seinän sisällä sairastellessa. Myöhemmin maailman toisella puolella Australiassa on lapseton pariskunta, jonka hartain haave ei näytä toteutumisen merkkejä. Toisaalta on myös pieni hylätty tyttö, joka löytyy satamasta harhailemasta ja on vailla kotia. Vuosikymmeniä myöhemmin Nell ei saa menneisyydeltään rauhaa vaan haluaa selvittää mistä on tullut, mistä hän on lähtöisin. Vuodet vierivät ja lopulta Nellin lapsenlapsi Cassandra saa isoäidiltään yllättävän perinnön ja pikkuhiljaa kaikki menneisyyteen hukkuneet ihmiskohtalot saavat jälleen äänen.
Nautiskelin Mortonin kirjasta ja sen haikeasta tunnelmasta. Olisiko tarina voinut olla valoisampi? Olisi. Olisiko kirjasta voinut jättää mahdollisesti jonkun aikakerroksen pois? Olisi. Silti tarina oli kertakaikkisen ihana ja juuri sopivaa seuraa, kun pieni summertimesadness vaivasi lukijaa.
Nautin yleisesti ottaen erilaisten tarinoiden katkeransuloisesta tunnelmasta, siitä kun asiat eivät menekään niin kuin olisi suonut niiden menevän. Silti kirjaa lukiessa tuntui, että surua oli mahdottomasti liikaa joinain hetkinä ja kirjailija päätyi mässäilemään niillä liikaakin. Joskus en jaksanut uskoa, että henkilöhahmot todella tekivät tärkeinä hetkinä sellaisia päätöksiä kuin tekivät ja itse edesauttoivat henkistä tuhoutumistaan. Tarina olisi myös ollut mielestäni täydellinen jo niin, että Cassandran tarina olisi jäänyt kokonaan pois ja lukija olisi päässyt seuraamaan ensisijaisesti Nellin menneisyyden metsästämistä. Mutta tietenkin surua piti lisätä tarinaan vielä tälläkin tavalla.
Hylätty puutarha oli ehdottomasti lukuromaani minun makuuni. Se ei ehkä tehnyt suurta vaikutusta Paluu Rivertoniin -kirjan tapaan, mutta koin silti, että Hylätty puutarha kosketti minua enemmän ja jäin kirjan lopetettuani miettimään kirjassa sivuttujen ihmisten kohtaloita ja miksi kaikki meni niin kuin meni.
Suosittelen lämpimästi!
tiistai 21. tammikuuta 2014
Porto Francon vartija
Ann Rosman
2011 suom. 2013
371 s./Bazar
Rosmanin viime syksynä ilmestynyt Porto Francon vartija yllätti positiivisesti. Luin aikoinaan sarjan aloitusosan ja pidin sitä aika yhdentekevänä tekeleenä. Olin tuolloin tykittänyt menemään Läckbergin kirjoja useammankin ja Rosman tuntuikin vain köyhänmiehen versiolta Läckbergistä. Uumoilin tuolloin, etten jatkossa vaivautuisi tutustumaan Rosmaniin sen paremmin.
Nyt olo on vähän kuin petturilla, olen nimittäin sen verran lojaali Ruotsin jännityskuningattarelle ja yhdelle suosikkikirjailijoista. Mutta kai tässä elämässä voi vähän Rosmanistakin tykätä, vaikka sydän kuuluukin Läckbergille? Oudoksun kyllä edelleen sitä, miten samantyyppinen ainakin Porto Francon vartija on verrattuna Läckbergin tuotantoon. Saaristo ja sen tunnelma, tapahtumat kahdella aikatasolla, koskettava sukutarina läpi vuosisatojen... Aika monta tuttua elementtiä!
Vendelan perhe viettää kesää vapaa-ajan asunnollaan kauniilla saarella. Lomapäiviä varjostaa kuitenkin niin Vendelan pojan ongelmat kuin Vendelan veljen vaimon nihkeä suhtautuminen saaristolomailuun. Voi hyvinkin olla, että tämä on perheen viimeinen kesä saarella, jos asunto aiotaan laittaa myyntiin. Kaiken kukkuraksi retkeilijäjoukko tekee ruumislöydön läheisestä suosta. Mitä Marstrandissa on oikein tapahtunut parisataa vuotta sitten, kun nainen ja vastasyntynyt vauva ovat päätyneet suon uumeniin? 1700-luvun lopulla Marstrandin vapaasatama on ollut kaikkea muuta kuin idyllinen paikka nauttia elämästään. Saaristo on kuhissut vaarallisia merimiehiä, salakuljettajia ja rantarosvoja. Pakkoavioliittoa paennut Agnes kuitenkin tietää, että uusi elämä karkulaisena on mahdollista aloittaa pelkästään vapaasatamassa.
Karuja ihmiskohtaloita, menneen ajan tunnelmaa ja mielenkiintoisia historiallisia faktoja yhdistelevä kirja on viihdyttävää tarinankerrontaa parhaimmillaan. Mielenkiintoinen tuttavuus myös jännityskirjoja vältteleville, sillä tarina on lopulta enemmän vauhdikas lukuromaani kuin puhdas jännitysgenren edustaja. Suosittelen.
Kustantajan esittelysivulle tästä.
Bloggaajakollega ei innostunut tarinasta niin paljon, mutta perustelee hyvin tarinan ongelmakohdat. Kirja-arvioon tästä.
maanantai 13. tammikuuta 2014
Keltainen maailma
Albert Espinosa
2008 suom. 2014
192 s./Bazar
Joskus tulee lukeneeksi kirjan, joka edustaa omaa lukumakua enemmän tai vähemmän täydellisesti. Joskus taas vastaan kävelee melko yhdentekeviä teoksia, joista ei jää juuri lainkaan muistijälkeä. Ja sitten on niitä suorastaan raivostuttavia kirjoja, jotka ärsyttävät ja saavat hakkaamaan päätä seinään. Espinosan Keltainen maailma osui minun kokemanani tuohon viimeiseen kastiin.
Albert Espinosa on espanjalainen kirjailija, näyttelijä ja ohjaaja. Hän sairasti nuorempana syöpää kymmenen vuoden ajan. Häneltä on amputoitu jalka ja poistettu toinen keuhko ja osa maksaa. Keltainen maailma summaa kirjailijan tuntemuksia vuosistaan sairaana, mutta myös hänen elämänkatsomuksensa pääkohtia. Espinosa ei olisi sama ihminen ilman sairauttaan. Kirjan ytimen muodostaa keltaiset ihmiset, jotka ilahduttavat kaikkien meidän elämää hetken verran, tehden siitä astetta paremman.
Ensinnäkin täytyy sanoa, että on aika kamalaa myöntää, että ei pitänyt niin yhtään jonkun ihmisen sairaskertomuksesta. Tuntuu hieman epäkorrektilta tuntea näin. Ja tuntuu, että olen selityksen velkaa:
1. Turhauduin siihen, että kokonaisuus oli aikamoista sillisalaattia. Toisaalta kirja on olevinaan kertomus syövästä ja siitä miten Espinosa on selviytynyt vaikeista vuosista. Samaan aikaan kuitenkin alleviivataan sitä, että tämä ei ole syöpäkertomus vaan näiden elämänohjeiden avulla kuka tahansa voi selviytyä mistä tahansa ja elää merkityksellistä elämää. Ja siihen soppaan heitetään vielä keltaisten ihmisten fiilistely.
2. Ärsyynnyin siitä, että itsestään selviä asioita esitetään suurina elämäntotuuksina ja ikään kuin Espinosan oivaltamana. Yksinkertaisista asioista jauhetaan sivutolkulla ja saadaan ne kuulostamaan vaikeammilta kuin ne ovatkaan. Kirja on täynnä vähän hölmöjä juttuja, kuten yhdessä kappaleessa kirjailija on ehdottomasti sitä mieltä, että ihmiselle ominaista naurua pitää lähteä muuttamaan ja muokkaamaan, että näin toimimalla löytyy onni. Ja hengitysharjoitusten avulla voi oppia kävelemään eri tavalla ja parin vuoden välein on hyvä vaihtaa kävelytyyliä. Öö, siis mitä?!
3. Lopulta huokailin syvään keltaisten määritelmien parissa. Espinosa on antanut nimen henkilöille, joita meidän jokaisen elämästä ja menneisyydestä löytyy. Elämän aikana tulee kohdattua useampiakin merkityksellisiä ihmisiä, jotka eivät välttämättä ole seurassamme pitkään, mutta jotka ovat täysin samalla aaltopituudella ja muovaavat elämäämme tai meitä itseämme parempaan suuntaan. Yhteistä keltaisille ihmisille on se, että heistä ei mitä luultavimmin muodostu läheisiä ystäviä eikä heidän poistumistaan elämästä juuri sure. Minunkin elämässäni näitä ihania vierailevia tähtiä on ollut useampikin ja osaan automaattisesti luokitella keltaiseksi tietyt ihmiset elämäni varrelta. Ilahduin, kun tajusin, että vihdoin joku tajuaa tarttua näihin ihmeellisiin ihmisiin ja pääsen nauttimaan hyvistä elämäntarinoista ja oivalluksista. Siinä vaiheessa kun alkoi tulla puhetta siitä, kuinka jokaisen ihmisen elämässä tulee olemaan tasan 23 keltaista ihmistä, ja että olisi hyvä, että näitä ihmisiä kohdatessaan kertoisi heille heidän asemastaan keltaisena, niin metsään meni! Ja Espinosa vielä haluaisi, että koko maailma syleilisi tätä hänen keksimäänsä termiä ja puhuisi näistä erityisistä ihmisistä sillä nimellä. Joo ei.
Suositella en voi tätä kirjaa, mutta olen hyvin kiinnostunut, jos jollakulla on täysin päinvastaiset tuntemukset tästä kirjasta. Espinosan höpinät eivät siis iskeneet, mutta jään mielenkiinnolla odottamaan, jos joku vaikka kirjoittaisi romaanin elämänsä vierailevista tähdistä (en suostu käyttämään termiä keltaiset!), siitä saisi varmasti hienon kertomuksen. Nyt hiljennyn hetkeksi muistelemaan omia elämäni tähtityyppejä.
Kustantajan esittelytekstiin tästä.
perjantai 6. syyskuuta 2013
Lumilapsi
Eowyn Ivey
2012 suom. 2013
415 s./Bazar
Syyskuisen lukuteemani, Book Battlen, ensimmäiseksi voittajaksi selviytyi Iveyn esikoisteos Lumilapsi, joka on ollut tänä vuonna Pulizer-finalistinakin. Tarinan voitokkuutta neljän ensimmäisen kappaleen perusteella ei tarvinnut missään vaiheessa katua: tarina veti loppuun saakka ja Alaska ihastutti karuudellaan.
Jack ja Mabel, vanhenemaan päin oleva lapseton pariskunta, lähtivät kotiseudultaan surun saattelemana ja tekivät uuden kodin itselleen Alaskan villin luonnon keskelle. Kova elämä ja jatkuva puurtaminen ei kuitenkaan tuonut tyydytystä kummallekaan vaan arki tuntui aina vain mitäänsanomattomalta ja sisällyksettömältä. Eräänä iltana pariskunta intoutuu kuitenkin tekemään lumesta lasta muistuttavan lumiukon eikä aikaakaan, kun pihapiirissä alkaa kulkemaan pieni Faina-niminen tyttö. Tämä kesytön ja mitä ilmeisemmin orpo pikkulapsi tulee ja menee niin kuin häntä huvittaa. Aluksi Jack ja Mabel yrittävät kaikkensa, jotta lapsi jäisi pysyvästi heidän luokseen, mutta lopulta he ymmärtävät, että Faina on ennen kaikkea luonnon lapsi, hän jos kuka pärjää Alaskan säälimättömissä luonnonoloissa pahimmassakin pakkasessa. Mutta entä vanha satu Lumilapsesta, sen mikään eri versio kun ei näytä loppuvan hyvin: miten Fainan lopulta käy?
Hieno tarina, jossa minua viehätti ehkä ensisijaisesti tapahtumapaikka, joka on niin vahvasti mukana kaikessa, mitä kirjassa tapahtuu. Alaskan metsämaisemaa voikin pitää yhtenä päähenkilönä tarinassa. Jackin ja Mabelin elämäntarina oli myös koskettavuudessaan kiinnostava: varakkaan perheen tytär haluaa pois kaikesta ja päättää raahata miehensä Alaskaan puurtamaan molempien lapsettomuudesta johtuvaa surua pois. Tarinassa on paljon tavallisen arjen kuvailua, joka viehättää minua, sillä olenhan suorastaan rakastanut esimerkiksi Pieni talo preerialla -sarjan kirjoja. Pariskunnan tuska on käsinkosketeltavaa ja siksi onkin kovin helpottavaa, kun he pikkuhiljaa ystävystyvät muihin Alaskan asuttajiin ja saavat elämäänsä vähän puhtia. Fainan mukaantulo on toki kiinnostava lisä tähän kaikkeen ja onneksi hieman todellisuuden rajoja venyttävä idea lumen lapsesta ei ole mennyt liian pitkälle. Kaikki Fainan ympärillä on arvoituksellista ja osin hämäränpeittoon jäävää, mutta silti suurelta osin uskottavaa.
Book Battlen ollessa ensimmäisissä erissään, muistan kiinnostuneeni Lumilapsessa juuri pahanenteisestä tunnelmasta. Toivoin ja toisaalta pelkäsin tarinan kulkevan melko synkkiinkin kerroksiin, mutta nyt luettuani kirjan loppuun olen tyytyväinen siihen, että surumielisyydestään huolimatta tarina on myös kaunis ja tietyllä tavalla lohdullinen. Lopulta tapahtuu juuri niin kuin on olettanutkin ja se on ihan hyvä niin, vaikka toisaalta...
Ihmettelen kovasti, jos Lumilapsi ei löydy loppuvuodesta suosikkikirjojeni listalta. Tarina minun makuuni, ehdottomasti! Suosittelenkin kirjaa kaikille, ja eritoten vinkkaan niitä, jotka aikovat osallistua Blogistanian Globalia äänestykseen, että lukisivat kirjan jo tämän vuoden aikana.
Avioliittojuonia
So American - Alaska
Eowyn Ivey
2012 suom. 2013
415 s./Bazar
Syyskuisen lukuteemani, Book Battlen, ensimmäiseksi voittajaksi selviytyi Iveyn esikoisteos Lumilapsi, joka on ollut tänä vuonna Pulizer-finalistinakin. Tarinan voitokkuutta neljän ensimmäisen kappaleen perusteella ei tarvinnut missään vaiheessa katua: tarina veti loppuun saakka ja Alaska ihastutti karuudellaan.
Jack ja Mabel, vanhenemaan päin oleva lapseton pariskunta, lähtivät kotiseudultaan surun saattelemana ja tekivät uuden kodin itselleen Alaskan villin luonnon keskelle. Kova elämä ja jatkuva puurtaminen ei kuitenkaan tuonut tyydytystä kummallekaan vaan arki tuntui aina vain mitäänsanomattomalta ja sisällyksettömältä. Eräänä iltana pariskunta intoutuu kuitenkin tekemään lumesta lasta muistuttavan lumiukon eikä aikaakaan, kun pihapiirissä alkaa kulkemaan pieni Faina-niminen tyttö. Tämä kesytön ja mitä ilmeisemmin orpo pikkulapsi tulee ja menee niin kuin häntä huvittaa. Aluksi Jack ja Mabel yrittävät kaikkensa, jotta lapsi jäisi pysyvästi heidän luokseen, mutta lopulta he ymmärtävät, että Faina on ennen kaikkea luonnon lapsi, hän jos kuka pärjää Alaskan säälimättömissä luonnonoloissa pahimmassakin pakkasessa. Mutta entä vanha satu Lumilapsesta, sen mikään eri versio kun ei näytä loppuvan hyvin: miten Fainan lopulta käy?
Hieno tarina, jossa minua viehätti ehkä ensisijaisesti tapahtumapaikka, joka on niin vahvasti mukana kaikessa, mitä kirjassa tapahtuu. Alaskan metsämaisemaa voikin pitää yhtenä päähenkilönä tarinassa. Jackin ja Mabelin elämäntarina oli myös koskettavuudessaan kiinnostava: varakkaan perheen tytär haluaa pois kaikesta ja päättää raahata miehensä Alaskaan puurtamaan molempien lapsettomuudesta johtuvaa surua pois. Tarinassa on paljon tavallisen arjen kuvailua, joka viehättää minua, sillä olenhan suorastaan rakastanut esimerkiksi Pieni talo preerialla -sarjan kirjoja. Pariskunnan tuska on käsinkosketeltavaa ja siksi onkin kovin helpottavaa, kun he pikkuhiljaa ystävystyvät muihin Alaskan asuttajiin ja saavat elämäänsä vähän puhtia. Fainan mukaantulo on toki kiinnostava lisä tähän kaikkeen ja onneksi hieman todellisuuden rajoja venyttävä idea lumen lapsesta ei ole mennyt liian pitkälle. Kaikki Fainan ympärillä on arvoituksellista ja osin hämäränpeittoon jäävää, mutta silti suurelta osin uskottavaa.
Book Battlen ollessa ensimmäisissä erissään, muistan kiinnostuneeni Lumilapsessa juuri pahanenteisestä tunnelmasta. Toivoin ja toisaalta pelkäsin tarinan kulkevan melko synkkiinkin kerroksiin, mutta nyt luettuani kirjan loppuun olen tyytyväinen siihen, että surumielisyydestään huolimatta tarina on myös kaunis ja tietyllä tavalla lohdullinen. Lopulta tapahtuu juuri niin kuin on olettanutkin ja se on ihan hyvä niin, vaikka toisaalta...
Ihmettelen kovasti, jos Lumilapsi ei löydy loppuvuodesta suosikkikirjojeni listalta. Tarina minun makuuni, ehdottomasti! Suosittelenkin kirjaa kaikille, ja eritoten vinkkaan niitä, jotka aikovat osallistua Blogistanian Globalia äänestykseen, että lukisivat kirjan jo tämän vuoden aikana.
Avioliittojuonia
So American - Alaska
torstai 9. elokuuta 2012
Kun suljen silmäni
S.J. Watson
2011 suom. 2012
385 s./Bazar
Christinen aamut ovat olleet samankaltaisia jo vuosia: hän herää paniikissa vieraasta makuuhuoneesta, vieraan miehen viereltä eikä ymmärrä miten onkin onnistunut päätymään noin kiusalliseen tilanteeseen. Lamaannuttava pelko iskee kuitenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun peilistäkin tuijottaa takaisin täysin vieras nainen. Syy aamuisiin paniikkikohtauksiin löytyy onnettomuudesta, jonka takia Christinen lähimuisti aikoinaan vaurioitui eikä hän ole voinut luoda uusia muistoja kahteenkymmeneen vuoteen. Joka päivä hän rakentaa uudelleen kuvan itsestään, menneisyyden tapahtumista, avioliitostaan - ja pikkuhiljaa naisen mielessä viriää ajatus, ettei kaikki ole kunnossa. Mitä salaisuuksia aviomies yrittää piilotella, ja mikä oli se onnettomuus, joka aikoinaan tuhosi Chrisinen muistin?
Jännäreitä olen lukenut jo useamman putkeen, mutta näemmä niiden parissa jaksaa hyvin, kun ne ovat kuitenkn kaikki olleet tyyliltään sopivasti erilaisia. Watsonin kirjassahan eivät kaiken maailman sarjamurhaajat riehu, vaan jännitystä rakennetaan varsin uskottavasti ja pienin kutkuttavin askelin. Jännitys kasvaa ja kehittyy, Christinen pahat aavistukset saavat aina välillä pohjaa, mutta melkein yhtä usein pitää pysähtyä pohtimaan, että onko päähenkilö ehkä kuitenkin vain vainoharhainen. Koko tarinaa kantaa mielestäni varsin hyvin ajatus siitä, että tällaista elämä voisi oikeasti olla, jos lähimuisti ei pelaisi ja kaiken elämän sekavuuden lisäksi pitäisi vielä epäillä elämänsä ainoaa ihmistä epärehelliseksi.
Kun suljen silmäni sopi hyvin kesämökin kiireettömään tunnelmaan, ja oli mielenkiintoista uppoutua synkkiäkin värejä sisältävään kirjaan, jonka lähtökohdat ovat samankaltaiset kuin söpössä Aina eka kerta -elokuvassa. Voisin sanoa lukemisen jälkimaininkien olleen hyvin samankaltaiset kuin Luptonin Sisar-kirjan luettuani: viihdyin, kuten oli tarkoituskin, mutta en tässä kuitenkaan ihan tanssiksi laittaisi. Fiiliksen latistuminen johtuu ehkä osaksi siitä, että kirjassa on aika paljon toistoa liittyen päähenkilön päiväkirjaan. Jos yrittää pitää kirjaa elämästään ja päätyy kirjoittamaan sinne tärkeän faktatiedon lisäksi kaiken maailman tunnetilat ja aamutoimien minuuttiaikataulut, ja aikoo silti lukea päivittäin kyseisen kirjan, niin korostuskynä ei ehkä olisi hullumpi idea. Näin ollen voisi tunnissa lukea oleelliset asiat, kun samaan puuhaan ilman korostuskynän apua tuhraantuu helposti neljä viisi tuntia. Näin myös lukija kiittäisi, ja kunnioittaisi ehkä muistinsa menettänyttäkin käytännöllisestä ideasta. No, en varmasti ole ainoa lukija, joka mielellään kuluttaa aikaansa miettimällä, mitä tekisi paremmin kuin kunkin kirjan päähenkilö:)
Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen ja valloitan jälleen kerran Iso-Britannian. Elegia suositteli kyseistä kirjaa minulle jo melkein vuosi sitten, joten nyt voin vihdoin ruksia kirjan luetuksi blogisynttärivinkkilistalta. Tässä sen taas näkee, että superkiinnostavakin kirja voi antaa odotuttaa lukuhetkeä monta kuukautta.
torstai 2. elokuuta 2012
Majakkamestarin tytär
Ann Rosman
2009 suom. 2011
335 s./Bazar
Vanha majakka kätkee sisäänsä salaisuuden: 1960-luvulla kadonnut mies löytyy seinään muurattuna ruokakellarista. Tutkinta aiotaan jo laittaa jäähylle, onhan murha joka tapauksessa vanhentunut aikapäiviä sitten. Rikostutkija Karin Adler törmää kuitenkin tämän tästä kummallisiin yksityiskohtiin, jotka pitävät mielenkiinnon yllä. Mitä esimerkiksi tarkoittaa se, että kuolleella miehellä on selvästi ollut vihkisormus sormessa, mutta ei kuitenkaan se sormus, joka on löytynyt hänen viereltään?
Vietin kesälomani jännityskirjallisuuden parissa, ja tällä kertaa pääsin Majakkamestarin tyttären kanssa loppuun asti. Viime kesänä en saanut kirjan alusta otetta, ja hylkäsinkin kirjan kokonaan. Tarinaa on kuitenkin kehuttu siinä määrin, että päätin antaa sille vielä uuden mahdollisuuden. Onneksi annoin, viihdyin saaristolaismysteerin parissa oikein hyvin, eikä se alunkaan kanssa tarvinnut taistella ollenkaan.
Meri on mukavasti läsnä koko kirjan ajan. Rikostutkija Karin Adler harrastaa purjehdusta, murhatun miehen tutkinnassa vastaan tulevat henkilöt liittyvät tavalla tai toisella mereen eikä majakkamestarin tytärtäkään sovi unohtaa. Meri ei merkitse minulle henkilökohtaisesti juuri mitään, en ole meri-ihminen. Silti tämän vuoden puolella olen huomannut lukevani aika paljonkin mereen liittyviä tarinoita, joten jotain kiehtovaa tuossa karussa ja kesyttömässä elinympäristössä on oltava.
Majakkamestarin tytärtä on helppo suositella ruotsalaisen jännityskirjallisuuden ystäville, sen verran taattua tavaraa Ann Rosman on saanut kyhätyksi kasaan. Silti täytyy muistuttaa, että tuossa piilee myös tarinan ongelma, sillä kovin ainutlaatuisesta kirjasta ei kuitenkaan ole kyse. Ennakkokappaleen takakannessa verrataan Rosmania suosikkidekkaristiini Läckbergiin. Täytyy sanoa, että sen verran samantyylinen Majakkamestarin tytär on verrattuna Läckbergin tuotantoon, että välillä tosiaan luulin lukevani Läckbergia ja jouduin jatkuvasti muistuttamaan itseäni siitä, että kyseessä on eri kirjailija, eri kyläyhteisö ja eri tutkijat. Itsellenihän tässä ei ole mitään kriisin paikkaa, ruotsalainen kotoisa jännityskirjallisuus on vertaansa vailla ja jatkan mielelläni sen parissa jatkossakin. Ymmärrän kuitenkin niitä, joiden korvista tulee savua jo siinä vaiheessa, kun mainitaan pieni idyllinen merenrantakylä ja järkyttävä murha.
Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen ja valloitan jälleen kerran Ruotsin.
PS. Tervetuloa kaikille uusille lukijoille, teitä on taas ilmaantunut lomani aikana muutama. Se lämmittää mieltäni kovasti:)
tiistai 26. huhtikuuta 2011
Paluu Rivertoniin
Kate Morton
2006 suom. 2011
608 s./Bazar
Hyllyttelin töissä uutuuskirjoja muutama viikko sitten ja tiesin heti, että tämä kirja on luettava mahdollisimman pian. Takakansiteksit vihjailivat tarinan sisältävän rakkautta, murhan, valheita ja salaisuuksia - kaikki tuo tapahtumapaikkana kartanomiljöö 1920-luvulla. Olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että voin todeta lukukokemuksen olleen juuri niin hyvä kuin uskalsin toivoakin. Kirja tulee luultavimmin näkymään loppuvuoden top 10 -listoilla. On ihanaa löytää kirja, jossa kaikki on kohdallaan. Mielentilani sattui olemaan juuri oikea tähän kirjaan.
Juonesta muutama sananen. 14-vuotias Grace saa sisäkön paikan Rivertonin kartanosta ja kiintyy vuosien mittaan isäntäväkeen ja muihin työntekijöihin. Erityisen tärkeiksi hän kokee Hartfordin sisaret Hannahin ja Emmelinen, joiden kasvua tyttösistä nuoriksi naisiksi hän seuraa uskollisesti. Vuosikymmenten päästä Gracea lähestyy ohjaaja, joka haluaa tehdä Rivertonin vaiheista elokuvan ja tarvitsee yksityiskohtiin vanhan naisen apua. Grace joutuu läpikäymään menneen ajan salaisuudet uudestaan. Voisiko hän jo nyt kaikkien vuosien jälkeen paljastaa kaiken mitä tietää esimerkiksi nuoren runoilijan Robbie Hunterin kuolemasta?
Mielestäni parasta tämän tyyppisissä kirjoissa on se, että päähenkilö (tällä kertaa Grace Bradley) ei ole läheskään niin mielenkiintoinen hahmo kuin ne henkilöt, joista hän kertoo tarinoita. Toki Grace on hahmona miellyttävä ja sympaattinen ja hänen elämänsä tapahtumat herättävät myötätuntoa lukijassa. Hän ei silti ole mitään verrattuna Hartfordin sisaruksiin, jotka tämän kertojavalinnan takia jäävät edelleen osittain salaperäisyyden verhon taakse. Tällainen juoni vaatii mielestäni ehdottomasti tuon välikäden, jotta kirjan tunnelma pysyy hieman utuisena eikä tarinan henkilöt tule liian tutuiksi lukijalle.
Ehkä on aika myöntää jotakin. Kirjahan taitaa oikeasti olla aika perinteinen sukuromaani kartanotunnelmalla maustettuna. Tarina kuitenkin onnistui imaisemaan minut maailmaansa, joten asiat jotka olisivat vaivanneet minua huonommassa samantyylisessä romaanissa eivät haitanneet lukukokemustani tällä kertaa. Myönnän siis olevani hieman sokea tämän kirjan suhteen. Jos suhtautumiseni olisi ollut toisenlainen, minua olisi ärsyttänyt esimerkiksi se, että Gracen isän henkilöllisyys oli liian päivänselvä juttu. Gracen näennäisesti vaikea elämäkin palkitaan tulevaisuudessa niin monilla onnistumisilla, että sekin hieman kummastuttaa.
Kirjoissa, jotka tempaisevat lukijan mukaansa ensi sivuilta asti, on yleensä jokin tietty kohta, josta tietää että lukukokemus tulee olemaan todella mieluinen. Tällä kertaa tuon tunteen minulle aiheutti lause "Koko Rivertonin väki on ollut kuolleena niin kauan. Siinä missä aika on kuihduttanut minut, he ovat jääneet ikuisesti nuoriksi ja kauniiksi."
Parhaat tarinat vaativat materiaalikseen joukon kuolleita, niin se vain on. Tarinat elävistä ihmisistä eivät vain onnistu olemaan yhtä mielenkiintoisia. Mikä siinäkin sitten on, historian havinaa tai jotain.
South Coast Register hehkuttaa takakannessa, että romaani on nautittavin vuosikausiin. Minulle se oli jotain siihen suuntaan, mutta uskon että syynä oli osaksi myös vahva usko tarinan vetovoimaan ja itsepintainen halu lukea hyvä kirja. Muihin tämä tuskin tekee yhtä suurta vaikutusta. Minulle tämä oli yksi vuoden helmistä, mutta ei kuitenkaan yksi parhaista kirjoista jonka olen koskaan lukenut. Näkisin tämän muuten mielelläni elokuvana joku päivä.
Kirjaan on ehtinyt tutustua myös Katja Lumiomena-blogista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)