Säkenöivät hetket

Katja Kallio
2013
413 s./Otava

Säkenöivät hetket osui juuri oikeaan hetkeen lukuromaania kaipaillessani. En liioittele yhtään sanoessani, että kirja on yksi kaikkien aikojen suosikkejani kotimaisen kirjallisuuden piiristä!

Oli vähällä, etten olisi lopulta lukenut kirjaa ollenkaan, vaikka sen aikoinaan antikvariaatista kotiin kannoinkin. Tänä kesänä Hangon reissu kuitenkin kuului suunnitelmiimme ja koska Kallion romaanin tapahtumat sijoittuvat kyseiseen kesäkaupunkiin, päätin antaa sille siellä mahdollisuuden.

Kirjan alussa en ollut yhtään niin vaikuttunut, pikemminkin vähän ärtynyt. Kallio kirjoittaa kauniisti, mutta varsinkin alussa maiseman kuvailua oli omaan makuuni liikaa ja se alkoi tuntumaan turhan runolliselta. Lähinnä ongelmana oli, että tuntui että yritystä oli liikaa. Toisaalta kun nyt yritin selailla kirjan alkua ja etsiä esimerkkiä niin silmiin ei osunut yhtään niin ärsyttävää kohtaa tekstissä, että saattaa olla, että lukuhetkessä oli jotain vikaa.

Elly päätyy Hankoon vuonna 1914 tullessaan äitinsä kanssa kylpylälomalle Bellevuen hotelliin. Yksi asia johtaa toiseen ja yllättäen myös Ellyn koko tulevaisuus on tässä kauniissa pitsihuviloiden kylässä. Kaksikymmentä vuotta kuluu ja Ellyn tyttäret ovat matkalla kohti aikuisuutta. Varsinkin keskimmäinen tytär Beata aiheuttaa äidilleen ylimääräistä huolta ja äidin ja tyttären tiet eroavat.

Kirjailijaa kuvataan kirjan lievetekstissä tarkkavaistoiseksi ihmismielen kuvaajaksi ja juuri siinä kirjan taika piileekin. Kalliolla on selvästi silmää yksityiskohdille, sen olen huomannut jo hänen aikaisemmista kirjoistaan Elokuvamuisti ja Tyypit. Säkenöivät hetket on selkeästi tunnelmaltaan vakavampi, mutta ei silti sorru samanlaiseen synkistelyyn kuin iso osa kotimaisista romaaneista. Kallion kirja on kauniisti kirjoitettu ja koskettava tarina kolmen sukupolven naisista, jotka ovat kaikki saaneet pettyä kohtalon käänteisiin, mutta toivoa kuitenkin aina on.

Viisikko aarresaarella

Enid Blyton
1942 suom. 1942
143 s./Tammi

Kesäloma on jo alkanut, ja perinteinen perheloma häämöttää kulman takana, kunnes selviää ettei Dick, Leo ja Anne vanhempineen voikaan viettää lomaansa yhdessä. Lapset päätetään lähettää tuntemattoman serkkunsa luokse kesäviikkoja viettämään. Perillä lapset tutustuvat tuimaan setäänsä, mukavaan tätiinsä ja kummalliseen serkkuunsa. Pauli-serkku on nimittäin tyttö, joka inhoaa Paula-nimeään ja haluaisi enemmän kuin mitään muuta olla poika. Lapset kuitenkin ystävystyvät hankalan alun jälkeen, ja seikkailut odottavat Paulin omalla saarella. Vanhan tarinan mukaan saarelle on kätketty kultaharkkoja, eikä lasten auta muu kuin yrittää löytää aarre ennen muita siitä kiinnostuneita.

Äskettäin lukemani Five Go to Mystery Moor aiheutti pienimuotoisen Viisikko-kuumeen, ja oli pakko jatkaa neljän lapsen ja koiran seikkailujen parissa. Valitsin kirjastosta tosiaan sarjan ensimmäisen osan, jota monet myös parhaimmaksi muistelevat. Olikin varsin hauskaa lukea, miten lapset ensimmäisen kerran kohtaavat ja ystävystyvät. Muistaakseni tuossa aikaisemmin lukemassani Viisikko-kirjassa ei käynyt ilmi lasten sukulaissuhteita, joten nyt sain vihdoin muistitukea siihen, ketkä ovat serkkuja ja ketkä sisaruksia.

Olin lievästi sanottuna pöyristynyt, kun olin lukenut kirjaa jonkun matkaa. Siis ensinnäkin tässäkin kirjassa keskityttiin sivutolkulla kuvailemaan Pauli/Paulan elämänfilosofiaa poikatyttönä. Samoja jorinoita on turhauttavaa lukea uudelleen, mutta ketuttaa myös se, että muut lapset jäävät aika yksiulotteisiksi Paulin rinnalla. Siinä missä Paulilla on hyviä ja huonoja päiviä, ja se kumpaan vaaka aina kallistuukin, vaikuttaa koko porukan dynamiikkaan. Mutta muut lapset sitten vaan olla möllöttävät ja jäävät seinäruusuiksi... Nyt kun olisi vielä haastateltavana lapsi, joka olisi lukenut koko sarjan. Olisi hauska päästä tenttaamaan, että onko noihin asioihin kiinnittynyt huomio ollenkaan nuoremmalla lukijalla.

Toisekseen tässäkään ei syöty niin paljon kuin olisin toivonut. Tai kyllähän lapset söivät, mutta ruokia ei kuvailtu mukavan monisanaisesti. Nyt enemmänkin ihmettelen, miten ihmiset eivät muista Viisikko-sanan kuullessaan niitä kymmeniä sivuja, joilla käydään läpi Paulin itsepäistä tyttövihaa, vaan muistavat aina ne ruokajutut.

Ja kolmanneksi, siis tässä oli ihan sama pelastumisratkaisu pahisten kynsistä kuin tuossa nummiseikkailu-kirjassa! Tökeröä:D Toivottavasti kukaan ei pistä pahakseen, kun kerron, että molemmissa kirjoissa pahikset haluavat nalkkiin jääneiden lasten kirjoittavan toisille lapsille, joita eivät siis ole vielä onnistuneet sulkemaan tyrmään, viestin, joka houkuttelisi loputkin lapset ansaan. Ja molemmissa kirjoissa Pauli kirjoittaa viestin, jonka allekirjoittaa Paulana, ja lapset tajuavat, että nyt ei ole asiat ihan kunnossa, Pauli ei koskaan viittaisi itseensä Paulana. Olen niin pettynyt!:D Nyt minun on ehkä luettava koko sarja, että pääsen tekemään tutkimusta siitä, miten paljon Blyton on kierrättänyt ideoitaan saman sarjan sisällä.

Ylläolevien asioiden takia en ehkä juuri nyt ole enää niin innoissani tästä sarjasta, mutta ehkä unohdan suivaantumiseni muutamassa viikossa, ja olen taas kohta ulkona nauttimassa kesäsäästä Viisikko-kirja kädessä:)

Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen ja nappaan pisteen alakategoriassa Iso-Britannia.

Ihanat naiset rannalla

Monika Fagerholm
1994 suom. 1994
335 s./Otava

Kylläpäs nyt kävi kerta kaikkisen huonosti. Melko lailla inhosin Fagerholmin rakastettua kirjaa, vaikka suunnitelmissa oli uuden kirjarakkauden löytäminen! Pettymykseni kuvailuun ei sanat riitä, suorastaan kauhistuin, kun huomasin miten pitkästyttävä ja tylsä tarina kaiken kaikkiaan oli. Luin sitä yli viikon, vaikka minulla oli talviloma ja lukuaikaa rutkasti.

Ihanat naiset rannalla -kirjassa tutustutaan erään kesäparatiisin asukkaisiin 1960-luvulla. Valkoista huvilaa asuttavat vedenneitomaisen kaunis Bella ja hänen miehensä Kajus sekä pikku-Thomas. Naapurissa olevaan huvilaan muuttaa rikas ja kaikkia kovasti kiehtova Enkelin perhe, johon kuuluu ihastuttavan räväkkä äiti-Rosa, perheen isä Gabbe sekä tyttäret Nina ja Renee. Ja pyöriihän siinä pihapiirissä muitakin perheitä, jotka ovat enemmän tai vähemmän tärkeitä päähenkilöiden elämän kannalta. Tarinan keskiössä paistattelevat tosiaan perheen äidit Bella ja Rosa, jotka ystävystyvät muutaman kesän aikana ja haaveilevat yhdessä toisenlaisesta - vähemmän keskinkertaisesta - elämästä jossain muualla. Toisaalta perheen lapsetkin vilahtelevat kertomuksessa: he seikkailevat pitkin maita ja mantuja, viettävät lupsakoita kesäpäiviä milloin mitäkin puuhaillen. Välillä leikki loppuu kesken, kun lapset yrittävät ymmärtää aikuisten monimutkaisia mietteitä elämästä ja muusta.

Missäköhän kaikki meni vikaan? Minä sain tarinan punaisesta langasta kiinni ihan loppumetreillä. Aluksi ajattelin jo peruvani negatiivisimmat mietteeni kirjasta ja kommentoida kirjaa neutraaleilla sanoilla kuten "ihan kiva" ja "perus kolmentähden kirja", mutta ei saa huijata itseään. Ennen tarinan loppupuolta luin eteenpäin silkasta tahdonvoimasta ja yritin vakuutella itselleni, että kyllä 300-sivuinen kirja joskus loppuu. Eniten tökki se, että en oikein saanut yhteyttä henkilöhahmoihin. Sivu toisensa jälkeen tuntui siltä, että (minun mielestäni) olennaisia asioita jätettiin kertomatta ja sitten taas niistä kovin epäkiinnostavista asioista jauhettiin tarpeettomankin paljon. Olisin esimerkiksi halunnut joskus kuulla mitä Bella ja Rosa keskenään keskustelivat, mutta nämä naisten elämän kannalta tärkeät keskustelut kuitattiin lauseilla tyyliin "Ja he puhuivat monta tuntia kaikesta." Mutta totta kai lasten purjehtimisesta ja metsäleikeistä kerrotaan juurta jaksaen. Perheiden kesänvietosta kertova tarina oli lopulta niin yksitoikkoinen, että en saanut siitä tarpeeksi irti.

Sinänsä kuitenkin mielenkiintoinen teos, että monia asioita voi tulkita rivien välistä: esimerkiksi aikuisten tunnetiloista sai kiinni jonkun verran, vaikka niistä ei kerrottukaan. Silti taisin kirjaa lukiessani olla sellaisessa mielentilassa, että olisin kaivannut kertojan roolissa olevalta henkilöltä monessa mielessä enemmän. Ja toisaalta mielenkiintoinen teos, että yksinkertaisesta kirjoitustyylistä huolimatta kirja tuntui niin raskaalta ja laahaavalta:D Vaikka melkoista hiljaiseloahan tuollaisen kesäloma-asumisen on täytynyt ollakin 1960-luvulla, joten ehkä kirjan kirjoitustyyli ja ajankuva kuitenkin kohtaavat oivaltavasti?

Löysinkö kotimaisen kirjallisuuden aarteen? En tällä kertaa. Tosin voi hyvinkin olla, että tämä teos avautuisi toisella tapaa uudella lukukerralla, joten ehkä vuosien päästä on annettava kirjalle toinen tilaisuus. Jatkan kuitenkin Monika Fagerholmista tykkäämistä, sillä hänen kirjansa Amerikkalainen tyttö on yksi kaikkien aikojen parhaista lukukokemuksistani ja Diivakin oli mieleeni. Pieni aarre tarinaan sisältyy kuitenkin kertojan tyylin muodossa: hän pomppaa välillä asiaa x käsitellessään tulevaisuuteen (joskus viiden minuuutin päähän, joskus vuosien päähän) ja tekee pienen paljastuksen tyyliin "mutta tällä pienellä riidalla ei kohta ole enää mitään merkitystä, sillä puolen tunnin päästä sauna melkein palaa ja kaikki osallistuvat sammutustöihin sopuisana rintamana." Nuo tarinaan upotetut pätkät saavat todellakin mielenkiinnon syttymään! (En taaskaan jaksanut selailla kirjaa etsien noita pieniä helmiä, joten esimerkkilauseeni on itse kyhätty:))

Ihanat naiset rannalla voitti Runebergin palkinnon vuonna 1995.

Luettu osana Underbara finlandssvenskar vid papper -haastetta ja Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti -haastetta.

Majakka

Virginia Woolf
1927 suom. 1977
257 s./Kirjayhtymä

Kirjan tapahtumat sijoittuvat kokonaisuudessaan Ramsayn perheen kesähuvilalle. Herra ja rouva Ramsay ovat elämänsä aikana keränneet ympärilleen varsin uskollisen ihailijajoukon, jolta he saavat osakseen jopa palvontana ilmenevää rakkautta. Lukijana ja ulkopuolisena tarkkailijana en kuitenkaan kokenut heitä niin kovin erityisiksi ihmisiksi. Ehkä se lienee ollutkin tarkoitus? Tietynlainen ihastuttavuus saattaa normaalistikin johtaa siihen, että ihmisestä tulee rakastettu, ei siinä välttämättä kummoisia taikoja tarvita.

Tarina on jaettu kolmeen osaan, josta ensimmäisessä perhe ja ystävät kokoontuvat hyvilalle nauttimaan kauniista kesästä. Lapset kirmailevat ulkona, aikuiset juttelevat niitä näitä, herra Ramsay kokee epätoivonhetkiä ammatillisessa mielessä rouva Ramsay tukiessa häntä parhaansa mukaan. Toisessa osassa perhe kohtaa erinäisiä tragedioita, jotka johtavat huvilan tilapäiseen hylkäämiseen. Kolmannessa osassa henkilöt palaavat huvilalle ja yrittävät saavuttaa saman tunnelman kuin aikoinaan, siinä kuitenkaan onnistumatta.

Tällä kertaa tartuin kirjaan, josta en ennen lukemista tiennyt yhtään mitään. Takakansitekstit uupuivat täysin ainakin minun 70-luvun painoksesta. Pääsin nopeasti toteamaan, että pitäisi lukea enemmänkin kirjoja "sokkona". Kun alkuasetelma on pimennossa, on tietenkin hankala päätellä ketkä henkilöistä tulevat olemaan kirjan sankareita ja sankarittaria ja mihin asioihin lukijana pitäisi kiinnittää erityisesti huomiota. Jotain erittäin antoisaa tällaisessa lähestymistavassa kuitenkin oli, koska juonikuviot pääsivät yllättämään täysin. Yritän siis heittäytyä tietämättömäksi joskus tulevaisuudessakin.

Pidin kirjasta ja sen tunnelmasta, mutta törmäsin toki tähän perinteiseen klassikko-ongelmaankin: en ollut samalla aaltopituudella henkilöiden kanssa. Taidan itse elää aika yksinkertaista elämää. En esimerkiksi yhtäkkiä tule kävelyltä järkyttyneenä ja pelästyneenä, ilman sen kummempaa syytä. Klassikkokirjoissa tähän ilmiöön törmää jatkuvasti! Ehkä se on filosofien, taiteilijoiden yms yksinoikeus. Kaikki on n i i n dramaattista, kaikkien tunteet toisiaan kohtaan ovat n i i n voimakkaita - hyvässä ja pahassa. Minusta se ikään kuin syö tarinan uskottavuutta. Huomasin kuitenkin liikuttuneeni, kun huvila yhtenä kirjan päähenkilöistä jätetään sydämettömästi heitteille. Minä olenkin tyttö, joka tulee surulliseksi nähdessään autiotalon.

Kirjassa keskustellaan paljon, mutta hitaanlaisesti. Keskustelijat ehtivät jutellessaan ajatella syntyjä syviä. Itse keskityn yleensä keskusteluun siinä määrin, etten ehdi muita asioita ajattelemaan - saati sitten arvostelemaan seuralaisiani kovalla kädellä. Kirja tosin herätti kutkuttavan ajatuksen: jospa minäkin arkena pysähtyisin miettimään pieneltä tuntuvia asioita ja makustelisin niitä kaikessa rauhassa - mitä tahansa ajatuksia voisi pälkähtää mieleen ja vaikka paperille asti! Saisi päiväkirjan kirjoittaminenkin uutta puhtia pienistä oivalluksista...

Kirjan kanssa en siis kokenut rakkautta ensisilmäyksellä. Alun hidastempoisuus sai minut jo melkein lyömään henkiset hanskat tiskiin. Pitkät lauseet eivät tehneet tarinaa houkuttelevaksi ja alku sujuikin tahmeissa merkeissä. Alkupuolella kirjassa on lause, joka käsittää 166 sanaa! Minä en ainakaan edes lauseen puolivälissä enää muistanut mitä asiaa käsiteltiin lauseen alussa! Enkä oikein jaksa ymmärtää ketä nuo lausehirviöt oikein palvelevat? Vai onko tuo eräänlaista klassikkokirjailijoiden kilpavarustelua: kuka kirjoittaa pisimmän lauseen ja ja onnistuu pääsemään klassikkokirjailijan asemaan?!:D Oman kokemukseni mukaan aika moni kirjailija on ottanut osaa vetoon...


Luimme kirjan yhdessä Suketuksen kanssa ja linkistä pääsee kätevästi kurkkaamaan toisenlaisia mietteitä.