Kirje kuulle

Ib Michael
1995 suom. 1999
360 s./Nemo

Luin Michaelin romaanitrilogian ensimmäisen osan melkein 10 vuotta sitten ja toisenkin osan lukemisesta on ehtinyt vierähtää nelisen vuotta. Näin jälkikäteen voin vain todeta, että eihän moisessa tahdissa ollut minkäänlaista järkeä!

En muista mitään Vanilijatytöstä ja Kahdestoista ratsastajakin on painunut unholaan aika hyvin. Näin ollen kolmannen romaanin viittaukset aikaisempien osien tapahtumiin ja henkilöihin menivät ihan ohi. Sääli, trilogian loppu taisi nivoa aika hienosti kirjojen tapahtumat yhteen, mutta enhän minä siitä mitään hyötynyt. Takakansitekstinkin koin hämmentäväksi, sillä siinä muistutettiin, että kaikilla kolmella kirjalla olisi sama päähenkilö, mutta en mitenkään saa mieleeni, että niillä olisi sama kertoja tai mitään vastaavaa. Siinä mielessä siis todellakin hukkaan heitetty mahdollisuus nauttia laadukkaasta romaanikerronnasta.

Pientä lukujumia oli havaittavissa muutenkin koko lukukokemuksen ajan. Edelliset osat tekivät minuun aikoinaan suuren vaikutuksen, mutta kolmas osa oli niihin verrattuna yllättävän pitkäveteinen. Varsinkin aluksi oli vaikea heittäytyä tarinan maailmaan, koska ratsastusharrastukseen liittyvät asiat eivät oikein tuppaa kiinnostamaan minua. Lisäksi päähenkilön vaikea isäsuhdekin tuntui melko perinteiseltä kasvukipuilulta. Kirjassa olisi siis jo lähtökohtaisesti vähän liikaa teemoja ja elementtejä, jotka eivät yleensä kiinnosta minua kirjallisuudessa.

Kirje kuulle -kirjan päähenkilön elämää seurataan nuoruusvuosista varhaisaikuiseksi: ratsastusharrastuksen parista reppureissaajaksi ja oman tiensä kulkijaksi. Kaiken taustalla häärii paheksuva isä, joka ei hyväksy poikansa valintoja ja petaa tälle toisenlaista tulevaisuutta. Pakkaa tulee sekoittamaan vielä Kate, salaperäinen nuori nainen, jolla on iso kasa omia ongelmia.

Sattuneesta syystä tuntuu, että kirjan lukeminen herätti enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Ehkäpä tästä viisastuneena en lue yhtä trilogiaa vuodesta toiseen vaan pyrin jatkossa vähän tiiviimpään tahtiin!

Pimeään jäänyt

Stefan Ahnhem
2014 suom. 2015
534s./WSOY

Mitä tapahtui ja kenelle?
Rikostutkija Fabian Risk palaa perheineen lapsuutensa kotikaupunkiin Helsingborgiin. Pian muuton jälkeen selviää, että joku ottaa hengiltä Riskin vanhoja luokkatovereita yläasteajoilta. Murhaaja ei tee hätiköityjä ratkaisuja, vaan kaikki näyttäisi olevan viimeistä piirtoa myöten suunniteltua. Saadaanko älykäs murhaaja kiinni?

Kirjan vahvuudet?
Murhaajan etsiminen luokan keskuudesta. Murhatavat ja syyt miksi murhaaja on päätynyt juuri niihin. Älykäs murhaaja ja ajatusleikki siitä, kuka on uhri ja kuka ei. Jännitystarina ei ole Fabian Riskin sooloshow vaan mukana sopassa on monia muitakin kiinnostavia poliiseja Ruotsista ja Tanskasta.

Kirjan heikkoudet?
Kun murhaaja ja hänen motiivinsa pikkuhiljaa selviävät, en pitänyt koko kuviota kovin uskottavana. Tarinan viihdearvoa se ei kuitenkaan pilannut, joten sikäli kyse oli melko yhdentekevästäkin asiasta. Fabian Riskin perhe-elämän moninaiset ongelmat eivät myöskään oikein kiinnostaneet. Tämä on yleinen ongelma minulla ja jännityskirjallisuudella, en juuri koskaan kiinnostu poliisien yksityiselämän koukeroista. Onneksi pian selvisi, että tarinassa tulee olemaan monia Riskin kollegoitakin, eikä hän tee ns. kaikkea työtä.

Pohjoismaisen kirjallisuuden uusi helmi?
Kansiteksteissähän suitsutetaan kirjan suosiota kotimaassa ja sitä, miten se tulee olemaan suuri hitti tänä vuonna Suomessakin. Viihdyin tarinan parissa kyllä hyvin, kirja ei ehkä ihan vetänyt vertoja esimerkiksi yhdysvaltalaisen John Verdonin ensimmäisille teoksille, mutta ahmin kyllä tarinaa eteenpäin aina kun sille oli aikaa. Voisin lukea seuraavankin osan, vaikka saapa nähdä luenko. En kovinkaan usein palaa saman jännityskirjailijan kirjojen pariin, vaikka lukemani osa olisi ollutkin keskivertoa parempi. Niin kuin jo totesinkin, murhaajan identiteetin paljastumista oli kutkuttava seurata. Toisaalta mietin, eikö ihan tavallinen hyvä jännitystarina enää vetoa yleisöön, kun koko ajan lukemissani kirjoissa viedään kikkailua pidemmälle ja pidemmälle?

Vanki

Jussi Adler-Olsen
2007 suom. 2012
424 s./Gummerus

Mitä tapahtui ja kenelle?
Murharyhmäetsivä Carl Morck passitetaan Kööpenhaminan poliisilaitoksen kellariin uuden Osasto Q:n johtajaksi. Tässä uudessa tehtävässä Morckin on tarkoitus selvittää vanhoja rikoksia ja avustajakseen tämä saa erikoisen, mutta hyvin motivoituneen maahanmuuttajan Hafez el-Assadin. Samalla kun kaksikko alkaa tutkia viisi vuotta sitten kadonneen Merete Lynggaardin tapausta, Morck yrittää selviytyä itsesyytöksien painolastista. Edellinen työtehtävä nimittäin päättyi luotisateeseen ja kahakassa kuoli hänen läheinen kollegansa. Toinen kollega makaa pahasti vammautuneena sairaalassa.

Kirjan paikka jännitysgenren sisällä?
Adler-Olsenin Osasto Q-sarja tuo ainakin tämän ensimmäisen kirjan perusteella kivasti uutta jännityskirjallisuuden joukkoon. Tarina on todella sujuvasti kirjoitettu, viihdyttävä ja oikein mukava lukea. Lukufiilis ei mennyt pilalle, vaikka arvasinkin murhaajan heti kun hänen varhaisista vaiheistaan kerrottiin ensimmäistä kertaa. Varsinkin sympaattisen el-Assadin persoona jäi vielä kutkuttavasti osittain pimentoon ja Morckin on onnistunut säilyttämään pienen huumorinhippusen vaikeina aikoina eikä ole samalla tavalla rappiolla kuin useimmat muut kollegansa genren sisällä. Olen myös sattunut lukemaan niin monta alamaailmaan liittyvää jännäriä lähiaikoina, että oli virkistävää lukea perinteisempi murhatarina.

Minä ja Osasto-Q jatkossa?
Suhtaudun jännityskirjallisuuteen melko kunnianhimoisesti. Haluaisin lukea pinnalla olevilta jännityskirjailijoilta ainakin yhden romaanin jo ihan työnkin takia ja lista on edelleen loputtoman pitkä. Sen takia en kovinkaan usein palaa saman jännärikirjailijan tuotantoon vaan kerään mieluummin laajemmalta alalta lukukokemuksia. Nyt kuitenkin kiinnostaisi lukea ainakin Pullopostia, joka sai Lasiavain-palkinnon muutama vuosi takaperin. Metsästäjät-kirja ei ole saanut niin suurta hehkutusta osakseen, sen voisin hyvin skipata.