Anne Enright
2007 suom. 2010
297s./Otava
Mitä tapahtui ja kenelle?
Hegartyn perhe - tai se mitä siitä on jäljellä - kokoontuu yhteen viettämään Liamin hautajaisia. Suurperheen sisarukset surevat kaikki itsemurhan tehnyttä veljeään omilla tavoillaan. Raskain taakka on kuitenkin Veronicalla, jolle veli oli erityisen läheinen ja rakas. Miten isoäidin luona vietetyt kaukaiset kesäpäivät liittyvät Liamin onnettomaan elämään?
Lukukokemuksesta.
Luettuani muutaman kappaleen olin lähes varma, että nyt kirjallinen polkuni on onnistunut risteytymään keskimääräistä hienomman tarinan kanssa. Huomasin kuitenkin pian, että on äärettömän pienestä kiinni minkälainen tarina lopulta onnistuu koskettamaan lukijaa. Enrightin kirjassa tuntui olevan kaikki hyvän tarinan ainekset kohdallaan kunnes selvisi ettei sitten ollutkaan, jotain jäi kipeästi puuttumaan. Olisin kieltämättä toivonut vahvempaa lukukokemusta Booker-palkitulta kirjalta.
Mitä ajatuksia tarina herätti?
Tarina jätti minut jotenkin tyhjän päälle. En oikeastaan saanut kiinni surevasta Veronicasta enkä hillittömästi eläneestä Liamista. Suurperheen monenkirjavat tuntemukset toisia perheenjäseniä kohtaan olivat enemmänkin kuin hämmentäviä. Lopulta en oikein tiennyt mitään varmaksi ja pystyin vain lohduttautumaan sillä tiedolla, että tarinan kertoja Veronica taisi olla ihan yhtä eksyksissä. Veronican elämä suistuu raiteiltaan yllättävän kuoleman takia, ja vaikka kyseessä on ihminen, joka ei toisaalta ollut enää kovin läheinen, hän tuntuu läheisemmältä kuin kukaan toinen jo yhteisten muistojen takia. Sellaista se elämä kai on, ei aina järjellä selitettävissä...
sunnuntai 28. joulukuuta 2014
lauantai 20. joulukuuta 2014
Vanki
Jussi Adler-Olsen
2007 suom. 2012
424 s./Gummerus
Mitä tapahtui ja kenelle?
Murharyhmäetsivä Carl Morck passitetaan Kööpenhaminan poliisilaitoksen kellariin uuden Osasto Q:n johtajaksi. Tässä uudessa tehtävässä Morckin on tarkoitus selvittää vanhoja rikoksia ja avustajakseen tämä saa erikoisen, mutta hyvin motivoituneen maahanmuuttajan Hafez el-Assadin. Samalla kun kaksikko alkaa tutkia viisi vuotta sitten kadonneen Merete Lynggaardin tapausta, Morck yrittää selviytyä itsesyytöksien painolastista. Edellinen työtehtävä nimittäin päättyi luotisateeseen ja kahakassa kuoli hänen läheinen kollegansa. Toinen kollega makaa pahasti vammautuneena sairaalassa.
Kirjan paikka jännitysgenren sisällä?
Adler-Olsenin Osasto Q-sarja tuo ainakin tämän ensimmäisen kirjan perusteella kivasti uutta jännityskirjallisuuden joukkoon. Tarina on todella sujuvasti kirjoitettu, viihdyttävä ja oikein mukava lukea. Lukufiilis ei mennyt pilalle, vaikka arvasinkin murhaajan heti kun hänen varhaisista vaiheistaan kerrottiin ensimmäistä kertaa. Varsinkin sympaattisen el-Assadin persoona jäi vielä kutkuttavasti osittain pimentoon ja Morckin on onnistunut säilyttämään pienen huumorinhippusen vaikeina aikoina eikä ole samalla tavalla rappiolla kuin useimmat muut kollegansa genren sisällä. Olen myös sattunut lukemaan niin monta alamaailmaan liittyvää jännäriä lähiaikoina, että oli virkistävää lukea perinteisempi murhatarina.
Minä ja Osasto-Q jatkossa?
Suhtaudun jännityskirjallisuuteen melko kunnianhimoisesti. Haluaisin lukea pinnalla olevilta jännityskirjailijoilta ainakin yhden romaanin jo ihan työnkin takia ja lista on edelleen loputtoman pitkä. Sen takia en kovinkaan usein palaa saman jännärikirjailijan tuotantoon vaan kerään mieluummin laajemmalta alalta lukukokemuksia. Nyt kuitenkin kiinnostaisi lukea ainakin Pullopostia, joka sai Lasiavain-palkinnon muutama vuosi takaperin. Metsästäjät-kirja ei ole saanut niin suurta hehkutusta osakseen, sen voisin hyvin skipata.
2007 suom. 2012
424 s./Gummerus
Mitä tapahtui ja kenelle?
Murharyhmäetsivä Carl Morck passitetaan Kööpenhaminan poliisilaitoksen kellariin uuden Osasto Q:n johtajaksi. Tässä uudessa tehtävässä Morckin on tarkoitus selvittää vanhoja rikoksia ja avustajakseen tämä saa erikoisen, mutta hyvin motivoituneen maahanmuuttajan Hafez el-Assadin. Samalla kun kaksikko alkaa tutkia viisi vuotta sitten kadonneen Merete Lynggaardin tapausta, Morck yrittää selviytyä itsesyytöksien painolastista. Edellinen työtehtävä nimittäin päättyi luotisateeseen ja kahakassa kuoli hänen läheinen kollegansa. Toinen kollega makaa pahasti vammautuneena sairaalassa.
Kirjan paikka jännitysgenren sisällä?
Adler-Olsenin Osasto Q-sarja tuo ainakin tämän ensimmäisen kirjan perusteella kivasti uutta jännityskirjallisuuden joukkoon. Tarina on todella sujuvasti kirjoitettu, viihdyttävä ja oikein mukava lukea. Lukufiilis ei mennyt pilalle, vaikka arvasinkin murhaajan heti kun hänen varhaisista vaiheistaan kerrottiin ensimmäistä kertaa. Varsinkin sympaattisen el-Assadin persoona jäi vielä kutkuttavasti osittain pimentoon ja Morckin on onnistunut säilyttämään pienen huumorinhippusen vaikeina aikoina eikä ole samalla tavalla rappiolla kuin useimmat muut kollegansa genren sisällä. Olen myös sattunut lukemaan niin monta alamaailmaan liittyvää jännäriä lähiaikoina, että oli virkistävää lukea perinteisempi murhatarina.
Minä ja Osasto-Q jatkossa?
Suhtaudun jännityskirjallisuuteen melko kunnianhimoisesti. Haluaisin lukea pinnalla olevilta jännityskirjailijoilta ainakin yhden romaanin jo ihan työnkin takia ja lista on edelleen loputtoman pitkä. Sen takia en kovinkaan usein palaa saman jännärikirjailijan tuotantoon vaan kerään mieluummin laajemmalta alalta lukukokemuksia. Nyt kuitenkin kiinnostaisi lukea ainakin Pullopostia, joka sai Lasiavain-palkinnon muutama vuosi takaperin. Metsästäjät-kirja ei ole saanut niin suurta hehkutusta osakseen, sen voisin hyvin skipata.
lauantai 13. joulukuuta 2014
Villi vaellus
Cheryl Strayed
2012 suom. 2013
403 s./Like
Mitä tapahtui ja kenelle?
Cheryl Strayedin on jo jonkin aikaa ollut vaikea saada omasta arjesta kiinni. Äiti kuoli muutama vuosi sitten ja avioliittokin hajosi. Elämä on kulkenut vääjäämättä kohti irtosuhteita ja huumeita. Millään ei oikein tunnu olevan väliä. Ratkaisu kaikkeen löytyy kuitenkin The Pacific Crest Trail -nimistä vaellusreitistä, jota Cheryl päättää lähteä tarpomaan. Itsensä löytämisen lisäksi matka on täynnä fyysistä kipua ja väsymystä, mutta Cheryl puskee sisukkaasti eteenpäin.
Miten löysin kirjan?
Seuraan Reese Witherspoonia Instagramissa ja hän on hehkuttanut tulevaa elokuvaansa Wild jo monen kuukauden ajan ja se onkin vaikuttanut todella mielenkiintoiselta. Eräänä päivänä kollega alkoi kehua naisesta ja villistä erämaasta kertovaa kirjaa ja pian yhdistinkin nämä teokset samaksi tarinaksi ja tartuin heti kirjaversioon. Yleensä tiedän aika hyvin mitä aion lukea seuraavaksi ja mitä sen jälkeen, joten tällainen pieni spontaani lukuhetki kaiken suunnitelmallisuuden välissä teki oikein hyvää:)
Lukukokemuksesta.
Varsinkin Cherylin tausta teki kirjasta mielenkiintoisen. Tavallinen nuori nainen kiinnostuu ulkoilmaelämästä ja päättää lähteä vaeltamaan yli 1500 kilometrin matkan yksin - todellakin olen kiinnostunut aiheesta! Väkisinkin kirjaa lukiessa miettii missä omat rajat menisivät, mitä jaksaisin ja missä vaiheessa luovuttaisin. Luin mielelläni varsinkin reissun fyysisistä ponnistuksista, henkinen puoli ei tällä kertaa liikuttanut juuri suuntaan eikä toiseen. Voi olla, että tässä onkin kirja, jonka elokuvaversio on enemmän mieleeni... Katsotaan miten käy!
Kenelle suosittelisin?
Jokaiselle kasvutarinoista ja itsensä voittamisesta kiinnostuneille lukijoille. Kirja sopii hyvin myös nojatuolimatkaksi Yhdysvaltojen länsirannikon karun luonnon keskelle. Minä en yleensä koe palavaa halua luonnon keskelle, mutta tällaiset vetävästi kirjoitetut kirjat kieltämättä saavat haaveilemaan aktiivisemmasta ulkoilmaelämästä.
2012 suom. 2013
403 s./Like
Mitä tapahtui ja kenelle?
Cheryl Strayedin on jo jonkin aikaa ollut vaikea saada omasta arjesta kiinni. Äiti kuoli muutama vuosi sitten ja avioliittokin hajosi. Elämä on kulkenut vääjäämättä kohti irtosuhteita ja huumeita. Millään ei oikein tunnu olevan väliä. Ratkaisu kaikkeen löytyy kuitenkin The Pacific Crest Trail -nimistä vaellusreitistä, jota Cheryl päättää lähteä tarpomaan. Itsensä löytämisen lisäksi matka on täynnä fyysistä kipua ja väsymystä, mutta Cheryl puskee sisukkaasti eteenpäin.
Miten löysin kirjan?
Seuraan Reese Witherspoonia Instagramissa ja hän on hehkuttanut tulevaa elokuvaansa Wild jo monen kuukauden ajan ja se onkin vaikuttanut todella mielenkiintoiselta. Eräänä päivänä kollega alkoi kehua naisesta ja villistä erämaasta kertovaa kirjaa ja pian yhdistinkin nämä teokset samaksi tarinaksi ja tartuin heti kirjaversioon. Yleensä tiedän aika hyvin mitä aion lukea seuraavaksi ja mitä sen jälkeen, joten tällainen pieni spontaani lukuhetki kaiken suunnitelmallisuuden välissä teki oikein hyvää:)
Lukukokemuksesta.
Varsinkin Cherylin tausta teki kirjasta mielenkiintoisen. Tavallinen nuori nainen kiinnostuu ulkoilmaelämästä ja päättää lähteä vaeltamaan yli 1500 kilometrin matkan yksin - todellakin olen kiinnostunut aiheesta! Väkisinkin kirjaa lukiessa miettii missä omat rajat menisivät, mitä jaksaisin ja missä vaiheessa luovuttaisin. Luin mielelläni varsinkin reissun fyysisistä ponnistuksista, henkinen puoli ei tällä kertaa liikuttanut juuri suuntaan eikä toiseen. Voi olla, että tässä onkin kirja, jonka elokuvaversio on enemmän mieleeni... Katsotaan miten käy!
Kenelle suosittelisin?
Jokaiselle kasvutarinoista ja itsensä voittamisesta kiinnostuneille lukijoille. Kirja sopii hyvin myös nojatuolimatkaksi Yhdysvaltojen länsirannikon karun luonnon keskelle. Minä en yleensä koe palavaa halua luonnon keskelle, mutta tällaiset vetävästi kirjoitetut kirjat kieltämättä saavat haaveilemaan aktiivisemmasta ulkoilmaelämästä.
tiistai 2. joulukuuta 2014
Varjojen huone
Erik Axl Sund
2012 suom. 2014
364s./Otava
Mitä tapahtui ja kenelle?
Ruotsalaisen Varistyttö-trilogian päätösosa, jossa aikaisemmista osista tuttujen Sofia Zetterlundin ja Victoria Bergmanin salaisuudet paljastetaan viimeinkin. Mitä järkyttäviä muistoja Victorian mieli yrittää vieläkin sulkea pois? Entä mitä tapahtui Victorian tyttärelle Madeleinelle? Entä mikä uskonnollinen lahko tuntuu olevan kaiken pahan takana? Ja jääkö lahkon jäsenistä yksikään henkiin?
Kirjan yllätysmomentti?
Takakansiteksti lupaili, että kun murhien taustat alkavat pikkuhiljaa selviämään, totuus on kamalampi kuin kukaan osasi kuvitellakaan. Päädyin pienen pohdinnan jälkeen kuitenkin siihen, että ensimmäisen osan raakuudet olivat ihan omaa luokkaansa eivätkä viimeisen osan paljastukset siinä mielessä enää oikeastaan hetkauttaneet tottunutta lukijaa. Pienimuotoista maton vetämistä lukijan alta kuitenkin esiintyi ja hyvä niin.
Mitä jäin kaipaamaan?
Sofian ja Victorian näkökulmasta kerrottu tarina toimi hyvin näinkin, mutta aina kun tarinaan liittyy pelottavia uskonnollisia lahkoja, mieleni kiihtyy nollasta sataan. Olikin harmillista, että monimutkaisessa tarinassa olisi ollut aineksia vaikka mihin, mutta lopulta kirjassa keskityttiin enimmäkseen mässäilemään väkivallalla kuin selittämään uskonlahkon taustoja.
Lukukokemuksesta.
Varistyttö-trilogia on ehdottomasti jännäreiden ystävän must-read. Ahmin sarjan jokaisen osan parissa päivässä eli ne todellakin ovat niin koukuttavia ja helppolukuisia kuin huhutaan. Nopeatempoisen ja kiinnostavan juonen luulisi kuitenkin jättävän selvempiä muistijälkiä, mutta tuntui vähän hassulta aloitella kolmatta osaa, kun en muistanut sitten yhtään mitään toisesta osasta. Tämän lukijan onneksi vanhoja tapahtumia kerrattiin siellä täällä, muuten olisin ollut ihan totaalisen ulalla. Ei siis auttanut, vaikka Otava julkaisi kaikki kolme osaa lyhyen ajan sisällä:D
2012 suom. 2014
364s./Otava
Mitä tapahtui ja kenelle?
Ruotsalaisen Varistyttö-trilogian päätösosa, jossa aikaisemmista osista tuttujen Sofia Zetterlundin ja Victoria Bergmanin salaisuudet paljastetaan viimeinkin. Mitä järkyttäviä muistoja Victorian mieli yrittää vieläkin sulkea pois? Entä mitä tapahtui Victorian tyttärelle Madeleinelle? Entä mikä uskonnollinen lahko tuntuu olevan kaiken pahan takana? Ja jääkö lahkon jäsenistä yksikään henkiin?
Kirjan yllätysmomentti?
Takakansiteksti lupaili, että kun murhien taustat alkavat pikkuhiljaa selviämään, totuus on kamalampi kuin kukaan osasi kuvitellakaan. Päädyin pienen pohdinnan jälkeen kuitenkin siihen, että ensimmäisen osan raakuudet olivat ihan omaa luokkaansa eivätkä viimeisen osan paljastukset siinä mielessä enää oikeastaan hetkauttaneet tottunutta lukijaa. Pienimuotoista maton vetämistä lukijan alta kuitenkin esiintyi ja hyvä niin.
Mitä jäin kaipaamaan?
Sofian ja Victorian näkökulmasta kerrottu tarina toimi hyvin näinkin, mutta aina kun tarinaan liittyy pelottavia uskonnollisia lahkoja, mieleni kiihtyy nollasta sataan. Olikin harmillista, että monimutkaisessa tarinassa olisi ollut aineksia vaikka mihin, mutta lopulta kirjassa keskityttiin enimmäkseen mässäilemään väkivallalla kuin selittämään uskonlahkon taustoja.
Lukukokemuksesta.
Varistyttö-trilogia on ehdottomasti jännäreiden ystävän must-read. Ahmin sarjan jokaisen osan parissa päivässä eli ne todellakin ovat niin koukuttavia ja helppolukuisia kuin huhutaan. Nopeatempoisen ja kiinnostavan juonen luulisi kuitenkin jättävän selvempiä muistijälkiä, mutta tuntui vähän hassulta aloitella kolmatta osaa, kun en muistanut sitten yhtään mitään toisesta osasta. Tämän lukijan onneksi vanhoja tapahtumia kerrattiin siellä täällä, muuten olisin ollut ihan totaalisen ulalla. Ei siis auttanut, vaikka Otava julkaisi kaikki kolme osaa lyhyen ajan sisällä:D
torstai 27. marraskuuta 2014
Pilvilinna joka romahti
Stieg Larsson
2008 suom. 2008
698 s./Wsoy
äänikirjana 21 cd-levyä
Mitä tapahtui ja kenelle?
Kolmas kirja jatkuu suoraan siitä mihin toinen kirja loppuu: Lisbet Salander on kohdannut isänsä ja taistelu elämästä ja kuolemasta on kirjaimellisesti alkanut. Millenium-lehden tähtitoimittaja Mikael Blomkvist aikoo tehdä kaikkensa, jotta oikeat ihmiset joutuvat lopulta telkien taakse ja Salanderin maine saadaan puhdistettua julkisesti. Jotta tähän pisteeseen päästään, kaikenlaista ehtii sattua ja tapahtua, onhan Salanderilla ja Blomkvistilla aikamoisen mahtavia vihollisia.
Kirjan yllätysmomentti?
Tarina eteni odotetusti enkä oikeastaan osannut edes toivoa kirjalta sen kummempia yllätyksiä. Miehet jotka vihaavat naisia -kirjasta alkanut tarina saatiin kunnialla päätökseensä ja Lisbetille oikeutta, ei juoni mielestäni olisi oikein muuhunkaan suuntaan voinut haarautua. Kävi se minkä pitikin käydä.
Lukukokemuksesta.
Aloitin kirjan äänikirjaversion kuuntelemisen lokakuun alkupuolella, joten tarinan parissa ehti vierähtää melkein kaksi kuukautta. Uumoilin jo trilogian ensimmäisen osan luettuani, että se tulisi olemaan ehdoton suosikkini kolmen kimpasta ja näin kävikin. Vaikka Larssonin kirjat ovat melkeinpä vailla vertaa, niissä on se jokin, mikä ei ihan iske omaan lukumakuuni. Siksi en tunnustaudukaan Millenium-sarjan suurimmaksi faniksi, mutta kyllä tämä kolmaskin osa tarjosi hyvän lukukokemuksen ja varsinkin tarinan loppupuolen tapahtumat tyydyttivät oikeudennälkääni. Onhan se ehdottomasti niin, että jos jännityskirjallisuutta tykkää lukea, ei Larssonin kirjoja voi ohittaa.
2008 suom. 2008
698 s./Wsoy
äänikirjana 21 cd-levyä
Mitä tapahtui ja kenelle?
Kolmas kirja jatkuu suoraan siitä mihin toinen kirja loppuu: Lisbet Salander on kohdannut isänsä ja taistelu elämästä ja kuolemasta on kirjaimellisesti alkanut. Millenium-lehden tähtitoimittaja Mikael Blomkvist aikoo tehdä kaikkensa, jotta oikeat ihmiset joutuvat lopulta telkien taakse ja Salanderin maine saadaan puhdistettua julkisesti. Jotta tähän pisteeseen päästään, kaikenlaista ehtii sattua ja tapahtua, onhan Salanderilla ja Blomkvistilla aikamoisen mahtavia vihollisia.
Kirjan yllätysmomentti?
Tarina eteni odotetusti enkä oikeastaan osannut edes toivoa kirjalta sen kummempia yllätyksiä. Miehet jotka vihaavat naisia -kirjasta alkanut tarina saatiin kunnialla päätökseensä ja Lisbetille oikeutta, ei juoni mielestäni olisi oikein muuhunkaan suuntaan voinut haarautua. Kävi se minkä pitikin käydä.
Lukukokemuksesta.
Aloitin kirjan äänikirjaversion kuuntelemisen lokakuun alkupuolella, joten tarinan parissa ehti vierähtää melkein kaksi kuukautta. Uumoilin jo trilogian ensimmäisen osan luettuani, että se tulisi olemaan ehdoton suosikkini kolmen kimpasta ja näin kävikin. Vaikka Larssonin kirjat ovat melkeinpä vailla vertaa, niissä on se jokin, mikä ei ihan iske omaan lukumakuuni. Siksi en tunnustaudukaan Millenium-sarjan suurimmaksi faniksi, mutta kyllä tämä kolmaskin osa tarjosi hyvän lukukokemuksen ja varsinkin tarinan loppupuolen tapahtumat tyydyttivät oikeudennälkääni. Onhan se ehdottomasti niin, että jos jännityskirjallisuutta tykkää lukea, ei Larssonin kirjoja voi ohittaa.
lauantai 22. marraskuuta 2014
Kuolema Ehtoolehdossa
Minna Lindgren
2013
302s./Teos
Mitä tapahtui ja kenelle?
Yli yhdeksänkymppiset ystävykset Irma ja Siiri ovat eläneet palvelutalo Ehtoolehdossa jo tovin. Aikaisempaan elämään kuuluneet ystävät ja sukulaiset ovat kuolleet jo aikoja sitten eikä kiireisellä nuoremmalla sukupolvella ole kalenterissa tilaa vierailuille. Vanhusten päivät kuluvat korttia pelatessa, punaviiniä nauttien, raitiovaunuilla ajellen ja kuolemasta puhuen. Arkeen saadaan kuitenkin yllättäen vipinää, kun palvelutalossa sattuu outo kuolema ja henkilökunnan toiminta alkaa vaikuttamaan epäilyttävältä.
Kirjan yllätysmomentti?
Odotin ratkiriemukasta tarinaa, mutta lopulta kirjan lukemisesta jäi ehkä kuitenkin vähän surumielinen olo. Toki yhdeksänkymppisten elämänilo, hetkessä elämisen taito ja hulluttelu hymyilyttivät, mutta kuitenkin mieleen jäi enemmän kummittelemaan vanhusten unohtaminen palvelukoteihin ja kaikki se negatiivinen mitä asiaan liittyy.
Mitä ajatuksia kirja herätti?
Voiko ihminen elää liian vanhaksi? Miksi kuoleman kanssa sinut olevaa vanhusta pidetään elämänhalun menettäneenä? Miksi pitkän iän saavuttaneita ihmisiä yritetään pitää elossa vielä ekstra-ajan kieltämällä kaikenlaiset nautinnot? Lääkitäänkö vanhuksia tarpeettoman paljon? Voiko palvelutaloissa elää myös hyvän vanhuuden?
2013
302s./Teos
Mitä tapahtui ja kenelle?
Yli yhdeksänkymppiset ystävykset Irma ja Siiri ovat eläneet palvelutalo Ehtoolehdossa jo tovin. Aikaisempaan elämään kuuluneet ystävät ja sukulaiset ovat kuolleet jo aikoja sitten eikä kiireisellä nuoremmalla sukupolvella ole kalenterissa tilaa vierailuille. Vanhusten päivät kuluvat korttia pelatessa, punaviiniä nauttien, raitiovaunuilla ajellen ja kuolemasta puhuen. Arkeen saadaan kuitenkin yllättäen vipinää, kun palvelutalossa sattuu outo kuolema ja henkilökunnan toiminta alkaa vaikuttamaan epäilyttävältä.
Kirjan yllätysmomentti?
Odotin ratkiriemukasta tarinaa, mutta lopulta kirjan lukemisesta jäi ehkä kuitenkin vähän surumielinen olo. Toki yhdeksänkymppisten elämänilo, hetkessä elämisen taito ja hulluttelu hymyilyttivät, mutta kuitenkin mieleen jäi enemmän kummittelemaan vanhusten unohtaminen palvelukoteihin ja kaikki se negatiivinen mitä asiaan liittyy.
Mitä ajatuksia kirja herätti?
Voiko ihminen elää liian vanhaksi? Miksi kuoleman kanssa sinut olevaa vanhusta pidetään elämänhalun menettäneenä? Miksi pitkän iän saavuttaneita ihmisiä yritetään pitää elossa vielä ekstra-ajan kieltämällä kaikenlaiset nautinnot? Lääkitäänkö vanhuksia tarpeettoman paljon? Voiko palvelutaloissa elää myös hyvän vanhuuden?
torstai 20. marraskuuta 2014
Halkaisukirvesmies elämä ja vähäisemmät teot
Roope Lipasti
2014
215 s./Atena
Mitä tapahtui ja kenelle?
Kuusihenkisen perheen elämässä sattuu ja tapahtuu. Perheenisä kirjoittaa arkisia mutta hulvattomia tapahtumia muistiin ja pohtii samalla mistä hyvä elämä koostuu. Ainakin tarvitaan roppakaupalla huumoria, joustavuutta ja luovuutta, jotta villeistä vuosista selviää hengissä.
Mieleen jäänyt henkilö?
Jokainen perheenjäsen on vuorollaan parrasvaloissa, mutta kirjan hyvä fiilis syntyy siitä, miten kaikki puhaltavat yhteen ja muodostavat onnellisen perheen.
Kirjan ansiot?
Vaikka en kokenut olevani kirjan varsinaista kohdeyleisöä, sen hyväntuulinen yleisfiilis koukutti minutkin. En yleensä etsiydy huumorilla höystettyjen kirjojen pariin, mutta tällä kerralla viihdyin oikeasti ja suupielen nykivät tämän tästä.
Kirjan lähisukulaisia?
Jo ihan ensimmäisistä kappaleista lähtien mieleeni tuli Anna-Leena Härkösen kolumnikokoelmat. Nyt saatiin vähän miesnäkökulmaa ja painotus oli enemmän perhejutuilla.
2014
215 s./Atena
Mitä tapahtui ja kenelle?
Kuusihenkisen perheen elämässä sattuu ja tapahtuu. Perheenisä kirjoittaa arkisia mutta hulvattomia tapahtumia muistiin ja pohtii samalla mistä hyvä elämä koostuu. Ainakin tarvitaan roppakaupalla huumoria, joustavuutta ja luovuutta, jotta villeistä vuosista selviää hengissä.
Mieleen jäänyt henkilö?
Jokainen perheenjäsen on vuorollaan parrasvaloissa, mutta kirjan hyvä fiilis syntyy siitä, miten kaikki puhaltavat yhteen ja muodostavat onnellisen perheen.
Kirjan ansiot?
Vaikka en kokenut olevani kirjan varsinaista kohdeyleisöä, sen hyväntuulinen yleisfiilis koukutti minutkin. En yleensä etsiydy huumorilla höystettyjen kirjojen pariin, mutta tällä kerralla viihdyin oikeasti ja suupielen nykivät tämän tästä.
Kirjan lähisukulaisia?
Jo ihan ensimmäisistä kappaleista lähtien mieleeni tuli Anna-Leena Härkösen kolumnikokoelmat. Nyt saatiin vähän miesnäkökulmaa ja painotus oli enemmän perhejutuilla.
sunnuntai 26. lokakuuta 2014
Syysloman lukukokemukset
Elämän lempeät maut
Erica Bauermeister
2009 suom. 2009
216 s./Bazar
Norkku suositteli minulle Bauermeisterin esikoisteosta muutama vuosi takaperin. En yleensä lue ruoanfiilistelykirjoja, joten kirjaan ei tullut tartuttua sitten millään. Rantalomalle tarina tuntui kuitenkin sopivan ja nappasin kirjan mukaani sen kauemmin arpomatta.
Lempeiden makujen kokkikoulussa erilaisista elämäntilanteista ponnistavat ihmiset kohtaavat ja kokevat vahvaa yhtenäisyyden tunnetta. Ruoanlaiton ohessa oma elämä saa uutta suuntaa ja siinä samalla tehdään toisillekin hyvää.
Sydämellisen tarinan vahvuus on juurikin ruokaan liittyvissä asioissa. Lukija seuraa vesi kielellä ateriakokonaisuuksien valmistumista ja haaveilee itsekin pysähtyvänsä ruoan ääreen nautiskelemaan elämästä. Kirjan ihmiskohtalot ovat omaan makuuni ehkä turhankin valmiiksi pureskeltuja ja pliisuja, mutta kokonaisuutena kirja sopi loman fiilikseen hyvin.
---
Maresi
Maria Turtscaninoff
2014
212 s./Tammi
Kirjailijan Helsingin alla on yksi nuortenkirjasuosikeistani muutaman vuoden takaa. Maresiin ei ollut ollenkaan vaikea tarttua, luotin saavani lukea laatutarinan ja en joutunut pettymään.
Maresin maailmassa on olemassa saari, johon miehillä ei ole asiaa. Alkusisaret ovat aikaa sitten rakentaneet saarelle luostarin, jonne naiset kautta maailman ovat tulleet elämänkouluun ja turvaan vaikeita oloja. Nyt saarelle pakenee salaperäinen tyttö, joka pelkää kuollakseen isänsä kostoa. Luostarin naisten on tehtävä kaikkensa, jotta verilöylyltä säästyttäisiin.
Nautin valtavasti tarinan historiallisesta otteesta, vaikka maailma onkin täysin kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Kokonaisuus oli toimiva: kiinnostava päähenkilö, luostarimaailman mystiikka ja vauhdilla etenevä tarina. Oivaa lomalukemista!
Ymmärsin, että kirjailijan muutama muukin teos sijoittuisi tähän samaan maailmaan, joten saattaa hyvinkin olla, että nekin luen jossain vaiheessa.
---
Hyvä elämä - lyhyt oppimäärä
Saku Tuominen
2013
103 s./Paasilinna
Lomalla rentoutuessa oli myös hyvä pysähtyä miettimään mikä elämässä oikein onkaan tärkeää.
Ymmärrän hyvin, että Tuomisen Hyvä elämä on puhutellut monia ja saanut pohtimaan elämän peruskysymyksiä. Tiiviiksi kokonaisuudeksi kirjoitettu hyvän elämän fiilistelykirja antaa aihetta lukuisille ahaa-elämyksille. Minäkin olisin varmasti hullaantunut täysin, jos kyseessä olisi ollut ensikosketukseni tähän tärkeään aiheeseen. Nyt kirja jäi vähän aikaisempien lukukokemuksien varjoon, mutta kiva lukukokemus silti!
Hyvä elämä oli kiva jättää hotellin kirjahyllyyn odottamaan seuraavaa lukijaa, jota aihe toivottavasti puhuttelee.
Erica Bauermeister
2009 suom. 2009
216 s./Bazar
Norkku suositteli minulle Bauermeisterin esikoisteosta muutama vuosi takaperin. En yleensä lue ruoanfiilistelykirjoja, joten kirjaan ei tullut tartuttua sitten millään. Rantalomalle tarina tuntui kuitenkin sopivan ja nappasin kirjan mukaani sen kauemmin arpomatta.
Lempeiden makujen kokkikoulussa erilaisista elämäntilanteista ponnistavat ihmiset kohtaavat ja kokevat vahvaa yhtenäisyyden tunnetta. Ruoanlaiton ohessa oma elämä saa uutta suuntaa ja siinä samalla tehdään toisillekin hyvää.
Sydämellisen tarinan vahvuus on juurikin ruokaan liittyvissä asioissa. Lukija seuraa vesi kielellä ateriakokonaisuuksien valmistumista ja haaveilee itsekin pysähtyvänsä ruoan ääreen nautiskelemaan elämästä. Kirjan ihmiskohtalot ovat omaan makuuni ehkä turhankin valmiiksi pureskeltuja ja pliisuja, mutta kokonaisuutena kirja sopi loman fiilikseen hyvin.
---
Maresi
Maria Turtscaninoff
2014
212 s./Tammi
Kirjailijan Helsingin alla on yksi nuortenkirjasuosikeistani muutaman vuoden takaa. Maresiin ei ollut ollenkaan vaikea tarttua, luotin saavani lukea laatutarinan ja en joutunut pettymään.
Maresin maailmassa on olemassa saari, johon miehillä ei ole asiaa. Alkusisaret ovat aikaa sitten rakentaneet saarelle luostarin, jonne naiset kautta maailman ovat tulleet elämänkouluun ja turvaan vaikeita oloja. Nyt saarelle pakenee salaperäinen tyttö, joka pelkää kuollakseen isänsä kostoa. Luostarin naisten on tehtävä kaikkensa, jotta verilöylyltä säästyttäisiin.
Nautin valtavasti tarinan historiallisesta otteesta, vaikka maailma onkin täysin kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Kokonaisuus oli toimiva: kiinnostava päähenkilö, luostarimaailman mystiikka ja vauhdilla etenevä tarina. Oivaa lomalukemista!
Ymmärsin, että kirjailijan muutama muukin teos sijoittuisi tähän samaan maailmaan, joten saattaa hyvinkin olla, että nekin luen jossain vaiheessa.
---
Hyvä elämä - lyhyt oppimäärä
Saku Tuominen
2013
103 s./Paasilinna
Lomalla rentoutuessa oli myös hyvä pysähtyä miettimään mikä elämässä oikein onkaan tärkeää.
Ymmärrän hyvin, että Tuomisen Hyvä elämä on puhutellut monia ja saanut pohtimaan elämän peruskysymyksiä. Tiiviiksi kokonaisuudeksi kirjoitettu hyvän elämän fiilistelykirja antaa aihetta lukuisille ahaa-elämyksille. Minäkin olisin varmasti hullaantunut täysin, jos kyseessä olisi ollut ensikosketukseni tähän tärkeään aiheeseen. Nyt kirja jäi vähän aikaisempien lukukokemuksien varjoon, mutta kiva lukukokemus silti!
Hyvä elämä oli kiva jättää hotellin kirjahyllyyn odottamaan seuraavaa lukijaa, jota aihe toivottavasti puhuttelee.
lauantai 11. lokakuuta 2014
Lolita
Vladimir Nabokov
1955 suom. 1959
400 s./Gummerus
Alkuperäisenä suunnitelmana ei ollut kiduttaa itseäni koko sairasloman ajan. Ajattelin naiivisti, että nyt kerrankin olisi aikaa tarttua tähän kirjahyllyn perälle unohtuneeseen klassikkoon. Aitoa kiinnostustakin tarinaan löytyi ja lisäksi flunssan tyyppi oli sellainen, että aivotoiminta oli kunnossa köhimisestä huolimatta.
Oh, little did she know... Nabokovin tunnetuin teos oli julma umpikuja ensimmäisistä riveistä lähtien, mutta luovuttaminen ei ollut vaihtoehto. Tajusin hyvin pian, että joko kärvistelen nyt ja kuitenkin saan kirjan luettua tai sitten en lue Lolitaa koskaan. Sivu toisensa jälkeen jostain ilmestyi lisävoimia jatkaa tätä uskomattoman puuduttavaa tarinaa.
Kun jäljellä oli vielä kauhistuttavat 120 sivua, mieleeni putkahti vuodet yläasteella ja lukiossa. Noina vuosina luin kiltisti jokaisen klassikkokirjan alusta loppuun asti. En päästänyt itseäni helpolla, vaikka ihan pätevän esseen olisi voinut kirjoittaa vähemmälläkin vaivalla. Nyt päätin antaa itselleni ainutlaatuisen mahdollisuuden harppoa kirja loppuun. Hymyilinkin vallan onnellisena puoli tuntia myöhemmin: Lolita oli "luettu" loppuun juonen kannalta tärkeät kohdat valikoiden ja Humbert Humbertin jaarittelut kylmästi skipaten.
Voisi luulla, että aikuisen miehen fantasiat 12-vuotiaasta tytöstä olisivat esimerkiksi liian rankkaa tai ahdistavaa luettavaa, mutta ei. Humbert onnistui kukistamaan lukijansa ihan vanhanaikaisella tylsyydellä. En muista milloin olisin viimeeksi vienyt kirjan kierrätykseen näin innoissani. Eron hetkeemme ei todellakaan liittynyt sentimentaalisia tunteita.
Nyt kohti lomaviikkoa ja Rodosta! Matkalukemiseksi valikoitui pelkkää hyväntuulista ja lämminhenkistä kaunokirjallisuutta. Tuntuu oudolta lähteä matkaan ilman jännäriä, mutta olen saanut pakkomielteen lukea Kuokkamummon Halloweenin aikaan, joten ehkä silloin tasaan tilit jännityskirjallisuuden kanssa. Klassikoista pysyttelen kaukana.
1955 suom. 1959
400 s./Gummerus
Alkuperäisenä suunnitelmana ei ollut kiduttaa itseäni koko sairasloman ajan. Ajattelin naiivisti, että nyt kerrankin olisi aikaa tarttua tähän kirjahyllyn perälle unohtuneeseen klassikkoon. Aitoa kiinnostustakin tarinaan löytyi ja lisäksi flunssan tyyppi oli sellainen, että aivotoiminta oli kunnossa köhimisestä huolimatta.
Oh, little did she know... Nabokovin tunnetuin teos oli julma umpikuja ensimmäisistä riveistä lähtien, mutta luovuttaminen ei ollut vaihtoehto. Tajusin hyvin pian, että joko kärvistelen nyt ja kuitenkin saan kirjan luettua tai sitten en lue Lolitaa koskaan. Sivu toisensa jälkeen jostain ilmestyi lisävoimia jatkaa tätä uskomattoman puuduttavaa tarinaa.
Kun jäljellä oli vielä kauhistuttavat 120 sivua, mieleeni putkahti vuodet yläasteella ja lukiossa. Noina vuosina luin kiltisti jokaisen klassikkokirjan alusta loppuun asti. En päästänyt itseäni helpolla, vaikka ihan pätevän esseen olisi voinut kirjoittaa vähemmälläkin vaivalla. Nyt päätin antaa itselleni ainutlaatuisen mahdollisuuden harppoa kirja loppuun. Hymyilinkin vallan onnellisena puoli tuntia myöhemmin: Lolita oli "luettu" loppuun juonen kannalta tärkeät kohdat valikoiden ja Humbert Humbertin jaarittelut kylmästi skipaten.
Voisi luulla, että aikuisen miehen fantasiat 12-vuotiaasta tytöstä olisivat esimerkiksi liian rankkaa tai ahdistavaa luettavaa, mutta ei. Humbert onnistui kukistamaan lukijansa ihan vanhanaikaisella tylsyydellä. En muista milloin olisin viimeeksi vienyt kirjan kierrätykseen näin innoissani. Eron hetkeemme ei todellakaan liittynyt sentimentaalisia tunteita.
Nyt kohti lomaviikkoa ja Rodosta! Matkalukemiseksi valikoitui pelkkää hyväntuulista ja lämminhenkistä kaunokirjallisuutta. Tuntuu oudolta lähteä matkaan ilman jännäriä, mutta olen saanut pakkomielteen lukea Kuokkamummon Halloweenin aikaan, joten ehkä silloin tasaan tilit jännityskirjallisuuden kanssa. Klassikoista pysyttelen kaukana.
torstai 9. lokakuuta 2014
Elämä elämältä
Kate Atkinson
2013 suom. 2014
595 s./Schildts & Söderström
Elämä elämältä on Ursula Toddin ja hänen perheensä tarina - kerrottuna kymmenillä eri tavoilla. Entä jos Ursula ei olisikaan pudonnut huoneensa ikkunasta ja kuollut, mitä hänelle ja hänen läheisilleen olisi tapahtunut? Entä jos Ursula ei olisikaan päätynyt yhteen raakalaisen kanssa, millainen tulevaisuus hänellä tuolloin olisi ollut? Entä jos Ursula olisikin saanut lapsen? Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Kun Ursula kuolee, joku toinen saa ehkä elää. Kun Ursula jää henkiin, jonkun toisen päivät saattavat olla luetut.
Tämä oli ensikosketukseni Atkinsonin tuotantoon. Hänen jännityskirjoistaan olen tietoisesti pysytellyt erossa, sillä en ole uskonut niiden charmin olevan sitä mitä jännityskirjallisuudelta yleensä kaipaan. Elämä elämältä on kuitenkin kerrassaan ihana kirja: peribrittiläinen ja hienostunut tarjottuna pienellä twistillä.
Aluksi pelkäsin, ettei Ursulan henkilöhahmo oikein ota tuulta alleen, hän tuntui pitkään jotenkin kaukaiselta, värittömältäkin. Hänen lukemattomat elämänpolkunsa olivat niin täynnä erilaisia mahdollisuuksia, että Ursula itse tuntui jäävän niiden varjoon ja henkilöhahmot hänen ympärillään herättivät enemmän tunteita kuin päähenkilö itse.
Lukukokemus kuuluu ehdottomasti kirjavuoteni parhaisiin. Melankolinen tarina todella puhutteli ja ihastutti alusta loppuun saakka. On aina kutkuttavan hienoa, kun lukijalle ei tarjota vastauksia suoraan. Mikä tarinoista lopulta oli Ursulan tarina?
2013 suom. 2014
595 s./Schildts & Söderström
Elämä elämältä on Ursula Toddin ja hänen perheensä tarina - kerrottuna kymmenillä eri tavoilla. Entä jos Ursula ei olisikaan pudonnut huoneensa ikkunasta ja kuollut, mitä hänelle ja hänen läheisilleen olisi tapahtunut? Entä jos Ursula ei olisikaan päätynyt yhteen raakalaisen kanssa, millainen tulevaisuus hänellä tuolloin olisi ollut? Entä jos Ursula olisikin saanut lapsen? Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Kun Ursula kuolee, joku toinen saa ehkä elää. Kun Ursula jää henkiin, jonkun toisen päivät saattavat olla luetut.
Tämä oli ensikosketukseni Atkinsonin tuotantoon. Hänen jännityskirjoistaan olen tietoisesti pysytellyt erossa, sillä en ole uskonut niiden charmin olevan sitä mitä jännityskirjallisuudelta yleensä kaipaan. Elämä elämältä on kuitenkin kerrassaan ihana kirja: peribrittiläinen ja hienostunut tarjottuna pienellä twistillä.
Aluksi pelkäsin, ettei Ursulan henkilöhahmo oikein ota tuulta alleen, hän tuntui pitkään jotenkin kaukaiselta, värittömältäkin. Hänen lukemattomat elämänpolkunsa olivat niin täynnä erilaisia mahdollisuuksia, että Ursula itse tuntui jäävän niiden varjoon ja henkilöhahmot hänen ympärillään herättivät enemmän tunteita kuin päähenkilö itse.
Lukukokemus kuuluu ehdottomasti kirjavuoteni parhaisiin. Melankolinen tarina todella puhutteli ja ihastutti alusta loppuun saakka. On aina kutkuttavan hienoa, kun lukijalle ei tarjota vastauksia suoraan. Mikä tarinoista lopulta oli Ursulan tarina?
keskiviikko 8. lokakuuta 2014
Talvipalatsi: yhdeksän runoa
Paavo Haavikko
1959
55s./Otava
Hämmentävää miten laaja-alaisen ahdingon alaisena olenkaan ollut, kun en ole saanut rustattua muutamaa hassua riviäkään pari viikkoa sitten lukemastani runokirjasta. Luin osana klassikkomaratonia Haavikon Talvipalatsin ja koska en keksi yhtään mitään kirjoitettavaa kyseisestä kirjasta, kaikki muutkin lukukokemukset jumittavat jonossa.
Nyt olen vihdoin löytänyt armon itsestäni: en saanut mitään kirjan lukemisesta ja se on ihan ok. Suuria ajatuksia ei tulvinut mieleen runoja lukiessa, vastaan ei tullut pienintäkään pätkää, jonka olisin halunnut kirjoittaa muistiin päiväkirjaani. Elämä ei liikahtanut suuntaan eikä toiseen. Oikeastaan kirjasta ei jäänyt muistijälkeäkään. Unohdin kaiken lukemani saman tien.
Luin, koin ja en vaikuttunut. Jatketaan kirjallista matkaa!
Sen sijaan Haavikon jälkeen olen lukenut yhtä sun toista kiinnostavaa, joten ehkä nyt tästä kirjasta eroon päästyäni saan kirjoitettua niistäkin jotain muistiin.
1959
55s./Otava
Hämmentävää miten laaja-alaisen ahdingon alaisena olenkaan ollut, kun en ole saanut rustattua muutamaa hassua riviäkään pari viikkoa sitten lukemastani runokirjasta. Luin osana klassikkomaratonia Haavikon Talvipalatsin ja koska en keksi yhtään mitään kirjoitettavaa kyseisestä kirjasta, kaikki muutkin lukukokemukset jumittavat jonossa.
Nyt olen vihdoin löytänyt armon itsestäni: en saanut mitään kirjan lukemisesta ja se on ihan ok. Suuria ajatuksia ei tulvinut mieleen runoja lukiessa, vastaan ei tullut pienintäkään pätkää, jonka olisin halunnut kirjoittaa muistiin päiväkirjaani. Elämä ei liikahtanut suuntaan eikä toiseen. Oikeastaan kirjasta ei jäänyt muistijälkeäkään. Unohdin kaiken lukemani saman tien.
Luin, koin ja en vaikuttunut. Jatketaan kirjallista matkaa!
Sen sijaan Haavikon jälkeen olen lukenut yhtä sun toista kiinnostavaa, joten ehkä nyt tästä kirjasta eroon päästyäni saan kirjoitettua niistäkin jotain muistiin.
sunnuntai 28. syyskuuta 2014
Candide
Voltaire: Candide
1759 suom. 1953
135s./Tammi
Päällisin puolin (ja maallikkolukijan silmin) Voltairen Candide vaikuttaa hyvinkin yksinkertaiselta tarinalta. Kerronnaltaan se on yllättävän simppeli, kappaleet ovat lyhyitä ja tapahtumat etenevät vauhdikkaasti niin kuin veijaritarinoissa yleensäkin. Kokonaisuutena tarina on sekoitus pojille suunnattua vanhanajana seikkailukertomusta ja aikuisten satua.
Suuren valistusfilosofin tunnetuin teos on tietenkin rivien välissä kaikkea muuta kuin kevyt. Satiirin päähenkikö Candide on päätynyt maailmalle harhailemaan osoitettuaan kiintymystään väärälle henkilölle. Matkoillaan nuori herra kohtaa ihmisen pahuuden kerta toisensa jälkeen, mutta ei tunnu oppivan vastoinkäymisistä mitään. Huonot kokemukset kasaantuvat Candiden jatkaessa loputonta matkaansa, mutta mies ei vaivu epätoivon valtaan vaan jaksaa suhtautua tulevaisuuteensa optimistisesti. Ehkä tien päässä odottaakin hänen hellän kiintymyksensä kohde?
Luojan kiitos tämäkin tarina oli mukavan tiivis ja kappaleet lyhyitä. Candiden matkan eri vaiheet tuntuivat aina edellisten tapahtumien toistolta ja jo kuolleiksi luullut henkilöt heräsivät vuorotellen henkiin aiheuttamaan lisää hämmennystä päähenkilön reitin varrelle. Siinä mielessä tarinaa väritti aika vahvastikin sen satumainen ote, joka teki lukukokemuksesta kevyen, mutta myös vähän tylsähkön.
En ole viikon aikana lämmennyt sen enempää filosofian eri aatteille, joten Candidenkaan suhteen en kokenut suuria ahaa-elämyksiä. Lukukokemus kuuluukin ehdottomasti sarjaan kiva-jos-voisi-lukea-jonkun-filosofiasta-kiinnostuneen-henkilön-esseen-kysesisestä-teoksesta-niin-ehkä-ymmärtäisin-tarinaa-paremmin. Mutta onpahan tämäkin klassikko nyt luettu ja koettu.
Viikon pituinen lyhyiden klassikoiden maraton alkaa olemaan lopuillaan. Illalla laitan vielä hyvin lyhyesti muistiin muutaman lauseen eräästä kotimaisesta runokokoelmasta, mutta muuten tämä kokeilu olikin tässä. Kohti syksyn uutuuksia!:)
1759 suom. 1953
135s./Tammi
Päällisin puolin (ja maallikkolukijan silmin) Voltairen Candide vaikuttaa hyvinkin yksinkertaiselta tarinalta. Kerronnaltaan se on yllättävän simppeli, kappaleet ovat lyhyitä ja tapahtumat etenevät vauhdikkaasti niin kuin veijaritarinoissa yleensäkin. Kokonaisuutena tarina on sekoitus pojille suunnattua vanhanajana seikkailukertomusta ja aikuisten satua.
Suuren valistusfilosofin tunnetuin teos on tietenkin rivien välissä kaikkea muuta kuin kevyt. Satiirin päähenkikö Candide on päätynyt maailmalle harhailemaan osoitettuaan kiintymystään väärälle henkilölle. Matkoillaan nuori herra kohtaa ihmisen pahuuden kerta toisensa jälkeen, mutta ei tunnu oppivan vastoinkäymisistä mitään. Huonot kokemukset kasaantuvat Candiden jatkaessa loputonta matkaansa, mutta mies ei vaivu epätoivon valtaan vaan jaksaa suhtautua tulevaisuuteensa optimistisesti. Ehkä tien päässä odottaakin hänen hellän kiintymyksensä kohde?
Luojan kiitos tämäkin tarina oli mukavan tiivis ja kappaleet lyhyitä. Candiden matkan eri vaiheet tuntuivat aina edellisten tapahtumien toistolta ja jo kuolleiksi luullut henkilöt heräsivät vuorotellen henkiin aiheuttamaan lisää hämmennystä päähenkilön reitin varrelle. Siinä mielessä tarinaa väritti aika vahvastikin sen satumainen ote, joka teki lukukokemuksesta kevyen, mutta myös vähän tylsähkön.
En ole viikon aikana lämmennyt sen enempää filosofian eri aatteille, joten Candidenkaan suhteen en kokenut suuria ahaa-elämyksiä. Lukukokemus kuuluukin ehdottomasti sarjaan kiva-jos-voisi-lukea-jonkun-filosofiasta-kiinnostuneen-henkilön-esseen-kysesisestä-teoksesta-niin-ehkä-ymmärtäisin-tarinaa-paremmin. Mutta onpahan tämäkin klassikko nyt luettu ja koettu.
Viikon pituinen lyhyiden klassikoiden maraton alkaa olemaan lopuillaan. Illalla laitan vielä hyvin lyhyesti muistiin muutaman lauseen eräästä kotimaisesta runokokoelmasta, mutta muuten tämä kokeilu olikin tässä. Kohti syksyn uutuuksia!:)
torstai 25. syyskuuta 2014
Koiramäen talossa
Mauri Kunnas
1980
48 s./Otava
En omistanut yhtäkään Kunnaksen kirjaa lapsena, joten olen tutustunut miehen tuotantoon vasta aikuisena. Ensikosketus Kunnakseen taisi tulla Noitarumpu-elokuvan myötä ja tuotannon laajuus tuli tutuksi vasta aloitettuani työt kirjakaupassa. Myöhäisherännäisenä en usko, että voin koskaan ihan samalla tavalla ihastella Kunnaksen kirjoja, rakkaimpien muistojen olisi pitänyt muodostua jo lapsuudessa. Siitä huolimatta olen viihtynyt hyvin niiden muutamien kirjojen parissa jotka olen tähän mennessä lukenut.
Koiramäen talossa oli oikein mielenkiintoinen iltasatu aikuiseenkin makuun. Itse asiassa yksi suosikkikirjoistani lapsena kertoi runsaan kuvituksen kera samasta aiheesta kuin tämä Kunnaksen kirja. Näkökulma suosikkikirjassani oli vielä hieman laajempi, sillä se kertoi myös varakkaan perheen arkirutiineista 1900-luvun alussa.
Verrattuna lapsuuteni kirjakokemukseen Koiramäen talossa on ehdottomasti hauskempi teos, kuvitus sai minut tirskahtelemaan useaankin otteeseen. Faktatieto ja viihdyttävä kerronta on yhdistetty hienosti samassa kirjassa ja osaan vain kuvitella miten paljon kysymyksiä pienillä lukijoilla mahtaakaan herätä kirjaa selaillessa. Minä opin ainakin tämän: tupa, porstua ja pirtti eivät ole sama asia vaikka näin aina ajattelen:)
Te Kunnasta enemmänkin lukeneet: onko teillä joku ehdoton suosikki miehen tuotannosta?
keskiviikko 24. syyskuuta 2014
Rakasta minut vahvaksi
Aino Suhola
1991
140 s./Atena
Camusin Sivullisen jälkeen huomasin olevani enemmän tutulla maaperällä Suholan runoteoksen kanssa.
Rakasta minut vahvaksi on kokoelma, joka yhdistelee perinteisempään muotoon kirjoitettuja runoja ja minulle tuntemattomampaa runoproosaa. Aluksi pelkäsin, että kokonaisuus olisi sekava ja runot vaikeaselkoisia, mutta muutaman sivun luettuani huomasinkin asian olevan juuri päinvastoin.
Runoissaan Suhola sivuaa nykyihmisen kipukohtia. Oma elämä ja läheiset jäävät sivuseikaksi, kun energiamme kuluu suorituskeskeisen elämänrytmin ylläpitämiseen. Keskitymme liikaa työasioihin ja tienaamiseen ja lopulta huomaamme olevamme tyytymättömiä elämäämme.
Kokoelma on ilmestynyt parikymmentä vuotta sitten, mutta runot ovat hyvin ajankohtaisia tänäkin päivänä. Suhola on saanut sisällytettyä teksteihinsä hyvin 1990-luvun lamavuosien tunnelman.
Lukukokemuksesta vielä sen verran, että arvostan runojen tavallisuutta, niitä on tällaisen antirunotytönkin helppo lukea ja ymmärtää. Jäin kuitenkin odottamaan jonkinlaista wow-efektiä, joka joskus iskee tajuntaan hyvää runoa lukiessaan. Tällä kertaa en saavuttanut ahaa-elämyksiä runojen parissa, mutta kokemus oli kuitenkin positiivinen.
1991
140 s./Atena
Camusin Sivullisen jälkeen huomasin olevani enemmän tutulla maaperällä Suholan runoteoksen kanssa.
Rakasta minut vahvaksi on kokoelma, joka yhdistelee perinteisempään muotoon kirjoitettuja runoja ja minulle tuntemattomampaa runoproosaa. Aluksi pelkäsin, että kokonaisuus olisi sekava ja runot vaikeaselkoisia, mutta muutaman sivun luettuani huomasinkin asian olevan juuri päinvastoin.
Runoissaan Suhola sivuaa nykyihmisen kipukohtia. Oma elämä ja läheiset jäävät sivuseikaksi, kun energiamme kuluu suorituskeskeisen elämänrytmin ylläpitämiseen. Keskitymme liikaa työasioihin ja tienaamiseen ja lopulta huomaamme olevamme tyytymättömiä elämäämme.
Kokoelma on ilmestynyt parikymmentä vuotta sitten, mutta runot ovat hyvin ajankohtaisia tänäkin päivänä. Suhola on saanut sisällytettyä teksteihinsä hyvin 1990-luvun lamavuosien tunnelman.
Lukukokemuksesta vielä sen verran, että arvostan runojen tavallisuutta, niitä on tällaisen antirunotytönkin helppo lukea ja ymmärtää. Jäin kuitenkin odottamaan jonkinlaista wow-efektiä, joka joskus iskee tajuntaan hyvää runoa lukiessaan. Tällä kertaa en saavuttanut ahaa-elämyksiä runojen parissa, mutta kokemus oli kuitenkin positiivinen.
tiistai 23. syyskuuta 2014
Sivullinen
Albert Camus
1942 suom. 1947
160s./Otava
Tänään tiedän ainakin tämän: en tule koskaan ymmärtämään Sivullisen hienoutta. Ja koska tiedän erään, joka pitää kirjaa suuressa arvossa, aion vaatia että hän yrittää selittää kirjan mestarillisuutta kahvikupposen ääressä. En tosin lupaa olla ollenkaan myötämielinen.
Toivoa ehkä olisi, jos juuri nyt olisinkin yliopistossa osallistumassa luennoille, joissa käsitellään eksistentialismia ja absurdismia. Ja filosofian peruskurssikaan ei olisi pahitteeksi. Yksin lukiessa ja pähkäillessä ei kirjasta nimittäin irtoa mitään. Ja kiinnostukseni taso ei lopulta ole niin korkea, että jaksaisin tosissani pohdiskella sitä, mitä sieltä rivien väleistä oikein pitäisi ymmärtää.
Sivullisessa lukija tutustuu Meursault-nimiseen mieheen, joka tuntuu suhtautuvan elämänsä tapahtumiin varsin välinpitämättömästi. Romaanin alkupuolella miehen äiti kuolee ja Meursault matkustaa tämän hautajaisiin. Mies sopii myös avioliitosta Marie-nimisen naisen kanssa. Ja tappaa miehen. Hätkähdyttävän suuria asioita kaikki, mutta Meursaultia tapahtumat eivät tunnu hetkauttavan suuntaan tai toiseen. Kun oikeudenkäynti alkaa, on selvää ettei valamiehistö katso moista käytöstä hyvällä.
Eniten kiukuttaa se, että kirjailija on saanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon osittain tämän romaanin takia ja minä en saa siitä irti mitään. Toiseksi eniten kiukuttaa se, että joihinkin pienoisromaaneihin todella saadaan tiivistettyä koko elämä ja kaikki tärkeä, mutta Sivullinen jää lopulta todella kolkoksi tarinaksi. Ärsyynnyn nopeasti, jos kirjassa on vain vähän dialogia ja varsinkin silloin, jos kertoja paljastaa, että esimerkiksi henkilöhahmojen keskustelut ovat varsin merkityksellisiä, mutta sitten kyseisiä keskusteluja ei kuitenkaan lainkaan avata lukijalle.
Ei pysty ymmärtämään.
1942 suom. 1947
160s./Otava
Tänään tiedän ainakin tämän: en tule koskaan ymmärtämään Sivullisen hienoutta. Ja koska tiedän erään, joka pitää kirjaa suuressa arvossa, aion vaatia että hän yrittää selittää kirjan mestarillisuutta kahvikupposen ääressä. En tosin lupaa olla ollenkaan myötämielinen.
Toivoa ehkä olisi, jos juuri nyt olisinkin yliopistossa osallistumassa luennoille, joissa käsitellään eksistentialismia ja absurdismia. Ja filosofian peruskurssikaan ei olisi pahitteeksi. Yksin lukiessa ja pähkäillessä ei kirjasta nimittäin irtoa mitään. Ja kiinnostukseni taso ei lopulta ole niin korkea, että jaksaisin tosissani pohdiskella sitä, mitä sieltä rivien väleistä oikein pitäisi ymmärtää.
Sivullisessa lukija tutustuu Meursault-nimiseen mieheen, joka tuntuu suhtautuvan elämänsä tapahtumiin varsin välinpitämättömästi. Romaanin alkupuolella miehen äiti kuolee ja Meursault matkustaa tämän hautajaisiin. Mies sopii myös avioliitosta Marie-nimisen naisen kanssa. Ja tappaa miehen. Hätkähdyttävän suuria asioita kaikki, mutta Meursaultia tapahtumat eivät tunnu hetkauttavan suuntaan tai toiseen. Kun oikeudenkäynti alkaa, on selvää ettei valamiehistö katso moista käytöstä hyvällä.
Eniten kiukuttaa se, että kirjailija on saanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon osittain tämän romaanin takia ja minä en saa siitä irti mitään. Toiseksi eniten kiukuttaa se, että joihinkin pienoisromaaneihin todella saadaan tiivistettyä koko elämä ja kaikki tärkeä, mutta Sivullinen jää lopulta todella kolkoksi tarinaksi. Ärsyynnyn nopeasti, jos kirjassa on vain vähän dialogia ja varsinkin silloin, jos kertoja paljastaa, että esimerkiksi henkilöhahmojen keskustelut ovat varsin merkityksellisiä, mutta sitten kyseisiä keskusteluja ei kuitenkaan lainkaan avata lukijalle.
Ei pysty ymmärtämään.
maanantai 22. syyskuuta 2014
Viikko 39: klassikoita ja lukumaratonia
Alkanut viikko on täynnä työntekoa ja pitkiä päiviä, mutta ajattelin siitä huolimatta lainata lukumaratonin ideaa alkaessani läpikäymään lyhyitä klassikoita.
Olen blogini alkuaikoina näpytellyt muistiin erilaisia klassikkokirjalistauksia ja niiden läpikäyminen on joinain vuosina osoittautunut jopa piinallisen hitaanlaiseksi puuhaksi. Tuhat vuotta - sata kirjaa -listalta olen tähän mennessä lukenut 28 teosta. Keskisuomalaisen 100 kirjan listaukselta olen lukenut 51 teosta.
Kuluvalla viikolla olisi tarkoitus lukea useampikin lyhyt klassikko, jotka yllämainituilta listoilta löytyy ja näin oma ikuisuusprojektini etenisi aimoharppauksin.
Toistaiseksi olen löytänyt kirjastosta nämä kirjat:
Camus - Sivullinen (135s.)
Istanmäki - Liian paksu perhoseksi (205s.)
Suhola - Rakasta minut vahvaksi (140s.)
Voltaire - Candide (145s.)
Nämäkin kirjat aion kirjastosta hakea:
Goethe - Nuoren Wertherin kärsimykset (205s.)
Goscinny - Asterix ja Kleopatra (48s.)
Haavikko - Talvipalatsi (55s.)
Ibsen - Nukkekoti (124s.)
Parkkinen - Kaupungin kaunein lyyli (149s.)
Kunnas - Koiramäen talossa (48s.)
Alun perin oli tarkoituksena vähentää töidenjälkeisiä menoja, jotta lukemiselle jäisi aikaa. Nyt olen kuitenkin pienessä flunssassa ja tekee hyvää jättää menot kokonaan pois ja ensisijaisesti lepäillä kirjojen parissa iltaisin ja nauttia pimenevän syksyn tunnelmasta. Ehkä ensi viikolla pöpö on saatu kuriin ja mieli on levännyt!
Tällä viikolla olisi tarkoituksena myös lukea ahkerammin niissäkin tilanteissa joissa en yleensä lue: juna-asemalla, junassa, ruokatunnilla ja kahvitauolla, kotona aamiaista syödessä jne.
Lukeminen alkakoon! :)
Olen blogini alkuaikoina näpytellyt muistiin erilaisia klassikkokirjalistauksia ja niiden läpikäyminen on joinain vuosina osoittautunut jopa piinallisen hitaanlaiseksi puuhaksi. Tuhat vuotta - sata kirjaa -listalta olen tähän mennessä lukenut 28 teosta. Keskisuomalaisen 100 kirjan listaukselta olen lukenut 51 teosta.
Kuluvalla viikolla olisi tarkoitus lukea useampikin lyhyt klassikko, jotka yllämainituilta listoilta löytyy ja näin oma ikuisuusprojektini etenisi aimoharppauksin.
Toistaiseksi olen löytänyt kirjastosta nämä kirjat:
Camus - Sivullinen (135s.)
Istanmäki - Liian paksu perhoseksi (205s.)
Suhola - Rakasta minut vahvaksi (140s.)
Voltaire - Candide (145s.)
Nämäkin kirjat aion kirjastosta hakea:
Goethe - Nuoren Wertherin kärsimykset (205s.)
Goscinny - Asterix ja Kleopatra (48s.)
Haavikko - Talvipalatsi (55s.)
Ibsen - Nukkekoti (124s.)
Parkkinen - Kaupungin kaunein lyyli (149s.)
Kunnas - Koiramäen talossa (48s.)
Alun perin oli tarkoituksena vähentää töidenjälkeisiä menoja, jotta lukemiselle jäisi aikaa. Nyt olen kuitenkin pienessä flunssassa ja tekee hyvää jättää menot kokonaan pois ja ensisijaisesti lepäillä kirjojen parissa iltaisin ja nauttia pimenevän syksyn tunnelmasta. Ehkä ensi viikolla pöpö on saatu kuriin ja mieli on levännyt!
Tällä viikolla olisi tarkoituksena myös lukea ahkerammin niissäkin tilanteissa joissa en yleensä lue: juna-asemalla, junassa, ruokatunnilla ja kahvitauolla, kotona aamiaista syödessä jne.
Lukeminen alkakoon! :)
sunnuntai 21. syyskuuta 2014
Hyvä aviomies
Liane Moriarty
2013 suom. 2014
442 s./WSOY
Ihan kiva ja viihdyttävä välipalakirja tämä Hyvä aviomies.
Jos lukemista aloitellessani olisin ollut liikenteessä täysin erilaisella lukufiiliksellä, olisin voinut ärsyyntyä kyseisestä tarinasta. Kepeällä tyylillä kirjoitettu kirja lukijan puolesta valmiiksi pureskeltuine ratkaisuineen olisi tosiaan voinut katkoa verisuonia päästäni, mutta nyt lukufiilis oli otollinen tarinalle ja osasin olla armollinen.
Cecilia Fitzpatrik pähkäilee avatako ullakolta löytämänsä, miehensä vuosia sitten kirjoittaman kirjeen. Toisaalta kirjekuoressa lukee selvästi, että lukemisen pitäisi tapahtua vasta miehen kuoltua ja mies on edelleen hengissä. Cecilialla on kuitenkin pahoja aavistuksia kirjeen sisällöstä, sillä työmatkalla oleva mies oli käyttäytynyt puhelimessa hyvin erikoisesti Cecilian kerrottua kirjeen löytymisestä. Lopulta uteliaisuus voittaa... Cecilian tuttu Rachel Crowley puolestaan on vaipumassa synkkyyteen kuultuaan poikansa perheen suunnitelmista muuttaa Yhdysvaltoihin. Rachelin elämäntarkoitus on edellisinä vuosina ollut lapsenlapsensa Jacobin helliminen ja nyt hänen elämänsä valo ollaan viemässä häneltä pois! Eikö riitä, että Rachel menetti jo tyttärensä vuosia sitten? Toisaalla myös Tess seisoo elämänsä raunioilla: hän on juuri kuullut menettäneensä aviomiehensä parhaalle ystävälleen.
Moriartyn tarina etenee mukavan vauhdikkaasti. Ote tarinankerrontaan on leppoisa ja hillitty elämänmakuinen huumori on mukana kaikissa käänteissä. Kolmen naisen elämä on muuttumassa radikaalisti ja tarinat saavat tummiakin sävyjä, mutta liialliseen synkkyyteen ei vaivuta missään vaiheessa. Varsinaista kiintymistä henkilöhahmoihin ei tapahtunut eikä naisten kohtalot jääneet mietityttämään tarinan loputtua. Ihan kiva tarina kuitenkin.
Kepeämpiä lukuromaaneja lukiessani todellinen minä kytee aina jossain pinnan alla. Ja todellinen minä ärsyyntyy helposti, kun alkaa olla selvää, että tarinassa voi lopulta käydä vain yhdellä tavalla, koska kaikkien täytyy saada oma onnellinen loppunsa. Synkemmissä lukuromaaneissa arvostankin juuri sitä, että mitä tahansa voi tapahtua ja moni käänne aiheuttaa kutkuttavan katkeransuloisen tunteen. Lukukokemusta todellinen minäni ei tällä kertaa pilannut, mutta nyt kun näpyttelen teksiä läppärillä, huomaan olevanikin aikamoisen ärsyyntynyt näin jälkikäteen;)
2013 suom. 2014
442 s./WSOY
Ihan kiva ja viihdyttävä välipalakirja tämä Hyvä aviomies.
Jos lukemista aloitellessani olisin ollut liikenteessä täysin erilaisella lukufiiliksellä, olisin voinut ärsyyntyä kyseisestä tarinasta. Kepeällä tyylillä kirjoitettu kirja lukijan puolesta valmiiksi pureskeltuine ratkaisuineen olisi tosiaan voinut katkoa verisuonia päästäni, mutta nyt lukufiilis oli otollinen tarinalle ja osasin olla armollinen.
Cecilia Fitzpatrik pähkäilee avatako ullakolta löytämänsä, miehensä vuosia sitten kirjoittaman kirjeen. Toisaalta kirjekuoressa lukee selvästi, että lukemisen pitäisi tapahtua vasta miehen kuoltua ja mies on edelleen hengissä. Cecilialla on kuitenkin pahoja aavistuksia kirjeen sisällöstä, sillä työmatkalla oleva mies oli käyttäytynyt puhelimessa hyvin erikoisesti Cecilian kerrottua kirjeen löytymisestä. Lopulta uteliaisuus voittaa... Cecilian tuttu Rachel Crowley puolestaan on vaipumassa synkkyyteen kuultuaan poikansa perheen suunnitelmista muuttaa Yhdysvaltoihin. Rachelin elämäntarkoitus on edellisinä vuosina ollut lapsenlapsensa Jacobin helliminen ja nyt hänen elämänsä valo ollaan viemässä häneltä pois! Eikö riitä, että Rachel menetti jo tyttärensä vuosia sitten? Toisaalla myös Tess seisoo elämänsä raunioilla: hän on juuri kuullut menettäneensä aviomiehensä parhaalle ystävälleen.
Moriartyn tarina etenee mukavan vauhdikkaasti. Ote tarinankerrontaan on leppoisa ja hillitty elämänmakuinen huumori on mukana kaikissa käänteissä. Kolmen naisen elämä on muuttumassa radikaalisti ja tarinat saavat tummiakin sävyjä, mutta liialliseen synkkyyteen ei vaivuta missään vaiheessa. Varsinaista kiintymistä henkilöhahmoihin ei tapahtunut eikä naisten kohtalot jääneet mietityttämään tarinan loputtua. Ihan kiva tarina kuitenkin.
Kepeämpiä lukuromaaneja lukiessani todellinen minä kytee aina jossain pinnan alla. Ja todellinen minä ärsyyntyy helposti, kun alkaa olla selvää, että tarinassa voi lopulta käydä vain yhdellä tavalla, koska kaikkien täytyy saada oma onnellinen loppunsa. Synkemmissä lukuromaaneissa arvostankin juuri sitä, että mitä tahansa voi tapahtua ja moni käänne aiheuttaa kutkuttavan katkeransuloisen tunteen. Lukukokemusta todellinen minäni ei tällä kertaa pilannut, mutta nyt kun näpyttelen teksiä läppärillä, huomaan olevanikin aikamoisen ärsyyntynyt näin jälkikäteen;)
tiistai 16. syyskuuta 2014
Langenneet
Michael Katz Krefeld
2013 suom. 2014
352 s./Like
Tanskalaisen Krefeldin uusi jännäri paljastaa alamaailman pahuuden ja saa lukijan kiemurtelemaan ahdistuksesta. Ihmiskauppa, prostituutio, huumekauppa - tuntuu että mikään näistä ei ole ennen järkyttänyt minua niin kovasti kuin Langenneet -kirjassa.
Alun perin minulla ei oikeastaan ollut edes oikea lukufiilis jännärille eikä varsinkaan alamaailman kiemuroille. Krefeld on kuitenkin onnistunut kirjoittamaan koukuttavan kirjan ja vaikka ihmisten silmitön pahuus aiheuttaa suorastaan fyysistä pahaa oloa, on tarinaa pakko lukea eteenpäin, jotta saa tietää miten henkilöhahmojen oikein käy. Oma turvallinen sänky ei ole koskaan tuntunut niin hyvältä kuin tätä kirjaa lukiessa...
Kaikki alkaa siitä kun poikaystäväänsä Igoriin totaalisesti hullaantunut Masha huomaa tulleensa myydyksi Kööpenhaminan pahanmaineiselle alamaailman vaikuttajalle. Siitä alkaa järkyttävät nöyryytyksen vuodet toinen toistaan julmempien miesten armoilla. Mashan vaiheiden lisäksi kirjaa vie eteenpäin niin kööpenhaminalaisen poliisin kuin nuoria naisia metsästävän sarjamurhaajan tarinat.
Krefeld on palkittu Tanskan parhaana rikoskirjailijana ja Langenneet avaa Kööpenhaminaan sijoittuvan rikossarjan. Liken sivuilla vinkataan, että vaikka sarjan osat voi lukea itsenäisinä rikostarinoina, suurempi kokonaisuus on myös harkiten rakennettu. Ensimmäinen osa oli kaikkea sitä mitä rikosromaani parhaimmillaan on: kamala ja ahdistava, vauhdikkaasti etenevä, mieleenpainuva ja silmiä avaava. Aion siis varmasti tarttua myös seuraaviin osiin kunhan ne suomennetaan.
Aiotko sinä tehdä lukusuunnitelmissasi tilaa tälle uutuudelle?
2013 suom. 2014
352 s./Like
Tanskalaisen Krefeldin uusi jännäri paljastaa alamaailman pahuuden ja saa lukijan kiemurtelemaan ahdistuksesta. Ihmiskauppa, prostituutio, huumekauppa - tuntuu että mikään näistä ei ole ennen järkyttänyt minua niin kovasti kuin Langenneet -kirjassa.
Alun perin minulla ei oikeastaan ollut edes oikea lukufiilis jännärille eikä varsinkaan alamaailman kiemuroille. Krefeld on kuitenkin onnistunut kirjoittamaan koukuttavan kirjan ja vaikka ihmisten silmitön pahuus aiheuttaa suorastaan fyysistä pahaa oloa, on tarinaa pakko lukea eteenpäin, jotta saa tietää miten henkilöhahmojen oikein käy. Oma turvallinen sänky ei ole koskaan tuntunut niin hyvältä kuin tätä kirjaa lukiessa...
Kaikki alkaa siitä kun poikaystäväänsä Igoriin totaalisesti hullaantunut Masha huomaa tulleensa myydyksi Kööpenhaminan pahanmaineiselle alamaailman vaikuttajalle. Siitä alkaa järkyttävät nöyryytyksen vuodet toinen toistaan julmempien miesten armoilla. Mashan vaiheiden lisäksi kirjaa vie eteenpäin niin kööpenhaminalaisen poliisin kuin nuoria naisia metsästävän sarjamurhaajan tarinat.
Krefeld on palkittu Tanskan parhaana rikoskirjailijana ja Langenneet avaa Kööpenhaminaan sijoittuvan rikossarjan. Liken sivuilla vinkataan, että vaikka sarjan osat voi lukea itsenäisinä rikostarinoina, suurempi kokonaisuus on myös harkiten rakennettu. Ensimmäinen osa oli kaikkea sitä mitä rikosromaani parhaimmillaan on: kamala ja ahdistava, vauhdikkaasti etenevä, mieleenpainuva ja silmiä avaava. Aion siis varmasti tarttua myös seuraaviin osiin kunhan ne suomennetaan.
Aiotko sinä tehdä lukusuunnitelmissasi tilaa tälle uutuudelle?
torstai 11. syyskuuta 2014
Parantaja
Antti Tuomainen
2010
223 s./Helsinki-kirjat
Luin viime vuonna Tuomaisen Synkkä niin kuin sydämeni -teoksen ja se oli niin kaukana omasta jännärimaustani, että melkein jo ehdin luvata itselleni, että ei enää koskaan. Vannomista hillitsi kuitenkin se, etten ollut vielä lukenut Parantajaa, jonka tiesin niittäneen lukuisia hurmioituneita kirja-arvioita. Ei muuta kuin tuulta päin!
Parantaja oli lukukokemus vailla vertaa. Varmasti yksi aidoimmista, vakuuttavimmista, koskettavimmista ja iholle tulevista dystopia-tarinoista. Ehdottomasti lukemisen arvoinen!
Tapani Lehtisen on löydettävä Parantaja-niminen sarjamurhaaja ja hänen on tehtävä se yksin ja mahdollisimman nopeasti. Tapanin toimittajavaimo Johanna on kadonnut seuratessaan Parantajan jälkiä ja aika alkaa käydä vähiin. Ilmastonmuutos on saanut maailman romahtamaan, pääkaupunkimmekin on vain varjo entisestään. Helsingin vaaralliset kadut antavatkin Tapanin tarinalle kohtalokkaan taustan.
Nautin Tuomaisen ytimekkään tarinankertomistaidon lisäksi siitä ahdistavasta tunteesta, jonka tarinan eteneminen vatsanpohjassa aiheutti. Jo heti kirjassa minulle tuli tunne, että pitelen kirjaa, jossa ihan kaikki on mahdollista ja Helsingin kurjuus niin käsin kosketeltavissa, että ihan hirvitti. Jos maailma todella romahtaa, Tuomaisen visio tulevaisuudesta voi hyvinkin olla totta ja se kauhistuttaa.
Parantaja kuuluu ehdottomasti kirjoihin, joista sanotaan: "Jos luet vain yhden kirjan vuodessa, sen on paras olla tämä!" Kirja tulee varmasti näkymään omalla top-10 listallani vuoden lopussa.
Ja kirjan loppu! Mitä siinä oikein tapahtuu?! En varmaan koskaan pääse yli siitä ärsytyksestä, etten ymmärrä loppukohtausta! Onneksi kyseessä on positiivisesti kihelmöivän ärsyttävä tunne.
maanantai 1. syyskuuta 2014
Rautasormus
Mikko Porvali
2013
236 s./Atena
Mikä silmiä avaava lukukokemus! Sain uutta näkökulmaa niin sotavuosiin kuin sotakirjallisuuteen yleensäkin.
Kustantajan sivuilla oli hyvä tiivistys kirjan sisällöstä: "Sotavuoden ovat täynnä hämmästyttäviä sattumia, mieleenpainuvia rakkaustarinoita ja poikkeuksellisia ihmiskohtaloita, joita ansioitunut historioitsija Mikko Porvali on koonnut Rautasormus-kirjaan. Lukemattomat suhteet särkyivät sotavuosien mullistuksissa, mutta lukemattomia myös syntyi. Rakkauden lisäksi Rautasormus kertoo ystävyydestä, kiintymyksestä, perhesuhteista ja kiitollisuudesta tarinoita, jotka ansaitsevat tulla kerrotuksi, vaikka ne yleensä historian-kirjoissa ohitetaankin."
Olen vuosien mittaan tottunut automaattisesti sivuuttamaan sotiin liittyvät kirjat, sillä en ole kokenut olevani niiden kohdeyleisöä. Vaikka lähivuosina ilmestyneistä kirjoista varmasti suurin osa sisältää paljon muutakin kuin faktaa aseista ja sotastrategioista, olen silti jättänyt ne suosiolla hyllyyn. Pikku hiljaa olen kuitenkin huomannut olevani varovaisen kiinnostunut Suomen sodista: millaisia pieniä suuria tarinoita sotavuosilta olisi luettavissa?
Porvali huomasi kuulleensa vuosien saatossa erilaisia tarinoita sota-ajan rakkaudesta eikä hän halunnut niiden joutuvan unholaan. Kahdentoista tarinan kokoelma koskettaa lukijaa ja saa ymmärtämään sotavuosien myllerrystä ihan uudella tavalla.
Olen tänä vuonna luopunut suurimmasta osasta lukemistani kirjoista ilman sen suurempaa dramatiikkaa, mutta nyt ensimmäistä kertaa olen huolissani siitä, päätyykö tämä vain lukemattomana jonkun muun kirjahyllyyn lojumaan. Tuntuu, että tämä on kirja joka pitäisi lukea, jotta me kaikki ymmärtäisimme paremmin.
2013
236 s./Atena
Mikä silmiä avaava lukukokemus! Sain uutta näkökulmaa niin sotavuosiin kuin sotakirjallisuuteen yleensäkin.
Kustantajan sivuilla oli hyvä tiivistys kirjan sisällöstä: "Sotavuoden ovat täynnä hämmästyttäviä sattumia, mieleenpainuvia rakkaustarinoita ja poikkeuksellisia ihmiskohtaloita, joita ansioitunut historioitsija Mikko Porvali on koonnut Rautasormus-kirjaan. Lukemattomat suhteet särkyivät sotavuosien mullistuksissa, mutta lukemattomia myös syntyi. Rakkauden lisäksi Rautasormus kertoo ystävyydestä, kiintymyksestä, perhesuhteista ja kiitollisuudesta tarinoita, jotka ansaitsevat tulla kerrotuksi, vaikka ne yleensä historian-kirjoissa ohitetaankin."
Olen vuosien mittaan tottunut automaattisesti sivuuttamaan sotiin liittyvät kirjat, sillä en ole kokenut olevani niiden kohdeyleisöä. Vaikka lähivuosina ilmestyneistä kirjoista varmasti suurin osa sisältää paljon muutakin kuin faktaa aseista ja sotastrategioista, olen silti jättänyt ne suosiolla hyllyyn. Pikku hiljaa olen kuitenkin huomannut olevani varovaisen kiinnostunut Suomen sodista: millaisia pieniä suuria tarinoita sotavuosilta olisi luettavissa?
Porvali huomasi kuulleensa vuosien saatossa erilaisia tarinoita sota-ajan rakkaudesta eikä hän halunnut niiden joutuvan unholaan. Kahdentoista tarinan kokoelma koskettaa lukijaa ja saa ymmärtämään sotavuosien myllerrystä ihan uudella tavalla.
Olen tänä vuonna luopunut suurimmasta osasta lukemistani kirjoista ilman sen suurempaa dramatiikkaa, mutta nyt ensimmäistä kertaa olen huolissani siitä, päätyykö tämä vain lukemattomana jonkun muun kirjahyllyyn lojumaan. Tuntuu, että tämä on kirja joka pitäisi lukea, jotta me kaikki ymmärtäisimme paremmin.
tiistai 26. elokuuta 2014
Hylätty puutarha
Kate Morton
2008 suom. 2014
669 s./Bazar
Australialaisen Kate Mortonin Paluu Rivertoniin oli yksi kirjavuoteni helmiä pari vuotta sitten. Tartuinkin suurella mielenkiinnolla nyt julkaistuun Hylätty puutarha -lukuromaaniin. Moni englanniksi lukeva blogikollega on tutustunut kirjaan jo hyvissä ajoin englanniksi, mutta jostain syystä päätin itse odottaa, että kirja tulee suomeksi ja nyt odotus palkittiin.
Hylätty puutarha on hieman surumielinen kokoelma itseään ja elämäntarkoitustaan pohtivia ihmisiä. 1900-luvun alussa yksin jäänyt pieni Eliza-tyttönen suree äitinsä ja veljensä kohtaloa Lontoon likaisia ja häijyjä katuja kulkiessaan. Samaan aikaan rikas Rose värjöttelee omassa huoneessaan isossa kartanossa ja pelkää että koko hänen loppuelämänsä kuluu neljän seinän sisällä sairastellessa. Myöhemmin maailman toisella puolella Australiassa on lapseton pariskunta, jonka hartain haave ei näytä toteutumisen merkkejä. Toisaalta on myös pieni hylätty tyttö, joka löytyy satamasta harhailemasta ja on vailla kotia. Vuosikymmeniä myöhemmin Nell ei saa menneisyydeltään rauhaa vaan haluaa selvittää mistä on tullut, mistä hän on lähtöisin. Vuodet vierivät ja lopulta Nellin lapsenlapsi Cassandra saa isoäidiltään yllättävän perinnön ja pikkuhiljaa kaikki menneisyyteen hukkuneet ihmiskohtalot saavat jälleen äänen.
Nautiskelin Mortonin kirjasta ja sen haikeasta tunnelmasta. Olisiko tarina voinut olla valoisampi? Olisi. Olisiko kirjasta voinut jättää mahdollisesti jonkun aikakerroksen pois? Olisi. Silti tarina oli kertakaikkisen ihana ja juuri sopivaa seuraa, kun pieni summertimesadness vaivasi lukijaa.
Nautin yleisesti ottaen erilaisten tarinoiden katkeransuloisesta tunnelmasta, siitä kun asiat eivät menekään niin kuin olisi suonut niiden menevän. Silti kirjaa lukiessa tuntui, että surua oli mahdottomasti liikaa joinain hetkinä ja kirjailija päätyi mässäilemään niillä liikaakin. Joskus en jaksanut uskoa, että henkilöhahmot todella tekivät tärkeinä hetkinä sellaisia päätöksiä kuin tekivät ja itse edesauttoivat henkistä tuhoutumistaan. Tarina olisi myös ollut mielestäni täydellinen jo niin, että Cassandran tarina olisi jäänyt kokonaan pois ja lukija olisi päässyt seuraamaan ensisijaisesti Nellin menneisyyden metsästämistä. Mutta tietenkin surua piti lisätä tarinaan vielä tälläkin tavalla.
Hylätty puutarha oli ehdottomasti lukuromaani minun makuuni. Se ei ehkä tehnyt suurta vaikutusta Paluu Rivertoniin -kirjan tapaan, mutta koin silti, että Hylätty puutarha kosketti minua enemmän ja jäin kirjan lopetettuani miettimään kirjassa sivuttujen ihmisten kohtaloita ja miksi kaikki meni niin kuin meni.
Suosittelen lämpimästi!
torstai 14. elokuuta 2014
The One Hundred
Nina Garcia
2008
284 s./It!
Syksyn ostosreissu on jo lähitulevaisuutta, joten ajattelin ennen tositoimiin säntäämistä tutustua hieman enemmän vaatteiden maailmaan. Tarkoituksena olisi saada uutta inspiraatiota ostoslistan kirjoittamiseen.
Muutama kuukausi sitten innostuin Projekti 333:sta, joka kannustaa elämään kolmen kuukauden mittaiset sesongit 33 vaatteella. Alkuperäinen projekti noudattaa linjaa, jossa kaappiin on tarkoitus jäädä yhteensä 33 tarkoin valittua vaatetta ja asustetta. Minulla on kuitenkin kesäkuukaudet ollut käytössä kaikki kengät, laukut ja korut, joista 33 vaatetta on saanut lisäpotkua ja samalla linjalla aion jatkaakin. Loput vaatteet pakataan pois ja sesongin vaihduttua on aika käydä kaikki vaatteet taas läpi ja valita uuden sesongin 33 vaatetta. Tarkoitus olisi, että vuoden aikana selviäisi millaisista vaatteista oma vaatekaappi tulisi loppujen lopuksi rakentaa, jotta kokonaisuus olisi kiva ja käytännöllinen ja jotta kaapissa ei pyörisi turhat roinat. Tämä projekti mielessäni olikin kiva tarttua Nina Garcian kirjaan.
The One Hundred oli virkistävä makupala romaanien ja jännäreiden välissä, ihanaa vaatteiden ja muodin fiilistelyä. Läheskään jokaista Garcian liputtamaan vaatetta ja asustetta ei kokoelmassani ole eikä niitä välttämättä sieltä koskaan löydy, mutta se ei haitannut lukukokemusta pätkääkään. Toisaalta taas kirja kannusti salakavalasti haaveilemaan sellaisista asioista, joiden ei aikaisemmin tiennyt olevan elintärkeitä vaaterintamalla.
Olen muutama vuosi takaperin pyöritellyt kyseistä kirjaa nettikaupan ostoskorissa kerran pari, mutta päätynyt aina lopulta siihen, että piirretyt kuvat eivät puhuttele minua tämän asian suhteen niin paljon kuin oikeat valokuvat ja siksi olen jättänyt sen hankkimatta omaan hyllyyni. Siskontytöltä tämä kirja kuitenkin löytyi ja pääsin lainauspuuhiin.
Garcian kirja on hirmu söpö ja kaunis kirja, kuvituskin veikeän tyylikäs kun sille antaa tilaisuuden. Perustelut sadan must-have-vaatteen listassa on kirjoitettu sopivasti pilke silmäkulmassa ja huomaa, että Garcia on täysin asiaansa vihkiytynyt ammattilainen.
Seuraavaksi hankin käsiini Hyvän mielen vaatekaapin.
Nina Garcia
2008
284 s./It!
Syksyn ostosreissu on jo lähitulevaisuutta, joten ajattelin ennen tositoimiin säntäämistä tutustua hieman enemmän vaatteiden maailmaan. Tarkoituksena olisi saada uutta inspiraatiota ostoslistan kirjoittamiseen.
Muutama kuukausi sitten innostuin Projekti 333:sta, joka kannustaa elämään kolmen kuukauden mittaiset sesongit 33 vaatteella. Alkuperäinen projekti noudattaa linjaa, jossa kaappiin on tarkoitus jäädä yhteensä 33 tarkoin valittua vaatetta ja asustetta. Minulla on kuitenkin kesäkuukaudet ollut käytössä kaikki kengät, laukut ja korut, joista 33 vaatetta on saanut lisäpotkua ja samalla linjalla aion jatkaakin. Loput vaatteet pakataan pois ja sesongin vaihduttua on aika käydä kaikki vaatteet taas läpi ja valita uuden sesongin 33 vaatetta. Tarkoitus olisi, että vuoden aikana selviäisi millaisista vaatteista oma vaatekaappi tulisi loppujen lopuksi rakentaa, jotta kokonaisuus olisi kiva ja käytännöllinen ja jotta kaapissa ei pyörisi turhat roinat. Tämä projekti mielessäni olikin kiva tarttua Nina Garcian kirjaan.
The One Hundred oli virkistävä makupala romaanien ja jännäreiden välissä, ihanaa vaatteiden ja muodin fiilistelyä. Läheskään jokaista Garcian liputtamaan vaatetta ja asustetta ei kokoelmassani ole eikä niitä välttämättä sieltä koskaan löydy, mutta se ei haitannut lukukokemusta pätkääkään. Toisaalta taas kirja kannusti salakavalasti haaveilemaan sellaisista asioista, joiden ei aikaisemmin tiennyt olevan elintärkeitä vaaterintamalla.
Olen muutama vuosi takaperin pyöritellyt kyseistä kirjaa nettikaupan ostoskorissa kerran pari, mutta päätynyt aina lopulta siihen, että piirretyt kuvat eivät puhuttele minua tämän asian suhteen niin paljon kuin oikeat valokuvat ja siksi olen jättänyt sen hankkimatta omaan hyllyyni. Siskontytöltä tämä kirja kuitenkin löytyi ja pääsin lainauspuuhiin.
Garcian kirja on hirmu söpö ja kaunis kirja, kuvituskin veikeän tyylikäs kun sille antaa tilaisuuden. Perustelut sadan must-have-vaatteen listassa on kirjoitettu sopivasti pilke silmäkulmassa ja huomaa, että Garcia on täysin asiaansa vihkiytynyt ammattilainen.
Seuraavaksi hankin käsiini Hyvän mielen vaatekaapin.
keskiviikko 6. elokuuta 2014
Mielen häiriöitä
2003 suom. 2005
408 s./WSOY
Taas yksi omassa hyllyssä lojuva jännäri luettu. Jälleen kerran yksi blogiarpajaisten voittokirja parin vuoden sisältä.
Olen viiden vuoden sisällä lukenut kolme Waltersin kirjaa enkä oikein vieläkään osaa sanoa, että kuinka paljon loppujen lopuksi pidän hänen kirjoistaan. Toisaalta ne ovat aina olleet vähän erilaisia kuin muut lukemani dekkarit, joten vaihtelu toki virkistää jo ihan itsessään. Kuitenkin hänen kirjoissaan on myös jotain hyvin pitkäveteistä, joka johtaa siihen, että loppuratkaisun häämöttäessä en ole enää niin kiinnostunut murhaajan paljastumisesta vaan odotan, että itse tarinakin tulisi päätökseensä.
Mielen häiriöissä antropologi Jonathan Hughes ja kaupunginvaltuutettu George Gardener pyrkivät todistamaan jo edesmenneen Howard Stampin syyttömäksi tämän isoäidin murhaan. 1970-luvulla tapahtuneeseen vanhan naisen murhaan näyttäisi liittyvän myös samoilla kulmilla tapahtunut nuoren tytön salaperäinen katoaminen.
Nopeatempoisen juonen sijaan Walterin kirjassa pohdiskellaan menneitä tapahtumia rauhalliseen tahtiin ja monelta eri kantilta. Syyllistä murhaan ja katoamiseen on vaikea löytää, kun monet jäljet ovat kylmenneet vuosikymmenien aikana ja tapauksiin liittyvät ihmiset tuntuvat valehtelevan minkä ehtivät turvatakseen selustansa.
Olen lähikuukausina lukenut vähän erityyppisiä jännäreitä, joten siinä mielessä Mielen häiriöitä oli ihan tervetullutta vaihtelua, mutta ehkä kuitenkin jännäriin tarttuessani kaipaan tarinalta selkeästi toisenlaista otetta kuin tavalliselta lukuromaanilta.
tiistai 29. heinäkuuta 2014
Annan jäähyväiset
2009 suom. 2010
437 s./WSOY
Ensimmäisen pidemmän kirjasarjan läpikahlaaminen näin aikuisiällä on nyt saatu kunnialla loppuun. Miten kertakaikkisen hienoja muistoja minulle jäikään Anna-sarjan lukemisesta!
Panttasin sarjan viimeisiä osia muutaman vuoden ajan, mutta nyt vihdoin sain patisteltua itseni lukemaan tämän ihan viimeisenkin Blythen perhettä sivuavan teoksen. Kirjassa on 15 novellia ja 41 runoa, jotka käsittelevät aikaa ennen ja jälkeen ensimmäisen maailmansodan. Novellien aikana lukija pääsee näkemään Blythen perheen muiden Prinssi Edwardin saaren asukkaiden silmin ja runojen loppuun on puolestaan lisätty pientä dialogia Blythen perheen jäseniltä.
Pidin itsestään selvänä kyynelvirtaa, jonka olisi luullut liittyvän vahvasti lukukokemukseen, mutta lopulta kävikin niin, että selvisin kirjan loppuun asti sen suuremmin liikuttumatta. En ole runotyttöjä, joten Annan ja hänen poikansa Walterin runot eivät niinkään koskettaneet minua, mutta niihin liitetyt dialogit lyhykäisyydestään huolimatta tavoittivat hyvin Annan kodin tunnelman. Novelleissa Blythet ovat harmillisesti täysin sivuroolissa. Perhe herättää muissa saarelaisissa tunteita niin hyvässä kuin pahassakin ja näitä tunteita ruoditaankin sitten välillä oikein olan takaa.
Odotin kirjalta enemmän Annaa ja vähän petyinkin siihen, että hän lymysikin vain tarinan taustalla. Ensin Annan lapset varastivat valokeilan kahdessa edellisessä kirjassa ja nyt muut saarelaiset... Annan jäähyväisissä Blythen perheen siirappista onnea välillä kadehditaan ja välillä epäillään. Minuunkin taisi hieman tarttua kyläläisten kyräily, vaikka ehdottomasti uskonkin onnellisiin perheisiin.
Anna-sarja kokonaisuudessaan on tarjonnut minulle ihanan seikkailun maailman kauneimmalla saarella 1800-luvulta aina 1900-luvun ensimmäisille vuosikymmenille. Onnea on saada seurata kirjallista suosikkihahmoaan läpi tämän elämän. Toisaalta kuitenkin mietin, että piileekö Runotytön vetovoima juuri siinä, ettei hän koskaan vanhene...
Seuraavaksi pitäisikin kunnostautua Myrskyluodon Maija ja Pieni talo preerialla -sarjojen parissa. Myös Maastamuuttajat-sarja vaikutti ensimmäisen osan perusteella todella mielenkiintoiselta.
sunnuntai 13. heinäkuuta 2014
Tähtiin kirjoitettu virhe
John Green
2012 suom. 2013
340 s./WSOY
Sain vihdoinkin luettua lähiaikoina paljon pinnalla olleen nuortenkirjan Tähtiin kirjoitettu virhe. Ja olipa hieno tarina! En ymmärrä miksi ketkuttelin asian kanssa näinkin kauan, mutta olen onnellinen, etten sentään jättänyt kokonaan lukematta.
Tarina on yksinkertaisuudessaan tämä: parantumatonta syöpää sairastava Hazel ja syövästään toipumassa oleva Augustus tapaavat ja rakastuvat päätä pahkaa. Luvassa on koko elämänkirjo rakkauden huumasta sairauden koviin kiputiloihin, hillittömän hauskoista inside-jutuista surun kyyneleisiin.
Kirjan takakansi tiivistää tarinan hienosti: riipaisevan hauska, filosofisen älykäs ja vimmaisen rohkea romaani rakkaudesta, periksi antamattomuudesta ja elämän odottamattomuudesta. Lisäisin vielä, että dialogi etenee luonnollisesti ja kokonaisuus on hyvin elämänmakuinen. Tarina toi mieleeni elokuvan Rakkautta ennen aamua ja nuoruuden koskettavan lukukokemuksen kirjan Sinä ja minä ikuisesti parissa.
Todella hieno teos, jonka parissa kaikenikäiset lukijat viihtyvät ja liikuttuvat. Tarina jää varmasti mieleen pitkäksi aikaa. Jos luet vain yhden kirjan vuodessa, lue tämä!
Amerikan valloitus jatkuu: Indiana
2012 suom. 2013
340 s./WSOY
Sain vihdoinkin luettua lähiaikoina paljon pinnalla olleen nuortenkirjan Tähtiin kirjoitettu virhe. Ja olipa hieno tarina! En ymmärrä miksi ketkuttelin asian kanssa näinkin kauan, mutta olen onnellinen, etten sentään jättänyt kokonaan lukematta.
Tarina on yksinkertaisuudessaan tämä: parantumatonta syöpää sairastava Hazel ja syövästään toipumassa oleva Augustus tapaavat ja rakastuvat päätä pahkaa. Luvassa on koko elämänkirjo rakkauden huumasta sairauden koviin kiputiloihin, hillittömän hauskoista inside-jutuista surun kyyneleisiin.
Kirjan takakansi tiivistää tarinan hienosti: riipaisevan hauska, filosofisen älykäs ja vimmaisen rohkea romaani rakkaudesta, periksi antamattomuudesta ja elämän odottamattomuudesta. Lisäisin vielä, että dialogi etenee luonnollisesti ja kokonaisuus on hyvin elämänmakuinen. Tarina toi mieleeni elokuvan Rakkautta ennen aamua ja nuoruuden koskettavan lukukokemuksen kirjan Sinä ja minä ikuisesti parissa.
Todella hieno teos, jonka parissa kaikenikäiset lukijat viihtyvät ja liikuttuvat. Tarina jää varmasti mieleen pitkäksi aikaa. Jos luet vain yhden kirjan vuodessa, lue tämä!
Amerikan valloitus jatkuu: Indiana
keskiviikko 2. heinäkuuta 2014
Unissakulkija
Erik Axl Sund
2011 suom. 2014
395 s./Otava
Varistyttö tekikin lopulta minuun suuremman vaikutuksen kuin aluksi tajusinkaan, sillä kun raivostuttavaa lukujumia oli kestänyt muutaman päivän, olin niin haltioissani, että trilogian toinen osa oli ilmestynyt kirjakauppaan lomani aikana ja sain kiikuttaa sen kotiin!
Unissakulkijaa lukiessani ymmärsin vasta kunnolla, miten kova "page turner" trilogia onkaan. Ensimmäistä osaa luin leppoisesti viikonloppulomalla, mutta tätä olen tahkonut keskellä hektistä arkea. Vaikka millainen väsymys painaisi silmiä, koko ajan tulee luvanneeksi itselle, että saa vielä lukea seuraavan lyhyen kappaleen, ja itse asiassa vielä seuraavan. Ja kun se kolmaskin kappale on niin lyhyt, niin menköön nyt vielä sekin... Ja hups, nukkumaanmeno aika on mennyt jo ajat sitten! Tarina on totta kai tosi hyvä ja koukuttava, mutta lyhyet kappaleet puhuttelevat minua myös.
Kirja jatkuu siitä mihin ensimmäinen kirja jäi. Tuntemattomien poikien murhat ovat edelleen selvittämättä ja kuvio on mennyt entistä monimutkaisemmaksi samalla kun uusia ihmisiä on liitetty mukaan tutkintaan. Tarina jatkuu toki hyvin samantyyppisenä kuin se alkoikin, mutta kaiken raakuus laantuu ehkä himpun verran. Tai ainakin tuntui siltä, että nyt ei tehnyt ihan yhtä pahaa kuin ensimmäistä osaa lukiessa. Toinen osa myös loppuu vallan toisella tavalla kuin mihin arvelin tarinan olevan menossa, hyvä tietenkin sekin!
Varistytön arviossa en vielä tunnustautunut faniksi, mutta kyllä se on nyt ihan aikuisten oikeasti myönnettävä, että Erik Axl Sundin takana oleva kaksikko on onnistunut kirjoittamaan todella koukuttavan ja mielenkiintoisen jännitystrilogian.
Suosittelen!
2011 suom. 2014
395 s./Otava
Varistyttö tekikin lopulta minuun suuremman vaikutuksen kuin aluksi tajusinkaan, sillä kun raivostuttavaa lukujumia oli kestänyt muutaman päivän, olin niin haltioissani, että trilogian toinen osa oli ilmestynyt kirjakauppaan lomani aikana ja sain kiikuttaa sen kotiin!
Unissakulkijaa lukiessani ymmärsin vasta kunnolla, miten kova "page turner" trilogia onkaan. Ensimmäistä osaa luin leppoisesti viikonloppulomalla, mutta tätä olen tahkonut keskellä hektistä arkea. Vaikka millainen väsymys painaisi silmiä, koko ajan tulee luvanneeksi itselle, että saa vielä lukea seuraavan lyhyen kappaleen, ja itse asiassa vielä seuraavan. Ja kun se kolmaskin kappale on niin lyhyt, niin menköön nyt vielä sekin... Ja hups, nukkumaanmeno aika on mennyt jo ajat sitten! Tarina on totta kai tosi hyvä ja koukuttava, mutta lyhyet kappaleet puhuttelevat minua myös.
Kirja jatkuu siitä mihin ensimmäinen kirja jäi. Tuntemattomien poikien murhat ovat edelleen selvittämättä ja kuvio on mennyt entistä monimutkaisemmaksi samalla kun uusia ihmisiä on liitetty mukaan tutkintaan. Tarina jatkuu toki hyvin samantyyppisenä kuin se alkoikin, mutta kaiken raakuus laantuu ehkä himpun verran. Tai ainakin tuntui siltä, että nyt ei tehnyt ihan yhtä pahaa kuin ensimmäistä osaa lukiessa. Toinen osa myös loppuu vallan toisella tavalla kuin mihin arvelin tarinan olevan menossa, hyvä tietenkin sekin!
Varistytön arviossa en vielä tunnustautunut faniksi, mutta kyllä se on nyt ihan aikuisten oikeasti myönnettävä, että Erik Axl Sundin takana oleva kaksikko on onnistunut kirjoittamaan todella koukuttavan ja mielenkiintoisen jännitystrilogian.
Suosittelen!
tiistai 1. heinäkuuta 2014
Puolivuosikatsaus
Nyt on taas puoli vuotta luettu ahkerasti ja on aika katsoa vähän taaksepäin. Siinä missä viime vuosi meni teemalukemisen parissa, tänä vuonna olen vältellyt kaiken maailman lukuhaasteita ja onnistunut siinä hyvin. Tätä vuotta leimaa kuitenkin kovasti oman kirjahyllyn kirjojen lukeminen, sillä se mikä alkoi pienenä tsemppinä kunhan-nyt-pääsisin-edes-muutamasta-kirjasta-eroon onkin jatkunut kuukaudesta toiseen. Hyllytilaa tosin ei ole juuri vapautunut, sillä uusia kirjoja näyttää putkahtavan kuin itsestään täyttämään tyhjentyneen tilan.
Olen lukenut toistaiseksi 29 kirjaa, joka on kyllä ihan ennätysvähän, kun vertaa edellisen vuoden lukemia. Lukemisen vähentäminen on siis onnistunut, siihen kun olen tietoisesti pyrkinytkin, jotta aikaa vapautuisi entistä enemmän muille asioille. Tällä vauhdilla tulen lukemaan 60 kirjaa vuoden aikana, kun se aikaisemmin on ollut noin 80-90 kirjaa.
Iso osa lukemistani kirjoista on ollut tämän vuoden uutuuksia. Kirjoista 10 on ilmestynyt vuonna 2014 ja niistä kaksi eli Totuus Harry Quebertin tapauksesta ja Aavikon kyyhkyset on ollut niin paksuja, että niitä onkin tullut tahkottua viikko pari kolme.
En ole kovin kirjailija-uskollinen, eli en kovin usein lue samalta kirjailijalta useampaa teosta. Nyt kuitenkin jopa 13 kirjaa oli lähtöisin kirjailijalta, jonka teoksia olen lukenut aikaisemminkin. Suosikkikirjailijoiltani luin tällä kertaa kirjat Lola ylösalaisin ja Relic.
Tietokirjoja olen lukenut viisi, joten olen ihan hyvässä vuosivauhdissa, vaikka enemmänkin niitä voisi toki olla. Hakekaa kätilö on yksi vuoden ihanimmista lukukokemuksista, Keltainen maailma oli hieman liian kummallinen omaan makuuni ja Vapaana elämisen taito ja Madmanners puolestaan kertoivat kivoja asioita maailmalta. Lisäksi luin kirjan Sleepers, joka on nuoruuden suosikkini ja ainoa kirja, jonka olen lukenut aikaisemmin.
Ikuisuusprojektini on lukea mahdollisimman monelta nyt pinnalla olevalta jännityskirjailijalta vähintään yksi teos. Projekti nytkähti taas askeleen eteenpäin sillä nyt olen tutustunut kirjailijoiden Erik Axl Sund, Anna Jansson ja Ursula Poznanskiin kirjoilla Varistyttö, Jäljet lumessa ja Viisi.
Selkeää genreteemaa minulla ei ole ollut, olen lukenut vähän sitä sun tätä, joka tekeekin kirjaharrastuksesta niin mielenkiintoisen. Olen lukenut kaksi tyttökirjaklassikkoa eli Kotikunnaan Rillan ja Tytöistä parhain. Nuorten kirjoja olen lukenut myöskin kaksi eli Musta kuin eebenpuu ja Outolintu. Kauan hyllyssä jemmailemani kirja Meren huoneissa oli lievä pettymys, joten opin kantapään kautta ettei kirjoja kannata loputtomasti hautoa lukemattomana.
Kirjallinen maailmanvalloitus etenee hitaanlaisesti. Puolen vuoden aikana olen ehtinyt valloittaa neljä uutta maata, valloitin mm. Australian kirjalla Vaimotesti ja Sambian kirjalla Kauimpana kuolemasta. Nyt olen lukenut kirjan 28 maasta, joten vielä on maita jäljellä! Olen melkein kolme vuotta sitten saanut muilta kirjabloggaajilta kirjasuosituksia ja niidenkin kanssa etenen hyvin rauhallisesti. Nyt olen lukenut hienon Maastamuuttajat -sarjan ensimmäisen osan ja kirjan Vapaus.
Muutaman kirjan lukemisen aloitin hieman hampaat irvessä, ihan vain päästäkseni niistä eroon kirjahyllyssä. Porto Francon vartija ja Herrasmiehiä ja huijareita olivat kuitenkin molemmat oikeasti lukemisen arvoisia kirjoja. Kirjoista 21 on muuten sellaisia, jotka ovat omasta kirjahyllystä poimittuja, joten tosiaan suurimman osan vuotta olen vältellyt kirjastoa.
Kevyempää kirjallisuutta edustivat Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän sekä Tuulisen saaren kirjakauppias. Pölynimurikauppias on joukon ainoa novellikokoelma, Laukaisu porukan ainoa pienoisromaani , Kauhun tasapaino porukan ainoa kolumnikokoelma ja Paha paikka nyt oli pakko lukea, kun Kiltti tyttö oli niin hyvä!
Kirjoista yhdeksän on kotimaisia eli kaksikymmentä on ulkomaisia. Yleensä luen kotimaisen kirjallisuuden lisäksi eniten amerikkalaista/kanadalaista (nyt 10) , ruotsalaista (nyt 4) ja englantilaista (nyt 3) kirjallisuutta ja olen näköjään uskollinen tavoilleni, sillä vain kolme kirjaa oli muilta mailta. Kirjoista suurimman osan on kirjoittanut nainen, kirjoista 12 oli miehen kirjoittamaa. Jännityskirjoja joukosta oli kahdeksan. Klassikoita joukosta oli 3. Englanniksi luin kaksi kirjaa.
Haasteisiin en tänä vuonna tartu, mutta pikkuhiljaa vanhat TBR-listat pienenevät ja aina yhtä suurella ilolla merkkailen kirjoja luetuksi. Pari vuotta sitten tehdystä Naiskirjailijoiden 100 kirjaa -listalta olen lukenut nyt 52 kirjaa. Myöhemmin tehdystä Mieskirjailijoiden 50 kirjaa -listalta olen lukenut nyt 19 kirjaa. Yhdysvaltojen osavaltioista on vielä kirjallisesti valloittamatta 28, siinä onkin tekemistä vielä monelle vuodelle!
Klassikkokirjalistat ovat koko elämän pituinen projekti. Pisimpään olen seuraillut Tuhat vuotta - sata kirjaa -listausta, josta olen nyt lukenut 28 kirjaa. Keskisuomalaisen 100 kirjan listaukselta olen lukenut 50 kirjaa ja Suomalaisten 100 suosikkia -listalta olen lukenut 20 kirjaa.
Siinäpä hiukan viimeisen puolen vuoden kirjakuulumisia. Loppuvuosi menee omalla painollaan, veikkaan että jatkan oman kirjahyllyn kirjojen parissa melko pitkälti. Yhden lukumaratonin keväällä jo vedin ja haaveissa olisi lukea 24 tuntia klassikkokirjalistojen kirjoja niin, että listat lyhenisivät entisestään. Myös jonkinlainen lastenkirjallisuuden maraton olisi kiva tehdä ennen joulua. Yksittäisistä kirjoista haluaisin lukea Annan jäähyväiset, sillä olisi hienoa saada Anna-sarja päätökseensä. Myöskin Larssonin Millenium-trilogian päätösosa on vieläkin lukematta.
Näillä mennään!
Olen lukenut toistaiseksi 29 kirjaa, joka on kyllä ihan ennätysvähän, kun vertaa edellisen vuoden lukemia. Lukemisen vähentäminen on siis onnistunut, siihen kun olen tietoisesti pyrkinytkin, jotta aikaa vapautuisi entistä enemmän muille asioille. Tällä vauhdilla tulen lukemaan 60 kirjaa vuoden aikana, kun se aikaisemmin on ollut noin 80-90 kirjaa.
Iso osa lukemistani kirjoista on ollut tämän vuoden uutuuksia. Kirjoista 10 on ilmestynyt vuonna 2014 ja niistä kaksi eli Totuus Harry Quebertin tapauksesta ja Aavikon kyyhkyset on ollut niin paksuja, että niitä onkin tullut tahkottua viikko pari kolme.
En ole kovin kirjailija-uskollinen, eli en kovin usein lue samalta kirjailijalta useampaa teosta. Nyt kuitenkin jopa 13 kirjaa oli lähtöisin kirjailijalta, jonka teoksia olen lukenut aikaisemminkin. Suosikkikirjailijoiltani luin tällä kertaa kirjat Lola ylösalaisin ja Relic.
Tietokirjoja olen lukenut viisi, joten olen ihan hyvässä vuosivauhdissa, vaikka enemmänkin niitä voisi toki olla. Hakekaa kätilö on yksi vuoden ihanimmista lukukokemuksista, Keltainen maailma oli hieman liian kummallinen omaan makuuni ja Vapaana elämisen taito ja Madmanners puolestaan kertoivat kivoja asioita maailmalta. Lisäksi luin kirjan Sleepers, joka on nuoruuden suosikkini ja ainoa kirja, jonka olen lukenut aikaisemmin.
Ikuisuusprojektini on lukea mahdollisimman monelta nyt pinnalla olevalta jännityskirjailijalta vähintään yksi teos. Projekti nytkähti taas askeleen eteenpäin sillä nyt olen tutustunut kirjailijoiden Erik Axl Sund, Anna Jansson ja Ursula Poznanskiin kirjoilla Varistyttö, Jäljet lumessa ja Viisi.
Selkeää genreteemaa minulla ei ole ollut, olen lukenut vähän sitä sun tätä, joka tekeekin kirjaharrastuksesta niin mielenkiintoisen. Olen lukenut kaksi tyttökirjaklassikkoa eli Kotikunnaan Rillan ja Tytöistä parhain. Nuorten kirjoja olen lukenut myöskin kaksi eli Musta kuin eebenpuu ja Outolintu. Kauan hyllyssä jemmailemani kirja Meren huoneissa oli lievä pettymys, joten opin kantapään kautta ettei kirjoja kannata loputtomasti hautoa lukemattomana.
Kirjallinen maailmanvalloitus etenee hitaanlaisesti. Puolen vuoden aikana olen ehtinyt valloittaa neljä uutta maata, valloitin mm. Australian kirjalla Vaimotesti ja Sambian kirjalla Kauimpana kuolemasta. Nyt olen lukenut kirjan 28 maasta, joten vielä on maita jäljellä! Olen melkein kolme vuotta sitten saanut muilta kirjabloggaajilta kirjasuosituksia ja niidenkin kanssa etenen hyvin rauhallisesti. Nyt olen lukenut hienon Maastamuuttajat -sarjan ensimmäisen osan ja kirjan Vapaus.
Muutaman kirjan lukemisen aloitin hieman hampaat irvessä, ihan vain päästäkseni niistä eroon kirjahyllyssä. Porto Francon vartija ja Herrasmiehiä ja huijareita olivat kuitenkin molemmat oikeasti lukemisen arvoisia kirjoja. Kirjoista 21 on muuten sellaisia, jotka ovat omasta kirjahyllystä poimittuja, joten tosiaan suurimman osan vuotta olen vältellyt kirjastoa.
Kevyempää kirjallisuutta edustivat Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän sekä Tuulisen saaren kirjakauppias. Pölynimurikauppias on joukon ainoa novellikokoelma, Laukaisu porukan ainoa pienoisromaani , Kauhun tasapaino porukan ainoa kolumnikokoelma ja Paha paikka nyt oli pakko lukea, kun Kiltti tyttö oli niin hyvä!
Kirjoista yhdeksän on kotimaisia eli kaksikymmentä on ulkomaisia. Yleensä luen kotimaisen kirjallisuuden lisäksi eniten amerikkalaista/kanadalaista (nyt 10) , ruotsalaista (nyt 4) ja englantilaista (nyt 3) kirjallisuutta ja olen näköjään uskollinen tavoilleni, sillä vain kolme kirjaa oli muilta mailta. Kirjoista suurimman osan on kirjoittanut nainen, kirjoista 12 oli miehen kirjoittamaa. Jännityskirjoja joukosta oli kahdeksan. Klassikoita joukosta oli 3. Englanniksi luin kaksi kirjaa.
Haasteisiin en tänä vuonna tartu, mutta pikkuhiljaa vanhat TBR-listat pienenevät ja aina yhtä suurella ilolla merkkailen kirjoja luetuksi. Pari vuotta sitten tehdystä Naiskirjailijoiden 100 kirjaa -listalta olen lukenut nyt 52 kirjaa. Myöhemmin tehdystä Mieskirjailijoiden 50 kirjaa -listalta olen lukenut nyt 19 kirjaa. Yhdysvaltojen osavaltioista on vielä kirjallisesti valloittamatta 28, siinä onkin tekemistä vielä monelle vuodelle!
Klassikkokirjalistat ovat koko elämän pituinen projekti. Pisimpään olen seuraillut Tuhat vuotta - sata kirjaa -listausta, josta olen nyt lukenut 28 kirjaa. Keskisuomalaisen 100 kirjan listaukselta olen lukenut 50 kirjaa ja Suomalaisten 100 suosikkia -listalta olen lukenut 20 kirjaa.
Siinäpä hiukan viimeisen puolen vuoden kirjakuulumisia. Loppuvuosi menee omalla painollaan, veikkaan että jatkan oman kirjahyllyn kirjojen parissa melko pitkälti. Yhden lukumaratonin keväällä jo vedin ja haaveissa olisi lukea 24 tuntia klassikkokirjalistojen kirjoja niin, että listat lyhenisivät entisestään. Myös jonkinlainen lastenkirjallisuuden maraton olisi kiva tehdä ennen joulua. Yksittäisistä kirjoista haluaisin lukea Annan jäähyväiset, sillä olisi hienoa saada Anna-sarja päätökseensä. Myöskin Larssonin Millenium-trilogian päätösosa on vieläkin lukematta.
Näillä mennään!
maanantai 30. kesäkuuta 2014
Tytöistä parhain
Louisa M. Alcott
1870 suom. 1992
283 s./WSOY
Voitin vuosi pari sitten Saran kirjat -blogin arvonnan ja sain kokoelmiini tämän kirjan. Montgomeryä olen lukenut ihan nuoresta iästä asti, mutta Alcott on ollut minulle tuntemattomampi ihan näihin päiviin asti. Pikkunaisia taisin lukea muutama vuosi takaperin, mutta 1990-luvulla ilmestynyt iki-ihana elokuvaversio riitti minulle vuosiksi enkä tullut tarttuneeksi kirjaan.
Tytöistä parhain kertoo Pollystä, joka viettää erään pitkän talven sukulaisperheen luona suuressa kaupungissa. Köyhälle Pollylle elämän realiteetit ovat tuttuja, ja pikkuhiljaa tämä ahkera ja ystävällinen ahertaja voittaa kaupunkilaisia puolelleen. Rikkaat tytöt ovat tunnettuja siitä, että he viisveisaavat isovanhempiensa opetuksia, pistävät kaiken tarmonsa seuraavien tanssiaisten suunnitteluun ja loikoilevat päivät pitkät sisällä haaveillen elämänsä miehestä. Polly sen sijaan kuuntelee kiinnostuneena isoäidin viisaita tarinoita, uskoo järkevään rahankäyttöön ja on aina valmis lähtemään reippaalle lenkille ulkoilmaan. Hiljalleen Pollyn hyvä asenne tarttuu muihinkin ja perheen piirissä olevien ihmisten elämänlaatu paranee.
Sateinen kesäpäivä osoittautui otolliseksi hetkeksi tarttua Alcottin tyttökirjaklassikkoon, vaikka aluksi pelkäsinkin tarinan olevan liian naiivi aikuiselle lukijalle. Polly kuitenkin varttuu nuoreksi naiseksi kirjan aikana ja muutenkin tarinaan oli saatu ujutettua mielenkiintoisia esimerkiksi perheiden järkevään taloudenpitoon liittyviä asioita, jotka ovat tavalla tai toisella hyvinkin ajankohtaisia asioita tämänkin päivän maailmassa. Muut lukemani tyttökirjat ovat sijoittuneet metsien ja niittyjen keskelle, joten oli todella virkistävää lukea suurkaupungin hälinästä ja seurapiirien hulinoista.
Kirjasta ei tullut ykkössuosikkiani, mutta aion kyllä säilyttää sen kirjahyllyssä - jos vaikka joku päivä samassa taloudessa asuisi joku, joka haluaisi lukea nuoren tytön elämästä melkein 150 vuotta sitten.
1870 suom. 1992
283 s./WSOY
Voitin vuosi pari sitten Saran kirjat -blogin arvonnan ja sain kokoelmiini tämän kirjan. Montgomeryä olen lukenut ihan nuoresta iästä asti, mutta Alcott on ollut minulle tuntemattomampi ihan näihin päiviin asti. Pikkunaisia taisin lukea muutama vuosi takaperin, mutta 1990-luvulla ilmestynyt iki-ihana elokuvaversio riitti minulle vuosiksi enkä tullut tarttuneeksi kirjaan.
Tytöistä parhain kertoo Pollystä, joka viettää erään pitkän talven sukulaisperheen luona suuressa kaupungissa. Köyhälle Pollylle elämän realiteetit ovat tuttuja, ja pikkuhiljaa tämä ahkera ja ystävällinen ahertaja voittaa kaupunkilaisia puolelleen. Rikkaat tytöt ovat tunnettuja siitä, että he viisveisaavat isovanhempiensa opetuksia, pistävät kaiken tarmonsa seuraavien tanssiaisten suunnitteluun ja loikoilevat päivät pitkät sisällä haaveillen elämänsä miehestä. Polly sen sijaan kuuntelee kiinnostuneena isoäidin viisaita tarinoita, uskoo järkevään rahankäyttöön ja on aina valmis lähtemään reippaalle lenkille ulkoilmaan. Hiljalleen Pollyn hyvä asenne tarttuu muihinkin ja perheen piirissä olevien ihmisten elämänlaatu paranee.
Sateinen kesäpäivä osoittautui otolliseksi hetkeksi tarttua Alcottin tyttökirjaklassikkoon, vaikka aluksi pelkäsinkin tarinan olevan liian naiivi aikuiselle lukijalle. Polly kuitenkin varttuu nuoreksi naiseksi kirjan aikana ja muutenkin tarinaan oli saatu ujutettua mielenkiintoisia esimerkiksi perheiden järkevään taloudenpitoon liittyviä asioita, jotka ovat tavalla tai toisella hyvinkin ajankohtaisia asioita tämänkin päivän maailmassa. Muut lukemani tyttökirjat ovat sijoittuneet metsien ja niittyjen keskelle, joten oli todella virkistävää lukea suurkaupungin hälinästä ja seurapiirien hulinoista.
Kirjasta ei tullut ykkössuosikkiani, mutta aion kyllä säilyttää sen kirjahyllyssä - jos vaikka joku päivä samassa taloudessa asuisi joku, joka haluaisi lukea nuoren tytön elämästä melkein 150 vuotta sitten.
maanantai 23. kesäkuuta 2014
Viisi
2012 suom. 2014
421 s./Atena
Kesälomalla pidemmälle mökkireissulle on aina pakko pakata mukaan joku oikein menevä jännäritarina. Tällä kertaa pistin kaiken toivoni paljon kehuttuun Beatrice Kaspary -sarjan ensimmäiseen osaan enkä joutunut pettymään. Aloitin kyseisen kirjan jo viime vuoden joulukuussa, kun lueskelin 40 kirjan alkukappaleita ja valitsin pikkuhiljaa luettavani niiden joukosta. Silloin kirja pääsi aika pitkällekin karsinnoissa, mutta kokonaan en sitä kuitenkaan päätynyt lukemaan.
Ensimmäisen uhrin löytyminen lehmälaitumelta vie Salzburgin rikospoliisin etsivä Kasparyn geokätköilyn ja arvoituksien maailmaan. Oikein tulkittuna murhaajan jättämät koordinaattivihjeet vievät uusien piilotettujen rasioiden luokse ja pikkuhiljaa muidenkin murhattujen ruumiinosasia löytyy ja tilanne alkaa vaikuttamaan todella pahalta.
Poznanskin jännäri on viihdyttävä, mutta samalla mukavan älykäs tarina. Mökkilukemisena se toimi siinä mielessä kivasti, että pimeän tullen ei tarvinnut alkaa säikkyä omaa varjoaan, mutta murhamysteeri pysyi loppuun saakka kiinnostavana. Pidin myös erityisesti siitä, että murhia ei pelkästään ratkaistu, vaan murhaajan sielunelämäänkin päästiin kurkistamaan. Vielä tänä päivänä vähemmän tunnetun ulkoilmaharrastuksen eli geokätköilyn sisällyttäminen tarinaan oli oikein hyvä veto, sillä se todella erottaa tarinan monesta muusta samantyyppisestä trilleristä.
Nautiskelen paraikaa harvinaisesta lukuinnostuksesta, sillä kerrankin haluan lukea jännitystarinan jatko-osankin. Varsinkin jännityskirjailijoiden suhteen minulla tuppaa käymään niin, että luen sarjasta yhden osan enkä sen jälkeen palaa tarinan pariin enää. Poznanski sai kuitenkin kiinnostukseni heräämään ja nyt lukisin oikein mielelläni juuri ilmestyneen Sokeat linnut -kirjan.
Jos jotain negatiivista on mainittava, niin harmittelen aina hyvän jännityskirjan parissa sitä, miten paljon aikaa tuhlaantuu päähenkilön elämänkiemuroihin. Toivoisinkin, että jatko-osissa Bean henkilökohtainen elämä etenee ns. vauhdilla, eikä samoja ongelmia vatvota kirjasta toiseen.
Kirjallinen maailmanvalloitus: Itävalta
lauantai 21. kesäkuuta 2014
Aavikon kyyhkyset
Alice Hoffman
2011 suom. 2014
619 s./Gummerus
Vuosina 70-73 neljän juutalaisen naisen tiet risteävät Masadan linnoituksessa, jonne jokainen heistä on päätynyt hakiessaan turvaa aavikon karuista oloista. Naisilla on omat salaisuutensa ja kipupisteensä ja yhdessä he yrittävät unohtaa menneisyyden tuskat ja keskittyä tulevaisuuteen. Jael on isänsä hyljeksimä nuori nainen, joka rakastui väärään mieheen. Revka joutui todistamaan tyttärensä väkivaltaista kuolemaa ja yrittää nyt pitää perhettään koossa näinä epätoivoisina aikoina. Sira on pelätty noita, joka tuntee niin magian kuin lääketieteenkin salat, mutta ei saa itselleen rakastamaansa miestä. Aziza on Siran tytär, joka on päättänyt kohdata tulevaisuutensa poikana, soturina.
Alice Hoffman kirjoitti romaanin, jossa historialliset tapahtumat nähdään naisten näkökulmasta. Kirjailijan edellinen teos Punainen puutarha on yksi suosikeistani, joten odotukset kasvoivat tietenkin suuriksi tätä uusinta tarinaa kohtaan. Eeppinen tarina ei kuitenkaan ihan lunastanut odotuksiani, mutta loppua kohti huomasin kiintyväni henkilöhahmoihin enemmän ja enemmän. Toivoin, että tarina olisi herättänyt samanlaisia tuntemuksia kuin esimerkiksi Hiljaisuuden tuolla puolen, mutta valitettavan usein löysin itseni pyörittelemästä silmiäni lähes harlekiinimaisten kohtausten keskellä.
Lopulta tarina (tai oma asenne) parani, sillä huomasin todella kiinnostuvani tarinan naisista. Toisaalta naisten kohtalot eivät kuitenkaan jääneet kummittelemaan mieleen tarinan päätyttyä... Ajankuvauksesta en sano poikkipuolista sanaa. Luin suurella mielenkiinnolla antiikin ajan arjesta ja juutalaisten sisukkaasta kamppailusta roomalaisia vastaan. En ole juuri lukenut tarinoita tuolta ajalta, mutta oletan, että kirjailija on tehnyt taustatyönsä hyvin.
Kustantaja esittelee kirjan täällä. Gummerus suosittelee kirjaa naiskohtaloiden, historiallisten romaanien ja suomennetun kaunokirjallisuuden ystäville. Sanon, että mikäs siinä! Kirja on paksusta ulkomuodostaan huolimatta helposti lähestyttävä ja nopealukuinen ja se harlekiinimaisuuskin saattaa olla vain minun korvien välissä!
Kirjallinen maailmanvalloitus - Israel
2011 suom. 2014
619 s./Gummerus
Vuosina 70-73 neljän juutalaisen naisen tiet risteävät Masadan linnoituksessa, jonne jokainen heistä on päätynyt hakiessaan turvaa aavikon karuista oloista. Naisilla on omat salaisuutensa ja kipupisteensä ja yhdessä he yrittävät unohtaa menneisyyden tuskat ja keskittyä tulevaisuuteen. Jael on isänsä hyljeksimä nuori nainen, joka rakastui väärään mieheen. Revka joutui todistamaan tyttärensä väkivaltaista kuolemaa ja yrittää nyt pitää perhettään koossa näinä epätoivoisina aikoina. Sira on pelätty noita, joka tuntee niin magian kuin lääketieteenkin salat, mutta ei saa itselleen rakastamaansa miestä. Aziza on Siran tytär, joka on päättänyt kohdata tulevaisuutensa poikana, soturina.
Alice Hoffman kirjoitti romaanin, jossa historialliset tapahtumat nähdään naisten näkökulmasta. Kirjailijan edellinen teos Punainen puutarha on yksi suosikeistani, joten odotukset kasvoivat tietenkin suuriksi tätä uusinta tarinaa kohtaan. Eeppinen tarina ei kuitenkaan ihan lunastanut odotuksiani, mutta loppua kohti huomasin kiintyväni henkilöhahmoihin enemmän ja enemmän. Toivoin, että tarina olisi herättänyt samanlaisia tuntemuksia kuin esimerkiksi Hiljaisuuden tuolla puolen, mutta valitettavan usein löysin itseni pyörittelemästä silmiäni lähes harlekiinimaisten kohtausten keskellä.
Lopulta tarina (tai oma asenne) parani, sillä huomasin todella kiinnostuvani tarinan naisista. Toisaalta naisten kohtalot eivät kuitenkaan jääneet kummittelemaan mieleen tarinan päätyttyä... Ajankuvauksesta en sano poikkipuolista sanaa. Luin suurella mielenkiinnolla antiikin ajan arjesta ja juutalaisten sisukkaasta kamppailusta roomalaisia vastaan. En ole juuri lukenut tarinoita tuolta ajalta, mutta oletan, että kirjailija on tehnyt taustatyönsä hyvin.
Kustantaja esittelee kirjan täällä. Gummerus suosittelee kirjaa naiskohtaloiden, historiallisten romaanien ja suomennetun kaunokirjallisuuden ystäville. Sanon, että mikäs siinä! Kirja on paksusta ulkomuodostaan huolimatta helposti lähestyttävä ja nopealukuinen ja se harlekiinimaisuuskin saattaa olla vain minun korvien välissä!
Kirjallinen maailmanvalloitus - Israel
tiistai 17. kesäkuuta 2014
Madventures - Mad Manner
Tuomas Milonoff & Riku Rantala
2012
397 s./Johnny Kniga
Olen alkukesästä lukenut läpi Madventuresin seikkailijan etikettiopasta. Ennen Nykin matkaa luin läpi Yhdysvaltojen osion, mutta tajusin melko pian, että suurin osa kirjan tapatietoudesta liittyy maihin, joihin en ole välttämättä ikinä menossa, joten kirjaa ei kannata siinä mielessä hautoa kirjahyllyssä ja niinpä päätinkin lukea sen saman tien kokonaan.
Matkailumielessä minua ei juurikaan kiinnosta Aasia, Afrikka tai Etelä-Amerikka, mutta teen oikein mielelläni nojatuolimatkoja kyseisiin maailmankolkkiin. Aikaisemmin olen seikkaillut esimerkiksi perulaisen luonnonkansan parissa kirjassa Jaguaarin voima, matkustanut Afrikan halki Juha Vakkurin kanssa ja lukenut kiinalaisten tyttöjen kohtaloista Xinranin kirjasta Kiinan kadotetut tyttäret. Mad Manners ei siis aiheuttanut kovaa matkakuumetta, mutta kovin kiinnostuneena erilaisista tavoista luin.
Kirjassa maailma on jaettu yhteentoista kulttuuripiiriin, joista jokaiseen tutustutaan noin 40-50 sivun verran. Mad Mannersin sivuilla käsitellään niin tervehtiminen, ateriointi, pukeutuminen, juhliminen, keskustelu, arvot, tabut, eleet kuin kulttuurien kohtaaminen - tietenkin Madventuresille tyypilliseen tapaan. Perinteisemmän tiedon lisäksi kappaleita värittää hauska kuvitus, Mad Cook -vinkit ja Mad Manner -tietolaatikot. Luvassa on siis tuhti paketti, joka on helppo omaksua kevyen kirjoitustapansa vuoksi. Ulkoasu oli ehkä omaan silmään turhan sekava värioksennus, mutta kyllä siihen tottui.
Madventures-kaksikko sai vuonna 2012 Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon, sillä miesten kaikki aikaisemmatkin kirjat ovat olleet arvostelu- ja myyntimenestyksiä. Mad Manners on ensimmäinen kirja, jonka olen heiltä lukenut (mutta uskallan veikata, ettei suinkaan viimeinen). En ole myöskään koskaan katsonut kokonaista tv-sarjan jaksoa. Olisiko siinä ehkä minulle ja miehelle hyvä yhteinen tv-sarja katsottavaksi syksyllä...?
Ensimmäistä kertaa tänä vuonna olenkin isomman kirjankierrätysongelman parissa: olen koko alkuvuoden aktiivisesti lukenut oman hyllyn kirjoja ja laittanut saman tien kiertoon kaikki kirjat, joita en ole lukemassa uudelleen (eli suurimman osan). Tämän kirjan suhteen en kyllä nyt osaa päättää, että kannattaako säilyttää vai antaa kirjan jatkaa matkaa jollekin enemmän maailmalla liikkuvalle ystävälle tms. Katsotaan...
Onko sinulla tapana lukea matkailuun liittyvää kirjallisuutta muun tietokirjallisuuden ja kaunokirjallisuuden ohella? Sanoisin, että luen vuodessa noin 80 kirjaa ja niistä yleensä noin 5 kirjaa on luokiteltavissa selkeästi matkakertomuksiksi tms.
2012
397 s./Johnny Kniga
Olen alkukesästä lukenut läpi Madventuresin seikkailijan etikettiopasta. Ennen Nykin matkaa luin läpi Yhdysvaltojen osion, mutta tajusin melko pian, että suurin osa kirjan tapatietoudesta liittyy maihin, joihin en ole välttämättä ikinä menossa, joten kirjaa ei kannata siinä mielessä hautoa kirjahyllyssä ja niinpä päätinkin lukea sen saman tien kokonaan.
Matkailumielessä minua ei juurikaan kiinnosta Aasia, Afrikka tai Etelä-Amerikka, mutta teen oikein mielelläni nojatuolimatkoja kyseisiin maailmankolkkiin. Aikaisemmin olen seikkaillut esimerkiksi perulaisen luonnonkansan parissa kirjassa Jaguaarin voima, matkustanut Afrikan halki Juha Vakkurin kanssa ja lukenut kiinalaisten tyttöjen kohtaloista Xinranin kirjasta Kiinan kadotetut tyttäret. Mad Manners ei siis aiheuttanut kovaa matkakuumetta, mutta kovin kiinnostuneena erilaisista tavoista luin.
Kirjassa maailma on jaettu yhteentoista kulttuuripiiriin, joista jokaiseen tutustutaan noin 40-50 sivun verran. Mad Mannersin sivuilla käsitellään niin tervehtiminen, ateriointi, pukeutuminen, juhliminen, keskustelu, arvot, tabut, eleet kuin kulttuurien kohtaaminen - tietenkin Madventuresille tyypilliseen tapaan. Perinteisemmän tiedon lisäksi kappaleita värittää hauska kuvitus, Mad Cook -vinkit ja Mad Manner -tietolaatikot. Luvassa on siis tuhti paketti, joka on helppo omaksua kevyen kirjoitustapansa vuoksi. Ulkoasu oli ehkä omaan silmään turhan sekava värioksennus, mutta kyllä siihen tottui.
Madventures-kaksikko sai vuonna 2012 Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon, sillä miesten kaikki aikaisemmatkin kirjat ovat olleet arvostelu- ja myyntimenestyksiä. Mad Manners on ensimmäinen kirja, jonka olen heiltä lukenut (mutta uskallan veikata, ettei suinkaan viimeinen). En ole myöskään koskaan katsonut kokonaista tv-sarjan jaksoa. Olisiko siinä ehkä minulle ja miehelle hyvä yhteinen tv-sarja katsottavaksi syksyllä...?
Ensimmäistä kertaa tänä vuonna olenkin isomman kirjankierrätysongelman parissa: olen koko alkuvuoden aktiivisesti lukenut oman hyllyn kirjoja ja laittanut saman tien kiertoon kaikki kirjat, joita en ole lukemassa uudelleen (eli suurimman osan). Tämän kirjan suhteen en kyllä nyt osaa päättää, että kannattaako säilyttää vai antaa kirjan jatkaa matkaa jollekin enemmän maailmalla liikkuvalle ystävälle tms. Katsotaan...
Onko sinulla tapana lukea matkailuun liittyvää kirjallisuutta muun tietokirjallisuuden ja kaunokirjallisuuden ohella? Sanoisin, että luen vuodessa noin 80 kirjaa ja niistä yleensä noin 5 kirjaa on luokiteltavissa selkeästi matkakertomuksiksi tms.
perjantai 13. kesäkuuta 2014
Tuulisen saaren kirjakauppias
2014 suom. 2014
239 s./Gummerus
Koen, että hyvän mielen tarinoissa on lähes aina se ongelma, että odotukset tarinaa kohtaan kasvavat ihan huomaamattaan liian suuriksi. Voin olla hyvinkin armollinen esimerkiksi täysin keskinkertaiselle jännitystarinalle enkä kovinkaan usein muistele pahalla, vaikka olisin lukenut ihan samanlaisen tarinan hetki sitten. Kun kyseessä on kustantajan viehättäväksi ja tunnelmalliseksi kehuma teos, en tunne armoa lainkaan. Odotan, että tarina todella lunastaa odotukset täysin.
Tuulisen saaren kirjakauppias oli varsinkin aluksi kutkuttavan lupaava ja odotin kovasti, että tarina pääsisi kunnolla käyntiin ja saisin nauttia kirjasta, joka muistuttaa lukijaa siitä, miksi kirjoja oikein luetaan. Lopahtiko sitten pikkuhiljaa oma kiinnostukseni vai mitä tapahtui, mutta lopulta huomasin, että en saanutkaan sellaista lukukokemusta, jonka olisin halunnut. Toisaalta en edes koe olevani tarinan kohdeyleisöä, koska pidän yleensä hieman rosoisemmista tarinoista, mutta kyllä aina yksi hyvä sympaattinen tarina lukuvuoteen mahtuu...
Tarinassa nelikymppinen kirjakauppias A.J. Fikry on hyvää vauhtia katkeroitumassa, sillä rakas vaimo on kuollut muutama vuosi sitten eikä kirjaharrastuskaan tuota enää samaa iloa kuin ennen. Fikryn elämä saa yllättäen uutta potkua, kun häneltä ensin varastetaan eräs keräilyharvinaisuus ja pian sen jälkeen takahuoneesta löytyy hylätty lapsi. Onko elämässä mahdollista aloittaa kaikki alusta? Mitä tapahtuu, kun lukuinto palaa ja kyläläiset tuntuvatkin taas tutustumisen arvoisilta ihmisiltä?
Sanotaan näin, että odotin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville -kirjan tyylistä herttaista, mutta koskettavaa tarinaa. Ja toisaalta Epätavallinen lukija -kirjan kerrontaa pilke silmäkulmassa ja varsin osuvia huomioita lukemisesta ja kirjallisuudesta. Ihan näiden kirjojen tasolle Tuulisen saaren kirjakauppias ei kohonnut, mutta lukukokemus oli silti ihan kiva - vaikka se ei tälle lukijalle tällä kertaa riittänytkään.
Kustantaja esittelee kirjan täällä.
torstai 5. kesäkuuta 2014
Paha paikka
Gillian Flynn
2009 suom. 2014
378 s./WSOY
Viime kesänä muistan viihtyneeni Flynnin Kiltti tyttö -kirjan parissa oikein hyvin, hotkaisin sen epäluonteenomaisesti melko pikaisesti eli parissa päivässä. Koin kirjan oivaksi kesäkaveriksi, jonka seura ei paljon päätä pakottanut, mutta joka tarjosi kuitenkin ilahduttavan määrän pieniä yllätyksiä tarinan edetessä. Pahaa paikkaa lukiessani lukufiilis oli kutakuinkin sama, vaikka tarina ei onneksi toistanut onnettoman pariskunnan yhteiseloa ja piinaa. Toisaalta nytkin kyllä sukellettiin erään onnettoman perheen taustoihin ja traagisiin tapahtumiin eräänä kylmänä talviyönä...
Vuonna 1985 Kansasin Kinnakeessa murhataan Dayn perheen äiti ja kaksi neljästä lapsesta. Lapsista vanhin, Ben, tuomitaan murhista elinkautiseen ja perheen pienin, Libby, jää orvoksi siirtyen vuosien saatossa sukulaiselta toiselle. Ben onnistuu vankilavuosinaan kasvattamaan ympärilleen kultin, joka uskoo miehen syyttömyyteen. Libby puolestaan varttuu vihaiseksi nuoreksi naiseksi, joka elää rahastonsa turvin ja ajelehtii päivästä toiseen onnettomana. Libbyn rahat alkavat loppumaan ja kuin tilauksesta naisen elämään astuu Kill Club, jonka rikoksia ahmivat jäsenet haluavat kuollakseen tietää, mitä murhailtana oikein tapahtui - rahaa vastaan tietenkin. Onko Ben tosiaan syytön, niin kuin niin monet tuntuvat uskovan? Ja jos Ben on syytön, kuka oikein on murhien takana?
En ole rikossarjojen suurkuluttaja, mutta olen katsonut yhtä jos toistakin laadukasta tv-sarjaa vuosien varrella ja nyt tajusin mitä yhteistä niillä kaikilla on: lempijaksoni ovat melkein poikkeuksetta niitä, joissa tapahtuu perhemurha. Osa perheestä jää henkiin ja osa kuolee ja loppujakso selvitellään, että mitä lopulta oikeastaan tapahtui ja miksi ja kuka oli hyvä ja kuka paha. Ei siis mikään ihme, että Paha paikka kuulosti heti korviini mielenkiintoiselta ja juuri minulle sopivalta.
Tarinassa kiinnostavinta oli tietenkin totuuden paljastuminen pikkuhiljaa: oliko Ben syyllinen vai syytön vai jotain siltä väliltä? Myös ajatus Kill Clubista oli todella kiehtova. Kirjan luettuani todella toivoin, että Yhdysvalloissa on murhaklubeja, joissa hyvän ruoan ja juoman ääressä pohditaan murhia, jotka ovat jääneet kaihertamaan ihmismieliin. Kurkistin myös mielelläni onnettoman perheen arkeen, vaikka se tuntuikin välillä todella mauttomalta. Henkilöhahmoihin oli kuitenkin yhtä vaikea luoda suhdetta kuin Kilttiä tyttöä viime kesänä lukiessani, kaikki ovat jotenkin niin epämiellyttäviä tavalla tai toisella. Parasta kirjassa on kuitenkin se, että lopputulos voi olla mitä tahansa ja lukijana mielelläni arvailin pitkin matkaa lopullista totuutta, joka olikin jotain vallan muuta kuin mitä olin mielessäni itse kyhäillyt.
Kustantaja esittelee kirjan täällä.
So American -osavaltioiden valloitus jatkuu: Kansas.
2009 suom. 2014
378 s./WSOY
Viime kesänä muistan viihtyneeni Flynnin Kiltti tyttö -kirjan parissa oikein hyvin, hotkaisin sen epäluonteenomaisesti melko pikaisesti eli parissa päivässä. Koin kirjan oivaksi kesäkaveriksi, jonka seura ei paljon päätä pakottanut, mutta joka tarjosi kuitenkin ilahduttavan määrän pieniä yllätyksiä tarinan edetessä. Pahaa paikkaa lukiessani lukufiilis oli kutakuinkin sama, vaikka tarina ei onneksi toistanut onnettoman pariskunnan yhteiseloa ja piinaa. Toisaalta nytkin kyllä sukellettiin erään onnettoman perheen taustoihin ja traagisiin tapahtumiin eräänä kylmänä talviyönä...
Vuonna 1985 Kansasin Kinnakeessa murhataan Dayn perheen äiti ja kaksi neljästä lapsesta. Lapsista vanhin, Ben, tuomitaan murhista elinkautiseen ja perheen pienin, Libby, jää orvoksi siirtyen vuosien saatossa sukulaiselta toiselle. Ben onnistuu vankilavuosinaan kasvattamaan ympärilleen kultin, joka uskoo miehen syyttömyyteen. Libby puolestaan varttuu vihaiseksi nuoreksi naiseksi, joka elää rahastonsa turvin ja ajelehtii päivästä toiseen onnettomana. Libbyn rahat alkavat loppumaan ja kuin tilauksesta naisen elämään astuu Kill Club, jonka rikoksia ahmivat jäsenet haluavat kuollakseen tietää, mitä murhailtana oikein tapahtui - rahaa vastaan tietenkin. Onko Ben tosiaan syytön, niin kuin niin monet tuntuvat uskovan? Ja jos Ben on syytön, kuka oikein on murhien takana?
En ole rikossarjojen suurkuluttaja, mutta olen katsonut yhtä jos toistakin laadukasta tv-sarjaa vuosien varrella ja nyt tajusin mitä yhteistä niillä kaikilla on: lempijaksoni ovat melkein poikkeuksetta niitä, joissa tapahtuu perhemurha. Osa perheestä jää henkiin ja osa kuolee ja loppujakso selvitellään, että mitä lopulta oikeastaan tapahtui ja miksi ja kuka oli hyvä ja kuka paha. Ei siis mikään ihme, että Paha paikka kuulosti heti korviini mielenkiintoiselta ja juuri minulle sopivalta.
Tarinassa kiinnostavinta oli tietenkin totuuden paljastuminen pikkuhiljaa: oliko Ben syyllinen vai syytön vai jotain siltä väliltä? Myös ajatus Kill Clubista oli todella kiehtova. Kirjan luettuani todella toivoin, että Yhdysvalloissa on murhaklubeja, joissa hyvän ruoan ja juoman ääressä pohditaan murhia, jotka ovat jääneet kaihertamaan ihmismieliin. Kurkistin myös mielelläni onnettoman perheen arkeen, vaikka se tuntuikin välillä todella mauttomalta. Henkilöhahmoihin oli kuitenkin yhtä vaikea luoda suhdetta kuin Kilttiä tyttöä viime kesänä lukiessani, kaikki ovat jotenkin niin epämiellyttäviä tavalla tai toisella. Parasta kirjassa on kuitenkin se, että lopputulos voi olla mitä tahansa ja lukijana mielelläni arvailin pitkin matkaa lopullista totuutta, joka olikin jotain vallan muuta kuin mitä olin mielessäni itse kyhäillyt.
Kustantaja esittelee kirjan täällä.
So American -osavaltioiden valloitus jatkuu: Kansas.
sunnuntai 1. kesäkuuta 2014
Relic
Douglas Preston & Lincoln Child
1995
473 s./A Tor Book
Tilasin jo aikoja sitten Pendergast-sarjan ensimmäisen osan ja säästelin sitä tarkoituksella New Yorkin matkaa varten. Yhteen jos toiseenkin sarjan osaan on liittynyt vahvasti New Yorkin luonnontieteellinen museo ja koska tiesin, että tulisimme siellä käymään, oli Relic oikeastaan ainoa oikea vaihtoehto matkalukemiseksi. Oikeastihan ehdin kahden viikon matkalla lukea kirjasta noin 100 sivua, joten suurimman osan tarinaa kahlasin kotoa käsin.
Pendergast-sarja on siitä kummallinen tapaus, että sen suomentaminen on aloitettu keskeltä, joten minulta on muutama alkupään teos lukematta. Toisaalta nyt olen tyytyväinen, että olen saanut ensikosketukseni Pendergastiin lukiessani Ihmeiden kabinetti -kirjaa, sillä Relic ei olisi kannustanut minua tarttumaan sarjan muihin osiin ja on vaikea uskoa, että kukaan Pendergast-fani pitäisi ensimmäistä osaa sarjan parhaimpana.
Relic saa aika paljon anteeksi jo siksi, että puitteet kirjan aloittamiselle olivat niin osuvat. Tarina polkaistaan käyntiin murhilla, jotka tapahtuvat luonnontieteellisessä museossa, joten heti alkuun sain vertailla kirjan kuvailuja omiin kokemuksiini kyseisessä museossa. Kirjan tunnelma oli myös ajoittain osuva, sillä mikäs sen hienompaa kuin lukea sateisesta New Yorkista sateisessa New Yorkissa. Kirjasarjan myöhemmissä osissa on paljon kuvailua Riverside Driven alueelta, joka on lähellä luonnontieteellistä museo, mutta Relicissä Pendergast ei vielä asu alueella ja meiltäkin se jäi tällä kertaa näkemättä, mutta ensi kerralla sitten!
Täytyy myöntää, että suurimman osan ajasta tarina oli aivan liian höpsö omaan makuuni. Luonnontieteellisen museon isot kihot käyttäytyivät vailla järjen häivää ja sademetsän uumenista museolle kulkeutunut murhanhimoinen luonnonoikkukin oli vähän liikaa. Pientä pitkästymistä oli havaittavissa kirjan keskivaiheilla ja mielestäni sivujakin olisi voitu karsia tarinasta kymmenkunta. En kuitenkaan katkeroitunut keskiverrosta lukukokemuksesta vaan iloitsen, miten hienosti kirjailijakaksikko on onnistunut viemään sarjaa eteenpäin huonohkosta alusta huolimatta.
perjantai 23. toukokuuta 2014
Sleepers - Katuvarpuset
| Lorenzo Carcaterra 1995 373 s./Arrow Books |
| Lorenzo Carcaterra 1995 373 s./Arrow Books |
 |
| Lorenzo Carcaterra
1995
373 s./Arrow Books |
Lorenzo Carcaterra
1995373 s./Arrow Books
Luin ennen New Yorkin matkaamme Lorenzo Carcaterran omiin lapsuus- ja nuoruusmuistoihin perustuvan The Sleepers -kirjan, joka oli yksi oman nuoruuteni tärkeimmistä kirjoista.
Kirja sijoittuu pääosin 1960-luvun New Yorkin Hell's Kitchenin alueelle, jossa neljä nuorta poikaa tekevät virheen, jolla on kauaskantoiset vaikutukset. Pienenä pilana alkanut varkaus päättyy traagisesti sivullisen vakavaan loukkaantumiseen ja ystävykset lähetetään vuodeksi pahanmaineiseen poikien koulukotiin. Vietettyään koulukodissa muutaman viikon alkaa olla hyvin selvää, että he eivät tule koskaan unohtamaan sitä henkistä ja fyysistä väkivaltaa, jota he päivittäin joutuvat kohtaamaan siellä. Vuodet vierivät ja pojista kasvaa miehiä, joiden elämät ovat kulkeneet kovin erilaisiin suuntiin. Michael on lukenut itsensä lakimieheksi ja yrittää kovasti unohtaa nuoruuden kauhut. Shakes on päätynyt lehtialalle ja yrittää elää mahdollisimman tavallista elämää katse tulevaisuudessa. John ja Tommy puolestaan eivät koskaan toipuneet ajasta koulukodissa ja näin ollen rikoksen poluille oli helppo lähteä, sillä onhan helpompi olla pelätty kuin joutua itse pelkäämään henkensä edestä. Eräänä päivänä sattuma järjestää kaksi ystävyksistä kasvokkain poikakodin entisen vartijan kanssa ja kostonkierre alkaa.
Ymmärrän miksi moni välttelee vanhojen suosikkikirjojensa uudelleen lukemista, sillä onhan se yksinkertaisesti sydäntä raastavaa, jos vanhalla kirjarakkaudella ei ole enää samalla tavalla annettavaa kuin ennen. Valmistuin kohtaamaan Carcaterran kirjan melko realistisin odotuksin ja sain kirjasta aikalailla irti sen, mitä odotinkin saavani. Ei enää suuria tunteenpurkauksia ja itsensä uneen itkemistä, mutta kuitenkin vahva ymmärrys siitä, miksi kirja aikoinaan oli niin tärkeä. Tähän on tyytyminen.
En halua sanoa, että kirja olisi tuottanut varsinaista pettymystä aikuiselle lukijalle, mutta sanotaan näin, että se ei oikeastaan antanut mitään uutta ajattelemisen aihetta, ja se kirpaisi kaikkein eniten. Elokuvaversio on aina ollut minulle rakkaampi kuin kirjaversio. Aikoinaan kirja tuntui antavan aika paljonkin lisäsisältöä kokonaisuuteen, mutta nyt koen, että elokuvaversio on minulle täydellinen enkä kaipaa mitään lisää.
Oli kuitenkin mahtava juttu, että ehdin lukea kirjan ennen matkaamme, sillä hotellimme oli suureksi yllätyksekseni tasan vanhan Hell´s Kitchenin alueella! Vaikka New York onkin muuttunut vuosien saatossa eikä kyseinen alue ole enää sellainen kuin 1960-1980 -luvuilla, niin hymyilinpä silti kahta leveämmin pelkästä ajatuksesta samoilla kaduilla kulkemisesta. Juuri näin tässä pitikin käydä:)
maanantai 28. huhtikuuta 2014
Sitä sun tätä ja kohta matkalla
Kevät on sujunut lukuharrastuksen suhteen juuri niin kuin uumoilinkin. Olen lukenut vähemmän ja näin ollen päivittänyt blogiakin harvemmin. En ole aikaisemminkaan viettänyt lukemattomia tunteja viikosta netissä pyörien, mutta nettiaika on kuitenkin harventunut entisestään. Välillä läppäri saattaa olla kiinni koko viikon, käyn kurkkaamassa muutamat muotiblogisuosikkini päivittäin kännykällä ja siinä melkeinpä se.
Varsinkin vuoden alussa koin hetkellistä syyllisyyttä siitä, että en ehtinyt enää käydä kommentoimassa blogikollegojen kirja-arvioita, vaikka juuri sehän tässä koko hommassa on kivaa. Minua ilahduttaa, kun täällä ihmiset kommentoivat kirjallisiin asioihin ja mielelläni ilahduttaisin muita takaisinpäin. Pari kuukautta sitten keksin ns. täydellisen ratkaisun tähän pieneen ongelmaani: Nykyään valitsen 10 kirjablogia kuukauden alussa ja seuraan pelkästään niitä blogeja seuraavat 30 päivää. Olen valinnut blogit niin, että puolet niistä ovat alkuperäiseltä lukulistaltani ja puolet uusia tuttavuuksia. En ole hankkinut juuri yhtään uutta blogia luettavakseni sen jälkeen kun aloitin oman blogini pitämisen kolme ja puoli vuotta sitten (miksi rohmuta lisää, kun ei ehdi edes alkuperäisiä lukemaan!), joten netti on todellakin pullollaan minulle uusia kivoja kirjablogeja, joihin on ollut ilo tutustua.
Bloggerin kanssa on oikeastaan jatkuvasti ongelmia ja välillä tuntuu, että tekisi mieli heittää hanskat tiskiin lopullisesti. Esimerkiksi haluaisin, että valitsemani 10 kirjablogia näkyisi sivubannerissa kuukauden ajan blogiluettelona, jotta voisin sitä kautta vierailla blogeissa ja näkisin heti kun niissä tapahtuu päivityksiä, mutta en ole maaliskuun lopun jälkeen saanut luotua uutta blogiluetteloa, joka toimisi. Kuvien lataaminen tökkii ja todella usein törmään myös rivien välitykseen liittyviin ongelmiin. No, olen ymmärtänyt, että ei se muillakaan ole helppoa Bloggerin kanssa...
Jos jatketaan kuitenkin positiivisten asioiden äärellä, niin alkuvuoden haasteettomuus on myöskin ollut parhaita kirjallisia päätöksiäni ikinä. Lukutahti on ollut leppoisa ja olen lainannut ehkä kaksi tai kolme kirjaa kirjastosta neljän kuukauden aikana. Kun kirjastokäynnit ovat vähentyneet, katse on suuntautunut omaan kirjahyllyyn ja sen lukemattomiin aarteisiin. Neljän kuukauden aikana olen kiikuttanut paikalliseen antikvariaattiin parikymmentä lukemaani kirjaa ja iloinnut siitä, ettei tyhjäksi jäänyt hyllytila ole täyttynyt ihan niin nopeaan tahtiin kuin se on tyhjentynyt. Vielä on vaikka kuinka monta hyvää kirjaa lukematta omastakin kokoelmasta, joten niiden parissa pärjään varmasti pitkälle syksyyn.
Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus haastoi minut kertomaan tärkeästä kirjallisesta kohtaamisesta. Olen lähdössä huomenna New Yorkiin muutamaksi viikoksi ja lähtöhuumassa ei ole enää aikaa kokonaiselle blogijutulle. Huikkaan tässä nyt vain lyhyesti, että olen valmistautunut matkaan lukemalla Lorenzo Carcaterran Sleepersiä. Myöhemmin elämässä hullaannuin mm. Sinkkuelämää -sarjaan, mutta alun perin New York -kuume alkoi neljän Hell's Kitchenissä varttuneen pojan elämäntarinasta. Oli melkein turhankin jännittävää tarttua nuoruuteni tärkeimpään kirjaan 15 vuoden tauon jälkeen. Luin kirjan aikoinaan yläasteella suomeksi ja katsoin elokuvaversion lukuisia kertoja vuosien aikana. Hankin kirjan englanninkielisen painoksen muutamia vuosia sitten tietäen, että haluan lukea kirjan sitten, kun olen lähdössä ensimmäistä kertaa New Yorkiin. Reissun jälkeen ilmestyvässä kirja-arviossa käyn varmasti läpi nuoruuttani Sleepers-kirjan poikien seurassa, joten haaste tulkoon päätökseensä silloin.
Kirjasähkökäyrän Mai puolestaan heitti minulle 11 kysymystä, joihin seuraa vastaukset tässä ja nyt:
1. Lempielokuvasi?
Love Actually on ihana hyvänmielen pätkä, jonka hahmoihin ei voi olla rakastumatta. Tykkään sympaattisesta huumorista, Hugh Grantista, joulusta, ystävyydestä kertovista tarinoista ja hyvästä musiikista.
2. Lempivuodenaikasi?
Kyllästyn kaikkiin vuodenaikoihin aina, kun ne ovat loppumaisillaan ja tervehdin uuden sesongin alkamista innokkaasti. Silti sanoisin, että syksy puhuttelee eniten. Kerrospukeutuminen, kirpakka ilma, ruska, pitkät kävelylenkit pimeässä, oman kodin tunnelma, rauhoittuminen kesän jälkeen...
3. Minne matkustaisit, jos se olisi nyt mahdollista?
Olen huomenna lähdössä New Yorkiin, ei ole sen voittanutta. Jos nyt kuitenkin ehtisin, voisin hyvin käydä Floridan Disney Worldin kautta:)
4. Mitä kirjoja ottaisit matkalukemiseksi?
Otan ihan oikeasti mukaan Childin & Prestonin Pendergast-sarjan ensimmäisen osan.
5. Onko sinulla lemmikkieläintä?
Ei ole. Nicole Richien isompi koira on unelmaturreni.
6. Oletko mukana vapaaehtoistoiminnassa? Missä haluaisit olla mukana?
En ole, valitettavasti. Oman kaupungin vaihtoehdoistakin olisi varmasti vara valita vaikka mitä, kun vain saisi aikaiseksi ja päättäisi omistautua asialle.
7. Järvi vai meri?
Kumpikaan ei aiheuta sen suurempia tunteita, vaikka huomaankin usein lukevani meri-aiheista kirjallisuutta. Sanon kuitenkin, että järvi, koska kesällä mökin järvi on maailman paras paikka.
8. Kuinka moneen kirjahaasteeseen osallistut tänä vuonna?
En osallistu haasteisiin ollenkaan. Sen sijaan saatan pikkuhiljaa loppuun aikaisemmin aloittamiani haasteita, joista olen tykännyt valtavasti: Kirjallinen maailmanvalloitus ja Yhdysvaltojen valloittaminen osavaltioittain. Näissä onkin tekemistä vielä vuosiksi eteenpäin. Lisäksi olen lukenut naiskirjailijoiden kirjalistalta 50/100 ja mieskirjailijoiden kirjalistalta 15/50. Näitä listoja pyrin myös viemään eteenpäin.
9. Mitä kotityötä inhoat ja miksi?
Tiskikoneen tyhjentäminen on jotenkin tosi blääh. En tosin innostu imuroinnista, roskien viemisestä, wc:n siivoamisesta tai oikeastaan mistään muustakaan:) Ihme kyllä meillä on silti aina melko siistiä!
10. Mitä tekisit jos et lukisi koskaan kirjoja?
A girl can dream: urheilisin;) Luultavasti kuitenkin katsoisin enemmän tv:tä ja elokuvia ja lukisin ehkä enemmän lehtiä.
11. Taikasauva siirtyi sinulle ja voit toivoa yhden toivomuksen?
Viime kesänä olin hölmö ja ostin vain yhdet Vagabondin unelmankevyet nahkatossut valkoisina ja ne ovat täy-del-li-set jalassa. Taikasauvan avulla hankkisin New Yorkista toiset mokomat esim. mustina. Ja ehkä kolmannetkin... Suomessa en ole malliin enää törmännyt ja olen sanoinkuvailemattoman katkera. Voisin sanoa jopa eläväni hyville kengille.
Siinäpä olikin sitten turinoita jo enemmän kuin tarpeeksi. Hetkeksi täällä tosiaan hiljenee ja koska minulla on kommenttien valvonta päällä, niin kommentitkin jäävät huomisaamusta lähtien "jumiin" kunnes olen ne hyväksynyt (jota tuskin teen New Yorkista käsin...) Malttia siis!:)
Varsinkin vuoden alussa koin hetkellistä syyllisyyttä siitä, että en ehtinyt enää käydä kommentoimassa blogikollegojen kirja-arvioita, vaikka juuri sehän tässä koko hommassa on kivaa. Minua ilahduttaa, kun täällä ihmiset kommentoivat kirjallisiin asioihin ja mielelläni ilahduttaisin muita takaisinpäin. Pari kuukautta sitten keksin ns. täydellisen ratkaisun tähän pieneen ongelmaani: Nykyään valitsen 10 kirjablogia kuukauden alussa ja seuraan pelkästään niitä blogeja seuraavat 30 päivää. Olen valinnut blogit niin, että puolet niistä ovat alkuperäiseltä lukulistaltani ja puolet uusia tuttavuuksia. En ole hankkinut juuri yhtään uutta blogia luettavakseni sen jälkeen kun aloitin oman blogini pitämisen kolme ja puoli vuotta sitten (miksi rohmuta lisää, kun ei ehdi edes alkuperäisiä lukemaan!), joten netti on todellakin pullollaan minulle uusia kivoja kirjablogeja, joihin on ollut ilo tutustua.
Bloggerin kanssa on oikeastaan jatkuvasti ongelmia ja välillä tuntuu, että tekisi mieli heittää hanskat tiskiin lopullisesti. Esimerkiksi haluaisin, että valitsemani 10 kirjablogia näkyisi sivubannerissa kuukauden ajan blogiluettelona, jotta voisin sitä kautta vierailla blogeissa ja näkisin heti kun niissä tapahtuu päivityksiä, mutta en ole maaliskuun lopun jälkeen saanut luotua uutta blogiluetteloa, joka toimisi. Kuvien lataaminen tökkii ja todella usein törmään myös rivien välitykseen liittyviin ongelmiin. No, olen ymmärtänyt, että ei se muillakaan ole helppoa Bloggerin kanssa...
Jos jatketaan kuitenkin positiivisten asioiden äärellä, niin alkuvuoden haasteettomuus on myöskin ollut parhaita kirjallisia päätöksiäni ikinä. Lukutahti on ollut leppoisa ja olen lainannut ehkä kaksi tai kolme kirjaa kirjastosta neljän kuukauden aikana. Kun kirjastokäynnit ovat vähentyneet, katse on suuntautunut omaan kirjahyllyyn ja sen lukemattomiin aarteisiin. Neljän kuukauden aikana olen kiikuttanut paikalliseen antikvariaattiin parikymmentä lukemaani kirjaa ja iloinnut siitä, ettei tyhjäksi jäänyt hyllytila ole täyttynyt ihan niin nopeaan tahtiin kuin se on tyhjentynyt. Vielä on vaikka kuinka monta hyvää kirjaa lukematta omastakin kokoelmasta, joten niiden parissa pärjään varmasti pitkälle syksyyn.
Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus haastoi minut kertomaan tärkeästä kirjallisesta kohtaamisesta. Olen lähdössä huomenna New Yorkiin muutamaksi viikoksi ja lähtöhuumassa ei ole enää aikaa kokonaiselle blogijutulle. Huikkaan tässä nyt vain lyhyesti, että olen valmistautunut matkaan lukemalla Lorenzo Carcaterran Sleepersiä. Myöhemmin elämässä hullaannuin mm. Sinkkuelämää -sarjaan, mutta alun perin New York -kuume alkoi neljän Hell's Kitchenissä varttuneen pojan elämäntarinasta. Oli melkein turhankin jännittävää tarttua nuoruuteni tärkeimpään kirjaan 15 vuoden tauon jälkeen. Luin kirjan aikoinaan yläasteella suomeksi ja katsoin elokuvaversion lukuisia kertoja vuosien aikana. Hankin kirjan englanninkielisen painoksen muutamia vuosia sitten tietäen, että haluan lukea kirjan sitten, kun olen lähdössä ensimmäistä kertaa New Yorkiin. Reissun jälkeen ilmestyvässä kirja-arviossa käyn varmasti läpi nuoruuttani Sleepers-kirjan poikien seurassa, joten haaste tulkoon päätökseensä silloin.
Kirjasähkökäyrän Mai puolestaan heitti minulle 11 kysymystä, joihin seuraa vastaukset tässä ja nyt:
1. Lempielokuvasi?
Love Actually on ihana hyvänmielen pätkä, jonka hahmoihin ei voi olla rakastumatta. Tykkään sympaattisesta huumorista, Hugh Grantista, joulusta, ystävyydestä kertovista tarinoista ja hyvästä musiikista.
2. Lempivuodenaikasi?
Kyllästyn kaikkiin vuodenaikoihin aina, kun ne ovat loppumaisillaan ja tervehdin uuden sesongin alkamista innokkaasti. Silti sanoisin, että syksy puhuttelee eniten. Kerrospukeutuminen, kirpakka ilma, ruska, pitkät kävelylenkit pimeässä, oman kodin tunnelma, rauhoittuminen kesän jälkeen...
3. Minne matkustaisit, jos se olisi nyt mahdollista?
Olen huomenna lähdössä New Yorkiin, ei ole sen voittanutta. Jos nyt kuitenkin ehtisin, voisin hyvin käydä Floridan Disney Worldin kautta:)
4. Mitä kirjoja ottaisit matkalukemiseksi?
Otan ihan oikeasti mukaan Childin & Prestonin Pendergast-sarjan ensimmäisen osan.
5. Onko sinulla lemmikkieläintä?
Ei ole. Nicole Richien isompi koira on unelmaturreni.
6. Oletko mukana vapaaehtoistoiminnassa? Missä haluaisit olla mukana?
En ole, valitettavasti. Oman kaupungin vaihtoehdoistakin olisi varmasti vara valita vaikka mitä, kun vain saisi aikaiseksi ja päättäisi omistautua asialle.
7. Järvi vai meri?
Kumpikaan ei aiheuta sen suurempia tunteita, vaikka huomaankin usein lukevani meri-aiheista kirjallisuutta. Sanon kuitenkin, että järvi, koska kesällä mökin järvi on maailman paras paikka.
8. Kuinka moneen kirjahaasteeseen osallistut tänä vuonna?
En osallistu haasteisiin ollenkaan. Sen sijaan saatan pikkuhiljaa loppuun aikaisemmin aloittamiani haasteita, joista olen tykännyt valtavasti: Kirjallinen maailmanvalloitus ja Yhdysvaltojen valloittaminen osavaltioittain. Näissä onkin tekemistä vielä vuosiksi eteenpäin. Lisäksi olen lukenut naiskirjailijoiden kirjalistalta 50/100 ja mieskirjailijoiden kirjalistalta 15/50. Näitä listoja pyrin myös viemään eteenpäin.
9. Mitä kotityötä inhoat ja miksi?
Tiskikoneen tyhjentäminen on jotenkin tosi blääh. En tosin innostu imuroinnista, roskien viemisestä, wc:n siivoamisesta tai oikeastaan mistään muustakaan:) Ihme kyllä meillä on silti aina melko siistiä!
10. Mitä tekisit jos et lukisi koskaan kirjoja?
A girl can dream: urheilisin;) Luultavasti kuitenkin katsoisin enemmän tv:tä ja elokuvia ja lukisin ehkä enemmän lehtiä.
11. Taikasauva siirtyi sinulle ja voit toivoa yhden toivomuksen?
Viime kesänä olin hölmö ja ostin vain yhdet Vagabondin unelmankevyet nahkatossut valkoisina ja ne ovat täy-del-li-set jalassa. Taikasauvan avulla hankkisin New Yorkista toiset mokomat esim. mustina. Ja ehkä kolmannetkin... Suomessa en ole malliin enää törmännyt ja olen sanoinkuvailemattoman katkera. Voisin sanoa jopa eläväni hyville kengille.
Siinäpä olikin sitten turinoita jo enemmän kuin tarpeeksi. Hetkeksi täällä tosiaan hiljenee ja koska minulla on kommenttien valvonta päällä, niin kommentitkin jäävät huomisaamusta lähtien "jumiin" kunnes olen ne hyväksynyt (jota tuskin teen New Yorkista käsin...) Malttia siis!:)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)