Syysloman lukukokemukset

Elämän lempeät maut
Erica Bauermeister
2009 suom. 2009
216 s./Bazar

Norkku suositteli minulle Bauermeisterin esikoisteosta muutama vuosi takaperin. En yleensä lue ruoanfiilistelykirjoja, joten kirjaan ei tullut tartuttua sitten millään. Rantalomalle tarina tuntui kuitenkin sopivan ja nappasin kirjan mukaani sen kauemmin arpomatta.

Lempeiden makujen kokkikoulussa erilaisista elämäntilanteista ponnistavat ihmiset kohtaavat ja kokevat vahvaa yhtenäisyyden tunnetta. Ruoanlaiton ohessa oma elämä saa uutta suuntaa ja siinä samalla tehdään toisillekin hyvää.

Sydämellisen tarinan vahvuus on juurikin ruokaan liittyvissä asioissa. Lukija seuraa vesi kielellä ateriakokonaisuuksien valmistumista ja haaveilee itsekin pysähtyvänsä ruoan ääreen nautiskelemaan elämästä. Kirjan ihmiskohtalot ovat omaan makuuni ehkä turhankin valmiiksi pureskeltuja ja pliisuja, mutta kokonaisuutena kirja sopi loman fiilikseen hyvin.

---


Maresi
Maria Turtscaninoff
2014
212 s./Tammi

Kirjailijan Helsingin alla on yksi nuortenkirjasuosikeistani muutaman vuoden takaa. Maresiin ei ollut ollenkaan vaikea tarttua, luotin saavani lukea laatutarinan ja en joutunut pettymään.

Maresin maailmassa on olemassa saari, johon miehillä ei ole asiaa. Alkusisaret ovat aikaa sitten rakentaneet saarelle luostarin, jonne naiset kautta maailman ovat tulleet elämänkouluun ja turvaan vaikeita oloja. Nyt saarelle pakenee salaperäinen tyttö, joka pelkää kuollakseen isänsä kostoa. Luostarin naisten on tehtävä kaikkensa, jotta verilöylyltä säästyttäisiin.

Nautin valtavasti tarinan historiallisesta otteesta, vaikka maailma onkin täysin kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Kokonaisuus oli toimiva: kiinnostava päähenkilö, luostarimaailman mystiikka ja vauhdilla etenevä tarina. Oivaa lomalukemista!

Ymmärsin, että kirjailijan muutama muukin teos sijoittuisi tähän samaan maailmaan, joten saattaa hyvinkin olla, että nekin luen jossain vaiheessa.

---

Hyvä elämä - lyhyt oppimäärä
Saku Tuominen
2013
103 s./Paasilinna

Lomalla rentoutuessa oli myös hyvä pysähtyä miettimään mikä elämässä oikein onkaan tärkeää.

Ymmärrän hyvin, että Tuomisen Hyvä elämä on puhutellut monia ja saanut pohtimaan elämän peruskysymyksiä. Tiiviiksi kokonaisuudeksi kirjoitettu hyvän elämän fiilistelykirja antaa aihetta lukuisille ahaa-elämyksille. Minäkin olisin varmasti hullaantunut täysin, jos kyseessä olisi ollut ensikosketukseni tähän tärkeään aiheeseen. Nyt kirja jäi vähän aikaisempien lukukokemuksien varjoon, mutta kiva lukukokemus silti!

Hyvä elämä oli kiva jättää hotellin kirjahyllyyn odottamaan seuraavaa lukijaa, jota aihe toivottavasti puhuttelee.

Lolita

Vladimir Nabokov
1955 suom. 1959
400 s./Gummerus

Alkuperäisenä suunnitelmana ei ollut kiduttaa itseäni koko sairasloman ajan. Ajattelin naiivisti, että nyt kerrankin olisi aikaa tarttua tähän kirjahyllyn perälle unohtuneeseen klassikkoon. Aitoa kiinnostustakin tarinaan löytyi ja lisäksi flunssan tyyppi oli sellainen, että aivotoiminta oli kunnossa köhimisestä huolimatta.

Oh, little did she know... Nabokovin tunnetuin teos oli julma umpikuja ensimmäisistä riveistä lähtien, mutta luovuttaminen ei ollut vaihtoehto. Tajusin hyvin pian, että joko kärvistelen nyt ja kuitenkin saan kirjan luettua tai sitten en lue Lolitaa koskaan. Sivu toisensa jälkeen jostain ilmestyi lisävoimia jatkaa tätä uskomattoman puuduttavaa tarinaa.

Kun jäljellä oli vielä kauhistuttavat 120 sivua, mieleeni putkahti vuodet yläasteella ja lukiossa. Noina vuosina luin kiltisti jokaisen klassikkokirjan alusta loppuun asti. En päästänyt itseäni helpolla, vaikka ihan pätevän esseen olisi voinut kirjoittaa vähemmälläkin vaivalla. Nyt päätin antaa itselleni ainutlaatuisen mahdollisuuden harppoa kirja loppuun. Hymyilinkin vallan onnellisena puoli tuntia myöhemmin: Lolita oli "luettu" loppuun juonen kannalta tärkeät kohdat valikoiden ja Humbert Humbertin jaarittelut kylmästi skipaten.

Voisi luulla, että aikuisen miehen fantasiat 12-vuotiaasta tytöstä olisivat esimerkiksi liian rankkaa tai ahdistavaa luettavaa, mutta ei. Humbert onnistui kukistamaan lukijansa ihan vanhanaikaisella tylsyydellä. En muista milloin olisin viimeeksi vienyt kirjan kierrätykseen näin innoissani. Eron hetkeemme ei todellakaan liittynyt sentimentaalisia tunteita.

Nyt kohti lomaviikkoa ja Rodosta! Matkalukemiseksi valikoitui pelkkää hyväntuulista ja lämminhenkistä kaunokirjallisuutta. Tuntuu oudolta lähteä matkaan ilman jännäriä, mutta olen saanut pakkomielteen lukea Kuokkamummon Halloweenin aikaan, joten ehkä silloin tasaan tilit jännityskirjallisuuden kanssa. Klassikoista pysyttelen kaukana.

Elämä elämältä

Kate Atkinson
2013 suom. 2014
595 s./Schildts & Söderström

Elämä elämältä on Ursula Toddin ja hänen perheensä tarina - kerrottuna kymmenillä eri tavoilla. Entä jos Ursula ei olisikaan pudonnut huoneensa ikkunasta ja kuollut, mitä hänelle ja hänen läheisilleen olisi tapahtunut? Entä jos Ursula ei olisikaan päätynyt yhteen raakalaisen kanssa, millainen tulevaisuus hänellä tuolloin olisi ollut? Entä jos Ursula olisikin saanut lapsen? Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Kun Ursula kuolee, joku toinen saa ehkä elää. Kun Ursula jää henkiin, jonkun toisen päivät saattavat olla luetut.

Tämä oli ensikosketukseni Atkinsonin tuotantoon. Hänen jännityskirjoistaan olen tietoisesti pysytellyt erossa, sillä en ole uskonut niiden charmin olevan sitä mitä jännityskirjallisuudelta yleensä kaipaan. Elämä elämältä on kuitenkin kerrassaan ihana kirja: peribrittiläinen ja hienostunut tarjottuna pienellä twistillä.

Aluksi pelkäsin, ettei Ursulan henkilöhahmo oikein ota tuulta alleen, hän tuntui pitkään jotenkin kaukaiselta, värittömältäkin. Hänen lukemattomat elämänpolkunsa olivat niin täynnä erilaisia mahdollisuuksia, että Ursula itse tuntui jäävän niiden varjoon ja henkilöhahmot hänen ympärillään herättivät enemmän tunteita kuin päähenkilö itse.

Lukukokemus kuuluu ehdottomasti kirjavuoteni parhaisiin. Melankolinen tarina todella puhutteli ja ihastutti alusta loppuun saakka. On aina kutkuttavan hienoa, kun lukijalle ei tarjota vastauksia suoraan. Mikä tarinoista lopulta oli Ursulan tarina?

Talvipalatsi: yhdeksän runoa

Paavo Haavikko
1959
55s./Otava

Hämmentävää miten laaja-alaisen ahdingon alaisena olenkaan ollut, kun en ole saanut rustattua muutamaa hassua riviäkään pari viikkoa sitten lukemastani runokirjasta. Luin osana klassikkomaratonia Haavikon Talvipalatsin ja koska en keksi yhtään mitään kirjoitettavaa kyseisestä kirjasta, kaikki muutkin lukukokemukset jumittavat jonossa.

Nyt olen vihdoin löytänyt armon itsestäni: en saanut mitään kirjan lukemisesta ja se on ihan ok. Suuria ajatuksia ei tulvinut mieleen runoja lukiessa, vastaan ei tullut pienintäkään pätkää, jonka olisin halunnut kirjoittaa muistiin päiväkirjaani. Elämä ei liikahtanut suuntaan eikä toiseen. Oikeastaan kirjasta ei jäänyt muistijälkeäkään. Unohdin kaiken lukemani saman tien.

Luin, koin ja en vaikuttunut. Jatketaan kirjallista matkaa!

Sen sijaan Haavikon jälkeen olen lukenut yhtä sun toista kiinnostavaa, joten ehkä nyt tästä kirjasta eroon päästyäni saan kirjoitettua niistäkin jotain muistiin.

Candide

Voltaire: Candide
1759 suom. 1953
135s./Tammi

Päällisin puolin (ja maallikkolukijan silmin) Voltairen Candide vaikuttaa hyvinkin yksinkertaiselta tarinalta. Kerronnaltaan se on yllättävän simppeli, kappaleet ovat lyhyitä ja tapahtumat etenevät vauhdikkaasti niin kuin veijaritarinoissa yleensäkin. Kokonaisuutena tarina on sekoitus pojille suunnattua vanhanajana seikkailukertomusta ja aikuisten satua.

Suuren valistusfilosofin tunnetuin teos on tietenkin rivien välissä kaikkea muuta kuin kevyt. Satiirin päähenkikö Candide on päätynyt maailmalle harhailemaan osoitettuaan kiintymystään väärälle henkilölle. Matkoillaan nuori herra kohtaa ihmisen pahuuden kerta toisensa jälkeen, mutta ei tunnu oppivan vastoinkäymisistä mitään. Huonot kokemukset kasaantuvat Candiden jatkaessa loputonta matkaansa, mutta mies ei vaivu epätoivon valtaan vaan jaksaa suhtautua tulevaisuuteensa optimistisesti. Ehkä tien päässä odottaakin hänen hellän kiintymyksensä kohde?

Luojan kiitos tämäkin tarina oli mukavan tiivis ja kappaleet lyhyitä. Candiden matkan eri vaiheet tuntuivat aina edellisten tapahtumien toistolta ja jo kuolleiksi luullut henkilöt heräsivät vuorotellen henkiin aiheuttamaan lisää hämmennystä päähenkilön reitin varrelle. Siinä mielessä tarinaa väritti aika vahvastikin sen satumainen ote, joka teki lukukokemuksesta kevyen, mutta myös vähän tylsähkön.

En ole viikon aikana lämmennyt sen enempää filosofian eri aatteille, joten Candidenkaan suhteen en kokenut suuria ahaa-elämyksiä. Lukukokemus kuuluukin ehdottomasti sarjaan kiva-jos-voisi-lukea-jonkun-filosofiasta-kiinnostuneen-henkilön-esseen-kysesisestä-teoksesta-niin-ehkä-ymmärtäisin-tarinaa-paremmin. Mutta onpahan tämäkin klassikko nyt luettu ja koettu.

Viikon pituinen lyhyiden klassikoiden maraton alkaa olemaan lopuillaan. Illalla laitan vielä hyvin lyhyesti muistiin muutaman lauseen eräästä kotimaisesta runokokoelmasta, mutta muuten tämä kokeilu olikin tässä. Kohti syksyn uutuuksia!:)

Koiramäen talossa

Mauri Kunnas
1980
48 s./Otava

En omistanut yhtäkään Kunnaksen kirjaa lapsena, joten olen tutustunut miehen tuotantoon vasta aikuisena. Ensikosketus Kunnakseen taisi tulla Noitarumpu-elokuvan myötä ja tuotannon laajuus tuli tutuksi vasta aloitettuani työt kirjakaupassa. Myöhäisherännäisenä en usko, että voin koskaan ihan samalla tavalla ihastella Kunnaksen kirjoja, rakkaimpien muistojen olisi pitänyt muodostua jo lapsuudessa. Siitä huolimatta olen viihtynyt hyvin niiden muutamien kirjojen parissa jotka olen tähän mennessä lukenut.

Koiramäen talossa oli oikein mielenkiintoinen iltasatu aikuiseenkin makuun. Itse asiassa yksi suosikkikirjoistani lapsena kertoi runsaan kuvituksen kera samasta aiheesta kuin tämä Kunnaksen kirja. Näkökulma suosikkikirjassani oli vielä hieman laajempi, sillä se kertoi myös varakkaan perheen arkirutiineista 1900-luvun alussa.

Verrattuna lapsuuteni kirjakokemukseen Koiramäen talossa on ehdottomasti hauskempi teos, kuvitus sai minut tirskahtelemaan useaankin otteeseen. Faktatieto ja viihdyttävä kerronta on yhdistetty hienosti samassa kirjassa ja osaan vain kuvitella miten paljon kysymyksiä pienillä lukijoilla mahtaakaan herätä kirjaa selaillessa. Minä opin ainakin tämän: tupa, porstua ja pirtti eivät ole sama asia vaikka näin aina ajattelen:)

Te Kunnasta enemmänkin lukeneet: onko teillä joku ehdoton suosikki miehen tuotannosta?

Rakasta minut vahvaksi

Aino Suhola
1991
140 s./Atena

Camusin Sivullisen jälkeen huomasin olevani enemmän tutulla maaperällä Suholan runoteoksen kanssa.

Rakasta minut vahvaksi on kokoelma, joka yhdistelee perinteisempään muotoon kirjoitettuja runoja ja minulle tuntemattomampaa runoproosaa. Aluksi pelkäsin, että kokonaisuus olisi sekava ja runot vaikeaselkoisia, mutta muutaman sivun luettuani huomasinkin asian olevan juuri päinvastoin.

Runoissaan Suhola sivuaa nykyihmisen kipukohtia. Oma elämä ja läheiset jäävät sivuseikaksi, kun energiamme kuluu suorituskeskeisen elämänrytmin ylläpitämiseen. Keskitymme liikaa työasioihin ja tienaamiseen ja lopulta huomaamme olevamme tyytymättömiä elämäämme.

Kokoelma on ilmestynyt parikymmentä vuotta sitten, mutta runot ovat hyvin ajankohtaisia tänäkin päivänä. Suhola on saanut sisällytettyä teksteihinsä hyvin 1990-luvun lamavuosien tunnelman.

Lukukokemuksesta vielä sen verran, että arvostan runojen tavallisuutta, niitä on tällaisen antirunotytönkin helppo lukea ja ymmärtää. Jäin kuitenkin odottamaan jonkinlaista wow-efektiä, joka joskus iskee tajuntaan hyvää runoa lukiessaan. Tällä kertaa en saavuttanut ahaa-elämyksiä runojen parissa, mutta kokemus oli kuitenkin positiivinen.