Kuukauden nuortenkirja: Kaivattu

Sara Shepard
2006 suom. 2012
268 s./Gummerus

Vaikka olen tätä kirjaa katsonut vähän sillä silmällä viime vuodesta lähtien, en oikeastaan koskaan uskonut lukevani sitä. Kaikki muuttui kuitenkin, kun satuin löytämään Keravan kirjastosta ihkaensimmäisen Bookcrossing-kirjani. Halusin lukaista tämän pikaisesti, jotta voisin puolestani vapauttaa sen taas maailmalle ja seuraavan innokkaan lukijan käsiin. Pettymys oli ehkä hienoinen, kun tänään vihdoin viimein lähdin selvittelemään Shepardin teoksen matkaa maailman ympäri ja huomasinkin olevani sen ensimmäinen lukija:)

Pidin Valehtelevat viettelijät -sarjan ensimmäisestä osasta oikeastaan monestakin syystä. Tyttöjen väliset suhteet ovat aina mielenkiintoista luettavaa, varsinkin kun on kyseessä tyttöporukka, jota ei oikeastaan yhdistä mikään muu kuin yhteinen salaisuus ja lopulta ei sekään enää pidä tyttöjä yhdessä porukan johtohenkilön kadottua kuin savuna ilmaan. Vuodet vierivät ja pian yläasteikäiset tytöt ovatkin jo lukiossa ja vanhat ystävät ovat muisto vain. Jokainen tyttö on jatkanut elämäänsä parhaaksi näkemällään tavalla, mutta kukaan ei tunnu olevan oikein onnellinen. Kadonnut tyttö alkaa yhtäkkiä antamaan itsestään elonmerkkejä - mitä tällä oikein on mielessä? Toisekseen olen äärettömän kiinnostunut amerikkalaisesta koulumaailmasta, joka on itselle luonnollisestikin tuttu vain lukuisten tv-ohjelmien, elokuvien ja kirjojen maailmasta. Jos ihmisellä olisi monta elämää, yhden niistä haluaisin ehdottomasti viettää selviytyen teinihelvetistä, löytämällä oman lokeroni kaikkien stereotypioiden joukosta. Ajatusleikit amerikkalaiseen kouluelämään liittyen ovat aina viihdyttäviä ja minusta tuntuu, ettei asiaa voida koskaan käsitellä liikaa:)

Kaivattu oli myös vauhdilla etenevä, jännittävä, hämmentävä ja ahdistavakin kirja. Sopivan hätkähdyttävä nuortenkirjaksi, sillä nämä tytöt eivät tosiaan ole sieltä kilteimmästä päästä. Kieltämättä haluaisin lukea sarjaa lisää, pitäisiköhän lainata syyslomalle... Aikuisten viihdekirjallisuutta en juurikaan lue, mutta viihteen kaipuutani helpottaa kyllä kummasti tällaiset nuortenkirjallisuuden ihmissuhdesekoilut.

Oletteko te muuten harrastaneet Bookcrossingia? Mihin olette vapauttaneet kirjoja? En itse haluaisi käyttää kirjaston vaihtohyllyä, se on jotenkin niin tylsän ilmeinen paikka kohdata kirja. Pelkään kuitenkin, että junaan tai esimerkiksi ostoskeskukseen kirjaa hylätessäni kirja päättyykin roskiin, jos ottajaa ei heti löydy.

So American - Pennsylvania

Yönäytös

Marisha Pessl
2013 suom. 2013
721 s./Otava

Luettuani Pesselin kirjan en lainkaan ihmettele sen saamia hirmuisen hyviä arvioita. Suorastaan kutkuttavan hyvä lukukokemus takanapäin! Menevän lukuromaanin ja jännityskertomuksen parhaita puolia yhdistelevä teos on selkeästi ainutlaatuinen tapaus. En voisi olla tyytyväisempi Book Battlen toisen kierroksen lopputulokseen ja voittajaan.

Vuosia sitten tähtireportteri Scott McGarth joutui elokuvaohjaaja Stanislas Cordovan mustalle listalle loukattuaan tämän kunniaa tv:ssä ja siitä lähti McGarthin elämän alamäki: työt loppuivat, vaimo lähti ja perhe hajosi. Nyt salaperäisen elokuvaohjaajan tytär Ashley on kuollut epämääräisissä olosuhteissa eikä toimittaja voi vastustaa kiusausta lähteä selvittelemään tapausta. McGarthin on saatava tietää onko Cordova itse syyllinen tyttärensä kuolemaan, sillä onhan Cordova tunnettu synkistä ja suorastaan sairaista elokuvistaan, joita ei enää näytetä elokuvateattereissa vaan näytökset on siirretty hylättyihin metrotunneleihin ja katakombeihin, valtavirran ulottuvilta pois. Kauhuelokuvien tyylistä päätellen Cordova ei voi olla kuin täysi mielipuoli, joka on varmasti onnistunut myrkyttämään tyttärensäkin elämän.

Kiehtovan paketin tarinasta tekee niin sympaattinen tapausta selvittelevä henkilökaarti, pelottavan eristäytynyt Cordova, mielipiteet jakava Ashley, toden ja mystiikan rajamailla häilyvät tapahtumat kuin mielettömän vetävä kerronta. Olin myyty jo kirjan alussa olleiden lehtileikkeiden ja McGarthin pelottavan yöllisen Central Park - kokemuksen jälkeen. Myös minä-kertoja oli onnistunut ratkaisu, joka mahdollisti myös lukijan osallistumisen mysteerien tutkimiseen. Omat spekulaationi menivät metsään, mutta sehän onkin hienoa, että kirja onnistuu yllättämään vielä silloinkin kun luulee tuntevansa kaikki sen metkut.

Vaikutuksen teki myös elokuvaohjaajan kartano The Peak, jonne mies perheineen ja palvelijoineen on vetäytynyt syrjään maailmalta. Cordovan myöhempi tuotanto on kuvattu siellä, eikä paikasta ole saatavilla kuin toinen toistaan villimpiä huhuja: näyttelijät eivät puhu, ja oikeastaan suurin osa heistä on hävinnyt teille tietämättömille elokuvien julkaisujen jälkeen. Vaikka teoksessa ryntäillään pitkin New Yorkia ja vähän muuallakin, on The Peak ehdottomasti kaiken keskipiste, pahan alku ja juuri. Jos ymmärtää The Peakia, ymmärtää ehkä myös Cordovan sielunelämää ja hänen perheensä edesottamuksia. Osallistun siksi kirjalla myös Kiinteistö-haasteeseen.

Yönäytös kuuluu ehdottomasti tämän vuoden kirjahelmiin ja se tulee varmasti sijoittumaan hyvin loppuvuoden top-10 listalla. Luen varmasti myös Marisha Pesslin teoksia tulevaisuudessakin, mutta toivoisin ettei hän jäisi samojen henkilöhahmojen loukkuun. Valitettavan harvoin tulee luettua jännitystarinaa, joka ei ole osa isompaa sarjaa tai esimerkiksi trilogiaa. On todella virkistävää lukea yksittäinen kertomus, jonka henkilöhahmot jätetään rauhaan viimeisen sivun jälkeen ja joiden elämät jatkuvat korkeintaan lukijoiden pään sisällä.

Aiotko Sinäkin lukea tämän syksyn kirjasadon parhaan kirjan? Ja Sinä, joka olet sen jo lukenut, mikä kohtaus jäi Sinulle erityisesti mieleen? Päädyn itse mainitsemaan kohdan, jossa elokuvatutkija Beckman kertoo toimittajalle asioista, jotka esiintyvät yleensä Cordovan synkissä elokuvissa ja mitä ne tarkoittavat kokonaisuuden kannalta.

Kiinteistöhaaste - linnaa tavoitellaan yhä

Teurastamo 5




Kurt Vonnegut
1969 suom. 1970
190 s./Tammi

Tämän kirjan suhteen ei olisi kannattanut jäädä muhimaan kirja-arvion kanssa, tässä vaiheessa ei nimittäin ole juuri mitään sanottavaa kyseisestä teoksesta.

Vonnegutin Teurastamo 5 on tullut vuosien varrella vastaan yhdellä jos toisellakin kirjalistalla, joihin on kerätty kaikkien aikojen lukukokemuksia. Kun Booksy vielä suositteli kirjailijan tuotoksia minulle muutama vuosi takaperin, ajattelin, että nyt ei enää kannata perääntyä.

Pian lukemisen aloitettuani sain kuitenkin huomata poistuneeni kauas mukavuusalueeltani. En oikeastaan pidä sotakirjallisuudesta - on lähestymistapa mikä vain. En myöskään ole sinut satiirien kanssa, vaan tietynlainen komiikka saa minut tilanteesta riippuen ärsyyntymään, pitkästymään tai ahdistumaan. En siis yllättynyt kovinkaan paljon, kun en päässyt tarinan imuun mukaan.

Toisaalta toivon, että olisin antanut kirjalle vähän enemmän laatuaikaa. Aloittelin sitä nimittäin joskus heinäkuun lopulla, ellen jopa aikaisemmin. Lopulta luin sen aktiivisella otteella loppuun syyskuun alussa. Kun muutama viikko sitten jatkoin siitä mihin olin kesän aikana jäänyt, en oikein enää muistanut kuka oli ollut päähenkilön asemassa kirjan alussa ja ketkä olivat niitä henkilöitä, joita päähenkilö muisteli. Osaan suhtautua äärettömän välinpitämättömästikin lukemiini kirjoihin, sillä olisinhan voinut toki selata sivun pari alusta päästäkseni takaisin kärryille, mutta ei niin ei. Porskutin eteenpäin vähän pihalla, olettaen, että kyllä tämä tästä kohta... Toisaalta taas kyseessä ei ole minun mahdollinen lempikirjani, joten oikeasti ihan sama. Tulipahan luettua. Huijaisin vain itseäni, jos lähtisin suunnittelemaan, että sitten joku päivä luen sen vielä uudelleen ja ehkä paremmalla menestyksellä.

Teurastamo 5:een liittyy myös toisenlainen pettymyksen tunne. Kirjan alaotsikkohan on Lasten ristiretki, joten sain nopeasti kehitettyä mielleyhtymiä, joissa yhdistyivät Battle Roayl -elokuvat ja Kärpästen herra. Ja aika metsään mentiin. Se ei tietenkään ole herra Vonnegutin vika.

Itse en tule välttämättä lukemaan suuren amerikkalaisen kirjoja lisää, mutta kysynpähän, kun kiinnostaa: kuuluuko Kurt Vonnegut teidän suosikkikirjailijoihinne? Lempiteokset?

Mieskirjailijoiden 50 kirjaa

Lumilapsi




Eowyn Ivey
2012 suom. 2013
415 s./Bazar

Syyskuisen lukuteemani, Book Battlen, ensimmäiseksi voittajaksi selviytyi Iveyn esikoisteos Lumilapsi, joka on ollut tänä vuonna Pulizer-finalistinakin. Tarinan voitokkuutta neljän ensimmäisen kappaleen perusteella ei tarvinnut missään vaiheessa katua: tarina veti loppuun saakka ja Alaska ihastutti karuudellaan.

Jack ja Mabel, vanhenemaan päin oleva lapseton pariskunta, lähtivät kotiseudultaan surun saattelemana ja tekivät uuden kodin itselleen Alaskan villin luonnon keskelle. Kova elämä ja jatkuva puurtaminen ei kuitenkaan tuonut tyydytystä kummallekaan vaan arki tuntui aina vain mitäänsanomattomalta ja sisällyksettömältä. Eräänä iltana pariskunta intoutuu kuitenkin tekemään lumesta lasta muistuttavan lumiukon eikä aikaakaan, kun pihapiirissä alkaa kulkemaan pieni Faina-niminen tyttö. Tämä kesytön ja mitä ilmeisemmin orpo pikkulapsi tulee ja menee niin kuin häntä huvittaa. Aluksi Jack ja Mabel yrittävät kaikkensa, jotta lapsi jäisi pysyvästi heidän luokseen, mutta lopulta he ymmärtävät, että Faina on ennen kaikkea luonnon lapsi, hän jos kuka pärjää Alaskan säälimättömissä luonnonoloissa pahimmassakin pakkasessa. Mutta entä vanha satu Lumilapsesta, sen mikään eri versio kun ei näytä loppuvan hyvin: miten Fainan lopulta käy?

Hieno tarina, jossa minua viehätti ehkä ensisijaisesti tapahtumapaikka, joka on niin vahvasti mukana kaikessa, mitä kirjassa tapahtuu. Alaskan metsämaisemaa voikin pitää yhtenä päähenkilönä tarinassa. Jackin ja Mabelin elämäntarina oli myös koskettavuudessaan kiinnostava: varakkaan perheen tytär haluaa pois kaikesta ja päättää raahata miehensä Alaskaan puurtamaan molempien lapsettomuudesta johtuvaa surua pois. Tarinassa on paljon tavallisen arjen kuvailua, joka viehättää minua, sillä olenhan suorastaan rakastanut esimerkiksi Pieni talo preerialla -sarjan kirjoja. Pariskunnan tuska on käsinkosketeltavaa ja siksi onkin kovin helpottavaa, kun he pikkuhiljaa ystävystyvät muihin Alaskan asuttajiin ja saavat elämäänsä vähän puhtia. Fainan mukaantulo on toki kiinnostava lisä tähän kaikkeen ja onneksi hieman todellisuuden rajoja venyttävä idea lumen lapsesta ei ole mennyt liian pitkälle. Kaikki Fainan ympärillä on arvoituksellista ja osin hämäränpeittoon jäävää, mutta silti suurelta osin uskottavaa.

Book Battlen ollessa ensimmäisissä erissään, muistan kiinnostuneeni Lumilapsessa juuri pahanenteisestä tunnelmasta. Toivoin ja toisaalta pelkäsin tarinan kulkevan melko synkkiinkin kerroksiin, mutta nyt luettuani kirjan loppuun olen tyytyväinen siihen, että surumielisyydestään huolimatta tarina on myös kaunis ja tietyllä tavalla lohdullinen. Lopulta tapahtuu juuri niin kuin on olettanutkin ja se on ihan hyvä niin, vaikka toisaalta...

Ihmettelen kovasti, jos Lumilapsi ei löydy loppuvuodesta suosikkikirjojeni listalta. Tarina minun makuuni, ehdottomasti! Suosittelenkin kirjaa kaikille, ja eritoten vinkkaan niitä, jotka aikovat osallistua Blogistanian Globalia äänestykseen, että lukisivat kirjan jo tämän vuoden aikana.

Avioliittojuonia
So American - Alaska