Makeannälkä

Ian McEwan
2012 suom. 2013
385 s./Otava

Heinäkuun hetket suosikkien kanssa alkavat olemaan ohitse ja on aika siirtyä elokuun teeman pariin. Sitä ennen kuitenkin muutama sana Ian McEwanin uusimmasta, jonka yllättäen sisällytin heinäkuun lukuhetkiin. Aluksi en nimittäin ollut kirjasta lainkaan kiinnostunut, ja näin jälkikäteen ajatellen ei kai olisi ollut niin väliksi vaikken sitä koskaan olisikaan päätynyt lukemaan...

Makeannälkä on kertomus kylmän sodan aikaisesta Britanniasta, jossa nuori nainen, Serena Frome, päätyy yliopisto-opintojensa jälkeen suorittamaan turvallisuuspalvelun salaista tehtävää kirjallisuuden ja kulttuurin maailmaan. Asiat monimutkaistuvat, kun Serena huomaa rakastuneensa kohteeseensa eli kirjailija Tom Haleyhin. Miten operaation voi suorittaa kunnialla loppuun, kun ei haluaisi valehdella rakkaimmalleen?

Olen lähivuosien aikana kokenut McEwanilta kirjat Rannalla, Sovitus, Lauantai, Vieraan turva ja Sementtipuutarha. Kaksi ensimmäistä tekivät todella suuren vaikutuksen, varsinkin Rannalla oli todella järisyttävä lukukokemus. Kaksi jälkimmäistä puolestaan olivat myös mieleenjääviä ja kaikinpuolin hienoja ja kamalia. Keskimmäistä en muistele niin suurella lämmöllä, mutta hyvä sekin oli. Makeannälkää ei voi oikein mitenkään vertailla aikaisempien lukukokemuksien kanssa, tarina kun onnistuu olemaan kaikin puolin lattea.

Myönnän, että ennen kirjan maailmaan hyppäämistä minun olisi ehkä kannattanut kerrata tietojani kylmästä sodasta, sen aikaisista tapahtumista ja yleisestä mielialasta. Tarina tietenkin auttoi pääsemään tunnelmaan, mutta pelkään pahoin, että ihan kaikkea en kuitenkaan ymmärtänyt. Viittaukset faktatietoon menivät hieman ohi, mutta välillä oli vaikeaa ymmärtää miksi ihmiset arjessa ja työelämässä toimivat tietyllä tavalla...

Voisin lopulta kuvailla lukukokemustani kohtalaiseksi. Tylsä se ei ollut, historia noin ylipäätänsä kiinnostaa, mielelläni oppisin lisää aiheesta kuin aiheesta, mutta tällä kertaa en jaksanut lähteä metsästämään faktatietoja kylmän sodan vuosikymmenistä. McEwanin tyyli jättää henkilöhahmot aina hieman etäiseksi miellyttää yleensä minua, mutta tällä kertaa Serena ja Tom olivat ehkä kuitenkin vähän liian kalseita ja mitäänsanomattomia. Kirjailijan kirjoitustyyli kuitenkin takaa sen, että tarina kuin tarina etenee vauhdilla. Tai no ei välttämättä itse tarina, mutta sen lukeminen, eli pakkopullasta ei ollut kyse. Henkilöhahmot eivät kuitenkaan onnistuneet koskettamaan ja siksi kaikesta jäi vähän mitäänsanomaton fiilis. No hard feeling, though.

Kuukauden nuortenkirja: Sateenkaarinotko

L.M. Montgomery
1919 suom. 1925
223 s./WSOY

Anna-sarjan lukemisessa kuljen vääjäämättä kohti loppua ja samalla on tullut tunne, että haluaisin säästellä sarjan kirjoja. Nyt Sateenkaarinotkon luettuani olen kuitenkin päättänyt saattaa Annan tarinan loppuun vielä tämän vuoden puolella. On aika hyväksyä tosiasiat: sarja ei ole enää entisensä kun sen päähenkilö on jättäytynyt auttamattomasti taka-alalle ja valokeila suuntautuu Annan sijaan tämän lapsikatraaseen ja heidän ystäviinsä.

Anna-sarjan seitsemäs osa oli minulle ehdottomasti väliinputoaja, mutta odotan Kotikunnaan Rillan olevan ehkä merkityksellisempi, uskoisin, että siinä lähestytään niitä surullisiakin asioita, joista edellisisssä osissa ollaan hiljakseltaan vihjailtu. Sateenkaarinotko on kuitenkin lähinnä täynnä lapsuusajan nostalgiaa: pitkiä hauskoja kesäpäiviä, uusia ystäviä, kepposia, mielipahaa, pelkoja ja riemua. Periaatteessa siis ihan kivakin paketti, mutta olisin ehkä lukenut äitiyden haasteista ja muista Annan kuulumisista mieluummin kuin hänen lastensa touhuiluista.

Parasta tyttökirjoissa on kyllä se, että hektisistäkin viikoista huolimatta niiden parissa pystyy rentoutumaan ja nauttimaan. Luonnon kauneutta ylistävät kuvailut, lasten pienet suuret seikkailut heidän rakkaassa Sateenkaarinotkossaan ja paikoitellen vilahtanut melankolinen tunnelma, joka syntyy, kun pikkuhiljaa joutuu kasvamaan aikuiseksi... Nämä kaikki yhdessä tuottivat hyvän lukukokemuksen. Anna kuitenkin loistaa poissaolollaan. Moni kylän lapsi haluaisi turvautua tähän vaikeina hetkinä, sillä onhan Anna ihan erilainen kuin muut vakavat aikuiset, mutta Anna on usein tavoittamattomissa. Lapset saavatkin huomata, että Glen St. Maryn kylässä on muutamia muitakin aikuisia, jotka voivat olla melkein yhtä hyviä ystäviä kuin Anna, kunhan heille ensin antaa mahdollisuuden.

Suosikeiltani -teemaa tulen jatkamaan vielä yhdellä kirjalla, palautin Fagerholmin Säihkenäyttämön takaisin kirjastoon - nyt ei vain ollut sen aika - ja lainasin McEwanin Makeannälkä -teoksen. Ihan nappiin ei ole tämäkään lukukuukausi mennyt, mutta eivät lukemani suosikkikirjailijoiden teokset nyt huonojakaan ole olleet! Ensi kuussa kuitenkin ns. rokataan, sillä olen keksinyt niin mieluisan teeman itselleni, etten malttaisi odottaa! Siitä lisää elokuussa!

Garpin maailma

John Irving
1978 suom. 1980
560 s./Tammi

Niin ne vuodet vierivät ilman John Irvingiäkin. Blogia olen pitänyt kohta kolme vuotta ja Garpin maailma on vasta ensimmäinen kirjailijan kirja, josta blogiini kirjoitan. Irvingin Ystäväni Owen Meany kuuluu 10 kaikkien aikojen parhaimman kirjan joukkoon. Tai no, viiden. Tai no, kolmen. Sen takia odotukseni Irvingin kirjojen suhteen ovat melko realistiset: tuskin tulen koskaan lukemaan häneltä mitään niin kertakaikkisen sykähdyttävää kirjaa kuin Owen Meanyn tarina. 

Ja sitten minun ja Garpin maailman kohtaamiseen: vähän väkisin vääntämiseksihän se meinasi mennä. Aluksi eli noin 8 vuotta takaperin koin tarinan vastenmielisenä, koska tiesin Robin Williamsin näyttelevän tarinan elokuvasovituksessa. Älkää kysykö miksi, Williams ei todellakaan ole pahinta mitä tiedän, itse asiassa aika symppis monessakin leffassa, mutta mitäs sitä yllättäville ennakkoluuloilleen mahtaa. Onnistuin psyykkaaman itseäni niin, että unohdin elokuvaversion (jota en siis ole koskaan edes nähnyt), mutta tarina ei vain tuntunut kiinnostavalta. Mielenkiintoista sinänsä, ottaen huomioon etten missään vaiheessa ole edes kunnolla tiennyt mistä kirja kertoo... Lopulta kuitenkin päädyin siihen, että kirja on luettava, koska onhan se yksi John Irvingin pääteoksista ja saanut vuonna 1980 National Book Awardinkin, joten eikun kirjastoon! Kärjistetty lopputulos: lueskelin kirjaa melko hitaasti (lähes kolmen viikon ajan ja olin vielä lomalla!) ja nyt olen jo muutaman viikon ajan yrittänyt lähestyä tietokonetta sillä taka-ajatuksella, että kirjoittaisin kirjasta jotain blogiini.

Kaiken kirjallisen kolotuksen lomassa kuitenkin myös nautin Irvingin tarinaniskemis-taidoista, pakollisista karhu- ja painikohtauksista, vanhempien naisten kanssa vehtaamisesta, kuoleman jatkuvasta läsnäolosta, hullunkurisista ihmisistä ja ihmiskohtaloista sekä nuoren miehen sielunelämästä. Kirjan parasta antia oli alkuosa, jossa keskityttiin enemmän Garpin äidin, Jenny Fieldsin, elämään ja tämän muutamaan eriskummalliseen valintaan ja mitä niistä lopulta seurasi. Myös loppuosa oli kaiken kaikkiaan hieno, asiat ikään kuin loksahtelivat paikoilleen ja eivät kuitenkaan. Kirja sai haaveilemaan kaupasta ostettavissa olevista johnirvingeistä, jotka kirjoittaisivat meidän kaikkien tavallisten pulliaisten tarinat yksiin kansiin. Pysähdyin vähän väliä leikittelemään sillä idealla, että mitä kaikkea juuri Sonjan maailma voisi pitää sisällään...

Pidän siitä, miten ainutlaatuisia henkilöhahmoja Irving luo. He ovat yhdistelmä niin monia asioita, tunteita ja tekoja, kukaan ei todellakaan ole mustavalkoinen ja Garpinkin suhteen jäin vähän sokeaksi sen suhteen millainen tämä nuori mies oikein oli. Olisinko minä esimerkiksi pitänyt hänestä jos olisin tuntenut hänet henkilökohtaisesti? On vaikea arvioida Garpia, kun tietää hänen sisäisestä maailmasta niin paljon: kaikki likaiset, mutta myös puhtaat ajatukset; rohkeat, mutta myös itsekkäät teot...

Päädyn kai siihen, että minun ja Irvingin välillä kaikki on edelleen hyvin. Seuraavaksi on vuorossa Viimeinen yö Twisted Riverillä tai Minä olen monta, toivottavasti kuitenkin aiemmin kuin kolmen vuoden päästä.

P.S. Listahirmun kannatti muuten todellakin lukea Garpin maailma: sain ruksia teoksen pois niin mieskirjailijoiden 50 kirjan joukosta, parilta klassikkolistalta, So American -listalta ja luinpas vihdoin jotain kirjailijalta, jota Maija suositteli minulle jo melkein kaksi vuotta sitten! On muuten outoa, että Garpin maailma on monella suomenkielisellä to-be-read -listalla, mutta esimerkiksi amerikkalaisia kirjoja listaavilla koko kirjailijaa ei näy missään?!

So American (New Hampshire)

Murhakierre

John Verdon
2012 suom. 2013
604 s./Gummerus

Uskoisin pettymyksen olevan pahinta laatua silloin, kun luottavaisin mielin uskoo, että suosikkikirjailijan uusin on samanlainen kultakimpale kuin aikaisemmatkin teokset. Jos huomaa pettymyksen pikkuhiljaa nostavan päätään, keskinkertainenkin tarina voi nopeasti tuntua suorastaan huonolta, vaikka sellainen Murhakierre ei tietenkään ole. Minulle lukukokemus oli pettymys, mutta erilaisista lähtökohdista Verdoniin tutustuva voi helposti pitää tarinaa nerokkaana ja jännittävänä.

Numeropeli ja varsinkin Sokkoleikki tekivät minuun, mukamas kaiken jännityskirjallisuuden saralla nähneeseen lukijaan, suuren vaikutuksen ja siitä lähtien ole mielelläni vienyt Verdonin ilosanomaa eteenpäin muillekin sarjamurhaajatarinoiden ystäville. Murhakierre ei kuitenkaan minusta pääse samaan kastiin edeltäjiensä kanssa, koska vetävään tarinointiin tottuneena turhauduin jo siihen, ettei puolitoista sataa sivua luettuani kirjassa ollut tapahtunut oikeastaan mitään. Armoton hinku lukea lisää ja uhrata jokainen liikenevä minuutti kirjalle puuttuivat lukukokemuksesta tällä kertaa.

Olen aikaisemmin pitänyt Verdonin kirjoissa siitä, että murhatutkinnan lisäksi tiiliskivimäiseen kirjaan on mahdutettu mukaan mielenkiintoisia taustoja omaavia henkilöitä, jotka liittyvät jotenkin tutkittavaan rikokseen; aivonystyröiden jumppaamista ja selkäpiitä karmivia sarjamurhaajia erikoisine elämäntarinoineen. Murhakierteessä tarina junnasi kuitenkin niin kauan paikallaan, että moni aikaisemmista kirjoista tuttu asia alkoikin ärsyttämään: ärsyttävästä nuoresta naisesta tuli nopeasti suorastaan sietämätön, päähenkilön luottoystävän roisit jutut tuntuivat enää vain pakolliselta suunpieksennältä ja pääparin kirjasta toiseen jatkuvat avioliitto-ongelmat eivät enää jaksaneet herättää sympatioitani.

Murhakierre käynnistyy, kun Kim Corazonin isolle tv-yhtiölle tarjoama tv-sarjaidea sarjamurhaajien uhrien perheiden surusta ja vihasta ottaa tuulta alleen. Ohjelman vetonaulaksi on valittu Hyvän Paimenen uhrien perheitä, joissa uhrien kuolemiin on suhtauduttu monella eri tavalla. Hyvä Paimen murhasi aikoinaan laatuautolla ajavia henkilöitä, joita hän vaani yön pimeydessä syrjäisillä teillä. Sarjamurhaajaa ei koskaan saatu kiinni ja nyt tv-ohjelma tuntuu herättäneen nukkuvan paholaisen, sillä päitä uhkaa pudota jos ohjelmaa ei lopeteta. Verdonin aikaisemmista kirjoista tuttu Dave Gurney päätyy osaksi jännitysnäytelmää, kun Kimin äiti pyytää tätä kaitsemaan tytärtään tv-maailman kiemuroissa.

Lukemisen ilo löytyi vähitellen, kun tarina lähti etenemään vauhdikkaammin ja loppupuoli menikin jo tutuksi tulleen ahmimisen parissa. Kun olen nyt kokenut Verdonilta kaksi todella hyvää ja yhden melko tylsän kirjan, jään suurella mielenkiinnolla odottamaan jatkoa Dave Gurney -sarjalle. Päähenkilöhän on viisikymppinen mies, joka on muutama vuosi takaperin jäänyt eläkkeelle New Yorkin poliisista ja nyt hän on jo kolmen vuoden ajan aina sattumalta ajautunut osaksi murhaajien kiemuroita. Olisikohan Gurneyn kuitenkin aika palata takaisin vanhoihin hommiin tai keksiä joku uusi ammatti liittyen rikoksiin, jotta sama asetelma ei toistuisi kerta toisensa jälkeen... Koin nytkin melko epäuskottavaksi sen, että masennuksen syövereissä vaeltava mies päätyy kaitsemaan puolitutun naisen lapsen tv-uraa, mutta ehkä olen vain krantulla tuulella...

Sellaisissa merkeissä alkoi heinäkuun teemakuukausi Suosikeiltani. Seuraavaksi on luvassa Irvingin Garpin maailmaa, L.M. Montgomeryn Sateenkaarinotkoa ja jos aikaa vielä jää niin Monika Fagerholmin Säihkenäyttämöä. Koska loputtomasti ei kirjoja ehdi heinäkuussakaan lukea - varsinkin kun lomat on nyt lomailtu, niin lukulistalta piti karsia sellaisia suosikkeja kuin Margaret Atwood, Ian McEwan, Kazuo Ishiguro ja Preston & Child.

Synkkä niin kuin sydämeni

Antti Tuomainen
2013
302 s./Like

Aleksi Kivi menettää äitinsä 13-vuotiaana. Äidin viimeistä lepopaikkaa ei koskaan löydetä, eikä syyllistäkään saada kiinni. Nuori poika jää kärsivällisesti odottamaan: hän tietää aikansa vielä tulevan, joku päivä hän vielä pakottaa syyllisen tilille äitinsä murhasta. Kahdenkymmenen vuoden päästä Aleksi löytää itsensä Kalmelan kartanosta talonmiehen hommista. Kartanon omistaja on varakas ja vaikean miehen maineessa oleva Henrik Saarinen, jota Aleksi pitää hyvin todennäköisenä syyllisenä äitinsä murhaan. Miten Aleksin yhden miehen kostoretken käy? Onko Saarinen todella murhaaja?

Antti Tuomaisen Parantaja on keikkunut lukulistallani jo hyvän aikaa. Lokeroin sen alun alkaen niiden kirjojen joukkoon, jotka vaativat kaikin tavoin oikean lukuhetken ja siksi tarinaan tarttumisessa onkin kestänyt hetki jos toinenkin. En yleensä ole kovin nopealiikkeinen niiden kirjojen suhteen, joiden lukemista odotan eniten. Erityisen odotetuksi lukukokemuksesta tekee myös se, että kyseisellä epävirallisella listalla harvoin on kotimaisia kirjoja, joten jännittäviä hetkiä on vielä luvassa!

Synkkä niin kuin sydämeni ilmaantui sopivasti eteeni ennen lomalle lähtöä ja päätin aloittaa Tuomaiseen tutustumisen sillä. Tämän vuoden uutuuksia on tullut luettua tavallista vähemmän, kotimaista kirjallisuutta vieläkin vähemmän ja kotimaisia miespuoleisia jännityskirjailijoita ei juuri lainkaan - koskaan.

Omaan korvaani melko mahtipontiselta kuulostava nimi vei heti harhateille, sillä itse tarina oli mielestäni liiankin simppeli ja tasapaksu. Liian usein huomasin ajatuksieni laukkaavan jossain ihan muualla kuin riveissä joita luin. Oma mielikuvitus teki taas tepposet siinä mielessä, että huonona takakansitekstin lukijana poimin vain sanat äiti ja poika ja tein omat johtopäätökseni kirjan nimestä, joka tuntui todella pahanenteiseltä. Odotin tarinan olevan tunnelmaltaan ehkä samankaltainen kuin Lindqvistin Kultatukka, tähtönen tai Waltersin Kuvanveistäjä: ehkä tarina karmivasta pojasta ja tämän vielä pelottavammasta äidistä tai jotain... Olin kieltämättä hämmentynyt, kun huomasinkin olevani jumissa ihan perusjännärin kanssa, jossa menneisyyden vangiksi jäänyt nuori mies yrittää epätoivoisesti saada äitinsä oletetun murhaajan tunnustamaan syyllisyytensä murhaan. Tässäkö tämä olikin?

Kirjan lukemisesta on jo viikon päivät ja huomaan nyt miettiväni, että jos olisin jaksanut keskittyä paremmin, olisinko sittenkin saanut tarinasta enemmän irti? Oliko rivien välissä jotain, johon olisi pitänyt kiinnittää enemmän huomiota? Loppukohtauksessa hautajaisiin ilmestyy tuntematon mies, jonka henkilöllisyys jäi mietityttämään. Tietäisinkö hänenkin tarkoituksensa tarinassa, jos olisin lukenut kirjaa tarkkaavaisemmin?

Koen 13 kotimaista kirjailijaa

Puolivuosikatsaus

Lukuvuosi 2013 on edennyt odotetunlaisesti. Olen pyrkinyt keskittymään teemalukemiseen ja kaikki on sujunutkin sillä saralla yllättävän hyvin. Hampaita on toki välillä saanut kiristellä väsymykseenkin asti, kun houkuttelevat uutuudet ovat melkein saattaneet kiusaukseen. Teemailun aion kuitenkin hoitaa kunnialla loppuun saakka - tuleehan kuuden kuukauden päästä jo uusi vuosi ja uudet uutuudet;)

Tammikuun pyhitin vuonna 2012 ilmestyneille kirjoille, joista blogikollegani olivat olleet viime vuonna keskimääräistä innostuneempia. Luin ihastuttavan melankolisen lapsuudenkuvauksen Kani nimeltä jumala, tuhopolttoja poikavuosilta tarjoavan Etten palaisi tuhkaksi, synkähköjä tarinoita pursuavan novellikokoelman Pieni musta kirja ja kutkuttavan hyvän jännärin Uhrilahja. Kani nimeltä jumala teki vaikutuksen, mutta nyt kun aikaa on jo kulunut, pelkään ettei hyvä tarina kuitenkaan kanna vuoden parhaisiin lukukokemuksiin asti. Uhrilahjalla puolestaan on hyvät mahdollisuudet olla mukana kärkikahinoissa, sillä olen yleensä ottanut listalleni muutaman jännärinkin. Lukemistani kirjoista kolmehan oli edustettuna Blogistanian Globalia 2012 top-10:ssä. Itse suosittelisin muille luettavaksi viime vuoden kirjasadosta ainakin kirjoja Illallinen (Herman Koch) ja Sisareni, rakkaani (Joyce Carol Oates).

Helmikuussa keskityin talviaiheisiin kirjoihin, joista suurin osa oli odottanut sopivaa lukuhetkeä jo useamman vuoden ajan. Yömyrsky yhdisteli minulle mieluisalla tavalla lukuromaania ja kummitustarinaa. Mantelintuoksua lumimyrskyssä ei ole Läckbergin parasta antia, mutta viihdyin pienoisromaanin parissa pyrkien itsekin ratkaisemaan kinkkistä rikosta. Muumikirja Taikatalvi loihti silmieni eteen henkeäsalpaavan kauniin talvimaiseman ja koin hetken aikaa lapsenomaista riemua vallitsevasta talvisäästä. Kuukauden nuortenkirja Punainen kuin veri tarjosi sen verran tiukkoja juonenkäänteitä, ettei talvisiin sääilmiöihin ehtinyt jäädä rypemään, mutta Pitkä talvi preerialla -kirjan paukkupakkaset puolestaan tulivat suoraan lukijankin luihin ja ytimiin. Talviteemainen lukukuukausi tulee varmasti olemaan yksi suosikeistani vuoden lopullakin, sen verran nappiin kaikki kirjavalinnat menivät ja voin sanoa todella nauttineeni lukemisesta helmikuussa. Yksi kaikkien aikojen parhaista talvikirjoista muuten on Tess Gerritsen Jääkylmä.

Maaliskuussa pakkasin mielikuvituslaukut ja lähdin kiertämään Iso-Britanniaa yöpyen inspiroivissa rakennuksissa. Mielikuvitus todella pääsi lentoon! Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille ei ehkä ollut ihan niin hyvä kuin olisin sen suonut olevan, mutta kartanokuvaus oli hoidettu hienosti. Syystanssiaiset puolestaan vei minut vanhojen ystävien seuraan herra Darcyn tiluksille. The Woman in Black aiheutti minulle en-uskalla-liikkua-asunnossamme-yöllä-yksin-syndrooman, joten jännittävistä hetkistä oli tosissaan kyse;) Kartanokierros päättyi Vieraan lapsi -kirjan lukemiseen. Teos oli pettymys, mutta kokonaisuutena kartanotarinoista lukeminen oli mieluisaa puuhaa. Muita ihania kartanokirjoja ovat Vieras kartanossa, Paluu Rivertoniin, Kolmastoista kertomus, Pitkän päivän ilta sekä tietenkin Jane Austenin että Brontën sisarusten teokset. Ne kaikki tulen varmasti joskus lukemaan vielä uudelleen (ja uudelleen) vaikken yleensä uusintalukua hirveästi harrasta. 

Huhtikuussa luin uusien ystävien toivossa. Selkeitä tuloksia en kuitenkaan tällä kertaa saanut, välillä sen tietää heti, että joku kirjailija on samalla aaltopituudella kanssani ja välillä se taas vaatii pikkuhiljaa etenevää tunnustelua. Kaikki mitä rakastin oli kieltämättä kelpo tiiliskivi, mutta jotain jäi silti puuttumaan. Meriharakat kosketti ja Mistä puhun kun puhun juoksemisesta inspiroi juuri oikealla hetkellä epävarmaa juoksijaa, mutta vielä pitää lukea lisää ennen kuin heittäydyn Fletcherin tai Murakamin fanijoukkojen jatkoksi.  Uuden ystävän toivon muuten saavani tulevaisuudessa myös Jeffrey Eugenidesistä ja Jonathan Franzenista. Middlesex ja Naimapuuhia sekä Vapaus odottelee kirjahyllyssä saamatonta lukijaa.

Toukokuussa oli vuorossa legendaariset naishahmot, ja ihan ensimmäisenä korjasin aukon sivistyksessäni ja luin Peppi Pitkätossun. En voi sanoa ihastuneeni. Seuraavaksi oli vuorossa Kleopatran elämäkerran ja vaikutuin niin Kleopatrasta itsestään kuin Egyptistäkin. Bridget Jonesin päiväkirjakin tuli luettua läpi, mutta elokuvat ovat jo varastaneet spotlightin minun suhteeni eikä kirjan tarinalle oikein ollut enää mielessä tilaa tai tarvetta. Viimeiseksi tutustuin kiinalaisten adoptiotyttärien elämän lähtökohtiin Kiinan kadotetut tyttäret -kirjan kanssa ja havahduin ymmärtämään lisää maailmasta. Kyseessä ei lopulta ollutkaan suosikkiteemani vaikka olin näin olettanut, mutta muutama hyvä lukukokemus pelasti suuremmilta pettymyksiltä.

Kesäkuun vietin tutustuen Keltaisen kirjaston oletettuihin helmiin. Ishiguron Yösoittoja ei millään onnistunut olemaan yhtä valloittava kirja kuin aikaisemmat lukemani kirjailijan teokset, mutta huonostakaan kirjasta ei siis ole kyse. Marilyn Monroe -kiinnostustani hankin paikkaamaan teoksen Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe, mutta ajatuksen tasolla toiminut koiranäkökulma ei vain vakuuttanut käytännössä. Kertomus näkevistä meinasi ajaa lukijansa epätoivon partaalle, mutta lopulta tarina lähti käyntiin viimeisen sadan sivun aikana ja tunnistin kirjasta sen Saramagon, josta niin kovasti pidän. Teurastamo 5 oli myös tarkoitus lukea, mutta kävi niin, että tarina osoittautuikin sillä tavalla ällöttäväksi, etten oikein voinut syödä ja lukea samaan aikaan.

Puolen vuoden aikana olen myös ehtinyt lukumaratonille, lukenut kuukausittain yhden nuortenromaanin, valinnut kirjoja luettavakseni Naiskirjailijoiden 100 kirjaa ja Mieskirjailijoiden 50 kirjaa -listoilta sekä suorittanut muutenkin lukuhaasteita parhaani mukaan.

Kiinteistöhaaste sujuu vauhdikkaasti, kartano on jo pystyssä ja neljän kirjan jälkeen lopullinen päämäärä eli linna on valmis ja haaste suoritettu. Suurin osa kiinteistöstä on toistaikseksi ollut kartanoita, linnoja ja suuria huviloita. Osassa niistä on ollut kotoinenkin tunnelma, mutta lopulta ehkä Pitkä talvi preerialla -kirjan pieni kaupunkitalo on herättänyt eniten tunteita. Yksi vuoden lempihaasteistani, ehdottomasti.

Avioliittojuonia etenee hitaanlaisesti, mutta onneksi lukuaikaakin on vielä jäljellä. Tinahäät olen suorittanut kahdella kirjalla, mutta tarkoituksena olisi päästä timanttihäihin kuudella kirjalla. Parisuhdekirjat eivät taida valikoitua luettavakseni kovinkaan usein, mutta tänä vuonna haluaisin ehtiä lukemaan esimerkiksi Myrskyluodon Maija -sarjan toisen osan ja Franzenin Vapauden.

Koen 13 kotimaista kirjailijaa ei ole myöskään vielä oikein ottanut tuulta alleen. Toistaiseksi minulla on neljä kirjaa kasassa, mutta olen vakuuttunut siitä, että saan loput 10 helpostikin luettua loppuvuoden aikana. Vaikeuksia haasteen kanssa aiheuttaa se, että toistaiseksi suorittamani teemakuukaudet eivät ole oikein sopineet yhteen kotimaisen kirjallisuuden kanssa.

Kansankynttiläin kokoontumisajot on tällä hetkellä vaiheessa Taskulamppu eli kuusi luettua kirjaa kolmesta eri kategoriasta. Tavoitteena on toki sivistyksen ylin taso eli Hehkulamppu yhdeksällä kirjalla ja neljällä kategorialla. Olen todella innoissani lukemassa tietokirjallisuutta, joten tämä haaste oli suorastaan taivaan lahja tällaiselle kaunokirjallisuudessa jumittavalle.

Ihan niin kuin ylläolevassa ei olisi jo tekemistä loppuvuodeksikin - tuntuu että kaipaan lisää haastetta! So American -haasteessa osavaltiokäyntejä puuttuu vielä 33, Kirjallinen maailmanvalloitus etenee suorastaan naurettavan hitaasti. Naiskirjailijoiden 100 kirjaa -listalta olen lukenut tähän mennessä 45 kirjaa ja Mieskirjailijoiden 50 kirjaa -listalta 8 kirjaa. Kirjalistojen parissa ei ole tarkoitus nyhvätä koko elämää, joten jatkan kirjojen lukemista innokkaasti. Haluaisin myös saada klassikkolistauksilta teoksia ruksituksi ja melkein kaksi vuotta sitten blogikollegoilta saatuja suosituskirjoja luettua. Olen jo keksinyt kivan haasteenkin ensi vuodeksi ja haluaisin lanseerata sen itselleni jo nyt, mutta nyt on oikeasti maltettava! Loppuvuodeksi haastan kuitenkin itseäni seuraavalla tavalla:

- Naiskirjailijoiden 100 -listalta luettujen määräksi 50/100
- Mieskirjailijoiden 50 -listalta luettujen määräksi 15/50
- Klassikkolistoilta lukuun ainakin viisi teosta
- Blogikollegojen suosituslistalta lukuun ainakin kolme teosta
- So American -osavaltiovisiittejä ainakin kaksi