Katkeamispiste

Simon Lelic
2010 suom. 2011
296 s./Like

Tämänkertainen kirja saattaa hyvinkin olla viimeinen kirja, jonka luen yhdessä ystäväni Terhin kanssa. Hänellä on pian tuhiseva nyytti kainalossa ja lukemisaika varmasti enemmän tai vähemmän kortilla. Sen verran innoissani olen kuitenkin ollut tästä yhdessä lukemisesta, että toivon sen jatkuvan pienimuotoisesti edes. Onhan aina olemassa todella lyhyitä kirjoja...

Olin toki aikaisemmin törmännyt Katkeamispisteeseen työpaikkani kaunohyllyssä ja lukenut ehkä takakannenkin jossain vaiheessa. Jostain syystä olin kuitenkin vakuuttunut siitä etten tulisi kirjaa lukemaan koskaan. Olikin hauskaa, että Terhi ehdotti tätä kirjaa luettavaksi. Harvoin kukaan pääsee sanelemaan minulle, mitä voisin lukea. Työkaverini eivät ole yhtä intohimoisia lukijoita kuin minä, joten saan harvoin kirjavinkkejä heiltä. Kirjablogeista saan toki vinkkiä vinkin perään, mutta ne eivät jää samalla tavalla mieleen kuin arkikeskustelussa käyty kirjan hypetys. Ilman Terhiä olisi kuitenkin hyvä kirja jäänyt lukematta, joten taidanpa painostaa häntä valitsemaan seuraavankin kirjamme;)

Kirjassa tutustutaan komisario Lucia Mayhyn, joka on saanut melko epämiellyttävän jutun tutkiakseen. Pohjois-Lontoon arvostetussa koulussa on sattunut koulusurmatapaus, joka on vaatinut neljä uhria. Eräänä aamuna aamunavaus saa yllättävän käänteen, kun historian opettaja Samuel Szajkowski marssii oppilaita ja opettajia täynnä olevaan liikuntasaliin ja avaa tulen. Lopuksi opettaja ampuu itsensäkin. Ampujan motiivin voi selvittää vain haastattelemalla henkiin jääneitä oppilaita ja opettajia, ja pikkuhiljaa kouluelämän taustalta alkaakin löytyä vakavaa kiusaamiskulttuuria, joka saa kukoistaa välinpitämättömien johtavissa asemissa olevien ihmisten tähden.

Lukukokemus oli rankka. Lukiessa olin jatkuvasti vihainen jollekulle. Yksi ei hoitanut velvollisuuksiaan, yksi ei jaksanut ottaa kantaa asioihin vaan mielummin sulki silmänsä, yksi ei viitsinyt asettua poikkiteloin esimiestensä mielipiteiden edessä, yksi ei jaksanut kasvattaa lastaan kunnolla... Tarina aiheuttaa pahan mielen, mutta on ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Yritin etsiä pääsyyllistä tapahtumiin, jotakuta johon kohdistaa kaiken raivon, jonka kirjan lukeminen herätti, mutta asiat eivät tällä(kään) kerralla olleet niin mustavalkoisia. Mietinpähän vain, kuinka paljon suurelta yleisöltä yleensä salataan taustoja, kun kamalia asioita (kuten koulusurmat) tapahtuu. Kuinka usein esimerkiksi lehdistä kaiken tietonsa saavat ihmiset vihaavat ns. väärää puuta. Entä jos joskus alkuperäinen syyllinen onkin joku ihan muu, joku jopa arvossa pidetty? Tietenkin on olemassa myös suuri liuta oikeasti sairaita ihmisiä, jotka päätyvät tekemään hirmutekoja, mutta en yhtään ihmettele etteikö myös tämän kirjan tarina olisi totta joissain tilanteissa.

Olisi myös kiinnostavaa tietää miten kiusaajat (niin työpaikalla kuin kouluissakin) reagoisivat tämän kirjan tarinaan. Tunnistaisivatko he itsensä, muuttaisivatko tapojaan? Vai lukeeko edes kukaan kiusaaja kaunokirjoja kiusaamisesta?

Osallistun Katkeamispisteellä TB:n alakategorian Modern Thrillers valloitukseen.

Ruusuja risujen sijaan

Satu ilahdutti minua tänään kauniilla ruusukimpulla, kiitos! Hurmaavan tuoksun keskeltä vastaan myös muutamiin visaisiin kysymyksiin.

Lempiruoka?

Yksi ihana pikkupurtava on tällä hetkellä Sara La Fountainin keittokirjasta Passion for Food bongattu leipäohje, jossa vaalealle pannulla paahdetulle leivälle laitetaan aurinkokuivattuja tomaatteja, pestoa, mozarellasiivu, rucolaa, parmankinkkua ja tomaattia. Nam!

Lempimakeinen?

Suklaa on toki ihanaa monissa muodoissaan, mutta ehkä Geisha ja Fazerina ovat parhaat parhaimmista.

Lempilukeminen?

Vaihtelee mielialan mukaan, tietenkin. Joku hetki vetävä ja mahdollisimman pitkä jännityskertomus on parasta mitä olla voi. Toisinaan haluan selvittää synkeän kartanon vaietut sukusalaisuudet. Joskus koskettava elämäntarina vie voiton.

Lempipaikka käsitöille?

Harrastan  pienimuotoista skräppäystä keittiönpöydällämme, joka on niin iso että siihen mahtuu hyvin levittäytymään kaikkien oheistarvikkeiden kanssa. Käsin kirjoitetut kirjeetkin taitavat tänä päivänä olla eräänlaisia käsitöitä? Niitä kirjoittelen samaisella pöydällä.

Lempielokuva?

Seikkailuja haen elokuvista Jurassic Park ja Casper. Nenäliinapaketin kanssa katson elokuvat Titanic, Kylä ja Big Fish. Ihanaa teinihömppää tarjoavat elokuvat Anna palaa! ja Ten Things I Hate About You. Kikattelen elokuvien Keisarin uudet kuviot ja Zoolander parissa. Rakkaus on ihanasti läsnä elokuvissa Rakkautta vain ja Holiday. Jännittämään pääsen katsoessani elokuvia Skeleton Key ja Päätön ratsumies. Elokuvataidetta noin ylipäätänsä ihailen elokuvissa Sin City ja Kaunotar ja Hirviö. 

Ruusuja pimeänä iltana ansaitsevat myös bloggaajat Kaisa, Ahmu ja Kirjahiiri!

Veljeni, Leijonamieli

Astrid Lindgren
1973
231 s./Wsoy

Korjailen tässä pikkuhiljaa lapsuudessa lukematta jääneiden kirjojen traumoja. Astrid Lindgreniltä en muista lukeneeni aikaisemmin mitään (en tiedä miten tämäkin on mahdollista!). Olen elämäni aikana kuullut paljon hehkutusta Veljeni, Leijonamieli -kirjasta, joten oli melko luonnollista valita se luettavaksi kaikkien Lindgrenin kirjojen joukosta. Toisaalta kirjaan tarttuminen vaati melko lailla suunnittelua, koska koin että hetken pitäisi olla juuri oikeanlainen (ja metsään muuten meni kaikesta suunnittelusta huolimatta).

Tiesin jo valmiiksi, että tarina on kuuluisa surullisuudestaan, mutta en tiennyt sen fantasiaelementeistä ollenkaan. Huomasin aloitettuani kirjan, että olen lähiaikoina lukenut liikaa lapsille suunnattuja kirjoja, joten tällä kertaa vesilasi ns. tulvi yli - mikä ei ollut lainkaan kirjan vika! Harmittaa vietävästi, että onnistuin pilaamaan hienon kirjan lukukokemukseni ihan itse. Tunnustan kirjan loistavuuden: tarina oli ihastuttava ja sen päähenkilöt olivat oikein sydämellisiä. En kuitenkaan ole tällä kertaa niin fiiliksissä kirjasta kuin olisin voinut olla toisessa mielentilassa.

Ensinnäkin huomasin haluavani ahmaista kirjan nopeasti pois alta, jotta pääsisin tarttumaan johonkin toisenlaiseen kirjaan. Joku voi tietenkin tässä vaiheessa ajatella, että lukemista olisi vain voinut lykätä myöhempään vaiheeseen, mutta sellaisiin tekoihin en osaa ryhtyä. Kun kirja on raahattu kotiin kirjastosta, ja kun kyseinen kirja vielä komeilee vuoden 2011 must-read-listoilla ja jonka avulla aikoo suorittaa erään haasteen, niin silloin kirjaa ei vain voi viedä takaisin kirjastoon lukemattomana. Tai jos niin päädytään tekemään, niin kirja ei mitä luultavimmin enää ikinä päädy lainattavien listalle. Kirjan maine surullisena ja äärimmäisen koskettavana kirjana aiheutti puolestaan pientä lukuahdistusta. Tarinan alussahan pikku-Korpun ja hänen veljensä Joonatanin kohtalo saa aikuisenkin ihmisen kyyneliin. Ja siinä se ongelman ydin onkin: en tiennyt kirjaa eteenpäin lukiessani, että onko odotettavissa vielä jotain vieläkin surullisempaa. Ja näin ollen päädyin olemaan jotenkin varuillani koko kirjan ajan.

Suoritan kirjalla Satun minihaasteen viidennen osion, jossa tarkoituksena on lukea kirja, jonka päähenkilö on lapsi. Veljeni, Leijonamieli -kirjassa sain tutustua kahteen veljekseen, jotka fantasiamaailmassa seikkaillessaan oppivat paljon itsestään ja veljeydestä. Pienempi veli Korppu on tottunut kasvamaan täydellisenä pidetyn isoveljensä varjossa, mutta hänkin onnistuu löytämään itsestään tuon Leijonamielen. Tulin hyvälle tuulelle kirjasta, jossa veljeys on kuvattu niin kauniisti: isoveli rakastaa yli kaiken pikkuveljeään ja toistepäin. Vaikka tarinan edetessä joutuu muutaman kerran pyyhkimään kyyneleitään, ei veljesten suhde koe karikoita vaan jättää lukijan kaiken kaikkiaan onnelliseen olotilaan. 

Juteltuani varsin usein Lingrenin tuotannosta eri ihmisten kanssa, olen saanut käsityksen että juuri Veljeni, Leijonamieli on häneltä se rakastetuin kirja. Onko jolla kulla joku toinen suosikki? Entä kuinka moni on lukenut tämän lapsena tai lapsilleen? Miten näin surullinen tarina uppoaa pienempiin lapsiin?

Dead Until Dark




Charlaine Harris
2001
292 s./

Jälkijunassa tullaan ja pahasti. Uskoin pitkään, etten tulisi lainkaan tutustumaan Sookie Stackhouse -sarjaan, mutta keksittyäni englanniksi lukemisen ilon, päätin antaa kirjoille mahdollisuuden. Olen tullut siihen tulokseen, että kevyehkö fantasiagenre tarjoaa englanniksi juuri oikeanlaista haastetta minun kaltaiselle lukioenglannin voimalla lukevalle nuorelle naiselle. Kynnys tarttua johonkin "vaikeampaan" kirjaan alkuperäiskielellä on suuri siitäkin huolimatta, että muutamat lempikirjoistani olen lukenut juuri englanniksi. Toivottavasti joku päivä kielitaitoni on sillä tasolla, että uskallan lukea "mitä vain" englanniksi.

Sookie Stackhouse on nuori tarjoilijatar, joka pystyy lukemaan ihmisten ajatuksia. Näin ollen hänen sosiaaliset kuvionsa eivät ole sieltä vauhdikkaimmasta päästä. Eräänä iltana Sookien työskennellessä baariin astuu komea vampyyri Bill, josta tyttö kiinnostuu välittömästi - eikä vähiten siksi ettei pysty lukemaan tämän ajatuksia. Pian elämä pikkukaupungissa kääntyy päälaelleen, kun murhattuja tyttöjä löydetään vartaloissaan vampyyrinpuremia. Onko Bill murhien takana?

Pidin ja en pitänyt kirjasta. Tai no en varsinaisesti ollut pitämättä, muttei kirja (eikä Bill) kyllä saanut jalkojani veteliksikään. Ehkä siihen tarvittaisiin altistumista vielä muutamalle sarjan kirjalle? Vai onko kenties vampyyriaihe vain minun tapauksessani melko loppuunkulutettu juttu. Olen fanittanut Buffya vuosia, joten sen paikkaa (eikä Spiken) voi viedä mikään muu sarja. Pakollisen viittauksen Buffy Vampyyrintappajaan bongasin myös Dead Until Darkin sivuilta, totta kai.

Kirja ei siis missään tapauksessa ollut huono vaan suurimmaksi osaksi melko viihdyttävä. En vain taida olla kovin vastaanottavaisella tuulella mitä tulee uusiin vampyyriystäviin. Plussaa kuitenkin siitä, että kirjan kieli on juuri sellaista kuin toivoinkin: toimii englanniksi hyvin, mutta suomeksi en osaisi kuvitella kirjoja lukevani. Sarjamurhaajan paljastumista odotin rystyset valkoisina, vaikka en nyt tiedä miten uskottava koko kuvio kokonaisuudessaan loppujen lopuksi oli:) Pakko kuitenkin myöntää, että jatko-osan tapahtumat jäivät kyllä kiinnostamaan ja vaikka en tänä vuonna sarjan parissa jatkaisikaan, enköhän kakkososaan tartu vielä joku päivä.

Olen tässä pohtinut, että ehkä True Blood -sarja olisi enemmän minun mieleeni. Tietääkö kukaan, miten tv-sarja on rakennettu eli onko se kuinka uskollinen kirjasarjalle vai rönsyileekö juoni omiin suuntiinsa ensimmäisen kirjan annettua tarinalle perustan?

Petteri Kaniinin satumaailma

Beatrix Potter
2002 suom. 2002
400 s./Otava

Olin alunperin ajatellut lukevani pelkästään yhden Potterin kirjoittaman tarinan, mutta en voinut vastustaa kiusausta nähdessäni tämän kauniin satukirjan kirjastossa. Petteri Kaniinin satavuotisjuhlalaitos sisältää kirjailijan koko tuotannon vuosilta 1902-1930 ja muutamia ennen julkaisemattomia pikkutarinoita. Voi kuinka olisinkaan pienenä rakastanut katsella kuvituksen yksityiskohtia ja ihastella pikkueläinten kotikoloja ja herttaisia vaatteita! Kerrassaan ihastuttava kirja!

Tarttumalla teokseen sain tosiaan ensikosketukseni Potterin tuotantoon. Olinkin todella innoissani, kun huomasin että kirja sisältää pienen historiikin itse kirjailijasta JA erikseen kaikista tarinoista. Ennen etenemistä itse satuun oli mielenkiintoista lukea kenelle se on alunperin tarkoitettu, miksi se on kirjoitettu, mitä asioita Potter on poiminut siihen meidän todellisuudes-tamme, mitkä sadut ovat hänen omia suosikkejaan ja mitkä maisemat ovat edelleen olemassa.

Tarinat olivat aikuisellekin mieluisia, iltalukemisena luin aina muutaman. Kirja sisältää kaiken kaikkiaan 28 tarinaa ja tuntuu mahdottomalta kuvata koko joukkoa tietyillä sanoilla. Se kuitenkin pisti silmään, että tarinat ovat pullollaan hieman ilkeästi käyttäytyviä eläinhahmoja. Ne ovat kuitenkin aina melko hyväsydämisiä ja saavat opetuksensa tarinan lopussa. Sadut eivät muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ole kovin pitkiä (mutta ovat runsaasti kuvitettuja), mutta Potter on onnistunut sisällyttämään niihin paljon yksityiskohtia. Teksti ei ole lainkaan niin yksioikoista, että "Lopuksi Petteri Kaniini meni tyytyväisenä kotiin." vaan tyyliin "Lopuksi Petteri Kaniini meni tyytyväisenä kotiin kaivellen taskujaan, josta hän löysi monta vuotta kadoksissa olleen punaisen nenäliinansa, jossa oli vielä jäljellä Äiti Kaniinin tarkasti ompelema kultainen porkkana." Niin, yksityiskohtia piisaa - ja edellinen esimerkki oli täysin allekirjoittaneen keksimä, mutta ymmärsitte varmaankin idean. En tiedä kiinnittääkö (pienemmät) lapset mitään huomiota näihin hauskoihin kohtiin, jotka elävöittävät tarinoita, mutta aikuinen niitä ainakin osaa arvostaa.

Lopuksi voisin todeta, että kaunis kirja, jota on varmasti ihana tutkia yhdessä lapsen kanssa. Tarinat ovat kestäneet aikaa ja ovat opetuksineen edelleen ajankohtaisia ja eläinhahmot sympaattisia. Suosittelen! Kuinka moni on muuten katsonut Beatrix Potterin elämään perustuvan melko uuden elokuvan? Minä en ole, mutta mietiskelin tässä, että elokuvakokemus voisi sopivasti nitoa koko paketin yhteen.

P.S. Valloitan kirjalla TB:n Children's Britain -alakategorian.

Hautanummi

Belinda Bauer
2010 suom. 2011
351 s./Karisto

Kahden naisen lukupiirimme valitsi tällä kertaa luettavakseen melko uuden jännitysgenreen kuuluvan kirjan. Emme ole vielä ehtineet puhumaan yhdessä kirjasta, mutta odottelen jälleen innolla tietoa Terhin lukukokemuksesta. Oman lukukokemukseni voisi tiivistää sanaan "hyvä".


12-vuotias Steven on turhautunut. Hänen mitä luultavimmin sarjamurhaajan kynsiin joutunut enonsa on ollut kuolleena jo vuosikymmeniä. Silti Stevenin äiti ja isoäiti tuntuvat odottavan pientä kadonnutta poikaa kotiin. Äiti ei ehdi keskittyä vanhempaan poikaansa omien ongelmiensa takia eikä isoäiti puolestaan osaa näyttää rakkauttaan tyttärenpojalleen. Steven viettääkin jokaisen liikenevän hetken nummilla kaivelemassa kuoppia löytääkseen enonsa haudan. Summittainen kaivaminen ei tuota tulosta ja hän päättää ottaa yhteyttä sarjamurhaajaan, joka istuu pitkää tuomiotaan vankilassa.

Hautanummi on melko erilainen jännityskertomus, joka nojaa paljon Stevenin perheolojen kuvailuun. Näin ollen henkilöhahmot ovat enemmän lihaa ja verta kuin yleensä tämän genren kirjoissa. Tarinan edetessä lukija pääsee kurkistamaan myös sarjamurhaajan ajatusmaailmaan, joka minun mielestäni on yksi mielenkiintoisimpia asioita koko kirjassa enkä muista että olisin juuri koskaan törmännyt näin "laadukkaaseen" sarjamurhaajan saappaissa olemiseen. Lukiessa minusta tuntui, että kirjailija todella tietää mistä puhuu. 

Kirjan etukannessa komeileva teksti "... ja piinaavaan pelottava" ei nyt ehkä ole ihan naulan kantaan ilmaistu, mutta toisaalta tällainen lapsia raiskaava ja tappava sarjamurhaaja on paljon uskottavampi ja näin ollen ahdistavampi pahis kuin moni muu jännityskirjoissa seikkaillut kollegansa. Tarinaa lukiessa ei ilmene lainkaan ongelmia uskoa, että juuri Stevenin kaltainen poika saattaa hyvinkin elää jossain maailmankolkassa kärsien sarjamurhaajan tämän perheelle aiheuttaneesta surusta. Tai että sarjamurhaaja voi hyvinkin olla juuri sellainen miksi Bauer on herra Averynsa kirjoittanut. Tuo kaikki ehkä sitten omalla tavallaan luo sen piinaavan pelottavan ilmapiirin?

Kirja oli kaiken kaikkiaan ihan mielenkiintoinen lukukokemus. Oli virkistävää lukea kaunokirjallisella otteella kirjoitettu jännityskertomus, mutta en toki haluaisi kaikkien jännäreiden ottavan mallia tästä. Kyllä jännärit ovat parhaita juuri sellaisena joina ne yleensä tarjoillaan: ripeä tahti, paljon tapahtumia, mielenkiintoinen sarjamurhaaja ja melko ohuet henkilöhahmot. En usko, että Hautanummi jää kovinkaan pitkäksi aikaa mieleeni, mutta suosittelen sitä kyllä lukijoille, jotka ovat lukeneet liikaa tavallista jännitystä ja haluavat lukea jotain hieman erilaista. 

Saanut Gold Dagger -palkinnon vuonna 2010: "Vuoden paras Britanniassa julkaistu englanninkielinen rikosromaani."

P.S. Aloitan tällä kirjalla uuden TB:n alakategorian valloituksen eli Modern Thrillers saa ensimmäisen kirjansa.

Anna omassa kodissaan

L.M. Montgomery
1917 suom. 1922
221 s./Wsoy

Anna-sarjan viidennessä osassa Anna ja Gilbert menevät naimisiin ja muuttavat Neljän tuulen niemelle. Vihervaarassa kirjassa ei juuri seikkailla, mutta sen sijaan lukija kohtaa monia uusia tuttavuuksia. Kapteeni Jimin seurassa ei voi kuin viihtyä, hän on vanha merikarhu, joka on aikoinaan kokenut yhden jos toisenkin seikkailun. Cornelia-neiti taas halveksii miehiä minkä ehtii ja Leslie Moore on kaunis, mutta perin onneton nuori tyttö.

Annan seurassa on aina niin kovin kotoisaa. Anna omassa kodissaan on selkeästi surumielisin ja omalla tavallaan elämänmakuisin Anna kaikista lukemistani sarjan osista. Mitä vanhemmaksi Anna kasvaa, sitä enemmän taitaa elämän kurjatkin puolet näyttäytyä hänelle. Näin ollen Annan elämään samaistuu vanhempikin lukija ja tarinan mutkista saattaa löytää jonkinlaisia voimavaroja omaankin elämäänsä. Muutama kyynel tuli puserrettua kirjan edetessä. Nyt tuntuu ehkä jopa hieman pelottavalta se ajatus, että jonain päivänä sitä on lukenut viimeisenkin Anna-kirjan ja silloin saattaa jollain tavalla kokea tietävänsä liikaa. Että se pieni Anna-tyttö, joka aikoinaan tuli Vihervaaraan erehdyksen kautta, onkin elänyt ihan kokonaisen elämän kirjojen sivuilla eikä mikään jää samalla tavalla mielikuvituksen tuotteeksi kuin esimerkiksi Runotyttö-Emilian myöhemmät vaiheet. Tällä hetkellä tuntuu ihan liian raskaalta ajatus siitä, että toisin kuin Emilia, Anna ei jää ikuisesti nuoreksi naiseksi vaan saattaa jopa kuolla. Niin kirjojen sankarittarista pikkuhiljaa tulee ystäviä.

Pidin kovasti lukemastani ja ehkä seuraavaan kirjaan on aika tarttua, kun syysillat ovat pimeämpiä ja kylmempiä. Silloin on ihana hakea lohtua ja lämpöä juuri tästä kirjasarjasta.

P.S. Osallistun kirjalla TB:n Commonwealth-kategoriaan ja saan sen näin ollen täyteen.