perjantai 29. heinäkuuta 2011

Rikos ja rangaistus (100s.)

Kerran vuodessa pyrin lukemaan klassikkokirjan, johon tarttuminen on jo pelkällä ajatustasolla haastavaa. Tällä kertaa tämän kyseenalaisen kunnian on saanut Dostojevskin Rikos ja rangaistus, jota olen siis lukenut noin sivulle 100. Ennakkoajatuksena minulla oli, ettei venäläinen klassikkokirjallisuus voi olla minua varten. En usko että tulen kääntämään kelkkaani tämän lukukokemuksen jälkeenkään, mutta katsotaan jos jotain jäisi ihan käteenkin. Minulla on tarkoituksena palata koneelle kirjaamaan mietteitäni aina 100 sivua luettuani. Ehkä saan tarinasta vähän paremman käsityksen, kun pysähdyn välillä miettimään tapahtumia ja henkilöiden mietteitä.

Nyt olen lukenut siis 1/5 kirjasta ja sivut ovat edenneet kivuttomammin kuin alunperin pelkäsin. Ensinnäkään en ole tarvinnut henkilökarttaa, jonka olin jo valmis piirtämään pysyäkseni juonessa mukana. Venäläiseen tapaan henkilöillä on muutamakin lempinimi takataskussa, mutta olen - ihme ja kumma! - pysynyt nimienkin perässä. Pyrin päivittäin lukemaan yhden kappaleen tätä kirjaa ja pyhittämään lopun lukuajan muille kirjoille. Olen päässyt melko hyvin mukaan tapahtumiin ja muistan uutta kappaletta aloittaessani mitä viimeeksi on tapahtunut. (Huom! Tämä ei aina ole itsestään selvää klassikkoa lukiessa!) Hämmentävää, miten helppo alkutaival on ollut! Anna Kareninan lukeminen tuntui paljon työläämmältä ja siihen kokemukseen olenkin nojautunut tässä venäläisten klassikoiden karttelussa.

Sitten hieman juonenkäänteistä, ei varmaankaan kannata tätä pätkää lukea, jos haluaa pitää oman mahdollisen lukukokemuksen täysin turmeltumattomana. Tosin klassikot ovat itselleni sellainen "genre" ettei juonipaljastukset haittaa (ja usein alkuasetelman tietää jo jonkun muinaisen äidinkielen tunnin kautta...) mutta muiden kirjojen suhteen pidän nollatoleranssia eli en halua tietää enempää kuin mitä takakansi paljastaa. Sivulle sata päästyäni kirjan päähenkilö Raskolnikov on siis suunnitellut ja toteuttanut rikoksensa ja elänyt asian kanssa muutaman päivän. Voisi siis sanoa, että tarina etenee jopa "vauhdikkaasti"...

Tarina ja tapahtumat ovat olleet yllättävän mielenkiintoisia ja lukeminen on sujunut melko kivuttomasti silloin kun tilanne on ns. edennyt. Raskainta on yrittää ottaa selvää Raskolnikovin ajatuksenjuoksusta. Kirjan fanit varmaankin taas nauttivat juuri tuosta piinatun mielen ajatusmaailmasta. Henkilöhahmoja on esitelty tässä vaiheessa muutamia, mutten tiedä onko kovinkaan moni mukana toista kertaa. Pelkästään Raskolnikovista ihmisenä on alkanut muodostua pieni käsitys ja se on melko negatiivinen. Eikä niinkään hänen rikoksensa takia vaan tiettyjen luonteenpiirteiden takia. Hän valittaa koko ajan köyhyyttään ja huonoa asemaansa eikä silti tee mitään parantaakseen tilannetta. Sitten apujoukot rientävät hätiin ja antavat omat viimeiset roposet tälle hulttiolle, joka taas valittelee että oi voi, kun nyt joutuu ottamaan muilta avustusta, mutta silti ne rahat käytetään mm. kapakkaan ja sitten ollaan taas lähtöpisteessä. Sikäli Raskolnikov on siis kovin ajaton henkilöhahmo: kukapa ei ole törmännyt tällaiseen vapaamatkustajaan. 

Kirjaurakka 2011 -blogin Raisa aikoo myös lukea tämän kirjan elokuun aikana. Oletko jo aloitellut, ja jos olet niin mitä olet tykännyt? Ja jos et ole, mitä uskot että tulet tykkäämään? :)  

keskiviikko 27. heinäkuuta 2011

Tyttö joka leikki tulella




Stieg Larsson
2006 suom. 2008
616 s./WSOY


Millenium-sarjan toisen osan luinkin melko pikaisesti. Aluksi hieman epäilin kirjan lumovoimaa: en uskonut että kirja voisi olla läheskään niin mielenkiintoinen kuin sarjan ensimmäinen osa Miehet jotka vihaavat naisia. No, parempi se ei ollut, mutta viihdyin joka tapauksessa todella hyvin selvitellessäni Ruotsin seksibisneksen ja alamaailman koukeroita. Ja voin sanoa, että viha naisia vihaavia miehiä kohtaan kasvoi kasvamistaan.

Larsson on kyllä onnistunut kirjoittamaan huikean viihdyttävästi sellaisesta aiheesta, joka mielestäni on ehkä jo hieman loppuunkaluttukin. Olen lähivuosina lukenut muutaman seksibisnekseen liittyvän kirjan, ja vaikka ne kaikki ovat olleet todella mielenkiintoisia ja kamalia, en oikein jaksa tarkoituksella tarttua niihin - ainakaan vähään aikaan. Tämän kirjan kanssa kävi kuitenkin niin, että työpäivää edeltävänä yönä jouduin valvomaan puoli kahteen asti, jotta sain kirjan päätökseen. En vain voinut jättää sitä enää kesken! Ja tällainen yökukkuminen on minulta todella harvinaista! (Tosin sain joka tapauksessa yli 7 tunnin yöunet, määrä joka taitaa monelle olla normaali määrä unta...)

Sarjan kolmas tulee varmasti luettua lähiaikoina. Olen pitänyt Larssonin sarjasta paljon, mutta sen mieleenpainuvuus saattaa osaksi johtua myös siitä, että sarja on niin tunnettu ja pidetty. Tätä on totta kai helppo suositella niille, jotka eivät ole vielä sarjaan tutustuneet - jos vähänkin enemmän lukee kirjoja, on varmasti jossain keskustelussa törmännyt Larssoniin. Mutta ei sillä, onhan kirjailija maineensa ansainnut. Kirjan henkilöiden kanssa en ole kokenut sen kummempia tunnekuohuja, tuskin niin käy kolmannessakaan osassa. Melko neutraalisti heihin suhtaudun lukiessani. Lisbetin nuoruutta valaistaan tällä kertaa tarkemmin ja lukija ehkä ymmärtää toista osaa lukiessaan paremmin tämän minä-vastaan-muu-maailma-asenteen. Totta kai kirjassa on toinen toistaan hurjempia kohtauksia, joita lukiessa miettii väkisinkin, että miksi tuo ja tuo ei pyytänyt apua kun lähti selvittelemään sitä ja tätä. Mutta sellainenhan jännitysgenre on.

Elokuvankin aion katsastaa lähiaikoina. Loppuun vielä pieni mur-kommentti elokuvan trailerista: näin sen katsoessan ensimmäistä elokuvaa ja trailerissa to-del-la typerästi paljastettiin juuri se asia, mitä kirjassa pihdataan viimeisiin kappaleisiin asti. Olen ehkä hieman katkera.

sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

Kärpästen herra




William Golding
1954 suom. 1960
336 s./Otava


Joukko englantilaisia koulupoikia pelastautuu autiolle saarelle, kun heitä kuljettanut lentokone ammutaan alas sodan tiimellyksessä.

Aluksi pojat ovat innoissaan vallitsevista olosuhteista: yksikään aikuinen ei ole määräilemässä heidän tekemisiään vaan he saavat uida ja leikkiä ja juosta pitkin saarta juuri niin paljon kuin itse haluavat. Pelko alkaa kuitenkin pian hiipimään poikien elämään ja kauheita asioita tulee tapahtumaan.

Tämä klassikko on ollut must-read-listoillani jo vuosia. En tiedä miksi olen ollut kiinnostunut juuri tästä teoksesta, en nimittäin tiennyt etukäteen mitään kirjan aiheesta. Kärpästen herra on
julkaistu mm. osana Keskiyön kirjastoa, joten tiesin odottaa jotain jännitykseen liittyvää. Olen lukenut muutamia "sarjaan" kuuluvia kirjoja, joten olisihan minun pitänyt muistaa etteivät mukaan päässeet kirjat välttämättä edusta stereotyyppistä jännitystä, vaan ovat melko pohdiskelevia mitä tulee esimerkiksi ihmisen julmuuteen. Tarinassa seurataan miten hyvinkasvatetuille pojille käy, kun mitkään säännöt eivät kontrolloi heidän käyttäytymistään ja miten inhimillisyys salakavalasti häviää. Tarinassa käy myös hyvin ilmi, miten tietynlaiset ihmiset tuntuvat päätyvän aina tietynlaisiin rooleihin tietynlaisissa porukoissa.

Alkuasetelma oli varsin mielenkiintoinen ja olin innoissani kun tarina otti heti tuulta alleen. Loppujen lopuksi kirja oli kuitenkin hieman pitkäveteinen ja hitaasti etenevä. Poikien kohtalo jaksoi kiinnostaa loppuun asti, mutta muuten niputtaisin lukukokemuksen ryhmään no-tulipahan-luettua-mutta-en-kai-olisi-menettänyt-mitään-vaikka-olisin-jättänyt-lukemattakin...

Golding sai Nobelin palkinnon vuonna 1983 ja Kärpästen herraa pidetään kirjailijan pääteoksena.

torstai 21. heinäkuuta 2011

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville




Mary Ann Shaffer & Annie Barrows
2008 suom. 2010
298 s./Otava


Erinäisten suosituksien jälkeen valitsin häämatkalle lukemiseksi tämän ihastuttavan kirjan. En osannut villeimmissä haaveissanikaan toivoa lukukokemuksesta niin hyvää kuin se loppujen lopuksi oli. Mielikuvani tarinasta oli lähinnä sellainen Pieni lankakauppa -tyylinen, jossa neulominen on korvattu kirjallisuudella enemmän tai vähemmän kepeästi. Pian selvisi, että lukukokemus oli jotain paljon parempaa. Olenkin hykerrellyt iloisena siitä, että sain taannoin blogiarpajaisissa kotiuttaa tämän kirjan. Nyt sillä on rakastava koti luonani.

Tarinasta en tohtisi kertoa kovinkaan paljon, sillä lukukokemuksessa hienoa oli osaksi se, että ei tiennyt etukäteen mitään tulevista tapahtumista. Lukiessa tuntui siltä, että mitkä tahansa käänteet saattavat olla mahdollisia. Alkuasetelmista kuitenkin sen verran, että lontoolainen kirjailija Juliet Ashton päätyy yllättäen tiiviiseen kirjeenvaihtoon Kanaalisaarten Guernseylla asuvan Dawsey Adamsin kanssa. Mies kertoo kirjeissään saarella asuvista ystävistään ja näiden yhdessä kokemistaan raskaista ajoista Saksan miehityksen alaisina. Juliet huomaa olevansa täysin näiden kirjeiden pauloissa ja haluaa tietää lisää saaren ihmisistä ja näiden perustamasta kirjallisesta piiristä, jota on siunattu varsin mielenkiintoisella nimellä.

Kirjan viehättävyyttä korostaa entisestään se, että tarina on kirjoitettu kokonaan kirjemuotoon. Juliet käy kirjeenvaihtoa niin kustantajansa, parhaan ystävänsä kuin muutaman muunkin kanssa. Kirjassa on julkaistu myös osa vastausviesteistä, joten lukijan on helppo tutustua Julietin lisäksi myös tämän lähipiiriin. Aluksi olin hieman hämmentynyt kirjemuodosta enkä oikein saanut otetta tarinasta tai sen henkilöistä. Pikkuhiljaa eri hahmojen persoonalliset kirjoitustyylit toivat kuitenkin heihin syvyyttä ja uskottavuutta. Toki ensin piti kokea uskottavaksi se, että kaikki tärkeät hahmot osaavat kirjoittaa niin hyviä ja sisältörikkaita kirjeitä taustastaan riippumatta...

Mikä tarinassa nyt sitten oli niin sykähdyttävää? En oikein löydä sanoja kuvaamaan kirjaa. Osaksi tunnelmaa loi Juliet hauskoilla ja nokkelilla kirjeillään, minäkin haluaisin saada häneltä kirjeen! Osaksi kiitosta saa sota-aihe, joka yleensä jotenkin puuduttaa ja on jotenkin alleviivaavaa ja ehkä tietokirjamaistakin. (Saa olla eri mieltä, tämä on vain minun tapani kokea juuri tämä aihe!) Pyrin tietoisesti välttelemään sotakirjallisuutta, on kirjan lähestymistapa mikä hyvänsä. En olisi välttämättä tähänkään kirjaan viitsinyt tarttua jos olisin tiennyt, että siinä muistellaan sota-aikoja. Tällä kertaa tarina oli kuitenkin erilainen ja se teki siitä jotenkin tärkeän. Useinhan sotakirjojen sanotaan kertovan pienten ihmisten kokemuksista sodan jaloissa. Tällä kertaa kuitenkin pitkästä aikaa oikeasti tuntui siltä, että mukaan ei ollut sekoitettu sodan syitä ja sodan politiikkaa ja taustoja, vaan todellakin pitäydyttiin siinä pienten ihmisten arjessa ankeuden keskellä. Siksi kirja oli kaikessa yksinkertaisuudessaan ja vähäeleisyydessään todella koskettavaa.

Tämä kirja kannattaa lukea!

P.S. Te muut TB-haasteen osallistuvat, onko tämä TB kirja?! Muistaakseni haasteessa sai olla mukana myös briteistä kertovia kirjoja, jotka eivät ole brittien kirjoittamia. Mutta mihin alakategoriaan tämä silloin menisi? Kun kirjoittaja on kuitenkin ymmärtääkseni amerikkalainen. No, ehkä tämä ei sitten kuulu haasteen piiriin...?

tiistai 19. heinäkuuta 2011

Kerrankos sitä

Nyt eletään kuulkaas harvinaisia aikoja! Kesän erilaiset menot ovat suorastaan pakottaneet minut pomppimaan keskeneräisestä kirjasta toiseen. Yleensä suhtaudun nihkeästi jo kahden kirjan vuorottaiseen lukemiseen. Ja nyt minulla on kirjoja kesken neljä!

Aloitin Munroen Kerjäläistytön juhannuksena. Varsinainen juhannuskirja oli Pakkasen Muistivirhe, mutta sain sen päätökseen melko nopeasti, joten minulle jäi hyvin aikaa aloitella Kerjäläistyttöäkin. Tarina ei kuitenkaan imaissut mukaansa, joten lukeminen on sujunut hitaanlaisesti. Tein kuitenkin muutamia hääpukuun liittyviä matkoja junalla, joten niille matkoille Kerjäläistyttö pokkarimuodossaan oli taas mainio valinta ja näin etenin tarinassa hiukan. Halusin aloittaa Kärpästen herran ennen hääjuhlahumua, mutta en saanutkaan sitä loppuun ennen häämatkaa ja oli harvinaisen selvää etten kyseistä kirjaa rantalomalle raahaisi. Häämatkalle otin mukaan kaksi kirjaa, joista toisen luin kokonaan. Shieldsin Tavallisia ihmeitä ehti edetä neljännekseen. Huomenna haen kirjastosta Rikos ja rangaistus -kirjan, jota on tarkoitus lukea koko loppukesä muiden kirjojen rinnalla. Lukeminen on aloitettava hetimiten, sillä odotukset eivät ole korkealla ja ennustan pessimistinä itselleni piinallisia lukuhetkiä. Minut saa toki yrittää vakuuttaa kirjan hienoudella jo etukäteen!:)

Mutta tilanne on joka tapauksessa sellainen, että heikompaa hirvittää:D Yleensä nihkeilen jo kirjan ja äänikirjan lukemisesta rinnakkain. Spontaaneja lukuhetkiä ei kuitenkaan ole luvassa vielä muutamaan viikkoon. Päässäni on kyllä yleensä täynnä lukusuunnitelmia lähitulevaisuudelle, mutta suunnitelmat saavat yleensä kovastikin kyytiä lukufiilisten vaihdellessa.

Nyt olen ainakin huomannut, ettei tällainen kirjojen sekoittelu sovi minulle yhtään. Ainoa tapa yhdistää onnistuneesti kaksi lukukokemusta on lukea jotain raskasta ja mahdollisesti puuduttavaa klassikonjärkälettä ja samalla keventää mieltä enemmän omantyylisellä kirjallisuudella.

Kuinka monta kirjaa teillä saattaa olla kesken samanaikaisesti? Oletteko enemmän minun tyylisiäni lukijoita, jotka haluavat nauttia kustakin kirjasta keskittyneesti vai onko hauskempaa, kun on monia kirjoja kesken ja voi fiiliksen mukaan vaihdella tarinaa?

Nyt Kärpästen herran pariin, jotta saan edes yhden kirjan pois alta:)

torstai 7. heinäkuuta 2011

Häämatkalle mukaan

Kyllä. Ajatukset onnistuvat harhailemaan sinne tänne häävalmistelujen loppusuoralla. Tai ehkä se on aika luonnollista ajatella häämatkaakin, kun ei siihenkään kovin montaa päivää ole jäljellä:) Maanantaina lähdetään siis ansaitulle löhölomalle Skiathoksen saarelle ja mukaan on toki saatava muutama kirja. Lopullisen istumajärjestyksen väsättyäni (alkuperäinen on vuoden takaa, melko vähän muuttuivat suunnitelmat siitä) innostuin pitämään tauon ja kuvaamaan mahdolliset häämatkakumppanit.


Harkinnan alla on kirjat Saaren varjoissa, Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville, Meren huoneissa, Tavallisia ihmeitä ja Vitsaus. Kirjat edustavat kaikenlaisia genrejä ja valinta on kohtuullisen vaikea. Kyseessä kun on vielä kirjailijaporukka, josta kaikki ovat tuntemattomia minulle. Vinkatkaahan nyt ihmeessä, jos joku ylläolevista on täysin epäsopiva rantalomalle.

Muutamat blogivoitot, kolme pokkaria kympillä -tarjous ja tulevan aviomiehen kirjahyllyllä käynti johti näihin vaihtoehtoihin. En oikein osaa kuvitella matkalle mukaan kirjaston kirjoja tai muuten lainattuja kirjoja. Että jos jotain käy niille. Parasta on olla kirjat omasta takaa niin pienet merivesivahingot eivät ole kuolemaksi.

Täällä palaillaankin asiaan sitten häämatkan jälkeen:)

maanantai 4. heinäkuuta 2011

Merenneito




Camilla Läckberg
2008 suom. 2011
486 s./Gummerus


Camilla Läckbergin uusin kirja tarttui mukaan aika lailla heti sen ilmestymisen jälkeen. Kirjaan oli hauska tarttua varsinkin nyt, kun kaikki edelliset osat on vihdoin luettu ja olen kaiken kaikkiaan tilanteen tasalla. Lukukokemus oli varsin hyvä, vaikka pienoista uupumista jännitysgenreen oli ehkä havaittavissa. Tämän jälkeen onkin ehdottoman tärkeää tarttua johonkin kaunokirjalliseen teokseen ja jättää dekkarit hetkeksi kesälaitumelle odottelemaan.

Pienessä Fjällbackan kylässä sattuu ja tapahtuu jälleen. Pari kuukautta kadoksissa ollut mies löydetään kuolleena ja pian selviää, että miehen ystävä on saanut uhkauskirjeitä jo pidemmän aikaa. Poliisit epäilevät, että tapaukset liittyvät toisiinsa ja pikkuhiljaa menneisyyden traagiset tapahtumat alkavat nousta pintaan.

Tarina oli jälleen tuttua ja turvallista Läckbergiä. Toisaalta pientä turhautumista oli ilmassa, kun huomasin kuinka paljon samoja asioita toistetaan kirjasta toiseen. Alussa kun olin lukenut vasta muutaman kirjan, en vielä huomannut tätä toistoa, mutta nyt Läckberg-konkarina tietynlainen alleviivaavuus häiritsee. Mellbergin huonosta johtamiskyvystä voi toki mainita muutamaan otteeseen, koska uusiakin lukijoita saattaa ilmaantua juuri tämän kirjan kohdalla, mutta kun esimerkit tästä johtamistyylistä ovat niin kovin samanlaiset kirjasta toiseen niin en osaa oikein muuta kuin turhautua. Ja kaikki jotenkin toimivat samalla tavalla kirjasta toiseen eikä kukaan opi mitään. Patrik pyytää toistuvasti ettei tämän puoliso Erika sotkeutuisi poliisitutkimuksiin, mutta tämä sotkeutuu niihin silti. Göstä haaveilee golf-kierroksistaan aina vaan ja oivaltaa myös jotain suurta murhatutkimuksen aikana, mutta ei ikinä saa ajatuksesta kiinni tarpeeksi nopeasti. No, muut ovat varmasti kiinnittäneet huomiota samoihin asioihin eikä tämä kaikki välttämättä huononna kirjaa, mutta silti...

Ylläoleva kritiikki ei kuitenkaan kohdistu tähän nimenomaiseen kirjaan vaan lähinnä koko sarjaan - satuin vain kiinnittämään noihin asioihin huomiota tällä kertaa. Tarina oli tällä(kin) kertaa todella mielenkiintoinen ja jännittävä. Tarinan yhteydessä palattiin tuttuun tapaan synkkään menneisyyteen, jonka tapahtumilla on kauaskantoiset vaikutukset. Tarina toimii, muuta ei voi sanoa. Tällä kertaa kirjan loppukin oli sen verran dramaattinen ja seuraavaa kirjaa alustava, että uutta osiota tarinasta jää todella odottamaan.