Korkeuspalkinto

Kiitos Laurenille The Gorgeus Blogger -palkinnosta ja Zepalle sen hauskasta uudelleennimeämisestä! 

Palkinnon saajan kuuluu vastata viiteen blogikysymykseen ja pistää palkinto kiertämään.

1. Milloin aloitit blogisi?

Aloitin 1.1.2009 yleisen K-asia-blogin.  Muutama kuukautta myöhemmin jaoin eri asiat omiksi blogeikseen.

2. Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?

Pääsääntö on se, että kaikkien kirjoitusten pitää liittyä lukemiseen ja kirjoittamiseen, joskus eksyn myös pohtimaan kieli- tai kirjoitusasioita laajemmin. Pääpaino on kirja-arvioissa ja blogi toimiikin hyvänä lukupäiväkirjana, vaikken pyrkimyksistäni huolimatta saakaan kirjoitettua jokaisesta lukemastani kirjasta. 

3. Mikä seikka tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin?

Kirjablogeja on aika paljon ja tietyllä tavallahan ne ovat samanlaisia. Mutta sanotaan vaikka niin, että kyseessä on juuri minun lukupäiväkirjani ja kirjamakuni. Vaikka lukemisissani painottuvat uudehkot kirjat ja virtuaalinen kirjanystävien yhteisö tarjoaa ihanankamalan paljon lukuvinkkejä etenkin uutuuskirjoista, olen mielestäni pysynyt aika hyvin sillä linjalla, että luen vanhempaakin kirjallisuutta ja ylipäätään sitä, mikä minua kiinnostaa. Blogit ovat hyvä tapa seurata kirjallisuutta, mutta en viitsi lukea jotain uutuusteosta vain siksi, että "kaikki" muut ovat sen jo lukeneet ja siitä kirjoittaneet.

4. Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen? 

Kopioin tähän vastauksen, jonka eilen kirjoitin saman korkeuspalkinnon yhteydessä kotiblogini puolelle: "Cisu-kissa! Huomasimme yhtäkkiä adoptoineemme kissan ja tiedon ja vertaistuen tarve oli suuri. Olin jo aiemmin lukenut jonkin verran blogeja, mutta kissatiedon etsimisen myötä aloin lukea niitä yhä enemmän, niin kissoista kuin muistakin aiheista. Pari kuukautta luettuani halusin perustaa oman blogin itselleni tärkeistä asioista ja harrastuksista. Siinä oli myös ajatuksena se, että saattaisin yhdellä linkillä tiedottaa tuttaville kissa- ja kotiasioista - niin kuin saatankin ja usein teenkin."

Lisään vielä, että olen Cisusta ja Cisulle ikuisesti kiitollinen. En koskaan olisi arvonnut, miten antoisaa on eläinihmisen ja bloggarin elämä. Bloggaaminen on tuonnut elämääni paljon iloa ja sekä harrastus- että ammatillisessa mielessä hyötyäkin.

5. Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?

Haluaisin enemmän aikaa, jotta voisin lukea enemmän ja perusteellisemmin ja siten myös blogata enemmän ja perusteellisemmin. Minusta olisi hyvin mielenkiintoista tietää, kuinka paljon oikeasti lukisin ja kirjoittaisin, jos aikaa olisi rajattomasti tai ainakin enemmän kuin nyt.

Ojennan palkinnon eteenpäin Sallalle, joka lukee ihailtavan paljon ja kirjoittaa perusteellisesti. Sallan lukupäiväkirja on ensimmäinen kirjablogi, jota aloin seurata. Siitä on jo vuosia, Salla on myös ensimmäisiä kirjabloggareita.

Katriina Ranne: Minä, sisareni

Olen aloittanut kuulusta Siilin eleganssista kertovan bloggaukseni toteamalla, että joskus on hauskaa olla väärässä. Samaa voisin sanoa Katriina Rannen Minä, sisareni -kirjasta. En odottanut siltäkään suuria, mutta olin ilahduttavan väärässä, sillä ihastuin etenkin kirjan alkuun. Minä, sisareni toi Siili-lukukokemuksen muutenkin mieleeni, sillä tässäkin kirjassa oli jotain vaikeasti määriteltävää älykästä ja tyylikästä kepeyttä.

Minä, sisareni kertoo Vuolteen neljästä siskosta. Pelkäsin, että kirja olisi pelkkää lässytystä, kun kuulin, että siskojen nimet ovat Meri, Tuuli, Sade ja Usva - hienoja nimiä sinänsä, mutta niiden yhdistelmä kuulostaa jotenkin makeilevalta. Aluksi kohottelin myös kulmiani kirjoitustavan kanssa. Sen ymmärrän, että Mummi on Mummi isolla M:llä, mutta että jokikin on Joki. No, olkoon, kaikki sai selityksensä ja sopi kirjan tyyliin.

Tarina seuraa siskoja varhaislapsuudesta aikuistumiseen, opiskelujen aloittamiseen ja kotoa muuttamiseen. Kuten oikeissakin sisarusparvissa, Vuolteen tytöissä on paljon samaa ja silti he ovat aivan erilaisia, myös asema sisarusparvessa vaikuttaa.

Sisko on henkilö jolle ei tarvitsee selittää sitä, että istuu lattialla jalat harallaan rikkinäisissä toppahousuissa ja että on kiinnittänyt palmikkonsa hiuslenkin sijaan käteen sattuneella pyykkipojalla. Näin pukeutuneena minä istuin Mummulan vintillä matonkuteiden seassa ja luin kirjeitä Saden kanssa. (s. 113)

Aluksi pidin kirjaa vain miellyttävänä ylistyksenä siskoudelle ja ystävyydelle. Siskojen kasvaessa tarinaan tuli kuitenkin rankempia ja hurjiakin teemoja. Siskot vaikuttivat yhtä lukuun ottamatta kovin kilteiltä ja mallikelpoisilta, ärsyttävän naaiveiltakin - lapsina. Aikuisina he eivät tuntuneet oikein löytävän paikkaansa ja joutuivat kummallisiin, kauheisiinkin ihmissuhteisiin, tai eivät ainakaan olleet rehellisiä itselleen tai oikein enää siskoilleenkaan.

Tämä tarinan "rankistuminen" oli kirjan hyvä ja huono puoli. Hyvää oli se, että odotin koko ajan, tapahtuuko kirjassa jotain. Mutta sitten kun alkoi tapahtua, olinkin sitä mieltä, että olisi voinut olla tapahtumattakin. Kirjan alkupuoli oli jotenkin hyvän mielen satua, mutta lopuksi mieleni ei ollut hyvä ainakaan kaikkien siskojen puolesta. Lisäksi kirjan pituus alkoi hieman rasittaa: vaikka kirja oli paksu, ei se mielestäni päätynyt varsinaisesti mihinkään loppuratkaisuun. Lukiessa alkoi myös tuntua, että siskojen äänien olisi pitänyt erota enemmän toisistaan. Kirja oli rakennettu niin, että kukin sisko kertoi tarinaa vuorollaan.

Moitteista huolimatta kirja oli ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Lukukokemus oli raikas, sillä mieleeni ei tule toista tämäntyyppistä kotimaista romaania. Jään odottamaan kirjailijan seuraavaa teosta. Sujuvasanaista ja viihdyttävää mutta silti fiksua kirjallisuutta tarvitaan!


Katriina Ranne: Minä, sisareni. Nemo, 2010.
Kustantajan kirjaesittely

Pentti Sammallahti kuuluu kaikille!

Tietäisittepä, miten monta kirjajuttua olen kirjoittanut mielessäni tämän viikon aikana! Yritän saada jonkun niistä vihdoin blogiinkin asti, ehkä jo tänä iltana. (Ystäväni kysyi joskus, miksei ole aikuisharrastajan ammattia, minä kysyn, miksei voi olla lukijabloggarin ammattia - ja olen tainnut kysellä tätä ennenkin.)

Tämä postaus ei ole varsinainen kirjajuttu, mutta asia, jonka haluan ehdottomasti tuoda esille. Pentti Sammallahden Retrospektiivi-valokuvanäyttelyllä on viimeinen viikonloppu Helsingin Kaapelitehtaalla, Suomen valokuvataiteen museossa - menkää! Kävin katsomassa näyttelyn viikko sitten ja se oli valloittava ja vaikuttava. Valloittavaa oli sekin, että museo oli aivan täynnä. Paras taide onkin niin helposti lähestyttävää, että se vetoaa monenlaisiin ihmisiin: hauskojen eläinkuvien ystäviin, tietäviin ja tarkkoihin valokuvaharrastajiin (sellaisia näytti olevan liikkeellä kamera kaulassa ja muistiinpanovälineiden kera) ja mm. kantaaottavasta  taiteesta kiinnostuneisiin. Taide kuuluu kaikille, tosiaan!

Mikäli näyttelyreissu ei ole mahdollinen tai on tarvetta lisäfiilistelyyn, Pentti Sammallahden nimellä löytyy Googlesta uskomaton määrä näyttelyn valokuvia. Sammallahti on myös koonnut muutama vuosi sitten Helsinki-kuvistaan Bo Carpelanin kanssa hienon kirjan Staden Kaupunki La ville The City. Kirja oli ilmeisesti miesten omakustanne, koska siitä ei löydy netistä juurikaan tietoa. Kannattaa kuitenkin vilkaista vaikka Akateemisen kirjakaupan myyntipuhe.

Sammallahti-tietoa etsiessäni törmäsin muuten Tarinoiden Helsinki -nettisivustoon. Siellä voi tutustua Helsinkiin taiteen kautta; kaupunkia lähestytään faktojen ohella kirjallisuuden, musiikin ja elokuvien näkökulmasta. Kiehtovaa, tuolle sivustolle pitää palata!

Kirjatalon saalis

Ehdinpäs SKS:n Kirjatalon myymälän remonttialeen, jossa kaikki myytiin puoleen hintaan! Olin paikalla tänään tuntia ennen myymälän sulkemisaikaa ja koko alen loppumista ja oletin, että jäljellä olisi vain rippeitä. Myymälä olikin täynnä kirjoja, mutta onkohan minun maanisesta kirjashoppaustaipumuksestani jäljellä vain rippeet, kun ostin vain kolme kirjaa? (Tai neljä, mutta yksi on lahja äidille ja sitä ei voi paljastaa, koska äiti lukee blogia.) Tai ehkä minusta on vain tullut hyvin harkitseva. Niin sen täytyy olla.

Joka tapauksessa, mukaan tarttui SKS:n klassikkosarjasta Aino Kallaksen Lähtevien laivojen kaupunki. Tietoteos Kalevalan hyvät ja hävyttämöt vaikutti kiinnostavalta ja hauskaltakin. Löysin myymälästä myös uuden keräilykohteen, Suomalaiset kansansadut -sarjan. Nyt hankin vain ensimmäisen osan, Ihmesadut, mutta nähdäkseni sarjassa oli ainakin kuusi osaa. Tämä tietää siis jatko-ostoksia mm. Kirjan ja ruusun päivänä sekä Kirjamessuilla, joissa aina vietän eniten aikaa SKS:n osastolla.

Sieppasin mukaani myös SKS Kirjojen tämän kevään julkaisuluettelon. Yllättäen kaikkein kiinnostavimmalta vaikutti maaliskuussa ilmestyvä Karoliina Ojasen Tyttöjen toinen koti - Etnografinen tutkimus tyttökulttuurista ratsastustallilla. Toivottavasti kirjabloggarien joukossa on entisiä tai vielä nykyisiäkin hevostyttöjä, olisi hauska kuulla, miltä tämä kirja vaikuttaa tallityön silmin!

Kirja ja elokuva: Miestä ei voi raiskata

Onko kirja aina parempi kuin siitä tehty elokuva? Ei, mutta hyvän kirjan ja hyvän elokuvan ansiot ovat erilaisia.

Blogipiireissä on kiertänyt Lue kirja ja katso elokuva -haaste. En ollut ajatellut osallistua siihen, koska en katso juurikaan elokuvia ja vanhoissakin lukuhaasteissa piisasi. Sitten törmäsin Rakkaus on koira helvetistä -blogissa pysäyttävään tietoon: Jörn Donnerin ohjaama, Märta Tikkasen kirjan tarinan kertova elokuva Miestä ei voi raiskata on varattavissa kirjastosta. Varaamaan siis - ja katsomaan ja lukemaan.

Aloitin elokuvasta, jotta olisin sille taidekokemukselle armollisempi: yleensä keskityn kirjaelokuvissa vain arvioimaan sitä, miten leffa ei yhtään vastaa kirjaa ja kirjassa kaikki oli paremmin.

Puolitoistatuntisesta leffasta jäi mieleen etenkin hieno kuvaustapa: kerronta oli selkeää ja taustalla kauttaaltaan kaunis valo. Vanha Helsinki oli kaunis, elokuvamainen ja retro, epätodellinenkin (ja minulle tuli vanha olo, kun tajusin, että elokuvan ilmestyessä olen ollut viisivuotias, olen aika mennyttä maailmaa siis itsekin). Elokuva kertoo rankan tarinan - satunnainen tuttava raiskaa naisen tämän 40-vuotispäivänä ja nainen kostaa samalla mitalla - mutta sen katsominen oli kumman rauhoittavaa. Ehkä se johtui kerronnasta, joka oli pienimuotoista ja jotenkin arkista kauheista tapahtumista huolimatta. Nykyisin tästä tarinasta kai tehtäisiin hurja ja inhorealistinen jännitysdraama, jota mainostettaisiin "psykologisena trillerinä". Tämän 70-lukulaisen version taustalla ei soinut elokuvan soundtrackin musiikki, vaan Helsingin lokkien kirkuna. Siksi kai elokuva niin koskettavalta ja tehokkaalta tuntuikin - kuten dvd-kotelossa sanottiin, se oli aiheestaan huolimatta raikas. Pääosan esittäjä Anna Godenius oli kaunis ja ihastuttava.

Hyvä kokemus siis, älykäs ja tärkeä, kantaaottava elokuva.

Kirjaan tartuin heti elokuvan perään. Olin lukenut teoksen kyllä aiemminkin, mutta aikaa oli kulunut varmasti viitisentoista vuotta.

Ei voi mitään, mutta leffaihastuksesta huolimatta olen silti paljon mieluummin lukija kuin katsoja, etenkin Märta Tikkasen kohdalla, hän on niin taitava ja skarppi kertoja. Hänen kirjallinen versionsa tästä tarinasta on elokuvaa moniulotteisempi ja hurjempi. Esimerkiksi kirjassa naisella, Tovalla, on kaksi poikaa, joista etenkin toisella on tärkeä, kauheakin, rooli tarinassa. Elokuvassa Tova on jostain syystä nimeltään Eva Maria, eikä hänellä ole kuin yksi poika. Kirjassa Tovan kostotarina myös jatkuu pidemmälle kuin elokuvassa, joka loppui mielestäni vaikuttavasti mutta kesken.

Ennen kaikkea pidän lukemisessa kuitenkin siitä, että voin helposti palata johonkin kohtaan uudelleen, jos siltä tuntuu. Ja vaikka kirja selittää usein asioita enemmän kuin elokuva, kirjan tarina ei ole annettu, vaan lukija muodostaa itse käsityksenä tapahtumista. Minulla on tapana nähdä vaikuttavimmat kirjat mielessäni, eikä se mielikuva ole usein ollenkaan sellainen kuin kirjasta tehdyssä elokuvassa. Oikeastaan ainoat heti mieleen tulevat kirja-elokuvaparit, joissa kirjan perusteella muodostamani käsitys vastasi elokuvan maailmaa, ovat Taru Sormusten Herrasta ja Tuulen viemää.

Vielä hetkeksi takaisin Miestä ei voi raiskata -teemaan. Kotimaista naiskirjallisuutta käsittelevän teoksen Sain roolin johon en mahdu mukaan juuri tämä teos nosti Märta Tikkasen merkittäväksi kirjailijaksi koko Skandinaviassa ja sen sekä Tikkasen yleisen feministisen toiminnan vuoksi ansiosta Tikkaselle myönnettiin vuonna 1979 Pohjoismaisten naisten kirjallisuuspalkinto. Elokuvallakin oli osuutensa Tikkasen menestyksessä, sillä "Märta Tikkasen skandinaavista merkitystä vahvisti epäilemättä myös teoksen Miestä ei voi raiskata pikainen filmatisointi". Kannattaa siis tarttua joko kirjaan tai katsoa elokuva jo yleissivistyksen vuoksi. Tämä on Anja Kaurasen Pelon maantieteen esiäiti, ja Lisbeth Salanderkin tuntuu saaneen tästä tarinasta vaikutteita.

Tekstinäyte kirjan sivulta 163:

- Sinä et kärsi sitäkään, että nainen raiskaa sinut, Tova sanoo nopeasti. Sillä niin sinulle kävi, Martti Wester. Sinut on nainen raiskannut ja sen on tultava koko maailman tietoon, ennen kaikkea keilailuseuran.
- Piru vieköön jos hiiskahdatakaan tästä yhdellekään elävälle sielulle, Martti Wester huutaa rynnäten uhkaavasti seisomaan.
- Jos sinä teet sen niin minä...
- No no, ylikonstaapeli sanoo rauhoittavasti, sanokoon mitä sanoo, kuka häntä nyt uskoo.

Elokuva/käsikirjoitus ja ohjaus Jörn Donner: Män kan inte våldtas (Miestä ei voi raiskata). 1978.

Kirja/Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata (Män kan itse våldtas). Tammi, 1975. Suom. Kyllikki Villa

Pohdintaa blogikeskusteluista

Saako (kirjallisuus)blogeissa keskustella vapaasti? Mikä on blogikeskustelun elinkaari? 

Lueskelin juuri uusinta Parnassoa (nro 1/2011), lehden 60-vuotisjuhlanumeroa. Lehti oli haastatellut kolmea ammattikriitikkoa artikkelissa Puhe on poetiikasta – Miksi kritiikkiä tarvitaan? (toimittaja Karri Kokko). Koska viimeaikainen kriitiikkikeskustelu on ollut enemmän tai vähemmän ammattiarvioijat vs. kirjabloggarit -viisastelua, kiinnosti lukea, kommentoidaanko Parnassossa tätä aihetta.

Kommentoitiin siellä, lyhyesti tosin. Artikkeliin oli haastateltu Aleksis Salusjärveä, Mervi Kantokorpea ja Virpi Alasta. Kriitikoista Kantokorpi ei ottanut kantaa bloggaamiseen – tai otti korkeintaan epäsuorasti arvioidessaan, ettei suuri yleisö kaipaa enää valtalehden auktoriteettejä lukuvalintoja ohjaamaan. Salusjärven kanta on suopea: "Erikoislehdissä ja blogeissa julkaistava kritiikki on innostavaa ja perusteellista ja onnistuu koko ajan löytämään uusia asioita. Ikävää, että perinteiset foorumit eivät ole pystyneet vastaamaan niiden haasteisiin."

Eniten jäin ihmettelemään Alasen kantaa. Hän arvioi, että kirjallinen keskustelu siirtyy yhä enemmän verkkoon ja mm. blogit synnyttävät uusia kritiikin lajeja. Tämän allekirjoitin ja tämänkin luin ilolla: "Monissa tapauksissa alunperin yhden ihmisen teksti kirvoittaa blogin kommentointiosiossa vireän ja hedelmällisen keskustelun, joka ei olisi mahdollista missään muussa mediassa."

Mutta sitten. Alasella on aika huono käsitys blogikeskusteluista: "'Syntyy helposti se illuusio, että keskustelu netissä on helppoa ja että kaikki saavat osallistua.' Käytännössä muutamat nopeimmat ja aktiivisimmat kirjoittajat hallitsevat sitä, ja loput seuraavat passiivisina vierestä, mikä aiheuttaa syytöksiä kirjallisista piireistä ja niiden porukoitumisesta, Alanen huomauttaa."

Olen hämmentynyt. Tuntuu, ettei Alanen puhu ainakaan "tavallisista" kirjallisuusblogeista, sillä ne eivät ole mielestäni porukoituneet ja olen elänyt myös siinä uskossa, että keskustelu on varsin vapaata ja blogimaailmaksi vielä hyvin hyväntahtoista ja sävyisääkin (kuka kirjabloggari on saanut samanlaista palautetta kuin  nk. lifestyle-bloggarit?). Moni kirjatoukka saattaa olla sellainen, ettei haluaisi esitellä kirjallisia näkemyksiään edes lukupiirissä, mutta netissä keskustelu voi olla hyvinkin avointa ja vilkasta... Toivon, että ainakin minun blogiani pidetään paikkana, jossa kuka tahansa saa osallistua keskusteluun!

Mutta voiko mihin tahansa blogikeskusteluun osallistua milloin tahansa?

Olin pyöritellyt Alasen mielipidettä muutaman päivän mielessäni, kun Karoliina kommentoi seuraavasti minun blogiini: "... että postauksien elinkaari on lopulta siinä mielessä lyhyt, että vaikka tekstin voi lukea mielenkiinnolla milloin vain, keskustelua siitä käydään luonnollisestikin yleensä vain muutamia päiviä. Kun ei (aina) tiedä, palaako edes bloggaaja koskaan lukemaan vanhempien juttujen myöhäisiä kommentteja, alkaa kynnys kommentointiin nousta."

Olen itsekin huomannut, että jos joskus kommentoi jonkun blogin vanhempaan kirjoitukseen, ei välttämättä saa vastausta. Soisin asian kuitenkin olevan aivan toisin niin omassa blogissani kuin muuallakin. Keskusteluhan on bloggaamisen parhaita puolia – lukupäiväkirjaa voi pitää ruutuvihkoonkin. Minusta on aina ilahduttavaa, jos joku viitsii kommentoida vanhempaakin tekstiä. Uskon myös useimpien bloggarien seuraavan kaikkia kommentteja. Itse olen ainakin niin kiinnostunut viesteistä, että saan niistä tiedon sähköpostiini, ja tuossa sivupalkissa on lista uusimmista kommenteista. Tiedän kokemuksesta, että ilman kommentteja en jaksaisi pistää kirja-ajatuksiani ylös.

Kiitos siis kaikista keskusteluista. Jatketaan keskustelua! :)

Ale Kirjatalossa

Iik. IIK.

SKS:n sähköposti toi äsken kutkuttavan tiedon:

SKS:n kirjamyymälässä (Mariankatu 3, Helsinki) järjestetään 

21.-23.2.2011 remonttimyynti:

 kaikki kirjat myydään –50 %:n alennuksella. 

Myymälä on avoinna ma ja ti klo 11-17, ke klo 11-18. 

Remonttimyynti koskee vain myymälässä olevia kirjoja, ei tilauksia. 

Tervetuloa edullisille ostoksille!

Hui. Kai sinne on mentävä, toivottavasti jo heti maanantaina.

Tiedote kertoo edelleen, että kirjamyymälä onkin sitten kiinni aina 7.3. asti, 

jolloin se aukeaa Mariankatu 7:ssä. Nykyisen myymälän yhteystiedot sekä Kirjatalon kuva täältä.  

Luetaan Canthia!

Lukupiirissä puhutaan maaliskuussa Minna Canthista ja Anna-Liisasta. Tervetuloa mukaan lukemaan ja keskustelemaan! Keskustelu alkaa 10.3. ja mukaan saa tulla kuka vain, ilmoittautumista tms. ei tarvita.

Olen erityisen iloinen tästä kuukauden kirjasta, sillä Minna Canth on eräs suosikkini ja kiinnostuksenkohteeni. Olen etsinyt hänestä kertovaa hyvää elämäkertateosta jo vuosia – osaisiko joku vinkata? Jotenkin oletin, että Canthista olisi julkaistu paljonkin, mutta en ole löytänyt uutta "peruseläkertaa". Antikvariaatista löydetyn vanhemman elämäkerran sentään omistan ja toivon saavani sen Lukupiirin myötä vihdoin luettua.

 Vanhoihinkin lukupiirikeskusteluihin saa muuten osallistua edelleenkin!

Siri Hustvedt: Vapiseva nainen

Monet meistä ovat pohtineet - ehkä useimmiten lapsuudessa -, millaista olisi olla joku toinen henkilö, siirtyä jonkun toisen mielen sisään. - - Jos olisin minä ja sinä yhtä aikaa, kokisinko järkytyksen? Sanoisinko: "Taivas, onpa erilaista!" (s. 167)

Jos minulta olisi vielä jokin aika sitten kysytty, haluaisinko tietää, miltä tuntuu olla Siri Hustvedtin kaltainen, olisi hyvinkin voinut haluta. Siri Hustvedt on vaikuttanut tietyllä tavalla epätodellisen täydelliseltä: hän kirjoittaa lumoavia kirjoja, on älykä ja kaunis, lukee päivittäin useita kirjoja, asuu New Yorkissa - vieläpä itsensä Paul Austerin kumppanina. Tuosta täydellisyydestä muistan kirjoittaneeni aiemminkin.

Luettuani Hustvedtin omaelämäkerrallis-lääketieteellisen teoksen Vapiseva nainen, tiedän, ettei Hustvedt ole ollenkaan täydellinen enkä haluaisi kokeilla hetkeäkään hänen elämäänsä. Vaikka osaisin hänenä luoda todellisia lukuromaaneja ja näkisin mielenkiintoisia paikkoja, olisin kärsinyt migreenistä ja epilepsiatyyppisistä oireista ikäni. En olisikaan säkenöivä, monialainen keskustelija, vaan saisin aina pelätä, että lääkityksestä huolimatta minulle käy näin, enkä edes tietäisi, mikä minulla on:

Itseeni luottaen, muistiinpanot valmiina kädessä - - sanoin ensimmäiset sanat ja aloin täristä rajusti kaulasta alaspäin. Käsivarteni huitoivat. Polveni löivät loukkua. Vapisin kuin kouristuksissa. Omituista kyllä, ääneni pysyi normaalina. Se ei muuttunut lainkaan. Järkytyin siitä, mitä minulle tapahtui, ja pelkäsin kuollakseni, että lysähtäisin kasaan, mutta onnistuin pysymään pystyssä ja jatkamaan, vaikka muistiinpanokortit vipattivat silmissäni. Kun puhe päättyi, vapina lakkasi. Katsoin jalkojani. Sääreni olivat kauttaaltaan sinipunaiset. (s. 9)

Vapisevassa naisessa Hustvedt kertoo rehellisesti, miten hän menetti ruumiinsa kontrollin ensin isänsä muistopuhetta pitäessään (tekstinäyte yllä) ja sen jälkeen muissakin tilanteissa. Kummallinen, ruumiin vaan ei mielen tai kielen vallannut vapina sai hänet tutkimaan asiaa sekä oman terveytensä että yleisesti lääketieteen historian ja nykypäivän kannalta. Tuloksena on lyhyehkö tietokirja, jossa lomittuvat Hustvedtin omat kokemukset ja ajatukset sekä esim. hysterian tutkimus ja neurologinen tieto; faktaosuudeltaan Vapiseva nainen muistuttaa kovasti Anna Kortelaisen naisen hysteriasta kertovaa tietokirjaa.

Olin varsinkin nuorempana kiinnostunut psykologiasta, joten monet tässä kirjassa esitetyt asiat olivat päällisin puolin tuttuja ja pystyin omaksumaan helposti vieraatkin asiat. Tietokirjaksi tämä teos oli mielestäni hyvin luettava ja kiinnostavakin muttei kuitenkaan mitenkään pysäyttävä tai edes erityisen merkittävä. Joinain aikoina tämä olisi ehkä uponnut paremmin, mutta tällä hetkellä en ole kauhean kiinnostunut psykofyysisestä ruotimisesta tai siitä, mistä ruumiin tai mielen taudista kukakin kuuluisuus on kärsinyt.

Löysin kirjasta kuitenkin paljon kiehtoviakin asioita. On aina kiinnostavaa kuulla, miten kirjailijat tekevät työtään. Siri Hustvedt kertoo, että toisinaan kirjoittaminen takkuaa hänelläkin, mutta usein hän tuntee tuottavansa "automaattikirjoitusta", teksti siis ikään kuin virtaa itsekseen hänen lävitseen. Hustvedt kertoo myös olleensa aina hyvin empaattinen ja (jopa yli-)herkkä toisten ihmisten kokemuksille ja jopa tietyille väreille; lukemansa kirjat hän näkee mielessään ja kokee ne muutenkin hyvin kokonaisvaltaisesti ja voimakkaasti. Ja se hurja päivittäisen lukemisen määrä, josta olen ollut jo muutaman vuoden vaikuttunut - niin, Paul Auster on joskus sanonut, että hänen vaimonsa lukee välillä pakkomielteisesti.

Teoksessa oli hyvää myös se, ettei se kaikesta avoimuudestaan huolimatta ollut terapia- tai tilityskirja. Hustvedt pohtii oireitaan monelta kantilta, mutta ei mässäile kokemuksillaan tai hae lukijalta sääliä. Siksi kirjasta jäikin hyvä olo: on oltava vahva, että kestää tuollaisten oireiden kanssa ja vielä kertoo niistä avoimesti. Uskoisin, että kirjalla on annettavaa myös niille esim. neuropsykologiasta kiinnostuneille lukijoille, jotka eivät ole tutustuneet Siri Hustvedtiin kirjailijana tai eivät piittaa hänen romaaneistaan. (Havaintojeni mukaan ne jakavat mielipiteitä.)

Lopuksi pieni, asiaan liittymätön anekdootti: Siri Hustvedt on kuuluisin ihminen, joka on koskenut minua. Tämä tapahtui hänen vieraillessaan muutama vuosi sitten Helsingin kirjamessuilla. Ruuhkassa joku koputti olkaani, sanoi Excuse me, ja Hustvedt kulki ystävällisesti hymyillen ohitseni, nousi haastattelulavalle. Silloin en osannut lainkaan aavistaa, että hän saattoi juuri silloinkin pelätä migreeniä tai paniikkikohtauksen kaltaista vapinaa.
Siri Hustvedt on minulle sekä kirjaimellisesti että varsinkin kuvainnollisesti koskettava kirjailija ja henkilöhahmo.

Siri Hustvedt: Vapiseva nainen (The Shaking Woman or A History of my Nerves). Suom. Kaisa Sivenius. Otava, 2011.

Kustantamon kirjaesittely
Hustvedt Helsingin Sanomien haastattelussa

Pieni esikoiskirjakerho aloittaa

Sain eilen hyviä uutisia: sähköpostiviesti kertoi, että Pieni esikoiskirjakerho PEKK aloittaa toimintansa. Kerholla on nyt tarpeeksi jäseniä ja on ensimmäisten kirjakerhopaljastusten aika.

Helmikuun kirjaksi kerho oli valinnut Siltalalta Antti Leikaksen romaanin Melominen. En ollut koskaan kuullutkaan siitä, mutta ei vaikuta hullummalta. Kustantamon esittelyn mukaan "Leikas meloo yhden normityöpäivän aikana mielensä virrassa suuntaan jos toiseen". Kirjan pitäisi olla PEKK:n tiedotteen mukaan myös riemastuttavan omapäinen. Antti Leikas on matemaatikko, joka on opiskellut myös kirjallisuutta ja filosofiaa – toivon, että tämä yhdistelmä johtaa oivaltaan ja fiksuun tekstiin. Kerron, kun tiedän.

Maaliskuun kerhokirjasta ilahduin valtavasti, sillä olin ajatellut lukea sen joka tapauksessa. Avain julkaisee Helen Mosterin esikoisromaanin Hylyn piakkoin, kirjasta on jo esittely Avaimen nettikaupassa. Meri, historia, salaisuudet – minusta tämä romaani kuulosti houkuttelevalta heti kun luin siitä ensi kerran. Myös kirjan kansi on hieno, samanaikaisesti pelottava tai jopa uhkaava ja silti rauhallisen tyylikäs.
 
Oikeastaan on aika kutkuttavaa kuulua kirjakerhoon, joka "pakottaa" tutustumaan niihinkin kirjoihin, joihin ei välttämättä muuten tarttuisi. Olen erityisesti hyvä välttelemään esikoiskirjoja, tai ainakaan en osta niitä usein omakseni. Toivottavasti PEKK auttaa minua hälventämään esikoisepäluuloja. Ainakin kerhon kautta saanee hyvän käsityksen Suomen uusista kirjoilijoista – ja ainahan kuukauden kirjan voi pistää kiertoon, jos se ei tunnu omalta kirjalta. Lukupiiriharrastukseni kautta olen kyllä huomannut, että usein toisen valitsema, itsestä aluksi tylsältä tai jopa vastenmieliseltä tuntunut, kirja voikin olla tosi hyvä.

Lisää tietoa Pienestä esikoiskirjakerhosta löytyy kerhosivujen lisäksi myös kirjoittamastani kerhopostauksesta.

Kirjallinen suosikkimaa?

Olen lukemassa Herman Hessen Narkissos ja Kultasuu -romaania, koska sitä koskeva Lukupiiri-keskustelu alkaa huomenna. Olen jo Lukupiirin puolella kertonutkin, etten ole tätä ennen juuri tutustunut saksalaiseen kirjallisuuteen.  Voisin kyllä tutustua enemmän ainakin Hesseen, pidän Narkissoksesta kovasti.

Lukiessani olen miettinyt, millaisia stereotypioita tai ainakin voimakkaita käsityksiä eri maiden kirjallisuuksiin liittyy. Saksassahan kirjoitetaan vain juutalaisvainojen painolastin alla – tai sitten ei. Kuitenkin se on monien mielikuva. Itselläni saksalaisen kirjallisuuden välttäminen on johtunut kyllä enemmänkin siitä, etten pidä saksan kielestä (traumoja kouluajalta) enkä ole näin ollen erityisen kiinnostunut saksalaisesta kulttuuristakaan. Muita käsityksiäni on esim. se, että väli- ja eteläamerikkalainen kirjallisuus on niin runsasta, vuodattavaa ja maagisista aineksista ammentavaa, ettei sitä voi lukea suuria määriä hengästymättä. Tai sitten se ei ole sellaista. Esimerkiksi argentiinalaisen, Uruguayhin sittemmin asettuneen Carlos Maria Dominguezin kirjahulluudesta kertova Paperitalo on kyllä erikoinen mutta hyvin selkeä ja lyhyt teos.

Erityisesti olen pohtinut Narkissosta lukiessani sitä, onko minulla kirjallisia suosikkimaita. On, Suomi, mutta se on itsestään selvä vastaus. Olen jo tuonut blogissa usein esille sen, mikä merkitys suomen kielellä minulle on, ja rakkauteni kotimaista kirjallisuutta kohtaan.

Ulkomaista suosikkini on ehkä yllättäen Ranska. Yllättäen siksi, että kun blogia aloitellessani etsin kirjavinkkejä Ranskan-matkalle, pääni löi aivan tyhjää. Vajaan parin vuoden aikana olen kuitenkin lukenut useita ranskalaisia teoksia Emmanuel Carrèren omituisista ja julmista kirjoista Tyrskyjen kiehtovuuteen ja mm. Siilin eleganssiin. Olen myös pariin otteesen kehunut Camus'ta – niin, oikeastaan ainoa vastenmielinen tai ainakin mitätön ranskalainen kirjakokemus on ollut viime aikoina Anna Gavaldan Lohduttaja. Se oli yksinkertaisesti tylsä.

Ranskalaisessa kirjallisuudessa – ja nyt vasta yleistyksiä ja stereotypioita tuleekin – minuun vetoaa se, miksi monet sitä karttavat. Kirjat ovat usein omituisia, jotenkin vinksahtaneita, eikä niissä aina edes tunnu tapahtuvan mitään.  Pidän kuitenkin tuosta omituisuudesta ja näennäisestä tapahtumattomuudesta. Lisäksi minua miellyttää se, kirjoitustapa kepeä, jotenkin huoleton, vaikka aiheet olisivat rankkoja. Lisäksi pidän ranskan kielestä, maasta ja kulttuurista. Kieliasiakin vaikuttaa, vaikken luekaan ranskaksi.

Jos haluan varman päälle lukuromaanin eli kirjan, joka ei ole liian vaikea millään tavalla mutta vie varmasti mennessään, etsin sitä pohjoisamerikkalaisten naisten tuotannosta. Olisi tylsää lukea aina Siri Hustvedtia, Carol Shieldsiä, Alice Munroa tai Anne Tyleriä, mutta tietynlaiseen lukuhaluun he ovat täsmävalintoja.

En ole lukenut islantilaista kirjallisuutta ollenkaan, mutta olen jo kauan ollut varma, että pitäisin siitä.

Onko muilla todenpohjaisia tai kuvitteellisia mielikuvia eri maiden kirjallisuuksista tai kirjallisia suosikkimaita?

Sisko Ylimartimo: Satujen elämää, elämän satuja

Eiköhän satu sentään tule vielä joskus koputtamaan ovelleni!

Satu ei milloinkaan kuole. (s. 71)

Mikä on sinun suursatusi? Ja onkohan Suomessa ketään, joka ei olisi kuullut satua Rumasta ankanpoikasesta, Keisarin uusista vaatteista tai vaikka Pienestä tulitikkutytöstä? Minä olen ainakin kuullut ne lapsena niin useasti, että jopa satukirjojen kuvitukset palautuivat mieleen, kun luin Sisko Ylimartimon viehättävän teoksen Satujen elämää, elämän satuja – Näkökulmia H. C. Andersenin elämään, tuotantoon ja perintöön.

Luulin teosta satusedän elämäkerraksi, mutta se olikin ensisijaisesti Hans Christian Andersenin elämää ja tuotantoa eri kanteilta esittelevä tietoteos. Aluksi kerrattiin kyllä Andersenin tarina yksihuoneisen pikkutalon lapsesta maailmanmatkaajaksi, mutta kirjan muissa osissa keskityttiin satuihin ja niiden kuvituksiin.

Jos haluaa lukea yhden saduntekijästä kertovan tietokirjan, se voisi olla vaikkapa juuri tämä. Andersen on tunnetuimpia satujen kirjoittajia, joskin hän kirjoitti paljon muutakin.  Hän ammensi itse mm. E. T. A. Hoffmanin kertomuksista, ja hänellä itsellään oli suuri vaikutus moniin kirjailijoihin. Ylimartimo kertoo, että mm. Oscar Wilden, C. S. Lewisin ja L. M. Montgomeryn sekä Suomessa Zachris Topeliuksen tuotannossa näkyy joko suoria tai epäsuoria vaikutteita Andersenin tuotannosta.

Oli kiinnostavaa oppia, että Andersenin saduista kuitenkin vain noin tusina on todella tunnettuja "suursatuja", sellaisia, jotka julkaistaan valikoimissa yhä uudelleen. Ylimartimon mielestä 10–12 satua ei riitä, vaan esittää oman tärkeän "tusinansa johon mahtuukin 14 satua" Andersenin tuotannosta. Valitettavasti Ylimartimo ei kerro, mitkä näistä saduista ovat tuossa yleisestikin tunnetussa kulttuuriperinnöksi miellettyjen suursatujen kokoelmassa, mutta hänen oma listansa on yhtä kaikki kiinnostava: Tulukset, Todellinen prinsessa (Prinsessa ja herne), Peukalo-Liisa, Pieni merenneito, Keisarin uudet vaattEet, Vakaa tinasotamies, Villijoutsenet, Sikopaimen, Satakieli, Ruma Ankanpoikanen, Lumikuningatar, Paimentyttö ja nokikolari, Pieni tulitikkityttö ja Liejun kuninkaan tytär.

Minulle näistä saduista läheisimpiä ovat olleet Peukalo-Liisa ja Pieni merenneito, tai ne ainakin muistan parhaiten.

Jäin kyllä miettimään, saako Andersenin tarinoita kutsua saduiksi. Ylimartimo nostaa esiin kuulun satututkija Bruno Bettelheimin näkemyksen, että aidossa sadussa on onnellinen loppu – ja sitä kaikissa Andersenin saduissa ei ole. Andersen oli itsekin sitä mieltä, että ainakin osa hänen satuina pidetyistä teksteistään oli tarinoita tai kertomuksia, mutta ei satuja. Niitä ei ollut myöskään tarkoitettu lapsille, vaikkakin Andersen myönsi niiden sopivan kaikenikäisille. Niinhän hyvät suuret kertomukset sopivat, ehkä se on suursadun merkki.

Niin tai näin, joka tapauksessa kiinnostava ja myöskin mukavan aiheensa ja runsaan kuvituksensa vuoksi varsin viihdyttävä kirja. Se palautti mieleen myös muita viime aikoina lukemiani satukirjoja, Oscar Wilden Onnellisen Prinssin ja uutta suomalaista sadunkerrontaa edustavan hienon teoksen, Leena Laulajaisen Tulen ja jään saaren. Lisäksi muistelin Sisko Ylimartimon L. M. Montgomerystä kirjoittamaa teosta Anna ja muut ystävämme, joka kuuluu tietokirjasuosikkeihini.

Minun suosikkisatuni ei muuten ole mikään yksittäinen satu, vaan Airi Somersalon ikikiehtova saturomaani Mestaritontun seikkailut. Harmi, etten tiedä, montako kertaa olen lukenut sen lapsena. Aikuisena olen lukenut sen kerran, ja taika oli tallella.

Sisko Ylimartimo: Satujen elämää, elämän satuja – Näkökulmia H. C. Andersenin elämään, tuotantoon ja perintöön. BTJ Kirjastopalvelu, 2005.

Timo K. Mukka: Näin hetki sitten ketun

Kun tunnen eläväni, tunnen myös lämmön ja valon – hyvin paljolti ne liittyvät kesään, mutta täällä on myös viileitä ja valoisia öitä, ja viileät elokuut. (s. 432)

Yritän nyt karkottaa Mukka-jumin ja purkaa hieman ajatuksiani Timo K. Mukasta ja etenkin uudesta kokoomateoksesta Näin hetki sitten ketun. Sillä on muuten niin hieno nimi ja kansi, että olin myyty jo kirjan nähdessäni.

Ja myyty olen sen luettuanikin. Mukan tekstien hienous ei ole mielestäni koskaan ollut niiden miellyttävyydessä tai minkäänlaisessa "lukuromaanimaisuudessa", vaan jossain omituisessa kauneudessa ja määrittelemättömässä vaikuttavuudessa. En tiedä, olisinko päässyt niin sisälle Mukan tuotantoon, ellen olisi joutunut analysoimaan Kyyhkyä ja unikkoa muinoin kirjallisuudenkurssille. Hämmennyin, miten kauhea ja ärsyttävä rakkaus- ja syrjäytymistarina oli onnistuttu kertomaan kumman taianomaisesti – ja silti tarkasti, jopa kantaaottavasti. Keski-ikäisen mielenharhaisen miehen ja nuoren, alaikäisen tytön onnetonta tarinaa on luettu mm. suuren rakennemuutoksen ja ekokritiikin näkökulmista. Olen kirjoittanut tästä kaikesta ennenkin blogissa, mutta Kyyhky ja unikko se teos, josta Mukka-kokemukseni ja kaikki Mukka-ajatteluni alkaa.

Sittemmin olen lukenut muutakin Mukkaa, oikeastaan kaiken käsiini saamani tuotannon. Erno Paasilinnan Mukka-elämäkerta oli kiinnostava ja vaikuttava lukukokemus sekin, ja tämä uusi teos syvensi sen herättämiä tunteita ja ajatuksia.

Näin hetki sitten ketun on monipuolinen ja avartava teos Mukasta innostuneelle. Heti alussa oli mm. julkaisematon nuoruuden romaanikäsikirjoitus, joka ei ollut mielestäni kovin kiinnostava kirjallisesti, vaan lähinnä Mukan henkilöhistorian kannalta. Varhainen versio kertomuksesta Koiran kuolema oli sen sijaan mielenkiintoinen tekstinkin kannalta. Varhaisempi versio oli julkaistu lehdessä, ja se on lyhyempi ja muutenkin erilainen kuin novellikokoelman nimikkokertomukseksi päätynyt versio. Koiran kuolema on ehkä pienimuotoisinta ja tietyllä tavalla sympaattisinta lukemaani Mukkaa, vaikka se onkin monella tapaa surullinen. Luin sen aakkoshaasteeseen.

Erityisen antoisaa oli tutustua Mukkaan runoilijana. Näin hetki sitten ketun sisältää ko. teosta varten toimitetun version runokokoelmasta Tuula Mukan kuu. Mukan oli väitetty tuhonneen runokäsikirjoituksen, mutta se löytyi hänen jäämistöistään. Runot ovat lyhyitä, selkeitä, silti paljon puhuvia ja koskettavia, jotenkin hyvin kuvallisia. Esimerkkinä runo Joutsen, jolla ei ole nimeä (s. 162):

Joutsen, jolla ei ole nimeä,
lohet,
ikävä tulee kuin tuuli
tai ikuinen kuunpaiste ikkunoihin.

Päästä meidät pois.
Minulla ei ole moottorivenettä,
mutta lähden pois.
Ikävä on ikuinen pyörre Kojomakivessä,
lamppu sinun ikkunassasi.

Kuu paistaa yöllä seinien läpi
vuoteeseemme.

Useassa runossa on ikävä. Esimerkkinä osa runosta Kuu on keltainen (s. 167):

Tule ikkunalle pieni lintu
ja pieni hiiri ja tyttö.
Ette tiedä miten ikävä minun on,
miten pimeä muuttaa värit,
sammuttaa lampun.

Vaikka oli siellä niitäkin runoja, joissa todettiin esimerkiksi, että Näissä lauseissamme on samuus / ennen lausutun kanssa. / Miksi siis puhuisimme enemmän? (Näissä lauseissa -runon alku, s. 166)
Kaunokirjallisten tekstien lisäksi teos sisältää mm. lehtiartikkeleita ja erilaisia "kannanottokirjoituksia". Kokoomateoksen nimeksikin päätynyt Näin hetki sitten ketun on aikoinaan Suomen Kuvalehdessä (23/1970) ilmestynyt essee; tämän kirjoituksen alussa oleva sitaatti on tuosta kirjoituksesta. Tekisi mieli paljastaa, mitä Mukka "kettuhetkellä" tarkoittaa, mutta en kerro – toivoakseni Mukka löytää lukijoita vielä edelleen. Totean vain, että etenkin tämän jälkeen muistan varmasti aina ketun nähdessäni pysähtyä nauttimaan juuri sen hetken elämyksellisyydestä. Ja että Tove Janssonin Kesäkirjan novellit ovat saaneet tästä esseestä vakavan haastajan kesäpakahduksen aiheuttajana ja lääkkeenä!

Lopuksi haluan kehua vielä kirjan asiantuntevaa esipuhetta ja ylipäätään sitä, että Toni Lahtinen on toimittanut nämä tekstit yksien kansien väliin. Kirja sai alkunsa lähes vahingossa vuonna 2009. Kuulostaa kiehtovalta: "Matkani tarkoitus oli tutustua Timo K. Mukan kirjoittamiin lehtijuttuihin, joita kuulemma lepäsi epämääräinen pino Tuulan kamarissa. Saapuessani hänen kotiinsa olohuoneen lattialle nostetuista keltaisista arkistolaatikoista löytyi kuitenkin jotain odottamatonta: artikkeleiden vierellä lukijaa odotti kasoittain julkaisemattomia käsikirjoituksia, osa keskeneräisiä, osa viimeisteltyjä. Kuin ohimennen Tuula pyysi minua toimittamaan teksteistä kokoelman." (s. 9)
Kiitän Toni Lahtista  kulttuuriteosta.

***
Totean myös, että Mukka-jumi nyt mitä ilmeisimmin poistunut, vieläpä tavanomaista pidemmän blogikirjoituksen myötä. Vinkki muille jumittuneille: ala vain kirjoittaa, kyllä se sanoinkuvaamatonkin lukuelämys sanoiksi kääntyy! Penjamilla tämä samainen Mukka-kokemus on kääntynyt erityisen hienosti sanoiksi. Käykää lukemassa Penjamin monipuolinen ja asiantunteva arvio Näin hetki sitten ketun -teoksesta. Olemme kiinnittäneet huomiota osin samoihin teksteihin – olisi mielenkiintoista kuulla jonkun muunkin arvio, olisiko se erilainen?

Toni Lahtinen (toim.), Timo K. Mukka: Näin hetki sitten ketun. Runoja, proosaa ja muita kirjoituksia 1960-1971. Wsoy, 2010

Kustantajan kirjaesittely

Niin hyvää ettei sanotuksi saa

Hei bloggarikollegat, käykö teille koskaan niin, että joku kirja on merkittävä, mutta ette saa kirjoitettua siitä?

Minulla on nyt Mukka-jumi. Olen jo blogissakin muutamaan otteeseen intoillut lukevani Timo K. Mukan kokoomateosta Näin hetki sitten ketun ja kirjoittavani siitä pian, mutta en onnistu kirjoittamaan. Enkä halua kirjoittaa muustakaan, niin kauan kuin Mukka-kokemus on tuoreena mielessä.

Siitä kirjasta olisi sanottavaa paljonkin – mutta en saa paperille eli ruudulle mitään. Omituista ja hämmentävää. En muista näin käyneen koskaan minkään hyvän tai millään tavalla merkittävän kirjan kanssa. Ja minä haluan kirjoittaa Mukasta.

Yritän murtaa jumituksen, vaikka en vielä tiedä siihen keinoa. Ja sanon vielä sen, että Joanne Harrisin Herrasmiehistä ja huijareista en osaa kirjoittaa siksi, että minulla ei ole siitä mitään sanottavaa. Luin kirjan, mutta se ei koskettanut minua. Omituista ja hämmentävää sekin, sillä minulle on usein kehuttu, että jos nyt edes yhden Harrisin lukee, niin juuri tämän. Ehkä minulla on kirjoitusjumituksen lisäksi lukujumikin?

Tunnustelua

 Tärkeitä asioita: kissa (ja eläimet ja luonto ylipäätään), kirjat,
aurinko ja valo, koti ja väkertely (kuvassa itse tehty betonilautanen).

Sain pariltakin taholta blogeissa kiertävän Tunnusta 7 asiaa -haasteen. Kiitoksia! Olen tunnustanut ennenkin (aiemmat jutut löytyvät haasteet-hakusanan alta), mutta katsotaan, jos keksin vielä jotain uutta.

1. Kaikessa blogikirjoittamisessani on selvä sääntö: kirjoitan vain sellaista, minkä äiti ja anoppi voivat lukea.

2. He lukevatkin. Lähipiiristäni vain mieheni ei juuri lue blogejani, mutta hänkin pysyy niistä kärryillä, puhun blogiasioista ja luen tekstejäni hänelle ääneen. Olen melko innostunut bloggaamisesta...

3.  Rakastan kirjan kanssa lojumista, mutta inhoan päiväunia.

4. En katso juuri lainkaan elokuvia, vaikka usein kirjatoukan ja kirjoittajan oletetaan olevan myös elokuvafriikki.

5. En pidä leipomisesta, joten olen melkeinpä iloinen, että minulla on keliakia, jonka varjolla voin luistaa kaikesta jauhoihin liittyvästä. Ja vaikka pidän ruoanlaitosta tai olen ainakin melko kiinnostunut siitä, mitä suuhuni pistän, en ole erityisen innostunut keittokirjoista enkä ole ostanut niitä kuin muutaman eläissäni (verrattuna siihen, kuinka paljon olen ostanut kaunokirjallisuutta ja muun aiheisia tietokirjoja, tämä tieto on merkittävä).

6. En katso lukemista harrastukseksi, vaan elämän- tai melkeinpä jo olemisen tavaksi. Lukupiireily ja kirjabloggailu ovat kai ainakin toistaiseksi vielä harrastukseksi luonnehdittavia. Minulla ei ole koskaan ollut yhtä kaiken ajan vievää "suurharrastusta", enkä osaa sellaista kaivatakaan. Viime aikoina olen alkanut kaivata muinaista kuntoiluharrastusta ja olenkin onneksi saanut vähän elvytettyä sitä.

7. Toisin kuin ilmeisen moni muu kirjabloggari tai ylipäätään kirjatoukka, en haaveile romaanin julkaisemisesta enkä edes kirjoittamisesta. Olen kyllä mukana eräässä tietokirjahankkeessa ja toivon, että saamme joskus kirjan aikaiseksi.

Olen melkoisen jälkijunassa tunnustuksieni kanssa, joten en nyt haasta ketään. Toivon kuitenkin saavani tunnustuksellisia kommentteja – haasteen saa myös vapaasti napata omaan blogiinsa, ken tahtoo!