Halloween-lukuhaaste

Huomenna alkaa lokakuu ja ajattelin lähteä mukaan Yöpöydän kirjat -blogin järjestämään jo perinteikkääksi muodostuneeseen Halloween-lukuhaasteeseen. Haaste kestää koko lokakuun ja sen aikana luetaan pelottavaa, yliluonnollista, murhia, jännitystä tai mikä kenenkin mielestä Halloween-teemaan soveltuu.

Olen joitain kirjoja koonnut ennakkoon lukulistalle, mutta menen pitkälti fiiliksen mukaan. Tänä vuonna ilmestyneistä teoksista ehdolla ovat luettavaksi mm. Peilimaa, Hämärän periltä, Kivinen taivas, Yö kuuluu meille, Syntykeho, Epätie, Elokuussa minä kuolen, Vaikka kaikki päättyisi ja Uhripuu. Lovecraftiakin löytyy hyllystä vielä paljon lukematta, ehkä innostun niihin.

Twitterissä päivitän lukemisiani hashtagillä #halloweenlukuhaaste. Blogissa teen vähintään koosteen kuun lopussa siitä mitä oikeasti tuli luettua.

Philip K. Dick: Palkkionmetsästäjä - Blade Runner - Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 14

1982 ilmestynyt Blade Runner on yksi suosikkielokuvistani. Olen heti alusta asti tiennyt sen perustuvan Philip K. Dickin kirjaan Do Androids Dream of Electric Sheep? (1968). Voisi sanoa, että olen aikonut lukea kirjan suomennoksen ilmestymisestä 1989 asti, mutta en ole saanut aikaiseksi. Ehkä osittain siksi, että pidin elokuvan neo-noirin viipyilevästä tunnelmasta, pimeän ja valon kontrastista, ja pelkäsin etten pidä Dickin kirjasta yhtä lailla. Elokuvan jälkeen olen myös ihmetellyt miksi kirjan nimessä on sähkölampaita. Kirja ilmestyi suomeksi nimellä Palkkionmetsästäjä -Blade Runner. Ei siis lampaita suomennoksen nimessä, mutta... 

Otin Palkkionmetsästäjän luettavaksi kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen #14, jota luotsaa Kartanon kruunaamaton lukija -blogi.

 

Vaikka suomennoksen nimessä ei ole sähkölammasta, kirjassa oikeasti on. Maapallolla ei ydinsodan jälkeen ole jäljellä kuin harvoja eläimiä ja ne, kuten ihmisetkin, on laajalti korvattu replikaateilla. Elävä eläin on statussymboli, josta palkkionmetsästäjä Rick Deckard haaveilee, mutta toistaiseksi hänellä on ollut varaa vain replikaattiin, sähkölampaaseen. Deckard saa kuitenkin tehtäväksi eliminoida neljä kapinallista Nexus-6 luokan replikaattia ja palkkio on erinomainen. Sillä voisi vihdoin hankkia elävän eläimen. Mutta tehtävä ei ole helppo.

Eron kirjan ja elokuvan välillä huomaa heti ensisivuilta. Kirjassa Deckard on naimisissa ja hänellä on pakkomielle elävän eläimen omistamiseen. Hahmo tuntuu parodianomaiselta, ei lainkaan palkkionmetsästäjän stereotyypiltä. Vaikka mielessä häälyy Harrison Fordin hahmo, se väistyy pian taka-alalle. Dickin Deckard on omalaatuinen, erilainen ja sellaisenaan onnistunut hahmo. Elokuva poikkeaa aikalailla kirjasta, mutta replikaattihahmot ja joukko yksityiskohtia on säilytetty mukaan. Kirjan sodan jälkeinen maailma on harmaa ja ihmisiä on siirtynyt asuttamaan maapallon ulkopuolisia siirtokuntia. Tarina herättää hyvin erilaisia mielikuvia ympäristöstä, jossa suhteellisen vähälukuiset ihmiset elävät, kuin mitä elokuvan massiiviset rakennukset ja China Townin vilisevä ihmismassa. Merkittävä ero on myös empatialaite, jolla voi säädellä tunteita ja varsinkin Deckardin vaimo tuntuu olevan siitä riippuvainen. Tämä puuttuu elokuvasta kokonaan. Asetelma on masentava, varsinkin kun siihen liittyy teknologiapohjainen uskonto. Tarinan juonta seurataan myös Isidore-nimisen radioaktiivisuuden vuoksi älyllisesti taantuneen henkilön kautta. 60-luvulla kirjoitetussa kirjassa on usein vääjäämättä jotain vanhentunutta ja tässä tapauksessa se on Neuvostoliitto. Kuten niin monesti, Neuvostoliiton hajoaminen on ollut kylmänsodan aikana vaikea kuvitella ja siirtää osaksi tulevaisuutta.

Dickin kirjoissa tuntuu olevan aina jotain epämääräistä, selittämätöntä, surrealistista ja niin Palkkionmetsästäjässäkin. En välttämättä haluaisi jäädä roikkumaan epätietoisuuteen, mutta se on kirjailijan tunnusmerkki. Pidin Palkkionmetsästäjästä hyvin paljon itsenäisenä teoksena ja pääsin lukiessa pois Blade Runnerin varjosta. Itse asiassa, vaikka suomennos Blade Runner -sanaa tyrkyttää ihan kirjan nimessäkin, Dick ei mainitse sanaa alkuperäisessä teoksessa lainkaan. Lähteet kertovat, että elokuva otti nimen Alan Noursen The Blade Runner ja William S. Burroughsin Blade Runner (a movie) -kirjoista. Kirjan suomennoksessa on ilmeisesti haluttu hyödyntää elokuvan kulttisuosiota.

Luin maininnan, että Do Androids Dream of Electric Sheep? olisi saamassa uuden J. Pekka Mäkelän suomennoksen nimellä Uneksivatko androidit sähkölampaista? Nimi joka kunnioittaa kirjailijan alkuperäistä kirjan nimeä ja on melkoisen nerokas.

Olen enemmän kuin tyytyväinen, että olen vihdoin saanut tämän klassikon luetuksi. Sen kunniaksi katsoin myös elokuvan The Final Cut -version uusiksi. Se on edelleen tunnelmaltaan loistava leffa.

 

 

Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteen koonti

Olen osallistunut kuluneen vuoden aikana Mitä luimme kerran -blogin Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteeseen (jatkohaaste). Haaste päättyy tänään kansainvälisenä naistenpäivänä 2020 ja on aika tehdä koonti mitä tuli luettua.

Vonda N. McIntyre: Unikäärme
Ursula K. Le Guin: The Farthest Shore
J.K. Rowling: Harry Potter and the Half-Blood Prince
Kate Wilhelm: Where Late the Sweet Birds Sang

Lista on lyhyt. Vaikka 2019 puolet lukemistani kirjoista oli naisten kirjoittamia, suurin osa niistä oli kohtalaisen tuoretta kirjallisuutta. Naisten kirjoittamien teosten määrä sff-genressä on lisääntynyt ja nykykirjojen joukossa on varmasti tulevia naiskirjailijoiden kirjoittamia klassikoita huomattavasti enemmän kuin esim. 50 vuotta sitten kirjoitettujen.

Olen huomannut useiden lukijoiden arastelevan sanoa jotain klassikoksi, jos se ei löydy valmiilta listalta. Kuten Kate Wilhelmin kirjan yhteydessä totesin, on aika tarkastella myös vanhempaa kirjallisuutta uusin silmin ja uudistettava iänikuisia klassikkolistoja, joissa on 49 mieskirjailijaa ja Ursula K. Le Guin. Klassikkomääritelmä sallii sen.

Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaaste on auttanut huomaamaan, kuinka sukupuolittuneita klassikkolistat ovat. Kirjabloggaajien seuraava klassikkohaaste huipentuu heinäkuun viimeinen päivä. Olen valinnut siihen jälleen naispuoleisen kirjailijan teoksen ja haastan muitakin tekemään saman.

Vonda McIntyre: Unikäärme

Unikäärme on ehdottomasti teos, joka pääsee mukaan Kirjahyllyn aarteet 2 -lukuhaasteeseen. Kirja on kököttänyt hyllyssäni ties kuinka kauan ja minulla on ollut omituisia ennakkoluuloja sitä kohtaan, joten en ole saanut luetuksi aikaisemmin. Nyt voin kuitata yhden kirjan myös Hugo-ehdokaslukuhaasteestani. Dreamsnake voitti ilmestyttyään (1978) seuraavan vuoden Hugo-, Nebula- ja Locus-palkinnot. Suomennettu versio ilmestyi 2002. Liitän kirjan myös Joka päivä on naistenpäivä -lukuhaasteeseen, sillä kyllähän tämä klassikoiden joukkoon luetaan.

Käärme on parantaja, nainen joka kiertää apurikäärmeidensä kera pitkin ydinsodan jälkeistä turmeltunutta maata. On paikkoja, joihin ihmisen ei kannata mennä. Käärme paitsi parantaa, hän tuo unikäärmeensä avulla myös helpotusta kuolemanpelkoon kuoleman hetkellä. Menetettyään käärmekammoisten kyläläisten vuoksi unikäärmeensä, hänen täytyy löytää uusi. Ilman unikäärmettä ei juuri voi olla todellinen parantaja. Unikäärmeet ovat kuitenkin harvinaisia, eivätkä parantajat tiedä miten saisivat harvat hallussaan olevat lisääntymään. On kuitenkin paikka, josta tieto voisi löytyä.

Maailmakuvaus on kiehtova, iso kaupunki ja paljon pieniä kyläyhteisöjä, paimentolaisia sekä vaeltajia. Katastrofin jälkeinen maailma on yhtälailla kuin ennenkin ennakkoluuloinen ja epätasa-arvoinen, jopa julma. Selviytyäkseen on oltava itsekäs tai niin useimmat luulevat taikauskossaan ja peloissaan. Käärme on kaikkea muuta kuin itsekäs, hän uhraa aikansa sairaille ja kuoleville. Käärme on itsenäinen ja seksuaalisesti aktiivinen ja aloitteellinen, joskaan ei aina itsevarma. Hyvin inhimillinen hahmo siis. Kirjassa on romanssi, joka ei kuitenkaan vie onneksi koko huomiota. Loppupuoliskolla kuvioon astuu myös pieni kaltoinkohdeltu tyttö, jolla on loppuratkaisussa oma osuutensa.

Kirjan rakenne on hieman pätkittäinen, varsinkin alussa tuntuu, että lukisi erillisiä tarinoita, joissa on sama päähenkilö. Tämä tunne kuitenkin vähenee loppua kohti. Tarinassa kuvataan paljon Käärmeen ammatinharjoittamista, käärmeiden käyttöä parannustöihin ja rokottamista. Muutaman kuvauksen jälkeen tähän aiheeseen ei enää löydy uutta. Onneksi kirjailija keskittyy käärmemyrkyn muihin puoliin ja pelottavien tapahtumien jälkeen, kirja saa kohtalaisen lopun. Kirja yllätti positiivisesti ja joudun jälleen kerran toteamaan näiden kirjahyllyssä roikkuvien teosten suhteen, että kyllä niitä kannattaa rohkaistua lukemaan.

Adrian Tchaikovsky: Guns of the Dawn

Adrian Tchaikovsky on kirjailija, josta olen ollut tietoinen vähintään 10 vuotta. En vain ollut kiinnostunut hänen 10-osaisesta Shadows of the Apt -sarjastaan. 2015 ilmestyi standalone Guns of the Dawn, jonka tänä vuonna päätin ottaa luettavakseni ihan vain kirjailijaan tutustuakseni. Koin totaalisen yllätyksen. Liitän kirjan Aikamatka-lukuhaasteeseen kohtaan 9. Sota-ajasta kertova kirja.

Denland ja Lascanne ovat olleet sopuisat naapurimaat, mutta nyt Denlandin kuningas on surmattu ja he syyttävät siitä naapureitaan. Syttyy sota, joka vaatii lascannelaisia sotilaita enemmän ja enemmän, eikä kuninkaan maagitkaan riitä. Myös naiset kutsutaan sotaan ja yksi heistä on nuori säätyläisnainen Emily Marshwic, jonka veli ja isosiskon aviomies ovat jo sodassa. Sotaa käydään soisella alueella, jossa suokansa on sotivien joukkojen välissä. Kumpikaan ei halua vahingoittaa kolmatta osapuolta, mutta sodalla ei tunnu tulevan loppua. Emily joutuu tahtomattaan vaa’ankielen asemaan.

Pääyllätys kirjassa oli kertojaääni, joka tulvahti päähäni kuin Jane Austenin romaanista. Teoksen päähahmo on alussa elizabethbennetmäinen kodin ylläpitäjä, kun miehet ovat sodassa. Hänen turhamainen pikkusiskonsa ajattelee vain ulkonäköään ja sopivia kosijoita, joille flirttailla ja isosisko on raskaana oleva kodin hengetär. Reilu 650-sivuinen kirja etenee yli sata sivua ennen kuin naiset kutsutaan sotaan. Sitä ennen on tutustuttu sopiviin miesehdokkaisiin tai antimiesehdokkaisiin ja kuninkaaseen. Sota on kuvausta paitsi taisteluista, sotastrategiasta ja niiden lukuisista käänteistä, myös kuvausta ystävyydestä ja kumppanuudesta mitä raskaissa olosuhteissa syntyy. Sodan kuvaus ei pääse missään vaiheessa pitkästyttämään, sen verran moninaisia sen tapahtumat ovat.

Emily on itsenäinen hahmo, mutta ei liian täydellinen ollakseen ärsyttävä. Kirjassa on kuitenkin romanttisiin aspekteihin liittyviä kuvioita, jotka saivat minut jännittämään joudunko nakkaamaan kirjan kuvainnollisesti seinään. Onneksi Tchaikovsky osoittautui sen verran herkäksi tilanteen tunnistajaksi, että teki lopulta erinomaisia ratkaisuja. Osa niistä ei välttämättä yllättänyt, mikä sinänsä ei haitannut lukukokemusta. Annan joka tapauksessa kirjailijalle papukaijamerkin siitä miten hän saatteli tarinan loppuun.

Guns of the Dawn on varsin vetävä kirja, joka minulle oli jotain muuta kuin osasin edes odottaa. Se herätti halun tutustua Tchaikovskyn muihin teoksiin, joita hänellä tuntuu riittävän jopa neljän kirjan vuosivauhtia. Keskityn näin alkuunsa ainakin yksittäisiin kirjoihin ja katson, josko myöhemmin sarjatkin alkaa kiinnostaa. Voin suositella Guns of the Dawnia vaivattomasti. Älkää antako nimen hämätä liikaa.

Mervyn Peake: Gormenghast – Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 10

Klassikkohaasteen #10 kirjaksi valitsin goottilaisen kirjallisuuden klassikon Mervyn Peaken Gormenghastin (1950), joka on kirjasarjan toinen osa ja täyttää tänä vuonna 70 vuotta. Ensimmäisen osan, Titus Groanin (arvostelu) luin jo reilu kahdeksan vuotta sitten, joten on enemmän kuin aika tarttua kakkososaan. Kuten aiemminkin olen todennut, Gormenghast-trilogiaa voi pitää yhtenä merkittävimmistä genren vielä suomentamattomista klassikoista. Toivottavasti sekin ihme joskus vielä nähdään, että sarja ilmestyy suomeksi. Liitän kirjan lisäksi Kirjahyllyn aarteet 2 -lukuhaasteeseen sekä Aikamatka-lukuhaasteeseen kohtaan 22. 1950-luvulla ilmestynyt tai 1950-luvulle sijoittuva kirja.

Titus Groan, 77. jaarli (kreivi) ja Gormenghastin linnan lapsi-isäntä kaipaa vapautta, irti niistä ennalta sanelluista kahleista, joita hänen asemansa vaatii. Titus ihannoi entisen lastenhoitajansa aviotonta ja villiä lasta, kasvattisisartaan, jonka perässä hän samoilee Gormenghastin metsissä. Linnan tohtorin sisar Irma Prunesquallor on päättänyt mennä naimisiin, mutta rima puolison suhteen on korkealla. Hän kutsuu koulun opettajat valintajuhlaan ja löytääkin sopivan partnerin Bellgrovesta. Samaan aikaan Steerpike hamuaa yhä kasvavaa valtaa linnassa ja surmaa sen saavuttaakseen vahingoittuen myös itse. Irman tohtoriveli alkaa epäillä Steerpikea julmuuksista ja kertoo epäilystään myös Titusin äidille kreivitar Gertrudelle. Steerpiken tilanne käy ahtaammaksi.

Gormenghastin synkkä linna ja synkät tapahtumat saavat vastapainoa toisessa osassa. Irma Prunesquallorin naimissuunnitelmat ovat komediallisia ja Peake luo parin, joka on sekä tuskastuttavan epäonnistunut, mutta samalla ironisen huvittava. Melkein kuin kotimaisesta mustavalkoelokuvasta konsanaan. Myös koulun opettajat ovat kisailussaan varsin huvittavia, jos myös ärsyttäviä. Vuodet ovat vierineet ja Titus on kasvanut. Kirja vie hänet lapsuudesta nuoruuteen. Ailahteleva Fuchsia-sisko on lähinnä melankolinen, mutta tärkeä henkilö Titusille, vaikkakin hänen osuutensa kirjassa on pieni. Hän on kuitenkin hahmo, josta kohtaan tunsin sympatiaa ensimmäisessä osassa, eikä tilanne tässäkään muuttunut toiseksi. Minun olisi samassa suhteessa pitänyt tuntea sympatiaa myös kasvavaa Titusia kohtaan, mutta jokin puuttui. On sanottava, että ilman siskoaan tai tohtoria Gormenghast olisi tehnyt Titusista selvää.

Kuten Titus Groanin yhteydessä pelkäsin, Steerpiken rooli muuttui karmaisevaksi. Eläydyin joihinkin kohtauksiin voimakkaasti ja yksi lause Steerpiken tekojen yhteydessä ei jätä minua rauhaan. Peaken edelleen verkkainen kerrontatapa on hienon kuvaavaa ja kieltä on nautinto sekä lukea että kuunnella. Nykynäkökulmasta se on ehkä vanhahtavaa, mutta pidin siitä kuitenkin erittäin paljon.

Gormenghastin tarina on muunnettu moneen muotoon, radiokuunnelmaksi, tv-sarjaksi, teatteriesitykseksi ja oopperaksi. Tarina on inspiroinut useita kirjailijoita, kuten M. John Harrisonia, Michael Moorcockia, China Mievillea ja George R.R. Martinia. Löysin juutubesta koko 4-osaisen tv-sarjan ja aloitin katsomisen silläkin uhalla, että se on kirjan lukemisen jälkeen surkea pettymys. Näyttelijöinä sarjassa on mm. Jonathan Rhys Meyers, Celia Imrie, Ian Richardson, Christopher Lee, Richard Griffiths, John Sessions, Fiona Shaw, Zoë Wanamaker, Stephen Fry ja Martin Clunes. Eli iso kaarti erinomaisia näyttelijöitä. Valitettavasti tv-sarja osoittautui todellakin karmeaksi kokemukseksi, enkä saanut katsottua sitä lopulta kuin vajaa puoli tuntia. Jotkut teokset on parempi kokea vain kirjallisina.

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osan 10 koonti

Kirjabloggaajien 10. klassikkohaasteeseen ilmoittautui mukaan 29 osallistujaa. Tähän postaukseen voi kommenttikenttään laittaa linkin omaan klassikkopostaukseensa, jotka sitten kerään listaksi ja lukuvinkiksi yhteenvedon kera haasteen päätyttyä 31.1. Somessa käytetään tunnusta #klassikkohaaste ja kaikenlainen klassikkopöhinä on suotavaa.

Seuraavan klassikkohaasteen #11 vetää Jane Kirjan jos toisenkin -blogista.

Lista luetuista klassikoista haasteessa #10:

Douglas Adams: Linnunrata - Bibliofiilin päiväunia

Jane Austen: Kasvattitytön tarina – Tarukirja

Ray Bradbury: Fahrenheit 451 – Oksan hyllyltä

Charlotte Bronte: Kotiopettajattaren romaani – Lasisipulissa

Emily Brontë: Humiseva harju - Kaikkia värejä

Octavia E. Butler: Aamunkoitto – Yöpöydän kirjat

Geoffrey Chauser: Kanterburyn tarinoita - Jokken kirjanurkka

Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut – Tuulevin lukublogi

Anne Frank: Anne Frankin päiväkirja – Tuijata

Elizabeth Gaskell: North and South – Kirjojen pyörteissä ja Jotakin syötäväksi kelvotonta

Natalie Goldberg: Luihin ja ytimiin - Nannan kirjakimara

Ernest Heminway: Kenelle kellot soivat – Kirja vieköön!

Patricia Highsmith: Carol – Todella vaiheessa

Zora Neale Hurston: Their Eyes Were Watching God – Kirjaluotsi

John Irving: Kaikki isäni hotellit – Kirjan jos toisenkin

Shirley Jackson: We Have Always Lived in the Castle – Kartanon kruunaamaton lukija

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista - Kirjan pauloissa

Maria Jotuni: Huojuva talo – Kirjakaapin kummitus

D.H. Lawrence: Lady Chatterleyn rakastaja – Kirjasähkökäyrä

Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen – Luettua elämää

Mary Marck: Eevan luokka - Kirjojen elämänmullistava taika

L.M. Montgomery: Runotyttö maineen polulla - Kirjakaapin avain

Vladimir Nabokov: Lolita - Donna mobilen kirjat

Tytti Parras: Jojo – Kulttuuri kukoistaa

Mervyn Peake: Gormenghast - Taikakirjaimet

Jules Verne: Majakka maailman laidalla – Kuunnellut äänikirjat

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva – Aukeamia

Kalle Päätalo: Ihmisiä telineillä – Kirsin Book Club

Kalle Päätalo: Nuoruuden savotat

Kalle Päätalo: Miinoitettu rauha

Kalle Päätalo: Reissutyössä

Kalle Päätalo: Hyvästi Iijoki

Kalle Päätalo: Kirjeitä Iijoelle

Ritva Ylönen: Kirjailijan elämä

Antti Heikkinen: Kallio-poika

Klassikkohaasteen kierroksella 10 luettiin 35 klassikkoa 29 eri blogissa. Kalle Päätalo -teema teki kirjailijasta luetuimman tällä kertaa ja myös Elizabeth Gaskellin North and South pääsi kahden lukijan listalle. Kiitos osallistujille ja kohti uusia klassikoita heinäkuussa!

Iain M. Banks: Tähystä tuulenpuolta

Yhtä-äkkiä onkin vierähtänyt kahdeksan vuotta siitä, kun viimeksi luin Iain M. Banksin Kulttuuri-sarjan kolmannen osan. Kuinka tässä näin on käynyt? Toki tässä välissä olen lukenut pari muuta Banksin kirjaa, mutta silti. Tähystä tuulenpuolta on The Culture-sarjan kuudes osa (Look to Windward, 2000), mutta neljäs suomennettu osa (2004). Jostain syystä sarjasta jätettiin kaksi väliosaa suomentamatta. Nyt kun vihdoin sain luettua Tähystä tuulenpuolta hyllystäni, liitän sen mukaan Kirjahyllyn aarteet 2 -lukuhaasteeseen. Lisäksi liitän kirjan Aikamatka-lukuhaasteen kohtaan 3. Kirja, jossa on eri aikatasoja.

Idiran ja Kulttuurin välisessä sodassa 800 vuotta sitten kahden räjähtäneen tähden ja sen vuoksi miljoonien tuhoutuneiden henkien kunniaksi Masaqin kiertoratamaailmassa järjestetään muistojuhla, johon on tilattu kuuluisalta cheliläiseltä säveltäjältä Zilleriltä sinfonia. Ziller elää omaehtoisessa maanpaossa kiertoratamaailmassa eikä ole lainkaan ilahtunut, kun saa kuulla, että hänen kotimaailmastaan saapuu lähettiläs Quilan suostuttelemaan häntä palaamaan takaisin kotiin. Kastijärjestelmäinen Chel kävi raakaa sisällissotaa kastien poistamiseksi, mikä epäonnistui. Jälkeenpäin Kulttuuri tunnusti aloittaneensa sodan ja pyysi sitä anteeksi. Pinnan alla anteeksiantoa ei kuitenkaan hyväksytty, vaan laadittiin suunnitelmat kostosta. Kun sodassa puolisonsa menettänyt Quilan saapuu Masaqiin on jännitteet viritetty puoleen ja toiseen.

Tähystä tuulenpuolta liikkuu laajoissa ympyröissä esitellen pitkien välimatkojen päässä olevia tapahtumia ja useissa aikatasoissa. Kerronta on siis Banksille tyypilliseen tapaan epälineaarinen. Päähenkilön Quilanin kohdalla kuljetaan ainakin kolmessa eri aikatasossa, joiden avulla hahmon fyysinen ja psyykkinen tila saa laajan perspektiivin ja motiivin. Quilan on jokseenkin poikkeava sotilas, ja minulla oli välillä ongelmia pysytellä hänen psyykeensä tasolla. Oli kuitenkin hienoa, että hän lajina poikkesi tavanomaisesta. Quilanin ja Zillerin välinen tapaaminen, jota koko ajan yritettiin järjestellä, sai välillä komediallisia piirteitä siitä kuinka Ziller pakoili Quilania ja Kulttuurin isännät yrittivät kohteliaasti palloilla kahden vieraan toiveiden mukaisesti. Homomdanilainen kolmemetrinen Kabe Ischloear, jota saattoi erehtyä luulemaan patsaaksi oli erinomainen lisä henkilökaartiin.

Kulttuurin alusten nimet kiinnittävät aina huomiota ja muutamia kivoja tässäkin osassa esiintyi. Välillä Banks innostui jopa revittelemään aiheella parin sivun verran. Myös uskomattoman isot hirviösaurukset oli huikeita asuinalueineen ja niissä oli ihmeentuntua, vaikkakin jäivät tarinallisesti jokseenkin irrallisiksi. Vaikka pidin Tähystä tuulenpuolta -kirjasta, se tuntui juoneltaan laimeammalta kuin aiemmat Kulttuurin osat. Eikä edes loppu vakuuttanut minua tällä kertaa. Plussaa on jälleen hieno maailmanluonti ja kekseliäät hahmot. Aion jatkaa sarjan lukemista kevyellä tahdilla. Olisi kiva, jos koko sarja olisi suomennettu, mutta pitänee lukea väliin jääneet osat jossain vaiheessa englanniksi.

Ursula K. Le Guin: The Farthest Shore

Aloitin viime vuoden alussa Ursula K. Le Guinin Maameren tarinoiden uudelleenluvun alkuperäiskielisenä. Etenin kahden ensimmäisen osan verran, joita luin Charles Vessin kuvittamasta 50-vuotis juhlapainoksesta. Ajatuksiani A Wizard of Eartseasta löytyy täältä ja The Tombs of Atuanista täältä. Tämä vuosi alkoi sarjan kolmannella osalla, vuonna 1972 julkaistulla, The Farthest Shore (Kaukaisin ranta, 1977). Liitän kirjan Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteeseen (jatkettu 2020) sekä myös Aikamatka-lukuhaasteeseen kohtaan 24. 1970-luvulla ilmestynyt tai 1970-luvulle sijoittuva kirja.

Sparrowhawk eli Ged on palannut Roken velhojen kouluun pitkien kokemustentäyteisten vaellusvuosien jälkeen ja on nyt arkkimaagi. Enlandin prinssi Arrenin mukana saapuu hälyttäviä uutisia pahan noususta läntisillä mailla. Taikuus on katoamassa, ihmiset unohtavat ammattitaitonsa ja apatia ja hulluus lisääntyy. Arren mukanaan Sparrowhawk lähtee kukistamaan pahuutta ja kohtaamaan menneisyyttään, mikä vie hänet vaarallisille alueille, joilla lohikäärmeetkin ovat voimattomia.

Tarina on isolta osalta prinssi Arrenin kasvutarina viisaan velhon rinnalla. Pidän asetelmasta, että Arren itsessään ei ole velho-oppilas, vaan hänen on selviydyttävä muilla keinoilla ja usein myös kyseenalaistettava ja löydettävä omat kykynsä. Monella tapaa tämä kirja muistuttaa olevansa Harry Potter -sarjan edeltäjä, varsinkin The Half-Blood Princessä (arvostelu) on vastaavasti nuoren pojan matka vanhemman velhon kanssa, olkoonkin, että Harry on velho, hänen on silti löydettävä itsestään keinot selviytyä.

Gedin ja Arrenin välillä on useita humoristisia kohtauksia, sillä poika on tiedonjanoinen ja Ged pohtii mielellään asioita omassa hiljaisuudessaan.

"In Enlad," said Arren after a while, "we have a story about the boy whose schoolmaster was a stone."
"Aye? . . . What did he learn?"
"Not to ask questions."
Sparrowhawk snorted, as if suppressing a laugh, and sat up. "Very well!" he said. "Though I prefer to save talking till I know what I’m talking about."

Oli aika jolloin Ged oli itse malttamaton poika vanhemman hiljaisen Ogion-velhon opissa ja aika suorasanaisesti valitti, ettei ole oppinut vielä mitään.

Olin unohtanut ensimmäisestä lukukerrasta, missä määrin lohikäärmeet esiintyy kirjassa. Olin iloisesti muistutettu. Lohikäärmekategoriassa Le Guinin otukset kuuluvat villeihin ja vaarallisiin, jotka kommunikoivat erittäin harvojen ihmisten kera. Lohikäärmeiden lisäksi tarinassa päässään vilkaisemaan Maameren saariston läntisiin osiin, niiden poikkeaviin sääolosuhteisiin ja omalaatuiseen merellä asuvaan kansaan. Pidin myös tavasta miten Le Guin päätti tarinan jättäen tulevaisuuden mysteeriksi, tavallaan cliffhangeriin tai mielikuvituksen varaan. Onneksi on seuraava osa, Tehanu, jo odottamassa.

 

Aikamatka-lukuhaaste (vuonna 2020 päivittyvä)

Mietin tuossa taannoin, että en lähde tänä vuonna massiivisiin lukuhaasteisiin, mutta sitten näin Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteen, johon tykästyin. Ajattelin, että siihen voisi ulkopaikkakuntalaisenakin hivuttautua mukaan, ilman arvontoihin ym. osallistumista, pelkästään lukemisen ilosta. Niinpä päätin lähteä spefinäkökulmalla katsomaan saanko 30 kohtaa täyteen 2020 aikana. Käytän haasteesta blogissani nimitystä Aikamatka-lukuhaaste ja somessa lisäksi hashtagia #lukuhaaste_sjkkirjasto.

Tavoitteena on saada vähintään 25 merkintää kolmestakymmenestä tarjolla olevasta kohdasta. Samasta kirjasta saa aina yhden merkinnän. Lukuaikaa on 1.1.–31.12.2020. Kannattaa käydä vilkaisemassa yllä olevasta haastelinkistä mitä kaikkea muuta toimintaa haasteeseen liittyy.

Päivitän vuoden aikana tätä postausta edetessäni haasteessa. Linkitän kirjoihin, kunhan saan kirjoitettua niistä jotain. Tähän mennessä olen lukenut 7/30 kirjaa.

1. Kirja, jossa matkustetaan ajassa

2. Kirja, jonka nimessä on jokin ajan ilmaus, esim. viikonpäivä tai kuukausi
Alix E. Harrow: The Ten Thousand Doors of January

3. Kirja, jossa on eri aikatasoja
Iain M. Banks: Tähystä tuulenpuolta

4. Kirja, joka sijoittuu kesään

5. Kirja, joka sijoittuu talveen

6. Kirja, joka tapahtuu yhden päivän aikana
Stuart Turton: Evelynin seitsemän kuolemaa

7. Kirja, joka kuvaa jonkin merkittävän tapahtuman aikaa

8. Kirja aikakaudelta, jolla olisit halunnut elää

9. Sota-ajasta kertova kirja
Adrian Tchaikovsky: Guns of the Dawn

10. Lama-ajasta kertova kirja

11. Opiskelu- tai kouluaikaan sijoittuva kirja

12. Kirja, jossa siirrytään ajasta ikuisuuteen

13. Kirja, joka sijoittuu aikaan ennen ajanlaskumme alkua

14. Vuosina 0–1499 julkaistu tai sille ajalle sijoittuva kirja
Beowulf

15. 1500–1700-luvuilla julkaistu tai sille ajalle sijoittuva kirja

16. 1800-luvulla ilmestynyt tai 1800-luvulle sijoittuva kirja

17. Vuosina 1900–1909 ilmestynyt tai sille ajalle sijoittuva kirja

18. 1910-luvulla ilmestynyt tai 1910-luvulle sijoittuva kirja

19. 1920-luvulla ilmestynyt tai 1920-luvulle sijoittuva kirja

20. 1930-luvulla ilmestynyt tai 1930-luvulle sijoittuva kirja

21. 1940-luvulla ilmestynyt tai 1940-luvulle sijoittuva kirja

22. 1950-luvulla ilmestynyt tai 1950-luvulle sijoittuva kirja
Mervyn Peake: Gormenghast

23. 1960-luvulla ilmestynyt tai 1960-luvulle sijoittuva kirja

24. 1970-luvulla ilmestynyt tai 1970-luvulle sijoittuva kirja
Ursula K. Le Guin: The Farthest Shore

25. 1980-luvulla ilmestynyt tai 1980-luvulle sijoittuva kirja

26. 1990-luvulla ilmestynyt tai 1990-luvulle sijoittuva kirja

27. Vuosina 2000–2009 ilmestynyt tai sille ajalle sijoittuva kirja

28. 2010-luvulla ilmestynyt tai 2010-luvulle sijoittuva kirja

29. Vuonna 2020 ilmestynyt tai vuoteen 2020 sijoittuva kirja
Magdalena Hai: Kuolleiden kirja - Paluu Uhriniituntakaiseen

30. Tulevaisuuteen sijoittuva kirja
Piia Leino: Taivas

Kirjahyllyn aarteet -haasteen kooste (päivittyvä 2020)

Osallistuin Kirjasähkökäyrä-blogissa järjestettyyn Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen 6.1.2019  - 5.1.2020 aikana tarkoituksena lukea omia kirjoja kirjahyllyjen kätköistä. Kiitos Maille haasteesta.

Minä kun ostan pääsääntöisesti kirjani, enkä juurikaan käytä kirjaston anteja, niin kertyyhän niitä kirjoja sitten hyllyyn nopeammin kuin ehdin lukea. Onneksi hyllyni on nykyään paljolti e-kirjahyllyjä, joten pölyn määrä pysyy siedettävänä. Joka tapauksessa luin joitain kirjoja ihan paperisenakin, vaikkakaan en niin paljon kuin olisin toivonut. Kokonaissaldoksi tuli 10 pitkään lukemista odottanutta kirjaa.

Haasteeseen lukemani kirjat ovat:

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Sakyo Komatsu: Japan Sinks

Graham Joyce: Some Kind of Fairy Tale

Kate Wilhelm: Where Late the Sweet Birds Sang

Walter Moers: Uinuvien kirjojen kaupunki

Alastair Reynolds: Ilmestysten avaruus

Susanna Clarke: The Ladies of Grace Adieu and Other Stories

Neil Gaiman: Smoke and Mirrors

Neil Gaiman: M is for Murder

Philip Reeve: Tuhon aikakirja

Tämä oli hyvä haaste, sillä tulin lukeneeksi useita teoksia hyllystäni ihan vain sitä varten. Voisin ottaa uusiksikin.

Päivitys: Kirjahyllyn aarteet 2 -lukuhaaste on alkanut ajalle 6.1.2020-5.1.2021. Olen mukana jälleen omia kirjahyllyjä pölyttäen.

Haasteeseen 2 luetut kirjat:

Iain M. Banks: Tähystä tuulenpuolta
Mervyn Peake: Gormenghast
Vonda McIntyre: Unikäärme

Walter Moers: Uinuvien kirjojen kaupunki

Walter Moersin Uinuvien kirjojen kaupunki (Die Stadt der Träumenden Bücher, 2004), joka ilmestyi suomeksi 2008, oli loppuunmyyty ja vähäisessä kierrossa, kun minä lähdin sitä tavoittelemaan noin viitisen vuotta sitten. Löysin vuotta myöhemmin vihdoin yhden hyväkuntoisen käytetyn ja maksoin siitä normaalia korkeamman hinnan, koska halusin kirjan hyllyyn myöhemmin ilmestyneen Uinuvien kirjojen labyrintin viereen. Sittemmin kirja on odottanut lukemistaan, kunnes tänä vuonna aloitin ystävänpäivän lukumaratonin yhteydessä ja lopetin heinäkuun lukumaratonin yhteydessä. Liitän kirjan mukaan Kirjasähkökäyrä-blogin järjestämään Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen, jossa luetaan kirjahyllyssä pitkään odottaneita kirjoja.

Zamonialaislohikäärme Hildegunst von Mythenmetz saa kuolleelta runokummiltaan perinnöksi uskomattoman käsikirjoitustekstin, joka häikäisee nerokkuudellaan aloittelevan nuoren kirjailijan. Hildegunst lähtee kuuluisaan Kirjalistoon, kirjailijoiden unelmakaupunkiin, Uinuvien kirjojen kaupunkiin, etsimään lyhyen näytetekstin salaperäiseksi jäänyttä kirjailijaa. Kirjalisto on täynnä kirjakauppoja, antikvariaatteja, kustantamoita, haamukirjoittajia, kirjallisuusagentteja sekä runoilijoita ja kirjailijoita tietysti. Etsintä vie hänet kaupungin alle, katakombeihin, jossa kirjallisuuden uhkaavat puolet näyttäytyvät ja hänen henkensä joutuu vaaraan.

Uinuvien kirjojen kaupunki on hengästyttävän mielikuvituksellinen nuorille lukijoille suunnattu teos, joka käy erinomaisesti myös aikuisille. Moersin sanasto on nokkelaa, omaperäistä ja kuvailevaa. Kun Hildegunst meni kahvilaan ja menusta löytyi mm. musteviiniä, nyyhkykahvia, makeaa herkkupaperia, jolle saattoi myös kirjoittaa, muusansuukkokaakaota, ideavettä, Ojahnn-Golgo-van-Fonthewegin (anagrammi Johann Wolfgang von Goethelle) kierukoita ym., teki mieli lähteä kahvilaan lukemaan kirjaa ja lähdinkin. Lohikäärmelinnoituksen ja Kirjaliston asukkaissa löytyi lajikirjoa mitä omituisimmista otuksista, joilla on välillä suomennettuja kuvailevia nimiä, kuten Hildegunstin runokummi Danzelot von Tavutorvella. Tähän lienee inspiraationa ollut Kuningas Arthurin pyöreän pöydän ritari, Lancelot (saks. Lanzelot). Osan nimistä kääntäjä on jättänyt sellaisikseen, kuten yllä Goethen anagrammin. Anagrammeja on useita, mutta en itsekseni niitä lukiessa juuri osannut väännellä tai edes tunnistaa.

Kirjalistoa kuvaavassa tekstissä vilisee kirjan tuottamiseen ja painamiseen liittyviä sanoja ja keksintöjä siinä määrin, että tulva alkoi jo hidastaa lukemista. Otin tauon. Kesti hetken ennen kuin pystyin taas omaksumaan tarinaa. Katakombeissa vauhti jatkui, mutta vaikka juonessa itsessään ei ollut paljon jutun juurta, niin maailman kuvailu kantoi koko paksun kirjan loisteliaasti. Kirjailijan itsensä tekemiä kuvituksia esiintyy niitäkin kirjassa runsaasti ja välillä ne, kuten tekstikin olivat humoristisia. Ajoittain hahmoja oli vaikea kuvitella eläimiksi/olennoiksi, kuten Hildegunst itsekin oli lohikäärme, mutta kuvat auttoivat pääsemään antropomorfisiin mielikuviin. Myös eri fonttien käytöllä oli merkitystä.

Uinuvien kirjojen kaupungissa on paljon yksityiskohtia mihin kiinnittää huomiota. Kirjailijat, kustantajat ja kirjapainohenkilöt löytävät niitä sieltä varmaan vielä tarkemmin kuin normi kohderyhmälukija, mutta silti anti on yltäkylläinen. Pidin kirjasta paljon, mutta ihan heti en lähde lukemaan jatkoa Zamonian maailmaan. Antaa ajan taas tehdä tehtävänsä.

Kohti kotimaisia spefikirjoja 2

Laitoin viime elokuussa itselleni henkilökohtaiseksi lukutavoitteeksi lukea vuoden aikana kotimaista kirjallisuutta vähintään 10 kirjan verran. Luen kotimaista spefiä kohtalaisen vähän eli noin 5 kirjaa vuodessa*, koska en tunnu löytävän joukosta esittelytekstien perusteella tarpeeksi houkuttelevia teoksia enempää. Olen kyllä yrittänyt vuosien varrella aloittaa lukuisia kirjoja. Päätin kuitenkin tutustua kohtalaisen laajaan antiin tarkemmin. Tämän tavoitevuoden aikana olen keskeyttänyt kaksi kotimaista kirjaa, mutta muut aloittamani olen lukenut.

Miltä siis näyttää lukutavoitteen saldo?

Olen lukenut vuoden aikana 9 kotimaista spefiteosta ja yhden ei-spefin. Kuudesta kirjasta olen ehtinyt jo blogata, kolme on vielä bloggausjonossa, mutta niistäkin ajatuksia on tulossa, minkä jälkeen laitan linkit kohdilleen.

1. J. Pekka Mäkelä: 351
2. Saara Henriksson: Syyskuun jumalat
3. Maria Turtschaninoff: Maresin voima
4. Johanna Sinisalo: Enkelten verta
5. Anni Nupponen: Valkoinen kaupunki
6. Marko Hautala: Kuiskaava tyttö
7. Maria Turschaninoff: Arra
8. Shimo Suntila: Tähtiviima
9. O. E. Lönnberg: Langanpäitä
10. Ei spefi-kirja: Vesa Sisättö: 100 klassikkoa tunnissa

Olen yrittänyt valita lukemiseni painostamatta itseäni liikaa, yhtäkään kirjaa en suostu lukemaan pakolla. E-kirjastoni on jo sen verran laaja (noin 1250 eri kirjailijaa), että sitä voi selailla ja saada lukuinspiraatioita. Toki paperikirjojakin löytyy, mistä valita. Ostan kotimaisiakin kirjoja tasaiseen tahtiin, vaikken niitä hetsillään ole aikeissa lukea. Kaikki lukemani ovat olleet ekirjoja, paitsi 100 klassikkoa tunnissa. 100 klassikkoa on sen verran pikalukuinen kirjanen, joten hieman minulla on tunne etten ihan saavuttanut 10 kirjan tavoitetta, mutta olen kuitenkin tyytyväinen lukemiini teoksiin.

En voi sanoa, että lukisin edelleenkään kotimaisia kirjoja enemmän, ellen kiinnitä asiaan huomiota. Seuraavan 12 kuukauden aikana en lähde uusimaan tavoiteta tällä kokeilutavalla, vaan ajattelin, että luen jonkin sarjan osia, joko jo aloittamani tai sitten täysin korkkaamattoman. Ja jos innostun voin lukea esim. pari valmista trilogiaa tai jotain keskeneräisen sarjan osia. Kirjamäärä ei ole olennaista tällä kertaa vaan tutustuminen kotimaisiin kirjasarjoihin, mikä on jäänyt yksittäisten romaanien jalkoihin sekin. En sano, ettenkö lukisi yksittäisiä teoksiakin, jos kiinnostavia vastaan tulee.

En ole vielä päättänyt mitä spefisarjoja lukisin, joten vinkkejä saa antaa (romantiikka ei edelleen houkuttele).

*Pidän viittä kirjaa vähäisenä, mutta tosiasiassa, jos Hesarissa julkaistun mielipidekirjoituksen tilastot pitävät paikkaansa, niin vain 20 % suomalaisista yleensäkään lukee 5 kirjaa vuodessa. Siihen suhteutettuna viisi kirjaa on hyvä saavutus sekin.

Kate Wilhelm: Where Late the Sweet Birds Sang – Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 9

Tuntematon lukija -blogin vetämän klassikkohaasteen # 9 kirjakseni valitsin toistaiseksi tuoreimman klassikon, jonka haasteisiin olen lukenut. Kate Wilhelmin Where Late the Sweet Birds Sang on sekin kirjoitettu toki jo 43 vuotta sitten (1976). Kirja sai Hugo-palkinnon 1977, mikä teki Wilhelmistä siihen mennessä toisen naispuoleisen kirjailijan Ursula K. Le Guinin jälkeen, jolle voitto äänestettiin. Kirja on sittemmin julkaistu SF Masterwork -sarjassa. Minulla oli käytössä äänikirjaversio. Where Late the Sweet Birds Sang edustaa postapokalyptista science fictionia ihmiskloonausteemalla.

Ihmiskunta on menossa kohti vakavaa ympäristökatastrofia, globaalia saastumista ja tauteja, sekä niiden seurauksena taloudellista romahtamista. Sähkömagneettisessa säteilyssä on tapahtunut muutoksia, joihin ihmiskeho ei reagoi tarpeeksi nopeasti, mikä aiheuttaa lisääntymisongelmia. Syrjäisessä virginialaisessa paikassa rikas David Sumner tiedeorientoituneen perheensä kera perustaa salaa täysvarustellun laboratorion, jossa on kloonauksen avulla tarkoitus pelastaa ihminen täystuholta. Alku näyttää lupaavalta, kun ympärillä ihmiskunta katoaa, kloonit kehittyvät lisääntymiskykyisinä. Ongelmia on kuitenkin tulossa. Kloonien ajatukset itsestään, ihmisyydestä ja lisääntymisestä eriytyy kehittäjiensä ajatuksista. Molly-klooni ja hänen poikansa Mark ovat avainhahmot ihmisen tulevaisuuden suunnassa.

Puuttumatta tarkemmin siihen, kuinka mahdollista tai todennäköistä tieteellisesti Wilhelmin kuvaama katastrofi kloonaamisprosesseineen olisi, on kirjan teema kuitenkin innostanut kirjailijoita ennen tätäkin teosta, mutta erityisesti jälkeenpäin. Wilhelmin kaltaiset uuden aallon scifikirjailijat toivat genrekenttään kuitenkin uutta näkemystä. Kloonaus on erityisesti esillä sellaisissa huomiota herättäneissä teoksissa kuin Ishiguron Ole luonani aina (arvostelu), Levinin The Boys from Brazil (suomeksi  Mengelen pojat, elokuva Brasilian pojat) ja tietty Huxleyn Uljas uusi maailma. Tv-sarjapuolella Orphan Black on tyylipuhdas edustaja.

Where Late the Sweet Birds Sang on välillä epäloogista telepatia- ja joukkokäyttäytymiskehityksineen ja ajoittain puuduttava kloonihahmojen persoonattomuuden osalta, mutta ihmisen eloonjäämistaistelu ja loppukehitys sinänsä on inspiroivaa ja toivoa herättävää. Kuunnellessani tarinaa äänikirjana, epäilin välillä tipahtaneeni aikakehityksessä, sillä katastrofit tapahtuivat melkoista vauhtia ja yhtä-äkkiä olinkin jo seuraamassa kloonin vaiheita ja sitten hänen lapsesta aikuiseksi kasvavan poikansa vaiheita. Välillä teki mieli hakea kirjoitettu teksti käsiin, mutta luotan siihen, että aikajana todellakin oli kirjassa hyppivä, eikä keskittymiseni vain välillä kadonnut.

Kirjan teema sisältää kysymyksen mikä tekee ihmisestä ihmisen. Yksilöllisyyden korostaminen on yksi seikka, mikä tulee voimakkaasti esille, ja myös luovuus, kyky ymmärtää ja ratkaista asioita, nähdä niiden merkitykset moniulotteisesti. Olettaisin, ettei kloonauksessa kyvyt sinänsä katoa, sillä kloonikin on kuitenkin ihminen, ellei tapahdu manipulaatiota. Vaikka monet asiat kirjassa jäivät pohdituttamaan nimenomaan ovatko ne mahdollisia tai edes järkeviä, huomasin silti pitäväni kirjasta kohtalaisesti. Katastrofin jälkeisessä maailmassa on paratiisin haikuja. Uskon teoksen osuneen ilmestymisajankohtanaan juuri oikeanlaiseen saumaan, sillä samana vuonna ilmestyi myös aiemmin mainittu The Boys from Brazil. Valitettavasti olin liian nuori huomioimaan millaista keskustelua yhteiskunnassa 70-luvun alkupuolella kloonauksesta käytiin. Ensimmäinen nisäkäshän saatiin kloonattua vasta 1996 ja tiettävästi yhtään ihmistä ei vielä tänä päivä ole kloonattu.

Mitä tahansa science fiction -klassikkolistaa selaillessa on helppo huomata, että kovin montaa naiskirjailijaa sinne ei ole saatu mahtumaan. On aika luoda vaihtoehtolistoja ja nähdä genrekirjallisuuden historiaa uusin silmin. Ihmisellä pitäisi olla se kyky.

PS: Liitän kirjan mukaan Kirjasähkökäyrä-blogin Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen, sillä teos on odottanut lukuvuoroaan vuodesta 2012 lähtien yhtenä Hugo-ehdokas -lukutavoitteeni kirjana. Lisään kirjan mukaan myös Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteeseen.

Shimo Suntila: Tähtiviima

Joskus tulee yllättävä tarve lukea jotain suunnitelmien ja lukulistan kärjen ulkopuolelta. Selailin ekirjahyllyäni ja Shimo Suntilan vuonna 2016 julkaistu Tähtiviima pysäytti minut kahdesti. Olen Suntilalta lukenut aiemmin yhden novellin Ruumiittomat-antologiasta (arvostelu). Samainen novelli, Chudakovin aaveet löytyy myös tästä kokoelmasta, kuten seitsemän muutakin:

• Janus
• Calypson perillinen
• Purret
• Chudakovin aaveet
• Avaruustrippi
• Steelen ruukki
• Tähtivaeltajat
• Sharan henkäys

Janus sijoittuu avaruuteen, jossa aluksessa tapahtuu onnettomuus ja tietokone päättää teeskennellä menetettyä astronauttia rauhoittaakseen jäljelle jäänyttä. Erinomaisen selkeä novelli, jossa ilmennetään miten koneälyn voisi olla vaikea ymmärtää ihmishuumoria. Lopussa saadaan pieni yllätys. Jäin hieman miettimään keskustelun osapuolten eroavuuksia käyttäytymisessä.

Calypson perillisessä poika liittyy ekoterrorismijärjestöön suojellakseen maailmamme valtameriä ja pelastaakseen niiden elämästä sen minkä kykenee. Haikea novelli, jonka lohduttomuudessa on jotain kaunista ja ikuista.

Purret-novellissa ihmiskunnan keskuuteen ilmestyy toinen älyllinen elämänmuoto, joka yllättäen tarjoaa vakuutusta, jonka hinta on sen verran kova, että yhteisymmärrykseen ei päästä, otetaanko vai ei. Kuun tukikohdassa oleva työntekijä haluaa viedä eristäytymisensä äärimmilleen. Tarina kuvaa yksilön tarvetta hyvin, mutta en päässyt sisään hänen vaikutusvaltaansa, mistä syystä novelli ei napannut loppuun saakka. Silti hyvin ympäristöään kuvaavaa tekstiä.

Chudakovin aaveet on muuttunut hieman Ruumiittomat-antologian tekstistä. Boston Briggs saapuu Kuuhun etsimään äitiään ja törmää toiseen salaperäisesti kadonneeseen tapaukseen, jonka etsiminen johtaa yllätykseen. Tarina ei vieläkään toimi minulle täysin. En pysty aistimaan tärkeässä asemassa olevaa tunnetta, yksinäisyyttä, se jää vain sanojen varaan.

Avaruustrippi on todellakin omituinen trippi. Mies matkustaa pummilla Maasta Kuuhun ja siitähän on seuraamuksia. En osaa sanoa onko tarina humoristinen vai kauhukertomus, ehkä molempia yhtä aikaa, onnistuneesti.

Steelen ruukki on kokoelman pisin novelli ja myös suosikkini. Aleksei vaimoineen saapuu Steelen metallisulattoon ja heti alusta käy selväksi kuinka rankan sopimuksen hän on vuodeksi tehnyt. Kaikesta pitää maksaa, enemmän kuin palkasta olisi varaa. Miehiä katoaa töistä ja loput paikkaavat hommia, kunnes uusi erä työntekijöitä saapuu. Mutta pinnan alla kytee kapina. Lohduton ja ahdistava tarina, piinaa loppua myöten.

Tähtivaeltajissa Igor Kepler herätetään avaruusaluksessa routaunestaan ja ei mene kovinkaan kauan, kun hän alkaa epäillä ettei kaikki ole kunnossa. Kohtalaisen lyhyt novelli, jossa avaruudenmatkakumppanit ottavat toisistaan mittaa. Humoristista ja traagista hulluutta.

Sharan henkäyksessä Brennonin maailmaan saapunut Len kohtaa menneisyytensä. Surullinen tarina, jossa avaruusmatkailun oikut tähtiviiman muodossa sanelee ihmiskohtaloita.

Minulle Tähtiviima esittäytyy kokonaisuutena lohduttomana, mutta avaruuden äärettömyyden ja ihmisen kiehtovana kohtaamisena, jossa jokainen yksilö on inhimillinen. Sivuhahmoillakin voisi olla oma tarina kerrottavanaan. Hahmoja rusentaa sisältä päin yksinäisyys tai epätoivo ja leimaa tulee erityisesti heidän eristäytyneisyydestä. Ajoittainen huumori höystää todellisuutta, että avaruus (Kuu) on julma, töitä on paiskittava kurjuudesta huolimatta, päänuppi kestää tai ei. Ja sitten on lohtu, joka näyttäytyy pallomerenä ja delfiineinä.

Joskus on hyvä tarttua suunnittelematta kirjaan ja saada siitä palkitseva lukukokemus. 

Tähtiviima liittyy mukaan Kohti kotimaisia spefikirjoja -haasteeseeni, nro #6.

Graham Joyce: Some Kind of Fairy Tale

Graham Joycen Some Kind of Fairy Tale julkaistiin 2012. Kuuntelin sen kevään ja kesän aikana kahdessa eri jaksossa. Olen aiemmin lukenut kirjailijalta teokset The Year of the Ladybird ja The Silent Land sekä ennen blogiaikaa Dark Sister.

Tara Martin katosi metsässä 20 vuotta sitten. Hänen poikaystävänsä Richien epäiltiin surmanneen hänet, mutta ruumista ei koskaan löydetty. Taran isoveli ja vanhemmat etääntyivät Richiestä. Nyt Tara on tullut takaisin, näyttäen yhä teini-ikäiseltä. Hän on haluton selittämään missä on ollut, mutta lopulta kertoo joutuneensa haltioiden maahan, josta ei päässyt heti pois. Perhe ei tiedä mitä uskoa. Onko Tara seonnut, vai eikö hän kehtaa tunnustaa mitä oikeasti tapahtui. Onko Taralle enää paikkaa kotikylässään?

Some Kind of Fairy Tale on psykologisesti tarkkaileva teos ilman dramaattisia juonenkäänteitä. Kaikki dramatiikka tapahtuu ihmisten ajatuksissa koetusta menneisyydestä, jota ei ole koskaan purettu auki. Taran katoaminen jätti raskaat jäljet, muutti ihmisten elämää. Ja niin tekee paluukin. Tuntuu kuin se antaisi uuden mahdollisuuden kaikille, myös Taralle, joka itsekään ei tiedä enää mihin kuulua.

Tarina on lempeä kaikille osapuolille, se antaa luvan inhimillisyyteen, mutta samalla kuvaa melko tarkasti miten kukanenkin käyttäytyy. 20 vuotta on pitkä aika luopua ihmisestä, ja huomata ettei ole oikeastaan luopunutkaan. Pidän Joycen verkkaisesta ihmisten kuvailusta, johon yhtenä tärkeänä osana kuuluu psykiatrin lausunnot, joilla tämä yrittää diagnosoida outoa potilastaan. Ehkä tarina ei ole yhtä lempeä haltiamaailmalle, sillä vaikka se sopii hyvin tarinastoon, Joyce on keksinyt muutaman huvittavan yksityiskohdan. Pidin erityisesti lukujen alkujen lainauksista W. B. Yatesilta, Lordi Dunsanylta, A. S. Byattilta ja monelta muulta tunnetulta kirjailijalta.

Some Kind of Fairy Tale on oudolla tavalla ajaton teos. Vielä on onneksi tämänkin jälkeen Joycelta kirjoja jäljellä, joita lukea. Pari odottaa ekirjoina.

Liitän kirjan mukaan Kirjasähkökäyrä-blogin Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen, sillä tämäkin teos monen muun ohella on odottanut lukuvuoroaan vuosia ja vuosia.

Sakyo Komatsu: Japan Sinks

Joskus käy niin, että sitä hankkii jonkin kirjan hyllyynsä jostain sillä hetkellä olennaiselta tuntuvasta syystä, ja sitten unohtaa kirjan olemassaolon. Sakyo Komatsun Japan Sinks (Nihon Chinbotsu, 1973, engl. 1976) on yksi niistä kirjoista, joka on odottanut hyllyssäni ties kuinka monta vuotta. Sain luettua kirjan vihdoin tammikuussa ja nyt viisi kuukautta myöhemmin kirjoitettua jopa arvion siitä. Kirjasähkökäyrä-blogissa on käynnissä Kirjahyllyn aarteet -haaste, jossa luetaan omia kirjoja pois pölyttymästä, joten siihen haasteeseen osallistun tällä kirjalla.

Pieni saari Japanin eteläpuolella katoaa jäljettömiin yhden yön aikana. Omalaatuinen tutkija, joka uskoo vahvasti vaaran signaaleihin, muuttolintujen ja kalojen katoamiseen, ja hänet lähetetään tutkimaan Japanin ilmatieteenlaitoksen syvänmeren sukellusveneellä merenpohjaa mukanaan insinööri Onodera. Jokin merenpohjassa resonoi aiheuttaen sarjan maanjäristyksiä, jotka raunioittavat muun muassa Tokion. Todokoro uskoo, että Japani on vajoamassa syvyyksiin. Onko mitään tehtävissä?

Japan sinks pohjautuu siihen faktaan, että Japanin saariryhmä sijaitsee viiden mannerlaatan törmäysvyöhykkeellä ja on laattatektonisesti erittäin aktiivisella alueella eli siellä esiintyy usein maanjäristyksiä ja toimivia tulivuoria. Tässä kirjassa esitetään hypoteettisesti tilanne, että Tyynenmeren laatan alla vaipan konvektiovirtauksessa tapahtuu muutos, mikä aiheuttaa Japanin saariston vajoamisen meren alle (subduktio Filippiinien laatan alle).

Laattatektoninen malli: Taira, A., Tectonic Evolution of the Japanese Island Arc System, Annual Review of Earth and Planetary Sciences (2001), vol.29, 109-134.

Japan sinks kuuluu katastrofikirjallisuuteen, joka elokuvaksikin on taipunut. Elokuvissa on nähty paljonkin vastaavanlaisia, enemmän tai vähemmän onnistuneita, kuten Dante’s Peak, Armageddon, The Day After the Tomorrow, The Deep Impact, Tulivuori, Twister jne. Ja kaikissa niissä on amerikkalaiseen tapaan sankareita, jotka tekevät yltiömäisiä tekoja pelastaakseen ihmisiä tuholta. Japan sinks on kuitenkin japanilainen teos ja vaikka se onkin populaarinen teos, siinä näkyy japanilainen mentaliteetti ja tapa työstää asioita. Tutkija, joka tunnistaa vaaran merkit, taistelee jonkin aikaa tuulimyllyjä vastaan, ennen kuin ryhdytään tosissaan tutkimaan tilannetta ja luomaan mallia siitä mitä on tapahtumassa.

Kirjassa on kohtalaisen paljon selittävää tekstiä, esimerkiksi vaipan konvektiovirtauksesta ja laattatektoniikasta, mikä on tarinan kannalta olennaista, mutta joillekin lukijoille se voi aiheuttaa pitkästymistä. Komatsun teksti ei ole kovin mukaansa tempaavaa, vaan etenemisen vuoksi lukiessa pitää olla halu tietää mitä tapahtuu. Tarinassa on osuutensa tieteelliselle ja kansainvälisellekin poliittiselle kädenväännölle, sillä eihän sellaista uhkaa, että noin 120 miljoonaa asukasta sisältävä maa häviää kartalta, pidetä salassa. Ja luonnollisesti evakuoitaville ihmisille on löydettävä vastaanottajat. Planeettamme luonnonvoimat ovat suuruudeltaan jotain mihin ihmisellä ei ole vastavoimia. Jos on mahdollista paeta, se on ainoa keino selvitä. Pahinta siinä on kaupanteko, mikä maa ottaa vastaan kuinkakin paljon ja millaisia ihmisiä.

Ihmissuhteet ja tapa miten ihmiset reagoivat tilanteeseen poikkeaa ehkä eniten länsimaisesta tavasta. Tulevan tuhon tiedottamista lykätään mahdollisimman pitkään ja vaikka maata koettelevat jatkuvat järistykset, ihmiset tuntuvat sopeutuvan epätoivoonsa ja ahdistukseen. Mitään paniikkia ei synny:

"The Japan Archipelago would sink within a year. The government’s announcement shocked the world, but the reaction in Japan itself was strangely calm, though it might be more accurate to say that the news has plunged the Japanese into an enervated, ominous silence. There were those who ran outside screaming, but such cases were extremely rare."

Monet kuvaukset reaktioista sopii aikakaudelle ennen internetiä, jolloin tiedonkulku ja asioiden puiminen kansainvälisesti oli huomattavasti rauhallisempaa.

Japan sinks oli lukemisen arvoinen kirja, varsinkin kun sitä pystyi peilaamaan moniin tämän päivän puhuttaviin aiheisiin ja vertaamaan mielessään vastaavanlaisiin nykypäivän näkökulmasta luotuihin tarinoihin. Kirjan taustaksi voi lukea vaikka Johanna Keskisen suomenkielisen kirjoituksen Maanjäristykset ja tektoniikka Japanissa.

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

E-kirjastostani löytyi lukematon Johanna Sinisalon teos, Enkelten verta (2011), joka oli sopiva Kohti kotimaisia spefikirjoja -lukutavoitteeseeni sekä pitkään lukuvuoroaan odottaneena Kirjasähkökäyrä-blogin Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen. Kirja on käännetty myös englanniksi vuonna 2014 nimellä The Blood of Angels. Eko-spekulaatio mehiläisten katoamisesta oli tärkeää kahdeksan vuotta sitten ja myös nelisen vuotta sitten, kun Maja Lunde julkaisi Mehiläisten historia -teoksensa (arvostelu). Se on tärkeää yhä tänä päivänä, sillä pölyttäjien merkitys on suuri ihmiskunnalle ja mehiläiset ovat niistä merkittävä osa.

Orvo on mehiläistenhoitaja, joka huomaa eräänä päivänä omilla pesillään pesäkadon, josta on aiemmin vain kuultu uutisia Yhdysvalloista. Hän huolestuu, mutta se ei ole ainoa huolenaihe, vaan hänen eläinaktivisti-poikansa Eero on ottanut askeleen, joka kipuilevassa perheessä aiheuttaa lopullisen särön. Epätoivoisessa tilanteessa ilmenee kuitenkin toivo siinä mihin mehiläiset katoavat.

Enkelten veren lukeminen aiheutti melkoisesti ristiriitaisia tuntemuksia. Orvo, väritön keski-ikäinen mies, jolle mehiläisten hoito on kaikki kaikessa, on kirjan siedettävin hahmo. Hänen poikansa Eero, johon tutustaan pääosin blogitekstien kautta on provosoivan fanaattinen aktivisti, jonka kirjoittamia infodumppitekstejä en jaksaisi lukea todellisuudessa. Kirjassakin ne teettivät tiukkaa. Kaltaiselleni lukijalle, joka välttelee kaikenlaista somevittuilua, jota keskusteluksi ja kannanotoksi väitetään, juuri nämä kirjan blogiosat tiputtivat melkoisesti tyylipisteitä. Olihan niissä ironiaa ja peilasivat nykypäivää hyvin, muttta en saanut itseäni sietämään niitä edes fiktiossa.

Enkelten verta onkin sekoitus faktaa ja fiktiota. Mehiläiset ja eläinten oikeudet ovat isossa osassa, mutta myös perhe ja ihmissuhteet. Sinisalo onnistuu valitettavan hyvin ihmiskuvauksissa, sillä Orvon lähipiiri tuntuu kaikkinensa olevan jonkin tyylin putkinäköisiä ja itsekeskeisiä ihmisiä, jotka välittyvät voimakkaan persoonallisina siinä missä Orvo itse päinvastaisena. Kuolema nousee tarinassa voimakkaasti esille, sen lakaiseminen näkymättömiin tai naamioiminen fyysiseen ja psyykkiseen rihkamaan, innovatiivisiin rahastettaviin kokonaispalveluihin. Kuolema kytkeytyy mehiläiskatoihin.

Kirjan arkeen ja dystooppiseen tunnelmaan tuo valoa ja elämää vintille ilmestyvä maaginen maailma, selittämätön ja rauhallinen, täynnä toivoa. Niin outo ilmiö kuin se tarinan keskellä onkin, se keventää muuten kovin ahdistavaa kertomusta. Enkelten verta silitti monta kertaa tyylillään minua vastakarvaan, joten en voi sanoa pitäneeni kirjasta paljoakaan. Lunden Mehiläisten historia sopi minulle tästä aiheesta huomattavasti paremmin.

Kohti kotimaisia spefikirjoja -lukutavoite #4. Kuusi kirjaa jäljellä.

Maria Turtschaninoff: Maresin voima

Maria Turtschaninoffin kolmas Punaisen luostarin kronikoiden kirja on Maresin voima (Breven från Maresi, 2018), joka ilmestyi lokakuussa suomenkielisenä. Englanninnos Maresi Red Mantle ilmestyy ensi vuonna. Kirjeiden muotoon kirjoitettu tarina on samaisesta Maresista, josta kasvoi Punaisessa luostarissa tiedonhaluinen ja vahva nuori nainen ensimmäisessä osassa (arvostelu), ja joka lähti maailmalle viemään tietojaan ja taitojaan eteenpäin. Tässä osassa hän palaa pitkän ajan jälkeen kotikyläänsä aikomuksena rakentaa koulu ja opettaa siellä tyttöjä. Vaikka Maresi otetaan vastaan avosylin, hän pian huomaa, että luostari ja opit ovat muuttaneet häntä ja sopeutuminen kotiseudun kuvioihin ei ole helppoa. Ajatukseen koulusta ei suhtaudu innolla. Vaikeat ajat ovat edessä hallitsijan käskynhaltijan periessä jo ennestään toimeentulonsa kanssa kamppailevilta ihmisiltä mielivaltaisia veroja ja lainan korkoja. Tapahtumien muuttuessa vaarallisiksi, on aika Maresin löytää voimansa ja käyttää sitä.

Maresin voima on miellyttävä lukukokemus. Kerronta soljuu Maresin luostariin lähettämien kirjeiden myötä, joissa hän kertoo tapahtumia uudesta luostarin jälkeisestä elämästään. Tapahtumat eivät ole aina miellyttäviä, ja olosuhteet ovat ankarat, mutta kakkososan, Naondelin (arvostelu) kaltaista pitkää piinaa ei tässä osassa esiinny. Alku sujuu kotikylän, sen ihmisten ja askareiden kuvauksessa vastoinkäymisineen päivineen ja vasta myöhemmin alkaa taikuuden ja Maresin voimien mahti näkyä. Minulle kirja oli kevyttä lukemista.

Tarina on suljetun luostarin piirissä varttuneen Maresin kasvutarina, kun hän huomaa, ettei hänen elämänsä ole pyhitetty vain Akka-jumalatarelle, vaan myös tämän muille ilmenemismuodoille Neidolle ja Äidille. Matkan varrella murenee suhtautuminen miehiin ja syntyy oivaltaminen kuinka tärkeää ihmisten yhteisvoima on, joskin se vaatii työtä, luottamusta ja rohkeutta. Tarinassa on joitain kohtia, jotka tapahtuvat liian helposti tai lankeavat Maresin osalle sormea napsauttamalla. Tarina ei ole kaikilta osin tasaisen uskottava. Annettakoon se anteeksi, sillä Maresi itsessään hahmona kasvaa ja osoittaa persoonallisuutensa kiitettävästi. Aistin tarinan ja etenkin Maresin punaisen viitan visuaalisesti. Jälkeen päin näin elokuvan kaltaisia välähdyksiä koko Maresin elämänkaaresta.

Maresin äidin salaperäinen menneisyys on niin huutava yksityiskohta kirjassa, joten ei voi muuta kuin odottaa, että se jonain päivänä aukeaisia uutena kertomuksena. Maresin tarina veti mukaansa, kiitos siitä.

Liitän kirjan Kohti kotimaisia spefikirjoja -lukutavoitteeseeni. Menossa #3. Seitsemän kirjaa jäljellä.

James Tiptree Jr.: Hävittäjä

Luin reilu pari vuotta sitten BFSA-ehdokkaana olleen Alisa Krasnosteinin ja Alexandra Piercen toimittaman Letters to Tiptree (2015) -teoksen, jossa nykypäivän kirjailijoiden James Tiptree Jr.:lle lähettämien kirjeiden kautta peilattiin mm. naisen asemaa genressä. James Tipree Jr. oli palkittu kirjailija, jonka identiteetti säilyi pitkään salaisuutena. Mieheksi oletetun kirjailijan nimimerkin takana oli kuitenkin nainen, Alice B. Sheldon. Sheldonin ansioihin kirjailijana luetaan sukupuolisten roolien hämärtäminen genrekirjallisuudessa ja hän on enemmänkin tunnettu novelleistaan. 

Hävittäjä on James Tiptree Jr:n ensimmäinen romaanipituinen teos, joka alunperin julkaistiin 1978 nimellä Up the Walls of the World. Suomennos ilmestyi 1989. James Tiptree Jr. on yksi niistä genren merkityksellisistä kirjailijoista ja suunnannäyttäjistä, joka meillä Suomessa on jäänyt vähemmälle huomiolle. Novellikokoelmia ei ole suomennettu. Liitän Hävittäjän mukaan Mitä luimme kerran -blogissa syyskuussa aloitettuun Joka päivä on naistenpäivä -haasteeseen, mihin se sopii mielestäni erinomaisesti.

Ryhmä telepaattisesti herkkiä ihmisiä kerätään testaukseen Yhdysvaltain merivoimien salaiseen tukikohtaan. Kokeiden aikana heihin saa yhteyden kaukaisen Tyree-planeetan asukkaat, jotka asuvat myrskyisän tuulisen planeettansa ilmakehässä ja kommunikoivat kalmarimaisen ulkomuotonsa kautta ilman puhuttua kieltä. Avaruudessa liikkuu suunnaton olento, jota kutsutaan hävittäjäksi, sillä se tuhoaa kulkiessaan aurinkokuntia. Tyree on uhan alla ja osa heistä on valmiit tekemään epätoivoisia tekoja pelastaakseen jälkipolvet. Ihmiset ovat heille mahdollisuus pelastukseen.

Hävittäjä ei ole varmastikaan oikea kirja aloittaa tutustumista Tiptreen tuotantoon, sillä se ei nouse monista hyvistä ansioistaan huolimatta kirjailijan maineen tasolle. Silti kirjassa on paljon yksityiskohtia, joille olin valmis taputtamaan, vaikkakaan en aina ollut vaikuttunut tyylistä miten ne tuotiin esille.

Kirjan Tyree-planeetta ja sen asukkaat ovat mielikuvitusta hiveleviä, kalmarimaisine kehoineen ja värien ja kenttien värisyttämisellä ja välkyttämisellä kommunikoivia olentoja. Heidän kulttuurinsa on käännetty päälaelleen ihmiskunnan vastaavasta, naiset ovat karuja, työn hiomia ja villissä tuulessa vapaana liukuvia. Päähahmolle Tivonellillä yhtenä piirteenä on myös libido, joka tulee esille useassa tilanteessa. Planeetan miehet ovat isiä, he hoitavat lapset ja ovat vakaita. Planeetta itsessään uskomattomine tuulineen on kiehtova ja juurikin sen kuvaus oli mielestäni kirjan parasta antia.

Ihmiset tohtori Daniel Dann etunenässään sen sijaan eivät niin vakuuttaneet, vaikka kaikilla oli omanlaisensa persoona ja rooli tarinan juonessa. Telepaattinen ryhmä tuntui tänä päivänä vuosikymmeniä vanhentuneelta idealta, mutta 70-luvulla seikkaa ei ole luonnollisesti koettu samoin. Ryhmän jäsenten erilaiset psyykkiset ongelmat ja painolastit tuntuvat tukahduttavilta, mutta toki osin myös rohkeilta. Naisten ympärileikkausta ei ole monesti tullut vastaan science fiction -kirjassa. 1960-70 –lukujen genrekirjallisuuden klassikoiden joukossa tämä on yksi niistä vähemmistöön jäävistä teoksista, joissa naispuoleisilla hahmoilla on osaavia ja aktiivisia rooleja enemmänkin kuin yhdellä sivuhahmolla, karkeasti ottaen. Sukupuolirooleja ja poikkeavuutta ehkä kuitenkin korostetaan liikaa, eikä se istu luonnollisesti tarinaan, mikä häiritsee minua eniten, näin vuonna 2018.

Hävittäjä, mikä kirjan nimenä on laiska nimivalinta alkuperäiseen nähden, on kuitenkin ensimmäinen askelma tutustua kirjailijan muuhun tuotantoon. Yksi novellikokoelma löytyy ekirjastostani, joten jonain päivänä tartun siihen ja katson mitä naisella nimeltä James on ollut sillä rintamalla tarjottavaa.