John Wyndham: Triffidien kapina

John Wyndhamin (post-)apokalyptinen The Day of the Triffids julkaistiin 1951 ja suomennos Triffidien kapina 1954. Minulla on juurikin tuo 1954 painos, kuvassa näkyvine kansineen ja paksulle paperille painettuna. Lukiessa oli koko ajan tunne, että kääntää kaksi sivua kerrallaan ja aina välissä piti tarkistaa, että kyllä se sivunumerointi juoksee ihan oikein. Triffidien kapinaan tutustuin ensi kertaa 1982, jolloin kirjan pohjalta tehty tv-sarja rantautui Suomenkin telkkariin. Kirjan luin vasta nyt.

Yhtenä päivänä ympäri maapalloa ihmiskunta saa ihastella taivaan täydeltä vihreää valoa loistavia meteoreja ja seuraavana päivänä kaikki ovat sokeita. Vain pieni osa ihmisistä jätti ilmestyksien katselun väliin ja säilytti näkönsä. Bill Masen on yksi heistä. Aiemmin maapallolla on levinnyt kasvi, kolmijuurisella jalalla liikkuva triffidi, jota ryhdyttiin hyödyntämään siitä saatavan korkealaatuisen kasviöljyn vuoksi. Pian ihmisiä kohdanneen katastrofin jälkeen triffidien karmaiseva ylivalta tulee ilmiselväksi. Kyseessä ei ole tavallinen kasvilaji, vaan jotain mikä uhkaa koko ihmiskunnan olemassa oloa. Alkaa ankara taistelu selviämisen puolesta.

Minua häiritsee suomennoksen nimi, sillä se on hieman tarinan ytimen ohi. Ehkä Triffidien aika tai jotain vastaavaa olisi ollut paikallaan, mutta pikkujuttu sinänsä. Triffidit on kapinallaan klassikkoainesta. Pidin Wyndhamin tyylistä jo Käenpojissa (arvostelu) ja samaa verkkaista, mutta mielenkiintoista havainnointia ja kerrontaa on tässä varhaisemmassa teoksessakin. Kirja etenee pitkälle yhteiskunnallisena tarkasteluna, ihmisten käyttäytymisen kirjaamisena, kun katastrofi on vienyt pohjan pois kaikesta arkipäiväisestä. Alkujaan sokeat ovat tehokkaampia selviytyjiä kuin suuri osa ihmiskunnasta ja näkevien etulyöntiasema ei ainakaan heti niin ylivoimainen kuin voisi kuvitella. Heitä painaa käyttäytymisen moraaliset velvoitteet silloinkin, kun ne osoittautuvat turhiksi.

Wyndham onnistuu H.G. Wellsin jalanjäljissä monin paikoin terävään huomiointiin ja ehkä mukana on ripaus kritiikkiä. Olen iloinen, että vaikka kyseessä on 50-luvun romaani myös naisilla on arvonsa, he eivät ole statisteja. Käyttäytymiskriittisyys ei ole niinkään sukupuolisidonnaista, vaan kulttuurisidonnaista. Kaikesta huolimatta kirjassa on aikaleimaa, mikä pulpahtaa mieleen siellä täällä. Kuten aina, kun kuvataan ihmisten käyttäytymistä tilanteissa, joita ei varsinaisesti ole tapahtunut, on niin kirjailijan kuin lukijankin luodattava mielikuvia todellisuudesta. Ne voivat olla hyvinkin eriäviä, varsinkin kun välissä on yli 60 vuotta.

Pulpahduksista huolimatta Triffidien kapina on erittäin kiinnostava teos, leppoinen, mutta samalla pelottava ja jännittävä. Kuten Käenpojissakin, loppu jättää tilaa mielikuvitukselle. Tässä on mahdollisuus kehittää tarinaa omassa päässä pitkälle tulevaisuuteen. Olisi todella kiinnostavaa lukea kirja, jossa aikaa on kulunut vaikka 50+ vuotta eteenpäin. Tv-sarja ja myös kirjaan pohjautuva elokuva taitavat löytyä Youtubesta, mutta taidan säilyttää ne juuri nyt vain muistoissa. Annan kirjan olla päällimmäisenä.

Muriel Spark: Mary Shelley

Mary Shelleyn (1797-1851) vuonna 1818 ilmestynyt Frankenstein on ehdoton klassikkoteos. Olen nähnyt tarinan useina elokuvasovituksina, mutta en ole lukenut kirjaa. Olen nähnyt myös dramatisoinnin Mary Shelleysta ja Frankensteinin synnystä ja lukenut epäilyksistä, ettei kirjaa olekaan kirjoittanut nuori nainen, vaan hänen kuuluisa runoilijamiehensä Percy Bysshe Shelley. Muriel Sparkin elämäkertateos Mary Shelleystä koostuu faktoista; kirjeistä, muistiinpanoista ja muista kirjallisista todisteista tapahtumista. Se on dokumentaatiota, mutta samalla hyvin vetävästi kirjoitettu kuvaus kirjailijan elämästä, johon mahtui muutakin kuin yhden kuuluisan kirjan kirjoittaminen. Huolimatta siitä, että Maryn lähipiirissä vaikutti useampi kuuluisa henkilö, kirja keskittyy kiitettävästi Maryyn ja hänen ansioihinsa. Elämäkerran ensimmäinen painos ilmestyi 1951, ja sitä on sittemmin myöhempiin painoksiin uudistettu. Minulla on vuoden 1987 versio ja painos vuodelta 2013.

Elämäkerta jakautuu ensin kuvaamaan Shelleyn henkilökohtaista elämää ja sen jälkeen käy läpi kolme hänen teostaan ja niiden syntyhetket sekä kritiikit. Nämä teokset ovat Frankenstein, The Last Man ja Perkin Warbeck. Lopuksi käsitellään Shelleyn uraa kustannustoimittajana sekä runoilijana. Teos sisältää luonnollisesti listan kirjailijan tuotannosta sekä lyhennetyn version The Last Manista siihen liittyvine välikommentteineen.

Ensimmäinen osa Shelleyn elämästä on erityisen kiinnostavaa, koska 1800-luvun alun naiseksi Shelley elää kovin boheemia ja epätavanomaista elämää. Hänen suhteensa naimisissa olevaan mieheen ja aviottomat lapset aiheuttavat eristämisen hyväksytystä yhteiskuntaluokasta ja useiden läheisten paheksunnan häntä kohtaan. Sparkin teksti antaa ymmärtää, että se ei olisi ollut kuitenkaan mitenkään suuremmin ahdistavaa Marylle. Hän pysytteli kirjallisissa piireissä, jossa tilanne ei aiheuttanut närkästystä. Mary elää maailmassa, missä ei ole tavatonta erilaiset seksuaaliset käyttäytymiset ja avoin avioliitto. Spark käsittelee kohdettaan tasavertaisena aikakauden miehiin nähden ja myös ammatillisesti tasavertaisena Percy Shelleyyn ja lordi Byroniin nähden. Kertoo paljon, kun tällainen seikka nousee lukiessa ajatuksiin.

Mary Shelleyn kirjat tuntuvat syntyvän taustalla. Esimerkiksi minua hieman vaivaa, kun Frankensteinin ilmestyminen ei juurikaan näy kirjailijan elämässä. Täytyy koko ajan muistella, että vaikka Frankenstein menestyi ja myi, ja siirrettiin jopa teatterilavalle, Mary Shelleylle se ei ollut rahasampo, eikä häneltä tarvinnut kysyä lupaa teatterimuokkaukseen. Se oli sen ajan tapa. Shelley tuntui kärsivän koko elämänsä ajan rahapulasta, mutta ilmeisesti ei kuitenkaan ollut köyhä. Elämäkerta on rivien välistä katsaus myös aikakauteen. Sparkin teksti, joka pohjaa mm. Shelleyn kirjeisiin, henkii 1800-luvun alkua, brittien yläluokkaisuutta, boheemisuutta, henkilökohtaisia yhteenottoja ja jopa poliittisia ristiriitoja.

Shelleyn kirjojen käsittelyssä on tulkintaa ja pohdintaa esim. Frankensteinin kohdalla goottilaisuudesta. Kustakin käsiteltävästä kirjasta on mukana Shelleyn omia ajatuksia teosten synnystä. Frankensteinin arvostelujen kohdalla kirjailijaa todellakin pidettiin miehenä (Percy Shelley), mutta Shelleyn kannanottoja tähän ei näy missään. Tämä jää vaivaamaan. Sparkin käsittelyn jälkeen ei kuitenkaan jää epäilyksiä, etteikö Frankenstein olisi nuoren naisen kirjoittama. The Last Manin ja Perkin Warbeckin kohtia luin hieman harkiten, sillä ainakin ensimmäinen teos on itselläni lukupinossa ja haluan keskittyä sen lukemiseen kokonaisuutena. Minulle tuli hieman yllätyksenä Shelleyn kustannustoimittajana toimiminen, sitä ei ole muissa yhteyksissä tullut esille. Toimitustyö Percy Shelleyn runojen parissa sai aikaan melkoista kritiikkiä. 

Kokonaisuutena Sparkin Mary Shelley on kiinnostava ja kiehtova teos. Käsittelytavassa on jonkin verran häiritsevää henkilökohtaisen elämän ja ammatillisen elämän eriyttäminen. Spark lakaisee hieman myös Shelleyn luonnetta maton alle ja vain pariin otteeseen mainitsee, että tämän kanssa voisi olla välillä vaikea tulla toimeen, mutta verrattuna esim. Peter Ackroydin kirjoittamaan elämäkertaan Mary Shelleyn aikalaisesta Edgar Allan Poesta (arvostelu), Spark ei sorru vastaavanlaiseen kannanottomaiseen selittämiseen kirjailijan tekemisistä.

Mary Shelley -elämäkerta kannatti lukea, ja tämän jälkeen voisin lukea niitä kirjailijan kirjojakin.

Isaac Asimov: Säätiö

Isaac Asimov on kirjailija, jonka kirjoja pidin teini-ikäisenä Arthur C. Clarken kirjojen tavoin tylsinä. Luonnollisestikaan en muista mitä kirjoja tulin lukeneeksi, jotain ennen 1980 suomennettuja kuitenkin. Niinpä 1976 suomeksi julkaistu Säätiö (Foundation, 1951) voi hyvinkin olla yksi niistä, jonka olen lukenut aiemmin ja tylsäksi todennut. Tällä kertaa lukukokemus oli hieman erilainen. Säätiö on alunperin ilmestynyt jatkonovelleina vuosien 1942 ja 1944 välillä, ja laajennettuna kirjana 1951. Se on trilogian aloituskirja.

Säätiö on viiden tarinan kokoelma, jossa tarinat muodostavat ajallisesti etenevän kokonaisuuden. Trantorin keisarikunta on 12 000 vuoden ikäisen Imperiumin hallintokeskus, jonka psykohistorioitsija Hari Seldon ennustaa tuhoutuvaksi viidensadan vuoden kuluessa. Ennustuksen mukaan tuhoutumista seuraisi 30 000 vuoden pimeä hajaantumisen aikakausi kaikkien Imperiumin miljoonien planeettojen joukossa. Seldon on kuitenkin suunnitellut projektin, jonka avulla sotaisa kaaoksen aikakausi voidaan lyhentää tuhanneksi vuodeksi. Linnunradan äärireunalle Terminukselle perustetaan Säätiö, jonka tehtävänä on tutkijoiden avulla luoda galaktinen ensyklopedia, johon kerätään ihmiskunnan kaikki tietämys jättimäiseksi kokoelmaksi tulevaisuuden turvaamiseksi. Mutta ehkäpä suunnitelma ei olekaan niin yksinkertainen kuin aluksi näyttää, varsinkin kun Imperiumi vetäytyy tukemasta ja Terminus jää eristyksiin pienten barbaariplaneettojen ahneuksien ulottuville pelkän älyllisen puolustuksen varaan. Enteet lupaavat koettelemuksia.

Psykohistorioitsijat-luku julkaistiin ensimmäistä kertaa kirjaversiossa ja siinä esitellään lähtöasetelmat sekä psykohistorian kehittäjä, matemaatikko-psykologi Hari Seldon. Tässä vaiheessa Imperiumi vaikuttaa vakaalta ja luvussa käydäänkin oikeutta, jossa testataan Seldonin epäsuotuisat lietsonnat oikeudenkäynnissä kysymys-vastaus-tyylillä. Ensyklopedistit-luvussa hypätään ajassa 50 vuotta eteenpäin, Seldonin jälkeiseen aikaan, jolloin Terminus Cityn pormestarina on Salvor Hardin. Sivilisaatiot ovat taantuneet ja atomivoima unohtunut. Terminuksessa ei ole mineraalivaroja, mutta siltä löytyy yhä atomivoimaa, mikä on sen valtti ympäröivien neljän kuningaskunnan, mm. Anakreonin, uhitteluja vastaan, nyt kun planeetta on eristetty Imperiumin sisäosista. Ensyklopedian ensimmäinen osa lähestyy valmistumista, mutta Hari Seldonilla on vielä kuolemansa jälkeenkin yllätys tarjottavana.

Pormestarit-luvussa on kulunut jälleen 30 vuotta. Säätiö on tasapainotellut kuningaskuntien kanssa luomalla Hardinin johdolla Säätiöstä mystisen ja maagisen tieteisuskonnon, jonka papisto hallitsee voimaloita ja ylipappina toimii Poly Verisof. Kaupunginvaltuutettu Sef Sermak ei kuitenkaan ole tyytyväinen Hardinin toimiin, vaan vaatii suoria toimenpiteitä kuningaskuntia vastaan ja hän on perustanut uuden poliittisen puolueen, josta on tullut suosittu. Anakreonissa on Säätiötä vastaan sotaisia suunnitelmia. Reilu sata vuotta myöhemmin Kauppiaat-luvussa säätiö on laajentanut toimintaansa lähettämällä pyhitettyjä kauppiaita kauemmille naapuriplaneetoille. Eräs heistä, Gorov, päätyy Askoneen, jossa edistynyt teknologia on kielletty, ja hän tulee vangituksi. Säätiö lähettää Linmar Ponyetsin neuvottelemaan Gorovin vapauttamisesta ja tiedustelemaan miten sovinto saataisiin aikaiseksi. Kaupparuhtinaat-luvussa aikaa on kulunut edellisestä parikymmentä vuotta. Kolme Säätiön alusta on kadonnut Korellin planeettojen lähellä. Kaupparuhtinas Hober Mallow lähetetään Korelliin valtiaan Asper Argon luo tiedustelemaan tilannetta. Säätiössä on sisäisiä levottomuuksia ja juonitteluja, eikä kaikki pidä kauppiaiden vallasta. Levottomuudet uhkaavat levitä maan ulkopuolellekin. Mallow löytää merkkejä Imperiumin toiminnasta.

Päätin kirjoittaa jokaisesta luvusta kohtalaisen pitkästi kuvausta omaksi avukseni ja muistinpalautukseksi, kun siirryn jossain vaiheessa lukemaan trilogian kakkososaa – spoilaamatta kuitenkaan juonenkäänteitä. Säätiön merkityksen genrekirjallisuuteen kyllä huomaa. Se on suuri. Huvittavaa kyllä ensimmäinen mielleyhtymäni tuli galaktisesta ensyklopediasta ja Douglas Adamsin Linnunradan käsikirjaan liftareille (arvostelu), vaikka tyylit poikkeavatkin toisistaan. Asimovin kirjasta ei löydy ylen määrin huumoria, vaikkei se täysin ilmankaan ole. Esitystapa on erilainen. Kirjoituskatkelmat ensyklopediasta värittivät tekstiä, tosin jäivät osin myös harmittamaan, sillä ne tosiaan olivat katkelmia. Adamsin kirjaa lukiessa olisin halunnut liftareille suunnatun käsikirjan luettavaksi ja samoin kävi Säätiön kohdalla; ensyklopedia olisi ollut kiva laajemmaltikin.

En ole erityisen innostunut kirjoissa esiintyvistä uskonnollisista teemoista, mutta tässä se oli puettu mielenkiintoiseen tieteen ja tekniikan ulkoasuun sekä suureen ja mahtavaan atomivoimaan, jonka ylimaallisuus jokseenkin korostui, johtuen varmaankin kirjoitusajankohdan tilanteesta. Asimov saa kylvettyä kohtalaiseen lyhyisiin teksteihin melkoisen määrän poliittista peliä, valtataistelua ja konflikteja kerrassaan. Hallitseminen ja manipulointi tuntuu olevan kuin oppikirjakamaa, niistä huokuu fiktiivisyydestään huolimatta realistinen ote. Ymmärrän jälleen miksi nuorempana pidin Asimovia tylsänä. Ei hän vieläkään tunnu mitenkään värikkäältä kirjoittajalta, mutta yksityiskohdissa on vetovoimaa. Kaiken lisäksi Säätiö ja moni muukin seikka jää vielä ensimmäisen kirjan jälkeen tuntemattomaksi ja kartoittamattomaksi, joten niistä on pakko saada tietää lisää. Minulle jäi myös tunne, että kirja palkitsisi, jos jaksaisin lukea sen toiseen kertaan. Ehkä siellä on muitakin hienouksia kuin viitteet kreikkalaiseen kirjallisuuteen ja mytologiaan.

Olen viimeisen vuoden aikana hankkinut suuren osan Asimovin suomennetusta tuotannosta, käytettynä luonnollisesti, sillä painokset ovat ajat sitten loppuunmyytyjä. Tarkoituksena on lukea ne kaikki, mutta pikku hiljaa, ilman hätäilyjä. Seuraavana on varmaankin vuorossa Säätiö ja Imperiumi, ellen innostu aloittamaan esim. Robotit-sarjaa tai Itse jumalia ennen sitä (saa suositella).